Lajien synty: Luonnollisen valinnan kautta

by Charles Darwin

XII LUKU.

MAANTIETEELLINEN LEVENEMINEN.

Fysillisten elinehtojen muutokset eivät voi selittää nykyistä levenemistä. — Maantieteellisten esteiden merkitys. — Saman manteren eliöiden keskinäinen sukulaisuus. — Luomiskeskukset. — Ilmaston ja pinnanmuutosten sekä satunnaisten syiden aiheuttama leveneminen. — Jääkaudella tapahtunut leveneminen. — Jääkausi pohjoisessa ja etelässä.

Tarkastaessamme elollisten olentojen levenemistä maapallolla teemme kaikkein ensinnä sen tärkeän huomion, etteivät ilmastolliset eivätkä muut fysilliset elinehdot voi täysin selittää eri seutujen asukasten yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Viime aikoina ovat miltei kaikki tiedemiehet, jotka ovat kysymystä tutkineet, tulleet tähän johtopäätökseen. Yksistään Amerikan manner riittää todistamaan tämän, sillä jos erotamme pois mantereen arktiset ja pohjoiset lauhkeat osat, on kaikkien tiedemiesten yksimielisen mielipiteen mukaan maantieteellisen levenemisen kaikkein tärkeimpiä perusjaotuksia jako Uuden ja Vanhan Maailman välillä. Mutta kulkiessamme yli Amerikan laajan mannermaan Yhdysvaltojen keskiosista mannermaan äärimäiseen eteläkärkeen, tapaamme mitä erilaisimpia elinehtoja: kosteita alueita, kuivia erämaita, korkeita vuoristoja, ruohoaroja, metsiä, soita, järviä ja suuria jokia miltei kaikenlaisissa ilmastoissa. Vanhassa Maailmassa tuskin tapaamme ilmastosuhteita tai elinehtoja, joilla ei Uudessa Maailmassa olisi vastinetta — ainakin niin läheistä, kuin saman lajin yksilöt yleensä vaativat. Epäilemättä voidaan Vanhassa Maailmassa osottaa pieniä alueita, jotka ovat kuumempia kuin mitkään alueet Uudessa Maailmassa, mutta näiden eläimistö ei eroa ympäröivien alueiden eläimistöistä; sillä harvoin tapaamme eliöryhmän rajottuneena pienelle alueelle, jonka elinehdot ainoastaan lievästi eroavat ympäristön elinehdoista. Mutta kuinka erilaisia ovatkaan Uuden ja Vanhan Maailman eliöt huolimatta vallitsevien elinehtojen yleisestä vastaavaisuudesta!

Eteläisellä pallonpuoliskolla tapaamme, verratessamme toisiinsa laajoja alueita Australiassa, Etelä-Afrikassa ja läntisessä Etelä-Amerikassa 25:en ja 35:en leveysasteen välillä seutuja, joissa vallitsevat aivan samanlaiset elinehdot, mutta kumminkin on mahdotonta osottaa kolmea eläimistöä ja kasvistoa, jotka enemmän eroisivat toisistaan. Voimme myöskin verrata toisiinsa Etelä-Amerikassa 35:stä leveysasteesta etelään ja 25:stä leveysasteesta pohjoiseen eläviä eliöitä, joita siis erottaa kymmenen leveysasteen levyinen vyöhyke, mutta jotka kumminkin ovat verrattomasti läheisempää sukua toisilleen kuin Australian tai Afrikan miltei samanlaisessa ilmastossa eläville eliöille. Samanlaisia tapauksia voisimme mainita myöskin meren asukkaiden joukosta.

Toinen tärkeä seikka, joka kiinnittää huomiotamme luodessamme yleiskatsauksen eliöiden maantieteelliseen levenemiseen on se, että kaikenlaiset rajat ja vapaata siirtymistä ehkäisevät esteet ovat läheisessä ja tärkeässä suhteessa eri seutujen asukasten erilaisuuksiin. Tätä osottaa Uuden ja Vanhan Maailman miltei kaikkien maa-eliöiden suuri erilaisuus, paitsi mannerten pohjois-osissa, missä manteret miltei yhtyvät ja missä ilmaston ollessa hieman nykyisestä eroava, pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot ovat voineet vapaasti siirtyä mantereelta toiselle, kuten nykyään varsinaiset arktiset muodot. Samaa osottaa Australian, Afrikan ja Etelä-Amerikan asukasten suuri eroavaisuus samoilla leveysasteilla, sillä nämä manteret ovat niin eristetyt toisistaan kuin mahdollista. Kullakin mantereella havaitsemme saman seikan. Korkeiden ja yhdenjaksoisten vuoristoalueiden, suurten erämaiden, jopa leveiden jokienkin vastakkaisilla puolilla tapaamme erilaisia asujamia. Mutta koska vuoriharjanteet, erämaat y.m. eivät ole yhtä ylipääsemättömiä eivätkä nähtävästi yhtä vanhaa alkuperää kuin mannermaita erottavat valtameret, ovat eroavaisuudet paljon vähäpätöisemmät kuin ne, jotka ovat ominaisia eri mannerten asukkaille.

Kääntäessämme katseemme meri-eliöihin, havaitsemme saman lain. Etelä-Amerikan itä- ja länsirannikon merenasujamet ovat hyvin eroavia ja äärettömän harvat kotilot, äyriäiset ja piikkinahkaiset ovat kummallekin rannikolle yhteisiä. Sitävastoin on toht. Günther äskettäin osottanut, että noin 30 % kaloista on samoja kummallakin puolen Panaman kannasta, ja tämä seikka on saanut luonnontutkijat arvelemaan, että kannas on aikaisemmin ollut salmena. Amerikan rannikosta länteen leviää laaja valtameren ulappa, jossa ei ole ainoatakaan saarta pysähdyspaikaksi siirtolaisille. Tässä havaitsemme toisenlaatuisen esteen, ja heti sen toisella puolen tapaamme Tyynen Meren itäisillä saarilla uuden ja kokonaan erilaisen eläimistön. Kolme merieläimistöä on siis levinneinä pohjoisesta kauas etelään samansuuntaisina vyöhykkeinä, eikä varsin etäällä toisistaan, vastaavissa ilmastoissa; mutta koska niitä erottavat toisistaan ylipääsemättömät, joko maan tai avoimen meren muodostamat esteet, ovat ne miltei täysin erilaisia. Jos sitävastoin Tyynen Meren tropillisten seutujen itäisiltä saarilta kuljemme yhä kauemmaksi länteenpäin, emme kohtaa mitään ylipääsemättömiä esteitä ja pysähdyspaikkoina on lukemattomia saaria tai yhdenjaksoisia rannikkoja, kunnes kuljettuamme pallonpuoliskon ympäri joudumme Afrikan rannikoille. Tällä suunnattomalla alueella emme tapaa mitään selväpiirteisiä, muista eroavia merieläimistöjä. Mutta vaikka niin harvat merieläimet ovat yhteisiä edellämainituille länsi- ja itä-Amerikan sekä Tyynen Meren itäisten saarten merieläimistöille, joiden levenemisalueet ovat toisiaan lähellä, ovat monet kalat levinneinä Tyynestä Merestä Intian mereen saakka ja monia yhteisiä kotilolajeja tavataan Tyynen Meren itäisillä saarilla ja Afrikan itärannikolla miltei aivan vastakkaisilla pituusasteilla.

Kolmas tärkeä seikka, joka osaksi sisältyy edelliseen, on saman manteren tai meren asujanten keskinäinen sukulaisuus, joskin itse lajit ovat eroavia eri seuduilla ja erilaisilla asuinpaikoilla. Tämä sääntö pitää aivan yleisesti paikkansa ja jokainen manner tarjoo siitä lukemattomia esimerkkejä. Kumminkaan ei luonnontutkija, matkustaessaan esim. pohjoisesta etelään, voi olla hämmästymättä sitä tapaa, millä olentoryhmät, jotka ovat lajinomaisesti eroavia, joskin lähisukuisia, toinen toisensa jälkeen astuvat toistensa tilalle. Hän kuulee lähisukuisten, mutta erilajisten lintujen suusta miltei samanlaisia säveliä ja näkee niiden pesien olevan samaan tapaan rakennettuja, mutta ei kumminkaan aivan yhtäläisiä, ja pesissä miltei samanvärisiä munia. Lähellä Magelhaensin salmea olevilla tasangoilla asustaa eräs Rhea-laji (amerikalainen strutsi) ja pohjoisempana La Platan tasangoilla toinen samansukuinen laji, mutta kumpikaan ei ole mikään oikea strutsi eikä emulintu, niinkuin Afrikan tai Australian vastaavalla leveysasteella. Samoilla La Platan tasangoilla näemme agouti- ja bizcacha-eläimet, joilla on miltei samat elintavat kuin jäniksellämme ja kaniinillamme ja jotka nekin kuuluvat jyrsijöiden lahkoon, mutta jotka selvästi ovat erikoista amerikalaista tyyppiä. Nousemme Kordiljerien korkeille huipuille ja tapaamme siellä bizcachan-sukuisen alppilajin; luomme katseemme vesistöihin, mutta emme tapaa siellä majavaa tai myskirottaa, vaan etelä-amerikalaistyyppiset jyrsijät coypun ja capybaran. Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Kuinka paljon Amerikan rannikon saaret eronnevatkin geologiselta rakenteeltaan, ovat niiden asukkaat oleellisesti amerikalaisia, joskin ne saattavat olla erikoisia lajeja. Luodessamme katseemme kuluneisiin aikakausiin, havaitsemme amerikalaisten tyyppien silloinkin vallinneen Amerikan mantereella ja ympäröivissä merissä. Nämä tosiasiat osottavat meille, että saman mantereen ja vesistön asukkaita liittää toisiinsa jokin syvempi, kautta ajan ja paikan vallitseva organinen yhdysside, joka on riippumaton fysillisistä elinehdoista. Jokainen innokas luonnontutkija johtuu tästä kysymään, mikä tuo yhdysside on.

Tuo yhdysside on yksinkertaisesti perinnöllisyys, ainoa seikka, minkä varmuudella tiedämme aiheuttavan sen, että eliöt synnyttävät aivan vanhempien kaltaisia tai, kuten muunnoksista havaitsemme, miltei samanlaisia eliöitä. Eri seutujen asukasten erilaisuuden voidaan katsoa johtuvan muuntelun ja luonnollisen valinnan aiheuttamasta toisintumisesta ja kenties myöskin vähäisemmässä määrässä erilaisten fysillisten elinehtojen suoranaisesta vaikutuksesta. Eroavaisuuksien suuruus riippuu siitä, kuinka tarkoin vallitsevampien muotojen siirtyminen seudusta toiseen on aikaisempina tai myöhempinä aikakausina ehkäistynyt, aikaisempien asukasten laadusta ja lukumäärästä ja siitä, missä määrin asukasten keskinäinen vaikutus on johtanut eri toisintojen säilymiseen; sillä eliöiden keskinäiset suhteet ovat elämän taistelussa kaikkein tärkeimpinä tekijöinä. Maantieteellisillä esteillä, jotka ovat ehkäisseet siirtymistä alueelta toiselle, on siis ollut yhtä tärkeä merkitys kuin kuluneen ajan pituudella, joka on antanut luonnolliselle valinnalle tilaisuutta muunnella lajeja. Laajalle levinneillä ja yksilöistä rikkailla lajeilla, jotka jo ovat voittaneet monta kilpailijaa omassa avarassa kotiseudussaan, on parhaat takeet siitä, että ne uusille alueille levitessään tulevat valtaamaan uusia sijoja. Uudessa kotiseudussaan ne joutuvat uusiin olosuhteisiin ja näissä ne usein muuntuvat ja kehittyvät yhä edelleen, tullen yhä vallitsevammiksi ja tuottaen muuntuneita jälkeläisryhmiä. Tämä perinnöllisyyden ja muuntumisen laki selittää meille, miksi alasuvut ja suvut, vieläpä heimotkin yleensä, kuten tiettyä, rajottuvat samalle alueelle.

Edellisessä luvussa huomautimme, ettei mikään todista välttämättömän kehityksen lain puolesta. Samoinkuin kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton ominaisuus, jota luonnollinen valinta käyttää hyväkseen vain mikäli siitä on hyötyä kullekin yksilölle sen monimutkaisessa elämäntaistelussa, ei muuntelukaan ole kaikissa lajeissa yhtä suuri. Jos joukko lajeja, jotka kauan ovat kamppailleet keskenään kotiseudussaan, siirtyisi kokonaisuudessaan uudelle alueelle, joka myöhemmin tulisi eristetyksi, ei olisi luultavaa, että lajit siellä tulisivat paljoakaan muuntelemaan, koska uudelle alueelle siirtyminen ja alueen eristyminen eivät sinänsä merkitse mitään. Kummallakin seikalla on merkitystä ainoastaan sikäli kuin ne saattavat elävät olennot uusiin keskinäisiin suhteisiin sekä myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, uusiin fysillisiin olosuhteisiin. Samoinkuin edellisessä luvussa näimme, kuinka jotkut muodot ovat säilyneet luonteeltaan miltei samanlaisina äärettömän kaukaiselta geologiselta aikakaudelta saakka, samoin ovat eräät lajit siirtyneet laajojen alueiden yli muuttumatta paljoa tai ensinkään.

Näin ollen on selvää, että saman heimon eri lajeilla täytyy olla yhteinen alkukoti, vaikka ne asustaisivatkin aivan eri seuduilla maapallolla, samoinkuin ne polveutuvat yhteisestä esi-isästä. Mitä sellaisiin lajeihin tulee, jotka kokonaisten geologisten aikakausien kuluessa ovat vain hiukkasen muuntuneet, on helppo uskoa niiden olevan peräisin samasta seudusta, sillä niiden äärettömien maantieteellisten ja ilmastollisten muutosten aikana, joita on tapahtunut vanhimmista ajoista alkaen, ovat miltei mitkä siirtymiset tahansa olleet mahdollisia. Mutta toisissa tapauksissa, joissa meillä on syytä uskoa suvun lajien syntyneen verrattain myöhäisenä aikana, tuottaa tämä seikka suurta vaikeutta. Selvää on myöskin, että saman lajin yksilöiden täytyy olla lähtöisin samalta paikalta, vaikka ne nykyään asustaisivatkin toisistaan etäällä olevilla ja eristetyillä alueilla, sillä onhan uskomatonta, että aivan samanlaisia yksilöitä olisi voinut syntyä erilajisista vanhemmista.

LUOMISKESKUKSISTA.

Johdumme tästä erääseen kysymykseen, jota luonnontutkijat ovat paljon pohtineet, nimittäin siihen, onko kukin laji syntynyt yhdellä ainoalla, vaiko useammilla seuduilla maapallolla. Epäilemättä on monesti varsin vaikeata käsittää, kuinka lajit ovat joltakin seudulta voineet siirtyä niille etäisille ja eristetyille asuinpaikoille, joilla niitä nyt tavataan. Mutta tästä huolimatta ajatus, että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla seudulla, valtaa mielemme yksinkertaisella selvyydellään. Ken tämän ajatuksen hylkää, hän hylkää myöskin luonnollisen syntymisen ja myöhäisemmän siirtymisen tosisyyn ja vetoo ihmeisiin. Yleisesti myönnetään, että lajin asuma-alue useimmissa tapauksissa on yhdenjaksoinen, ja jos kasvi- tai eläinlaji asustaa kahdella toisistaan niin etäällä olevalla tai senlaatuisen välivyöhykkeen erottamalla alueella, ettei muutto toiselta alueelta toiselle ole helposti voinut käydä päinsä, mainitaan tällainen tapaus tavallisesti jonakin merkillisenä ja poikkeuksellisena. On ilmeistä, että maa-imettäväisten on mahdottomampi kuin kenties minkään muiden elollisten olioiden siirtyä avaran valtameren yli, eikä olekaan osotettavissa mitään selittämättömiä tapauksia, joissa nämä imettäväiset asustavat toisistaan etäällä olevissa maapallon osissa. Yksikään geologi ei näe mitään vaikeutta siinä, että Ison-Britannian nelijalkaiset ovat samoja kuin muun Europan, koska nämä alueet epäilemättä muinoin olivat toistensa yhteydessä. Mutta jos sama laji olisi voinut syntyä kahdella eri seudulla, miksi emme tapaa ainoatakaan Europalle ja Australialle tai Etelä-Amerikalle yhteistä imettäväistä? Elinehdot ovat jotenkin samat, joten suuri joukko Europan eläimiä ja kasveja on kotiutunut Amerikaan ja Australiaan; ja jotkut kotoperäiset kasvit ovat aivan samoja näissä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon toisilleen etäisissä seuduissa. Selitys on luullakseni se, että imettäväiset eivät ole kyenneet muuttamaan, jotavastoin kasvit, joilla on useita erilaisia levenemiskeinoja, ovat siirtyneet yli laajojen ja katkonaisten välivyöhykkeiden. Maantieteellisten esteiden suuri ja silmäänpistävä vaikutus on käsitettävissä vain siltä näkökannalta, että lajien suuri enemmistö on syntynyt esteen toisella puolella, eikä ole kyennyt siirtymään sen vastakkaiselle puolelle. Jotkut harvat heimot, useat alaheimot, hyvin monet suvut ja vielä useammat alasuvut rajottuvat yhdelle ainoalle alueelle. Ja monet luonnontutkijat ovat tehneet sen huomion, että luonnollisimmat suvut eli ne suvut, joiden lajit ovat toisilleen läheisintä sukua, yleensä rajottuvat samaan seutuun tai että, jos niillä onkin hyvin laaja levenemisalue, tämä alue on yhdenjaksoinen. Kuinka merkillistä olisikaan, jos astuessamme askelta alemmaksi saman lajin yksilöihin, havaitsisimme aivan vastakkaisen lain vallitsevan, niin että nämä eivät olisikaan, ainakaan aluksi, rajottuneet samaan seutuun.

Tämän vuoksi tuntuu minusta, kuten useista muistakin luonnontutkijoista on tuntunut todennäköisimmältä, että jokainen laji on saanut alkunsa yhdellä ainoalla alueella ja on sittemmin sieltä siirtynyt niin laajalle kuin sen vaelluskyky ja sen entiset ja nykyiset elinehdot ovat sallineet. Epäilemättä on useita tapauksia, joissa emme voi selittää, kuinka laji on voinut siirtyä toiselta seudulta toiselle. Mutta ne maantieteelliset ja ilmastolliset muutokset, joita varmasti on täytynyt tapahtua uudempina geologisina aikakausina, ovat epäilemättä tehneet monien lajien aikaisemmat yhtenäiset asuma-alueet katkonaisiksi. Meidän on siis tyydyttävä tarkastamaan, ovatko ne poikkeustapaukset, joissa levenemisalue on katkonainen, tarpeeksi lukuisia ja tarpeeksi vakavaa laatua, pakottaakseen meidät hylkäämään muiden yleisten asianhaarojen tukeman ajatuksen että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla alueella ja sieltä levinnyt niin laajalle kuin se on kyennyt. Kävisi toivottoman pitkäveteiseksi, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti käsittelemään kaikkia niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa sama laji nykyään elää kaukana toisistaan olevilla eristetyillä asuinpaikoilla, enkä tahdo ensinkään väittää, että läheskään aina voisimme antaa jonkin selityksen tähän. Tahdon kumminkin, tehtyäni muutamia edelläkäyviä huomautuksia, käsitellä muutamia silmäänpistävimpiä tapauksia: ensinnäkin sitä, että samoja lajeja elää eristetyillä vuoristoalueilla ja eristetyissä arktisissa ja antarktisissa seuduissa; toiseksi tahdon (seuraavassa luvussa) käsitellä suolattoman veden eliöiden laajaa levenemistä; ja kolmanneksi sitä seikkaa, että samoja maaeläin-lajeja tavataan saarilla ja lähimmällä manterella, vaikka näitä erottaa monien satojen penikulmien levyinen aava merenselkä. Jos se seikka, että samaa lajia tavataan kaukana toisistaan olevilla eristetyillä seuduilla maapallolla, on useissa tapauksissa selitettävissä siten, että jokainen laji on siirtynyt samalta ja ainoalta synnyinseudulta, silloin on mielestäni ehdottomasti varminta, katsoen tietämättömyyteemme muinaisista maantieteellisistä muutoksista ja erilaisista tilapäisistä levenemiskeinoista, olettaa että yksi ainoa synnyinpaikka on lakina.

Tätä kysymystä käsitellessämme saamme tilaisuuden samalla tarkastaa erästä toistakin meille yhtä tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, ovatko suvun eri lajit, joiden teoriamme mukaan täytyy kaikkien polveutua yhteisistä kantavanhemmista, voineet siirtyä alueelta toiselle ja samalla tämän siirtymisen kestäessä muuntua. Jos sellaisessa tapauksessa, että kahden seudun useimmat lajit ovat erilaisia, vaikkakin läheistä sukua toisilleen, voidaan osottaa että joskus aikaisemmin todennäköisesti on tapahtunut lajien siirtymistä toiselta seudulta toiselle, saa esittämämme yleinen laki tästä voimakasta tukea sillä polveutumis- ja muuntumisperiaate tarjoaa meille tähän selvän selityksen. Niinpä saattaa tuliperäiselle saarelle, joka on kohonnut ja muodostunut muutamien satojen penikulmien päähän jostakin mantereesta, aikojen kuluessa siirtyä mantereelta joitakuita siirtolaisia, ja näiden jälkeläiset ovat muunnuttuaankin vielä perinnöllisyyden vuoksi sukua mantereen asukkaille. Tällaiset tapaukset ovat yleisiä, eikä riippumattoman luomisen teoria voi niitä mitenkään selittää. Käsitykseni eri seutujen asukasten keskinäisestä sukulaisuudesta ei paljoa eroa Wallacen esittämästä mielipiteestä, että "jokaisen lajin syntymä liittyy sekä ajallisesti että paikallisesti johonkin ennen olemassa-olleeseen lähisukuiseen lajiin."

Kysymys siitä, onko lajeilla ollut yksi vaiko useampia luomiskeskuksia, on pidettävä erillään toisesta, joskin samankaltaisesta kysymyksestä, nimittäin siitä, polveutuvatko kaikki saman lajin yksilöt yhdestä ainoasta parista tai yhdestä ainoasta hermafrodiitista, vai onko, kuten jotkut kirjottajat väittämät, samalla haavaa luotu useita yksilöitä. Jos on olemassa sellaisia elollisia olentoja, jotka eivät koskaan pariudu, on jokaisen tällaisen lajin täytynyt polveutua toisiaan seuraavien toisintuneiden muunnosten sarjasta, jotka ovat syrjäyttäneet toisensa, vaan eivät milloinkaan ole sekaantuneet saman lajin muiden yksilöiden tai muunnosten kanssa, joten kullakin seuraavalla toisintumisasteella kaikkien saman muodon yksilöiden on täytynyt polveutua yhdestä ainoasta vanhemmasta. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa, s.o. aina kun on kysymys eliöistä, jotka tavanmukaisesti pariutuvat siittääkseen, tai, jotka tilapäisesti risteytyvät, säilyvät samalla alueella asuvat saman lajin yksilöt risteytymisen vaikutuksesta jotenkin yhdenmukaisina, joten useat yksilöt muuttuvat yhtä haavaa, eikä kullakin asteella havaittavan toisintumismäärän tarvitse johtua siitä, että yksilöt polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemmasta. Esimerkkinä siitä, mitä tällä tarkotan, saatan mainita englantilaisen juoksijahevosemme. Se eroaa kaikista muista hevosroduista, mutta eroavaisuus ja etevämmyys ei johdu polveutumisesta yhdestä ainoasta parista, vaan yksilöiden polvi polvelta pitkitetystä huolellisesta valinnasta ja harjottamisesta.

Ennenkuin ryhdyn käsittelemään niitä kolmea tosiasiaryhmää, jotka tarjoavat suurimpia vaikeuksia "yksityisten luomiskeskusten" teorialle, on minun sanottava muutama sana levenemistavoista.

LEVENEMISTAYAT.

Sir C. Lyell ja eräät muut tiedemiehet ovat taidolla käsitelleet tätä kysymystä. Voin tässä antaa ainoastaan aivan lyhyen yhteenvedon tärkeimmistä tosiasioista, Ilmaston muuttumisella on täytynyt olla valtava vaikutus lajien siirtymiseen. Seutu, joka nykyään ilmastonsa vuoksi olisi mahdoton läpikulkualueeksi eräille eliöille, on aikaisemmin, ilmaston ollessa toisenlainen, saattanut olla siirtymisen valtatienä. Tahdon, poiketen pääkysymyksestä, käsitellä tätä asiaa hieman seikkaperäisemmin. Myöskin maanpinnan muutoksilla on täytynyt olla tehoisa vaikutus. Jokin kapea kannas erottaa nyt toisistaan kaksi merieläimistöä. Jos tämä kannas vaipuu mereen tai on aikaisemmin ollut meren peittämänä, niin kumpikin eläimistö joko sekaantuu tai on aikaisemmin sekaantunut toiseen. Siellä, missä nykyään leviää meri, on aikaisemmin maa saattanut liittää toisiinsa saaria, mahdollisesti mantereitakin, siten sallien maa-eliöiden siirtyä alueelta toiselle. Ei ainoakaan geologi kiellä, että suuria pinnanmuutoksia on tapahtunut nykyisten elämänmuotojen eläessä. Edward Forbes väitti, että kaikkien Atlantin valtameren saarten on täytynyt myöhään olla Europan ja Afrikan yhteydessä ja samoin, että Europan on täytynyt myöhään olla Amerikan yhteydessä. Muutkin tiedemiehet ovat rakennelleet tällaisia kuviteltuja siltoja jokaisen valtameren yli ja yhdistäneet miltei jokaisen saaren johonkin mannermaahan. Jos Forbes'in esittämät todisteet todella ovat luotettavia, on myönnettävä, että on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, joka ei äskettäin ole ollut mannermaan yhteydessä. Tämä käsityskanta leikkaa poikki tuon gordilaisen solmun, lajien levenemisen mitä etäisimpiin paikkoihin, ja poistaa monta vaikeutta. Mutta mikäli kykenen asiaa arvostelemaan, ei meillä ole oikeutta olettaa, että näin suunnattomia maantieteellisiä muutoksia on tapahtunut nykyisten lajien eläessä. Meillä on nähdäkseni tosin runsaasti todisteita suurista maan- ja merenpinnan kohoamisista ja laskeutumisista, mutta ei sellaisista suunnattomista muutoksista mannertemme asemaan ja ulottuvaisuuteen nähden, että voisimme olettaa mannerten myöhäisellä aikakaudella olleen toistensa ja välillä olevien valtameren-saarten yhteydessä. Myönnän kernaasti, että muinoin on ollut olemassa useita nyt mereen vajonneita saaria, jotka ovat olleet kasvien ja monien eläinten levähdyspaikkoina näiden muuttoretkillä. Korallimerissä osottavat sellaisia vajonneita saaria vielä nytkin niiden päällä lepäävät koralliriutat eli atollit. Kun joskus vastaisuudessa täydelleen myönnetään — niinkuin kerran on tapahtuva — että jokaisella lajilla on ollut yksi ainoa syntymäseutu, ja kun aikaa myöten opimme tietämään jotakin varmaa lajien levenemistavoista, voimme jonkunmoisella varmuudella pohtia kiinteän maan aikaisempaa ulottuvaisuutta. Mutta minä en usko, että koskaan voidaan todistaa useimpien mannertemme, jotka nykyään ovat aivan erillään, myöhäisellä ajalla olleen katkeamattomassa tai miltei katkeamattomassa yhteydessä toistensa ja monien nykyisten valtamerensaarten kanssa. Eräät levenemisseikat — kuten miltei jokaisen mantereen vastakkaisilla puolilla elävien merieläimistöjen suuri erilaisuus, tertiari-ajan useiden maa- ja merialueidenkin asukasten läheinen sukulaisuus alueiden nykyisten asukasten kanssa, saarilla ja lähimmillä mantereilla elävien imettäväisten suurempi tai pienempi keskinäinen sukulaisuus, jonka osaksi (kuten vast'edes saamme nähdä) määrää välillä olevan valtameren syvyys — nämä ja eräät muut seikat vastustavat olettamusta, että myöhäisellä geologisella aikakaudella olisi tapahtunut sellaisia suunnattomia mullistuksia, joita Forbesin esittämä ja hänen kannattajiensa omaksuma käsityskanta välttämättä edellyttää. Myöskin valtamerensaarten asukasten laatu ja keskinäiset lukuisuussuhteet vastustavat sitä otaksumaa, että saaret aikaisemmin ovat olleet mannermaan yhteydessä. Sitäpaitsi näiden saarten miltei yleensä vulkaninen rakenne ei sekään suosi olettamusta, että saaret ovat vajonneiden mannerten jäännöksiä; jos ne olisivat alkuansa mannervuorijonoja, olisivat ainakin jotkut muodostuneet, kuten muutkin vuorenhuiput, graniitista, metamorfisista liuskeista, vanhoista kivettymäpitoisista y.m. vuorilajeista, eikä pelkistä vulkanisista röykkiöistä.

Minun on tässä sanottava muutama sana n.k. satunnaisista levenemistavoista, joita kumminkin oikeammin olisi kutsuttava tilapäisiksi levenemistavoiksi. Rajotun tässä kasveihin. Kasvitieteellisissä teoksissa sanotaan usein tämän tai tuon kasvin huonosti soveltuvan laajaan levenemiseen; mutta on sanottava, että meren yli siirtymisen suurempi tai pienempi helppous on miltei täysin tuntematon seikka. Siihen saakka kuin Berkeleyn avulla tein muutamia kokeita, ei edes tiedetty sitäkään, missä määrin siemenet kestävät meriveden vahingollista vaikutusta. Hämmästyksekseni havaitsin, että 87:stä lajista 64 iti vielä 28 ja muutamat 187 päivää vedessä oltuaan. Huomiota ansaitsee, että toisten lahkojen vastustuskyky oli paljon heikompi kuin toisten. Palkokasveista kokeiltiin yhdeksällä lajilla ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne kestivät huonosti suolaisen veden vaikutusta; seitsemän sukulaislahkoihin Hydrophyllaceae ja Polemoniaceae kuuluvaa lajia menettivät itämiskykynsä kuukauden vedessä oltuaan. Mukavuuden vuoksi kokeilin etupäässä pienillä kodattomilla siemenillä ja koska kaikki upposivat muutaman päivän kuluttua, eivät ne olisi voineet ajelehtia yli aavan merenulapan, vahingoittipa niitä suolavesi tai ei. Sittemmin kokeilin muutamilla suuremmilla hedelmillä, siemenkodilla y.m., ja jotkut näistä uivat kauan aikaa. On tunnettua, mikä erotus on tuoreen ja kuivan puun uimakyvyllä; ja mieleeni johtui, että vuoksi saattaa usein temmata mereen kuivaneita kasveja tai oksia siemenkotineen ja hedelmineen. Tämän johdosta kuivasin 94:n eri kasvin runkoja ja oksia kypsine hedelmineen ja panin ne meriveteen. Enimmät upposivat nopeasti, mutta jotkut, jotka tuoreina uivat hyvin lyhyen ajan, pysyivät kuivina paljon kauemmin pinnalla; esim. kypsät saksan pähkinät upposivat tuoreina heti, mutta uivat kuivina 90 päivää ja itivät, kun ne tämän jälkeen istutettiin; eräs parsakasvi ui kypsine marjoineen tuoreena 23 päivää, mutta kuivattuna 85 päivää ja siemenet itivät tämän jälkeen; Helosciadiumin kypsät siemenet upposivat kahdessa päivässä, mutta uivat kuivattuina yli 90 päivää ja itivät sen jälkeen. Kaikista 94:stä kuivatusta kasvista 18 ui yli 28 päivää ja jotkut näistä paljon pitemmän ajan, niin että 64/87 siemenlajia iti 28 päivää vedessä oltuaan. Ja koska l8/94 eri lajia kypsine hedelmineen (eivät kuitenkaan kaikki samoja kuin äskenmainitut lajit) ui kuivattuina yli 28 päivää vedessä oltuaan, voimme päättää, mikäli näiden harvojen kokeiden nojalla voi mitään varmaa sanoa, että jonkin alueen kasveista 44/100 kasvin siemenet voivat merivirtojen ajelemina uida 28 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Johnstonin Fysillisessä Kartastossa on mainittu Atlantin eri merivirtojen keskimääränopeuden olevan 33 engl. penikulmaa vuorokaudessa (joidenkin 60 engl. penikulmaa). Tämän mukaan voisi jonkun maan kasveista 14/100 kasvin siemenet ajautua 924 engl. penikulmaa meren yli toiseen maahan ja rannalle jouduttuaan itää, jos maalle puhaltava tuuli kuljettaisi ne suotuisaan paikkaan.

Minun jälkeeni on M. Martens tehnyt samanlaisia kokeita, jotka kumminkin olivat paremmin järjestettyjä, koska hän pani siemenet laatikkoon avoimeen mereen, joten ne olivat vuoroin veden, vuoroin ilman vaikutukselle alttiina, kuten ainakin meressä ajelehtivat kasvit. Hän kokeili 98 siemenellä, jotka enimmäkseen olivat toisia kuin minun käyttämäni. Hän valitsi useita suuria hedelmiä sekä myös sellaisten kasvien siemeniä, jotka kasvavat lähellä merta; ja tämä lienee vaikuttanut sen, että ne keskimäärin sekä pysyivät kauemmin uppoamatta, että kestivät paremmin suolaveden turmelevan vaikutuksen. Sitävastoin hän ei tätä ennen kuivannut kasveja ja oksia hedelmineen; jos hän tämän olisi tehnyt, olisivat monet, kuten olemme nähneet, pysyneet paljon kauemmin uppoamatta. Tulos oli se, että erilaisista siemenistä 18/98 ui 42 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Mutta minä en epäile, että meressä ajelehtivat kasvit, ollen aaltojen heiteltävinä, uppoavat pikemmin kuin kokeissamme käyttämämme kasvit. Lienee siis varovinta olettaa, että jonkin kasviston kasveista ainoastaan 10/100 kasvin siemenet kykenevät kuivaneina suorittamaan 900 engl. penikulman merimatkan, säilyttäen itämiskykynsä. Mielenkiintoista on, että suuremmat hedelmät usein uivat kauemmin kuin pienemmät, koska suurisiemeniset tai -hedelmäiset kasvit, joilla, kuten Alph. de Candolle on osottanut, yleensä on ahdas levenemisalue, tuskin voivat muulla tavalla levitä.

Siemenet voivat toisinaan levitä muillakin keinoin. Vedessä ajelehtivia puita ajautuu useimpien saarten rannoille, vieläpä sellaistenkin, jotka sijaitsevat aavan valtameren keskellä. Tyynen meren korallisaarten asukkaat valmistavat työaseensa yksinomaan meren rannalle heittämien puiden juurissa olevista kivistä ja nämä kivet ovat arvokkaana kuninkaille maksettavana verona. Kun epäsäännöllisen muotoisia kiviä on kasvettunut kiinni juurten väliin, on näiden lokeroissa usein pieniä multakokkareita, jotka saattavat olla niin suojatut, ettei hitustakaan irtaudu veteen pisimmälläkään merimatkalla. Niinpä erään noin 50-vuotiaan tammen juurien välissä olleesta pienestä multakokkareesta, joka oli ollut täysin suojattuna, iti kolme kaksisirkkaista kasvia; voin vakuuttaa, että tämä huomio on täysin oikea. Samoin voin osottaa, että meressä ajelehtivat linnunraadot usein säilyvät jonkun aikaa joutumatta muiden eläinten syötäviksi; ja monet siemenet säilyvät kauan elinvoimaisina, vedessä ajelehtivien lintujen kuvuissa. Niinpä herneet ja virnan siemenet muutaman päivän merivedessä ollessaan turmeltuvat, mutta muutamat herneet, jotka olivat otetut 30 päivää meressä ajelehtineen kyyhkysen kuvusta, itivät hämmästyksekseni miltei kaikki.

Myöskin elävät linnut levittävät epäilemättä paljon kasvien siemeniä. Voisin mainita monia tosiasioita, jotka osottavat, kuinka usein myrsky kuljettaa erilaisia lintuja yli aavojen valtamerten. Voimme varmuudella olettaa, että niiden lentonopeus tällaisissa olosuhteissa usein on 35 engl. penikulmaa tunnissa, ovatpa jotkut kirjailijat arvioineet sen suuremmaksikin. En ole koskaan havainnut sellaista tapausta, että ravinnoksi kelpaava siemen olisi eheänä kulkenut linnun ruoansulatuskanavan lävitse; mutta kovat hedelmänsiemenet kulkevat vahingoittumattomina kalkkunankin ruoansulatuselinten lävitse. Kahden kuukauden kuluessa poimin puutarhastani kahdentoista lajisia siemeniä pikkulintujen ulostuksista; nämä näyttivät täysin vahingoittumattomilta ja jotkut osottautuivat koeteltaessa itäviksi. Tärkeämpi on kumminkin seuraava seikka: Lintujen kupu ei eritä vatsanestettä eikä — kuten kokeiden avulla olen todennut — vähimmässäkään määrässä vahingoita siementen itäväisyyttä. On varmuudella todettu, että kun lintu on niellyt suuren määrän ravintoa, kestää kaksi- jopa kahdeksantoistakin tuntia, ennenkuin kaikki siemenet joutuvat linnun vatsaan. Tuuli saattaa tällävälin helposti kuljettaa linnun 500 engl. penikulman pituisen matkan. Haukkojen tiedetään vaanivan uupuneita lintuja, ja jos ne tällaisen linnun saavuttavat, saattaa helposti tapahtua, että linnun revityn kuvun sisällys tulee kylvetyksi maahan. Jotkut haukat ja pöllöt nielevät saaliinsa kokonaisena ja oksentavat kahdentoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua sulamattomat höyhentukut, jotka, kuten tiedän Zoologisessa Puutarhassa tehdyistä kokeista, sisältävät itäviä siemeniä. Jotkut kauran, vehnän, hirssin, kanarin, hampun ja apilan siemenet itivät oltuaan 12-21 tuntia erilaisten petolintujen vatsassa; ja kaksi punajuurikkaan siementä iti vielä kaksi päivää ja neljätoista tuntia linnun vatsassa oltuaan. Olen havainnut suolattoman veden kalojen syövän monien maa- ja vesikasvien siemeniä; linnut syövät usein kaloja ja siten saattavat siemenet kulkeutua paikasta toiseen. Koetteeksi sulloin useanlaatuisia siemeniä kuolleiden kalojen vatsaan ja annoin sitten niiden ruumiit merikotkille, haikaroille ja pelikaaneille. Useiden tuntien kuluttua nämä joko oksensivat ne pallosina tai ulostivat ne; ja useat näistä siemenistä säilyttivät itäväisyytensä. Jotkut siemenet kumminkin tällöin aina kuolivat.

Tuuli kuljettaa usein heinäsirkkoja kauas merelle. Itse tavotin erään 370 engl. penikulman päässä Afrikan rannikolta ja olen kuullut muiden tavottaneen niitä vielä kauempana rannikolta. Rev. R.T. Love on ilmottanut Sir C. Lyell'ille, että v. 1844 Madeiran saarelle ilmestyi heinäsirkkoja. Niitä oli äärettömät parvet, joissa heinäsirkat olivat yhtä taajassa kuin lumihiutaleet raivokkaimmassa lumimyrskyssä, ja parvet ulottuivat niin kauas kuin kaukoputkella saattoi nähdä. Kolme, neljä päivää ne hitaasti kiersivät suunnattoman ellipsin muotoista rataa, jonka lävistäjä oli vähintäin viisi tai kuusi engl. penikulmaa, ja yöksi ne asettuivat suurempiin puihin, jotka ne kokonaan peittivät. Ne hävisivät sitten merelle yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, eivätkä ole sen koommin vierailleet saarella. Eräissä seuduissa Natalissa arvelevat jotkut maanviljelijät, joskin ilman riittäviä todisteita, että suuret heinäsirkkaparvet, jotka siellä usein vierailevat, jättävät heinäaroille ulostustensa mukana vahingollisia siemeniä. Tämän johdosta lähetti Mr. Weale minulle kirjeessä pienen paketin, joka sisälsi kuivaneita heinäsirkan ulostuksia, ja näistä erotin mikroskoopin avulla useita siemeniä ja kasvatin niistä seitsemän ruohokasvia, jotka kuuluivat kahteen eriheimoiseen lajiin. Sellainen heinäsirkkaparvi kuin tuo Madeiralla vieraillut voi siis helposti välittää eri kasvilajien leviämistä kaukana manteresta oleville saarille.

Vaikka lintujen nokat ja jalat tavallisesti ovatkin puhtaat, saattaa niissä kumminkin toisinaan olla kuivanutta multaa ja savea. Kerran irrotin 61 ja toisen kerran 21 graania kuivanutta savea erään peltopyyn jalasta, ja savessa oli virnansiemenen kokoinen piikivi. Ja vielä kuvaavampi esimerkki: Eräs ystäväni lähetti minulle lehtokurpan koiven, johon oli takertunut pieni ainoastaan yhdeksän graanin painoinen kuiva multakokkare, ja tässä oli erään kortekasvin (Juncus bufonius) siemen, joka iti ja kehittyi kasviksi. Mr. Swaysland Brightonista, joka viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa on tarkasti seurannut muuttolintujamme, on kertonut minulle usein ampuneensa västäräkkejä ja taskuja (Saxicolae) heti niiden saavuttua rannoillemme, ennenkuin ne vielä olivat laskeutuneet maahan, ja hän on usein havainnut niiden jaloissa pieniä maakokkareita. Monet tapaukset osottavat, kuinka multa usein sisältää siemeniä. Niinpä prof. Newton lähetti minulle punajalkaisen peltopyyn (Caccabis rufa) jalan; lintu oli ollut haavoittunut eikä voinut lentää ja sen jalkaan oli takertunut kova multakokkare, joka painoi 6 1/2 unssia. Multakokkaretta oli säilytetty kolme vuotta, mutta kun se muserrettiin hienoksi, kasteltiin ja pantiin lasikellon alle, nousi siitä kokonaista 82 kasvia. Näiden joukossa oli 12 yksisirkkaista, m.m. tavallinen kaura, ja 70 kaksisirkkaista, jotka nuorista lehdistä päättäen kuuluivat ainakin kolmeen eri lajiin. Kun meillä on tällaisia tosiasioita silmäimme edessä, voimmeko epäillä, että niiden monien lintujen, joita myrsky joka vuosi kuljettaa yli aavojen valtamerten ja jotka joka vuosi muuttavat — esim. miljoonat viiriäiset Välimeren yli — täytyy toisinaan kuljettaa muutamia siemeniä, joita on mullan mukana takertunut niiden nokkaan tai jalkoihin. Myöhemmin palaan vielä uudelleen tähän asiaan.

Jäävuoret kuljettavat, kuten tunnettua, usein mukanaan maata ja kiviä, vieläpä toisinaan pensaita, puita ja linnun pesiä. On tuskin epäilystä siitä, että ne, kuten Lyell on arvellut, toisinaan ovat kuljettaneet siemeniä toisista arktisista tai antarktisista seuduista toisiin ja jääkaudella toisista lauhkean vyöhykkeen seuduista toisiin. Koska Azoreilla on suuri joukko Europassa tavattavia kasveja, verrattuna muihin lähempänä mannerta oleviin Atlantin saariin, ja koska niillä on leveysasteeseen verraten hieman pohjoinen luonne (kuten H.G. Watson on huomauttanut), arvelin näiden saarten osaksi saaneen kasvistonsa jäiden mukana tulleista siemenistä jääkaudella. Pyynnöstäni Sir C. Lyell kirjoitti Hartung'ille, tiedustellen häneltä oliko hän näillä saarilla nähnyt yksinäisiä kallionmöhkäleitä ja hän vastasi tavanneensa niillä suuria irtonaisia graniittilohkareita ja muita vuorilajeja, joita ei muuten tässä saaristossa tavata. Tästä voimme huoleti tehdä sen johtopäätöksen, että jäävuoret muinoin toivat muassaan kallioita näille keskellä valtamerta sijaitseville saarille ja on ainakin mahdollista, että ne ovat niille kuljettaneet joitakuita pohjoismaisten kasvien siemeniä.

Ottaen huomioon mainitut eri levenemiskeinot ja muut epäilemättä vastedes keksittävät tavat, joilla kasvien siemenet ovat vuodesta vuoteen kymmenien tuhansien vuosien kuluessa levinneet, olisi mielestäni todella kummallista, jolleivät kasvit olisi siten levinneet laajalle. Näitä kuljetustapoja kutsutaan toisinaan satunnaisiksi, mutta tämä ei ole aivan oikea sana: merenvirrat eivät ole satunnaisia eikä vallitsevien tuulien suunta ole satunnainen. On huomattava, että tuskin mikään kuljetuskeino voi kuljettaa siemeniä kovin pitkiä matkoja, koska siemenet menettävät itäväisyytensä, jos ne kovin kauan saavat liota merivedessä; ne eivät myöskään voi kulkeutua kovin etäälle lintujen kuvuissa ja suolistossa. Kumminkin voivat siemenet täten tilapäisesti kulkeutua muutamien satojen engl. penikulmien levyisten merenulappain ylitse, saarelta toiselle tai mantereelta läheiselle saarelle, mutta ei mantereelta toiselle merentakaiselle mantereelle. Eri mantereiden kasvistot eivät tällaisten levenemiskeinojen vaikutuksesta sekaannu toisiinsa, vaan pysyvät erilaisina, kuten ne nykyäänkin ovat. Merenvirrat eivät suuntansa vuoksi voi milloinkaan kuljettaa siemeniä Pohjois-Amerikasta Britanniaan, vaikka ne voivat kuljettaa ja kuljettavatkin siemeniä Länsi-Intian saaristosta meidän länsirannikoillemme, missä ne, jolleivät olisikaan menettäneet itäväisyyttään kauan suolaisessa vedessä liottuaan, eivät voi kestää meidän ilmastoamme. Miltei joka vuosi ajaa tuuli jonkun maalinnun yli Atlantin valtameren Pohjois-Amerikasta Irlannin ja Englannin länsirannikolle. Mutta nämä harvinaiset matkailijat voivat kuljettaa mukanaan siemeniä vain yhdessä tapauksessa, nimittäin jos niiden nokkaan tai jalkoihin on tarttunut multaa, mikä on harvinainen sattuma. Ja kuinka pieni on tässäkin tapauksessa mahdollisuus, että siemen putoaa suotuisaan maahan ja itää! Mutta joskaan sellainen lajeista runsas saari kuin Iso-Britannia ei, mikäli tiedetään, ole viimeisten vuosisatojen kuluessa näiden tilapäisten levenemiskeinojen välityksellä saanut uusia asukkaita Europasta tai joltakin muulta mantereelta, olisi suuri erehdys otaksua, ettei joku lajeista köyhä, joskin kauempana mantereesta sijaitseva saari, voi saada uusia asukkaita samojen levenemiskeinojen avulla. Satojen siemen- tai eläinlajien joukossa, jotka kulkeutuvat jollekin saarelle, vaikka tämä olisi lajeista paljon köyhempi kuin Iso-Britannia, ei kenties ole kuin yksi ainoa, joka niin soveltuu uuteen kotiseutuunsa, että se sinne kotiutuu. Mutta tällä ei mitenkään ole todistettu, etteivät siemenet ole voineet levitä tilapäisin kuljetuskeinoin pitkien geologisten aikakausien kuluessa saaren vähitellen kohotessa merestä, ennenkuin se oli saanut täyden asukasmääränsä. Maan ollessa miltei paljaana ja ainoastaan harvojen hävittävien hyönteisten ja lintujen eläessä saarella tai sen ollessa kokonaan ilman näitä, miltei jokainen siemen, joka on sattumalta joutunut saarelle ja soveltuu ilmastoon, itää ja jää elämään.

LEVENEMINEN JÄÄKAUDELLA.

Omituisimpia esimerkkejä siitä, että samoja lajeja elää toisistaan etäällä olevilla seuduilla, vaikka näyttää mahdottomalta, että ne olisivat voineet siirtyä seudulta toiselle, ovat eläin- ja kasvilajit, jotka elävät vuorten huipuilla, joita erottavat toisistaan satojen penikulmien laajuiset tasangot. On todellakin merkillistä, kuinka monia samoja kasvilajeja kasvaa Alppien ja Pyreneiden lumiseuduissa ja Europan pohjoisimmissa seuduissa. Mutta vielä paljon merkillisempää on, että White Mountains vuorilla Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kasvavat lajit ovat aivan samoja kuin Labradarin ja Asa Grayn kertoman mukaan miltei samoja kuin Europan korkeimmilla vuorilla tavattavat lajit. Jo vuonna 1747 johtui Gmelin tästä arvelemaan, että monille eri seuduille on toisistaan riippumatta luotu samoja lajeja. Ja me olisimme kenties jääneet samaan uskoon, elleivät Agassiz y.m. olisi kääntäneet huomiotamme jääkauteen, joka, kuten kohta saamme nähdä, yksinkertaisesti selittää nämä ilmiöt. Meillä on mahdollisimman paljon sekä organista että epäorganista laatua olevia todisteita siitä, että Keski-Europassa ja Pohjois-Amerikassa on varsin myöhäisellä geologisella aikakaudella vallinnut arktinen ilmasto. Palaneen rakennuksen rauniot eivät puhu selvempää kieltä tulen hävitystyöstä, kuin Skotlannin ja Walesin vuoristot naarmuisine kylkineen, sileiksihankautuneine pintoineen ja pystyine kalliomöhkäleineen kertovat liikkeessä olleista jäätiköistä, jotka täyttivät niiden laaksot. Niin suuresti on Europan ilmasto muuttunut, että vanhojen jäätikköjen muodostamia jättiläismäisiä moreneja Pohjois-Italiassa nyt peittää viiniköynnös ja maissi. Suuressa osassa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja kertovat kaikkialla irtonaiset kivimöhkäleet ja raamuiset kalliot selvästi aikaisemmasta kylmemmästä ilmastosta.

Jääkauden ilmaston vaikutus Europan asujanten levenemiseen on forbes'in mukaan pääasiallisesti seuraava. Voidaksemme helpommin seurata muutoksia, olettakaamme uuden jääkauden lähestyvän ja sitten jälleen poistuvan, kuten muinoin tapahtui. Kun kylmyys lähestyy ja eteläisemmät leveysasteet tulevat Pohjolan asukkaille soveltuvammiksi, valtaavat nämä lauhkean vyöhykkeen seutujen entisten asukasten asuinpaikat. Jälkimmäiset siirtyvät samalla yhä etelämmäksi, jolleivät niiden siirtymistä ehkäise luonnonesteet, missä tapauksessa ne tuhoutuvat. Jää ja lumi verhoavat vuoristot ja entiset alppiasukkaat laskeutuvat tasangoille. Kun kylmyys on ankarimmillaan, vallitsee Keski-Europassa Alppeja ja Pyreneiden vuoristoja myöten, vieläpä ulottuen Espanjaan saakka, arktinen eläimistö ja kasvisto. Myöskin Yhdysvaltojen nykyisissä lauhkeissa seuduissa elää arktisia eläimiä ja kasveja, jotka ovat miltei samoja kuin europalaiset lajit, sillä nykyiset napapiirin asukkaat, joiden olemme otaksuneet siirtyneen etelämmäksi, ovat huomattavan yhdenmukaisia kaikkialla maailmassa.

Kun lämpö palaa, siirtyvät arktiset muodot uudelleen pohjoista kohti ja niitä seuraavat kintereillä lauhkeampien seutujen kasvatit. Ja kun lumi sulaa vuoristojen liepeiltä, valtaavat arktiset muodot paljastuneen ja kostuneen maaperän, kohoten yhä korkeammalle, sikäli kuin lämpö lisääntyy ja lumi sulaa, samalla kuin niiden tasangolla asustavat heimolaiset siirtyvät yhä pohjoista kohti. Kun lämpö on täydelleen palannut, ovat siis samat lajit, jotka ovat vähän aikaisemmin eläneet yhdessä kohti Europan ja Pohjois-Amerikan tasangoilla, tavattavissa Vanhan ja Uuden Maailman arktisissa seuduissa ja moniailla eristetyillä, toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla.

Tämä selittää, miksi samoja kasveja tavataan niin äärettömän kaukana toisistaan olevilla seuduilla kuin Yhdysvaltojen ja Europan vuoristoissa. Se selittää meille myöskin, miksi kunkin vuoristo-alueen alppikasvit ovat lähimmin sukua arktisille muodoille, joita tavataan niiden kasvinpaikoilta suoraan — tai miltei suoraan — pohjoisessa; sillä kylmyyden lähestyessä tapahtui siirtyminen yleensä suoraan etelään ja lämmön palatessa suoraan pohjoista kohti. Niinpä ovat, kuten H.C. Watson on huomauttanut, Skotlannin alppikasvit ja kuten Ramond on huomauttanut, Pyreneiden alppikasvit läheisintä sukua pohjoisen Skandinavian kasveille, Yhdysvaltojen alppikasvit ovat läheisintä sukua Labradorin kasveille ja Siperian vuoristojen kasvit ovat läheisintä sukua Siperian napavyöhykkeen kasveille. Tämä käsitys, joka perustuu varmuudella todistettuun aikaisempaan jääkauteen, näyttää minusta niin tyydyttävällä tavalla selittävän Europan ja Amerikan arktisten ja alppilajien levenemisen, että kun muilla seuduilla tapaamme samoja lajeja toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla, voimme miltei enemmittä todisteitta tehdä sen johtopäätöksen, että kylmempi ilmasto on aikaisemmin tehnyt mahdolliseksi niiden siirtymisen erottavien tasankojen ylitse, missä ilmasto nykyään on käynyt niille liian lämpimäksi.

Arktisten muotojen siirtyessä ensin etelään ja sitten takaisin pohjoista kohti, sitä mukaa kuin ilmasto muuttui, ne eivät pitkillä vaelluksillaan ole tulleet kokemaan kovinkaan suuria lämmönvaihteluita. Ja koska ne ovat siirtyneet lukuisina joukkoina, eivät niiden keskinäiset suhteet ole paljoakaan hämmentyneet. Nämä muodot eivät siis ole olleet taipuvaisia suuresti muuntelemaan. Hieman toinen on ollut vuoristo-asukasten laita, jotka lämmön palattua joutuivat eristettyyn asemaan, aluksi vuoristojen laiteille ja lopuksi niiden huipuille. Sillä eihän ole luultavaa, että toisistaan etäällä oleviin vuoristoseutuihin on jäänyt elämään juuri samoja napapiirin lajeja, ja sitäpaitsi on sangen todennäköistä, että ne ovat joutuneet entisten vuoristolajien sekaan, joita oli täytynyt elää vuoristoissa jo ennen jääkauden alkua ja jotka jääkausi oli kylmimmillään ollessaan joksikin ajaksi karkottanut tasangoille. Lisäksi eri vuoristojen asukkaat ovat myöhemmin olleet hieman erilaisten ilmastollisten vaikutusten alaisina. Niiden keskinäiset suhteet ovat tämän johdosta hämmentyneet ja tämä on ollut omansa aiheuttamaan niissä muuntelevaisuutta. Ja nämä vuoristojen asukkaat ovat todella muuntuneetkin. Sillä jos vertaamme toisiinsa Europan suurten vuoristojen kasveja ja eläimiä, havaitsemme, että joskin monet lajit ovat säilyneet aivan samoina, ovat jotkut toistensa muunnoksia, jotkut ovat epävarmoja muotoja tai alalajeja ja jotkut ovat erikoisia, joskin lähisukuisia lajeja, jotka vastaavat toisiaan eri vuoristoseuduissa.

Edellisessä olen olettanut, että arktiset muodot olivat kuvitellun jääkautemme alussa kaikkialla napaseuduissa yhtä yhdenmukaisia kuin ne ovat nykyään. Mutta yhtä otaksuttavaa on, että monet subarktiset ja jotkut lauhkean vyöhykkeen muodot olivat samoja kaikkialla maapallolla, sillä jotkut niistä lajeista, joita nykyään elää Pohjois-Amerikan ja Europan vuoristojen alemmilla rinteillä ja tasangoilla, ovat samoja. Voitanee kysyä, kuinka selitän tämän subarktisten ja lauhkean vyöhykkeen muotojen yhdenmukaisuuden jääkauden alussa kaikkialla maapallolla. Nykyään Vanhan ja Uuden Maailman subarktisia ja pohjoisen lauhkean vyöhykkeen eliöitä erottavat toisistaan Atlantin valtameri ja pohjoinen Tyyni Meri. Kun Vanhan ja Uuden Maailman asukkaat jääkaudella elivät etelämpänä kuin nykyään, olivat ne vielä täydellisemmin erotetut toisistaan, koska niitä silloin erottivat vielä leveämmät valtameret. Voidaan siis kysyä kuinka samat lajit ovat silloin tai aikaisemmin voineet joutua näille kahdelle mantereelle. Selityksen antaa luullakseni ennen jääkauden alkua vallinnut ilmasto. Tällöin, uudemmalla pliocenikaudella, maailman asukasten enemmistön muodostivat samat lajit kuin nykyään, ja meillä on syytä otaksua ilmaston tuohon aikaan olleen lämpimämmän kuin nykyisin. Voimme siis otaksua, että eliöt, jotka nyt elävät 60:n leveysasteen eteläpuolella, elivät pliocenikaudella napapiiriä lähempänä, 66:lla ja 67:llä leveysasteella, ja että nykyiset arktiset asujamet silloin elivät vielä lähempänä napaa sijaitsevilla, saariksi pirstoutuneilla maa-alueilla. Jos tarkastamme pallokarttaa, havaitsemme että napapiirissä ulottuu maa miltei yhdenjaksoisena Länsi-Europasta läpi Siperian Itä-Amerikaan saakka. Ja tämän napapiiriä kiertävän maan yhdenjaksoisuus, joka suotuisamman ilmaston vallitessa salli vapaan siirtymisen alueelta toiselle, selittää sen yhdenmukaisuuden, jonka oletamme ennen jääkautta vallinneen Uuden ja Vanhan maailman subarktisen ja lauhkean vyöhykkeen asujanten kesken.

Uskon edellämainituista syistä, että mantereemme ovat kauan sijainneet nykyisillä asemillaan, joskin ne ovat olleet suurten pinnanhuojahteluiden alaisina, ja olen taipuvainen olettamaan, että jollakin vielä varhaisemmalla ja lämpimämmällä aikakaudella, kuten aikaisemmalla pliocenikaudella, tuolla miltei katkeamattomalla napaa ympäröivällä mantereella eli suuri joukko samoja eläimiä ja kasveja, jotka ilmaston jäähtyessä vähitellen siirtyivät etelämmäksi jo kauan ennen jääkauden alkua. Näiden lajien jälkeläisiä tapaamme luullakseni nykyään, useimmiten muuntuneina, Europan ja Yhdysvaltojen keskiosissa. Tämä otaksuma selittää, miksi Pohjois-Amerikan ja Europan eliöt ovat toisilleen sukua, samalla kuin molemmille manterille yhteisiä lajeja on perin vähän, mikä on sangen merkillistä katsoen mannerten suureen etäisyyteen toisistaan ja siihen, että niitä erottaa leveä Atlantin valtameri. Se selittää meille myöskin tuon useiden tiedemiesten tekemän havainnon, että Europan ja Amerikan eliöt olivat myöhäisemmällä tertiärikaudella läheisempää sukua toisilleen kuin nykyään. Noilla lämpimämmillä aikakausilla olivat näet Vanhan ja Uuden Maailman pohjoisosat miltei katkeamattomassa yhteydessä, koska niitä sillan tavoin yhdisti maa, jota myöten niiden asukkaat voivat vaeltaa mantereelta toiselle, kunnes ilmaston kylmyys ehkäisi tämän siirtymisen.

Kun lämmön vähitellen jäähtyessä plioceniajalla Vanhassa ja Uudessa Maailmassa asustavat, molemmille manterille yhteiset lajit siirtyivät napapiiristä etelämmäksi, katkesi pian niiden keskinäinen yhteys täydelleen. Lauhkeampien seutujen eliöihin nähden on eron täytynyt tapahtua jo paljon aikaisemmin. Kasvien ja eläinten siirtyessä etelää kohti ne toisaalla joutuivat laajan Amerikan mantereen alkuperäisten eliöiden ja toisaalla toisen laajan alueen, Vanhan Maailman, eliöiden pariin ja joutuivat kilpailuun näiden lajien kanssa. Näin ollen on kaikki ollut omansa suosimaan suurta muuntelevaisuutta — paljon suurempaa, kuin mitä havaitsemme alppilajeissa, jotka paljon myöhemmin ovat jääneet elämään eristettyä elämäänsä eri vuoristoseuduissa ja Europan ja Pohjois-Amerikan napaseuduissa. Tämän johdosta tapaamme, verratessamme toisiinsa Uuden ja Vanhan Maailman lauhkeiden seutujen nykyisiä asukkaita, hyvin harvoja yhteisiä lajeja (joskin Asa Gray on äskettäin osottanut yhteisiä kasvilajeja olevan enemmän kuin aikaisemmin oletettiin), mutta jokaisessa luokassa tapaamme monia muotoja, joita toiset luonnontutkijat pitävät maantieteellisinä rotuina ja toiset eri lajeina, sekä suuren joukon lähisukuisia eli vastaavia muotoja, joita kaikki luonnontutkijat pitävät eri lajeina.

Samoinkuin maalla, siirtyi meressäkin merieläimistö, joka pliocenikaudella tai vieläkin varhaisemmalla ajalla eli miltei yhtenäisenä napapiirin katkeamattomilla rannikoilla, hitaasti etelään päin; ja tämä selittää, jos katselemme asiaa muuntumisteorian kannalta, miksi toisistaan täydelleen eristetyillä merialueilla nykyään elää monia lähisukuisia muotoja, ja miksi Pohjois-Amerikan itä- ja länsirannikon lauhkeassa vyöhykkeessä tavataan toisilleen läheistä sukua olevia, vielä eläviä tai sukupuuttoon kuolleita muotoja. Samoin myös sen vielä omituisemman seikan, että Välimeressä ja Japanin vesistöissä asustaa monia lähisukuisia äyriäislajeja (jotka ovat esitetyt Danan oivallisessa teoksessa) sekä joitakuita kaloja ja muita merieläimiä — vaikka näitä alueita nykyään täydellisesti erottavat kokonaisen mantereen leveys ja laajat valtameret.

Tapaukset sellaiset kuin Pohjois-Amerikan itä- ja länsirannikon, Välimeren ja Japanin vesistöjen sekä Pohjois-Amerikan ja Europan lauhkean vyöhykkeen entisten ja nykyisten asujanten läheinen sukulaisuus ovat selittämättömiä luomisteorian kannalta. Emme voi väittää asian johtuvan siitä, että samanlaiset lajit ovat luodut elämään alueilla, joilla vallitsevat jotenkin samanlaiset fysilliset elinehdot. Sillä jos vertaamme esim. eräitä Etelä-Amerikan seutuja eräisiin Etelä-Afrikan tai Australian seutuihin, havaitsemme alueiden olevan kaikilta fysillisiltä elinehdoiltaan hyvin samankaltaisia, mutta niiden asujanten siitä huolimatta peräti erilaisia.

JÄÄKAUSIEN VUOROTTELU POHJOISESSA JA ETELÄSSÄ.

Mutta palatkaamme varsinaiseen aiheeseemme. Olen vakuutettu siitä, että Forbes'in esittämä käsitys on paljon laajemmallekin sovitettavissa. Europassa tapaamme mitä selvimpiä todisteita jääkaudesta Britannian länsirannikolta alkaen aina Uralin tienoille ja etelässä aina Pyreneille asti. Jäätyneinä säilyneet imettäväiset ja vuoristokasvisto antavat meille aihetta otaksua jääkauden vallinneen myöskin Siperiassa. Hooker'in mukaan peitti Libanonilla ikuinen lumi muinoin vuoriston keskiosia ja synnytti jäätiköitä, jotka vyöryivät 4000 jalan matkan alas laaksoihin. Sama tutkija on äskettäin löytänyt Pohjois-Afrikan Atlasvuorilta matalalla sijaitsevia suuria moreneja. Pitkin Himalajan rinteitä on 900 engl. penikulman pituudelta jälkiä aikaisemmin matalammalla sijainneista jäätiköistä; ja toht. Hooker kertoo nähneensä Sikkimissä maissin kasvavan muinaisilla jättiläismoreeneilla. Etelään Aasian mantereesta, päiväntasaajan vastakkaisella puolella, on muinoin, kuten tiedämme toht. J. Haast'in ja toht. Hector'in etevistä tutkimuksista, Uudessa Seelannissa ollut äärettömiä matalalla sijaitsevia jäätiköitä; ja samat kasvilajit, joita toht. Hooker löysi tältä saarelta toisistaan kaukana olevista vuoristoista, kertovat nekin aikaisemmasta kylmästä aikakaudesta. Myöskin Rev. W.B. Clarkelta saamistani tiedonannoista päättäen on Australian lounaiskolkassa sijaitsevissa vuoristoissa havaittavissa aikaisemman jääkauden jälkiä.

Pohjois-Amerikassa on mantereen itäosissa tavattu jäiden kuljettamia kallionlohkareita aina 36°-37° tienoille ja Tyynen meren rannikoilla, jossa ilmasto nykyään on niin erilainen, aina 46° tienoille saakka. Siirtolohkareita on myöskin tavattu Kalliovuorilla. Etelä-Amerikan Kordiljereilla ulottuivat jäätiköt muinoin hieman päiväntasaajan alapuolella paljon matalammalle kuin nykyään. Keskisessä Chilessä olen tutkinut laajoja moreriimuodostuinia, jotka suurine siirtolohkareineen kulkevat poikki Portillo-laakson. Ja D. Forbes on kertonut minulle tavanneensa Kordiljerien eri seuduilla 13° ja 30° välillä 12,000 jalan korkeudessa syväuurteisia kallioita, jotka muistuttivat hänen Norjassa näkemiänsä, sekä suuria murtokivisoraröykkiöitä naarmuisine piikivineen.

Koko tällä alueella ei Kordiljereilla tapaa todellisia jäätiköitä paljon korkeammillakaan seuduilla. Etelämpänä mantereen kummallakin puolella 41:ltä leveysasteelta alkaen aina mantereen eteläisimpään kärkeen saakka ovat lukuisat suunnattoman suuret siirtolohkareet, jotka jäiden mukana ovat kulkeutuneet kauaksi alkuperäisiltä asemiltaan, mitä selvin todistus aikaisemmasta jääkaudesta.

Kaikki edellämainitut seikat — ensinnäkin, että jääkausi on käsittänyt koko pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon, että tämä kausi on vallinnut geologisesti katsoen myöhäisellä ajalla kummallakin pallonpuoliskolla, että se on kummallakin puoliskolla kestänyt pitkän ajan, kuten sen vaikutukset osottavat, ja että jäätiköitä on vielä hiljakkoin sijainnut alhaisilla korkeuksilla pitkin koko Kordiljerien vuorijonoa — nämä seikat näyttivät mielestäni aikaisemmin välttämättä vievän siihen johtopäätökseen, että lämpötila oli jääkaudella laskeutunut kaikkialla koko maapallolla. Nyt on kumminkin Croll eräässä etevässä kirjotelmasarjassa koettanut todistaa, että ilmaston jäähtyminen jääkaudella on ollut tuloksena erilaisista fysikalisista syistä, jotka vuorostaan ovat aiheutuneet maan radan lisääntyneestä epäkeskisyydestä. Kaikki nämä syyt johtavat samaan tulokseen; mutta vaikuttavimpana syynä näyttää olleen maan radan lisääntyneen epäkeskisyyden epäsuora vaikutus merivirtoihin. Croll'in mukaan palaavat kylmät aikakaudet säännöllisesti kymmenen tai viidentoista tuhannen vuoden väliaikojen jäljestä, ja nämä ovat aika ajoin, pitkien väliaikojen jäljestä, tavattoman ankaria, riippuen eräistä asianhaaroista, joista tärkein Sir C. Lyell'in mukaan on maan ja veden suhteellinen asema. Croll arvelee viimeisen ankaran jääkauden vallinneen noin 240,000 vuotta sitten ja kestäneen lievin ilmastonmuutoksin noin 160,000 vuotta. Mitä vanhempiin jääkausiin tulee, ovat eräät geologit suoranaisten todisteiden nojalla tulleet siihen vakaumukseen, että tällaisia jääkausia on ollut mioceni- ja eoceni-ajalla, mainitsematta vielä vanhempia muodostumia. Mutta meille tärkein johtopäätös, johon Croll on tullut, on se, että kylmän kauden vallitessa pohjoisella pallonpuoliskolla on samalla aina eteläisellä pallonpuoliskolla lämpötila korkeampi ja talvet paljon lauhkeammat, mikä etupäässä johtuu merivirtojen suunnanmuutoksista. Sama on laita pohjoisella pallonpuoliskolla jääkauden vallitessa eteläisellä puoliskolla. Tämä päätelmä on omansa luomaan siksi paljon valoa lajien maantieteelliseen levenemiseen, että se minusta tuntuu sangen uskottavalta. Ensin tahdon kumminkin mainita tosiasiat, jotka kaipaavat selitystä.

Tohtori Hooker on osottanut, että Tulimaan niemellä Etelä-Amerikassa tavattavista kasveista, paitsi useita lähisukuisia lajeja, noin 40-50 kukkivaa kasvilajia, jotka muodostavat huomattavan osan sen köyhässä kasvistossa, esiintyy myöskin Pohjois-Amerikassa ja Europassa, niin äärettömän etäällä kuin nämä eri pallonpuoliskoilla sijaitsevat alueet ovatkin toisistaan. Päiväntasaajan seuduilla Amerikassa tavataan korkeissa vuoristoissa joukko erikoisia lajeja, jotka kuuluvat europalaisiin sukuihin. Brasilian Organ-vuorilta löysi Gardner muutamia Europan lauhkean vyöhykkeen sukuja sekä joitakuita antarktisia ja eräitä Andes-vuorilla kasvavia sukuja, joita ei ole olemassa välillä sijaitsevan kuuman vyöhykkeen alankoseuduilla. Ja Caracas-vuorilta löysi kuuluisa Humboldt jo kauan sitten lajeja, jotka kuuluvat Kordiljerien luonteenomaisiin sukuihin.

Afrikassa tavataan useita Europalle luonteenomaisia muotoja ja Abessinian vuoristossa muutamia Hyväntoivonniemen kasvistoa edustavia muotoja. Hyväntoivonniemellä on vain hyvin harvoja europalaisia lajeja, joita ei arvella ihmisen maahantuomiksi, ja vuoristoissa kasvaa eräitä edustavia europalaisia lajeja, joita ei ole havaittu Afrikan tropillisissa osissa. Tohtori Hooker on myöskin äskettäin osottanut, että eräät korkean Fernando Po-saaren ylävämmillä seuduilla ja läheisillä Kamerunvuorilla Guinean lahden rannalla kasvavat kasvit ovat läheistä sukua Abessinian ja samalla Europan lauhkean vyöhykkeen kasveille. Mikäli tohtori Hookerilta olen kuullut, näyttää Rev. R.T. Lowe löytäneen joitakuita näitä samoja lauhkean vyöhykkeen kasveja myöskin Kap Verde-saarten vuoristoista. Tämä samojen lauhkean vyöhykkeen muotojen leveneminen miltei päiväntasaajalta saakka yli koko Afrikan mantereen ja Kap Verden saariston vuoristoihin on hämmästyttävimpiä seikkoja, mitä milloinkaan on havaittu kasvien levenemisessä.

Himalajalla ja Intian eristetyillä vuoristoseuduilla, Ceylonin kukkuloilla ja Javan tuliperäisillä vuorenhuipuilla tavataan monia joko aivan samoja tai toisiaan vastaavia kasveja, jotka samalla edustavat Europan kasvilajeja ja joita ei tavata välillä olevilla kuumilla alankoseuduilla. Luettelo niistä suvuista, joita on kerätty Javan korkeammilta vuorenhuipuilta, antaa samalla kuvan joltakin Europan vuorenkukkulalta kerätyistä kasveista!

Vielä hämmästyttävämpää on, että eräitä erikoisia australialaisia kasvilajeja vastaavat eräät Borneon vuorenhuipuilla kasvavat lajit. Jotkut näistä australialaisista muodoista ovat, mikäli tohtori Hooker'ilta olen kuullut, levinneet Malakkan niemen vuorenhuipuille, ja niitä tavataan harvakseen siellä täällä Intiassa ja toisaalla niin kaukana pohjoisessa kuin Japanissa.

Eteläisen Australian vuoristoista on tohtori F. Müller löytänyt useita europalaisia lajeja; toisia europalaisia lajeja, jotka eivät ole ihmisen maahantuottamia, tavataan alankoseuduilla; ja mikäli tohtori Hooker'ilta olen kuullut, voidaan laatia pitkä luettelo Australiassa tavattavista europalaisista lajeista, joita ei löydy välillä sijaitsevasta kuumasta vyöhykkeestä. Tohtori Hooker'in oivallisessa esityksessä "Introduction to the Flora of New Zealand" mainitaan samanlaisia hämmästyttäviä tosiasioita tämän suuren saaren kasvistosta. Tästä näemme, että eräät kasvit, jotka kasvavat tropillisten seutujen korkeissa vuoristoissa kaikkialla maapallolla ja eräät pohjoisen ja eteläisen lauhkean vyöhykkeen alankoseuduilla kasvavat kasvit ovat joko samoja lajeja tai saman lajin muunnoksia. On kumminkin huomattava, etteivät nämä kasvit ole aito-arktisia muotoja; sillä, kuten H.C. Watson on huomauttanut, "sitä mukaa kuin siirrytään napaseudulta päiväntasaajaa kohti, tulevat alppi- eli vuoristokasvistot yhä vähemmän arktisiksi". Näiden samojen tai lähisukuisten muotojen ohella kuuluvat monet näillä toisistaan erotetuilla ja etäällä olevilla alueilla kasvavat lajit sukuihin, joita ei nykyään tavata alueiden välisillä tropillisilla alankoseuduilla.

Nämä lyhyet huomautukset koskevat ainoastaan kasveja; mutta joitakuita samantapaisia tosiasioita voisi mainita maaeläimistäkin. Myöskin meri-eliöiden joukossa on olemassa samanlaisia tapauksia; niinpä eräs etevä asiantuntija, prof. Dana, huomauttaa, että "on tosiaankin ihmeellistä, että Uuden Seelannin äyriäiset muistuttavat lähemmin sen antipodi-maan, Ison-Britannian, äyriäisiä kuin minkään muun maapallon seudun". Myöskin Sir J. Richardson puhuu pohjoisten kalamuotojen esiintymisestä Uuden Seelannin, Tasmanian y.m. rannikoilla. Tohtori Hooker on minulle ilmottanut, että kaksikymmentäviisi levälajia on yhteisiä Uudelle Seelannille ja Europalle, mutta että näitä ei ole tavattu välillä sijaitsevissa tropillisissa merissä.

Edellämainittujen tosiasiain perusteella — että lauhkean vyöhykkeen muotoja tavataan ylängöillä kautta koko ekvatorialisen Afrikan ja pitkin Intian niemimaata Ceyloniin ja Itä-Intian saaristoon saakka sekä vähemmän huomattavassa määrässä kautta Etelä-Amerikan lavean troopillisen vyöhykkeen — näyttää miltei varmalta, että näiden suurten mannerten alankoseudut ovat jollakin aikaisemmalla aikakaudella, epäilemättä ankarimmalla jääkaudella, olleet kaikkialla päiväntasaajan tienoilla monilukuisten lauhkean vyöhykkeen muotojen vallassa. Tällä aikakaudella vallitsi nähtävästi päiväntasaajan seuduilla jotenkin samanlainen ilmasto merenpinnan tasalla kuin nykyään viiden tai kuuden tuhannen jalan korkeudessa, vastaavalla leveysasteella kenties viileämpikin. Tällä kylmimmällä aikakaudella on päiväntasaajan alapuolella olevien alankoseutujen täytynyt olla sekalaisen tropillisen ja lauhkean vyöhykkeen kasviston peitossa, samanlaisen kuin se, joka tohtori Hooker'in kuvauksen mukaan rehevänä peittää Himalajan rinteitä neljän tuhannen jalan korkeudesta viiden tuhannen jalan korkeuteen, mutta lauhkean vyöhykkeen muotojen ylivalta on ollut kenties vielä suurempi. Samoin löysi Mann Guinean lahden rannalla sijaitsevalta vuoriselta Fernando Pon saarelta europalaisia muotoja, noin viiden tuhannen jalan korkeudesta ylöspäin. Ja Panaman vuorilla tapasi tohtori Seemann jo kahden tuhannen jalan korkeudella Mexicon kasvistoa muistuttavan kasviston, jossa "kuuman vyöhykkeen muodot olivat sopusointuisesti yhtyneinä lauhkean vyöhykkeen muotoihin".

Katsokaamme nyt, luoko Croll'in johtopäätös, että pohjoisen pallonpuoliskon ollessa jääkaudella äärimäisen kylmyyden vallassa eteläinen puolisko oli nykyistä lämpöisempi, mitään valoa eri eliöiden nykyisin näennäisesti selittämättömään leviämiseen kummankin pallonpuoliskon lauhkeisiin osiin ja kuuman vyöhykkeen vuoristoihin. Jääkauden on täytynyt olla vuosissa laskien hyvin pitkä; ja kun muistamme, kuinka avaroille aloille eräät vieraisiin maihin kotiutuneet kasvit ja eläimet ovat muutamissa vuosisadoissa levinneet, on tämä aikakausi ollut aivan riittävä tehdäkseen mahdolliseksi kuinka runsaan siirtymisen tahansa. Kylmyyden yhä lisääntyessä siirtyivät arktiset muodot, kuten tiettyä, lukuisin joukoin lauhkeisiin seutuihin; ja äsken mainittujen tosiasiain nojalla voinemme pitää jotenkin varmana, että jotkut elinvoimaisimmat, vallitsevimmat ja laajimmalle levinneet lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät päiväntasaajan seutujen tasangoille. Näiden kuumien tasankojen asukkaat siirtyivät samaan aikaan eteläisen pallonpuoliskon tropillisiin tai subtropillisiin seutuihin, koska eteläinen pallonpuolisko tuohon aikaan oli lämpimämpi. Jääkauden lopulla, kun entinen lämpötila vähitellen palasi molemmille pallonpuoliskoille, tulivat päiväntasaajan alankoseuduilla elävät pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot karkotetuiksi entisille asuinpaikoilleen tai hävisivät sukupuuttoon, samalla kuin etelästä takaisin siirtyvät päiväntasaajaseutujen muodot valtasivat niiden sijan. Muutamien pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muotojen on kumminkin miltei välttämättä täytynyt kiivetä jollekin läheiselle ylänköseudulle, jossa, jos ylänkö on ollut kylliksi korkea, ne ovat kauan säilyneet elossa samoinkuin arktiset muodot Europan vuoristoissa. Ne ovat saattaneet säilyä, vaikka ei ilmasto olisikaan ollut niille täysin sopiva, sillä ilmaston on täytynyt muuttua hyvin hitaasti ja kasveilla on epäilemättä jonkinmoinen kyky mukautua ilmastoon, mikä käy ilmi niiden jälkeläisilleen jättämästä erilaisesta kyvystä kestää kuumuutta ja kylmyyttä.

Eteläinen pallonpuolisko joutui nyt vuorostaan, tapausten mennessä säännöllistä menoaan, ankaran jääkauden valtaan, samalla kuin lämpö kohosi pohjoisella pallonpuoliskolla. Tällöin eteläisen lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät joukottain päiväntasaajan alankoseuduille. Pohjoiset muodot, jotka olivat jääneet vuoristoihin, siirtyivät nyt alangoille ja sekaantuivat eteläisten muotojen joukkoon. Nämä jälkimäiset palasivat lämmön uudelleen kohotessa entisille asuinpaikoilleen, jättäen joitakuita harvoja lajeja vuoristoihin ja vieden mukanaan etelään joitakuita aikaisemmista pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodoista, jotka olivat vuoristo-tyyssijoiltaan laskeutuneet alangoille. Tämän johdosta meidän pitäisi tavata joitakuita samoja muotoja pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja niiden välillä olevien tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Mutta lajien, jotka ovat kauan aikaa eläneet näissä vuoristoissa ja vastakkaisilla pallonpuoliskoilla, on ollut taisteltava monien uusien muotojen kanssa ja ne ovat olleet jonkunverran erilaisten ulkonaisten olosuhteiden alaisina; tämän vuoksi täytyy olettaa niiden olleen hyvin taipuvaisia muuntelemaan, jotenka saattaa odottaa niiden nykyään esiintyvän muunnoksina tai edustavina lajeina; ja näin onkin asian laita. Meidän on muistettava, että muinaiset jääkaudet ovat vallinneet molemmilla pallonpuoliskoilla; sillä nämä selittävät, miksi kaukana toisistaan olevilla lauhkean vyöhykkeen alueilla asustaa monia aivan selväpiirteisiä lajeja, kuuluen sukuihin, joita ei nykyään tavata välissä olevissa kuumissa vyöhykkeissä.

Eräs merkillepantava seikka, josta Hooker on painokkaasti huomauttanut Amerikaan nähden ja Alph. de Candolle Australiaan nähden, on se, että paljon useampia identisiä tai lievästi muuntuneita lajeja on muuttanut pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan. Kumminkin tapaamme Borneon ja Abessinian vuoristoissa muutamia etelämpää muuttaneita muotoja. Syynä siihen, että siirtyminen pohjoisesta etelään on ollut yleisempi, on luullakseni se, että pohjoisella pallonpuoliskolla on enemmän maata kuin eteläisellä, joten pohjoiset muodot ovat kotiseudussaan olleet lukuisampia ja ovat sen vuoksi luonnollisen valinnan ja kilpailun vaikutuksesta kehittyneet korkeammalle asteelle kuin eteläiset muodot. Kun pohjoiset ja eteläiset muodot jääkausien vaihdellessa kohtasivat toisensa päiväntasaajan seuduilla, olivat edelliset jälkimäisiä voimakkaammat ja kykenivät säilyttämään paikkansa vuoristoissa, myöhemmin siirtyäkseen etelämmäksi eteläisten muotojen mukana; eteläiset muodot sitävastoin eivät kyenneet samaan tapaan siirtymään päinvastaiseen suuntaan. Nykyäänkin näemme monien europalaisten muotojen peittävän maan La Platan tasangoilla, Uudessa Seelannissa ja vähemmässä määrässä Australiassa, sekä saattaneen tappiolle näiden seutujen kotoiset muodot; sitävastoin aniharvat eteläiset muodot ovat kotiutuneet mihinkään pohjoisen pallonpuoliskon seutuun, vaikka Europaan on viimeisten parin kolmensadan vuoden kuluessa tuotu La Platasta ja viimeisten neljän tai viidenkymmenen vuoden kuluessa Australiasta suuret määrät vuotia, villoja y.m. tuotteita, joiden mukana otaksuttavasti on tullut kasvien siemeniä. Neilgherrie-vuoret Intiassa tekevät kumminkin osittaisen poikkeuksen säännöstä, sillä, kuten tohtori Hooker on minulle kertonut, leviävät australialaiset muodot siellä nopeasti ja kotiutuvat seutuun. Ennen viimeistä suurta jääkautta vallitsi tropillisten seutujen vuoristoissa epäilemättä endeminen alppikasvisto; mutta tämä on miltei kaikkialla väistynyt vallitsevampien muotojen tieltä, jotka ovat kehittyneet pohjoisen pallonpuoliskon laajemmilla manneralueilla, missä olosuhteet ovat olleet suotuisammat. Monilla saarilla ovat naturalistuneet muodot miltei yhtä lukuisat kuin kotoiset, vieläpä toisinaan voitollakin; ja tämä suhde on ensi askel kotoisten muotojen sukupuuttoon-sammumiseen. Vuoristot ovat ikäänkuin saaria mantereella ja niiden asujamet ovat väistyneet laajemmilla pohjoisilla maa-alueilla syntyneiden muotojen tieltä, aivan samoinkuin varsinaisten saarten asujamet ovat kaikkialla väistyneet ja nykyään ovat väistymässä mannermaan muotojen tieltä, jotka ovat ihmisen toimesta kotiutuneet saarille.

Sama koskee maa- ja merieläinten levenemistä pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Jääkauden ollessa ankarimmallaan ja merivirtojen kulkiessa aivan toisia suuntia kuin nykyään saattoivat jotkut lauhkeiden merten asujamet saavuttaa päiväntasaajan tienoot, ja näistä kenties muutamat, pysytellen viileämmissä merivirroissa, kykenivät heti muuttamaan etelämmäksi, toisten jäädessä päiväntasaajan tienoille kylmempiin syvyyksiin ja eläessä siellä elämäänsä, kunnes eteläinen pallonpuolisko vuorostaan joutui jääkauden valtaan ja niille kävi mahdolliseksi siirtyä etelämmäksi. Aivan samoin asustaa nykyäänkin Forbes'in mukaan arktisia muotoja eristetyillä alueilla pohjoisen lauhkean vyöhykkeen merten syvemmissä seuduissa.

En suinkaan tahdo väittää, että edellä esitetty käsitys poistaisi kaikki vaikeudet, jotka koskevat samojen tai lähisukuisten lajien levenemistä, lajien, jotka nykyään elävät kaukana toisistaan pohjoisessa ja etelässä sekä toisinaan kuumien vyöhykkeiden vuoristoseuduissa. Mitään varmoja muuttoreittejä emme voi mainita. Emme voi sanoa, miksi toiset lajit ovat muuttaneet ja toiset pysyneet aloillaan, miksi toiset ovat muuntuneet ja synnyttäneet uusia muotoja, kun taas toiset ovat jääneet muuntumatta. Emme voi toivoa kykenevämme selittämään tällaisia tosiasioita, ennenkuin voimme selittää, miksi juuri tämä laji, vaan ei tuo, kotiutuu ihmisen toimesta vieraaseen maahan tai miksi toinen laji on levinnyt kaksi tai kolme kertaa laajemmalle alueelle ja on kotiseudussaan kaksi tai kolme kertaa yleisempi kuin jokin toinen.

Useat pulmalliset erikoiskysymykset jäävät myöskin ratkaisematta, esim. se, että samoja kasveja, kuten toht. Hooker on osottanut, kasvaa toisistaan niin äärettömän etäisillä seuduilla kuin Kerguelen-maassa, Uudessa Seelannissa ja Tulimaassa; mutta mahdollista on, kuten Lyell on arvellut, että jäävuoret ovat niitä levittäneet. Huomattavampi seikka on, että näillä sekä muilla toisistaan etäisillä eteläisen pallonpuoliskon seuduilla tavataan lajeja, jotka, joskin erikoisia, kuuluvat eteläiselle pallonpuoliskolle rajottuviin sukuihin. Jotkut näistä lajeista ovat niin selväpiirteisiä, ettemme voi otaksua niiden vasta viime jääkauden alusta lähtien ehtineen siirtyä nykyisille asuinpaikoilleen ja toisintua tarpeellisessa määrässä. Tosiasiat näyttävät viittaavan siihen, että samoihin sukuihin kuuluvat erikoiset lajit ovat siirtyneet yhteisestä keskuksesta säteittäisesti; ja olen taipuvainen otaksumaan, että ennen viimeisen jääkauden alkua vallitsi eteläisellä pallonpuoliskolla lämpimämpi aikakausi, jolloin etelänavan seuduilla, jotka nyt ovat jäiden peitossa, kukoisti varsin omituinen ja eristetty kasvisto. Otaksuttavasti oli, ennenkuin tämä kasvisto viime jääkaudella hävisi, muutamia muotoja jo levinnyt laajalle eteläisen pallonpuoliskon eri seutuihin tilapäisin levenemiskeinoin ja käyttäen levähdyspaikkoinaan sittemmin mereen vaipuneita saaria. Näin on selitettävissä, että Amerikan, Australian, ja Uuden Seelannin etelärannikoilla tavataan muutamia yhteisiä elämänmuotoja, joita ei ole olemassa muualla.

Sir C. Lyell on eräässä huomiota herättävässä kohdassa lausunut ajatuksensa, miltei samoin sanoin kuin minäkin, suurten, kautta maailman tapahtuneitten ilmastonmuutosten vaikutuksesta lajien maantieteelliseen levenemiseen. Olemme jo nähneet, kuinka Croll'in johtopäätös, että toisiaan seuraavat jääkaudet toisella pallonpuoliskolla sattuvat yksiin vastakkaisella puoliskolla vallitsevien lämpimämpien aikakausien kanssa, yhdessä sen olettamuksen kanssa, että lajit hitaasti muuntuvat, selittää monia seikkoja samojen ja sukulais-elämänmuotojen levenemisessä kaikkiin maapallon seutuihin. Elämän virta on toisin aikakausin virrannut pohjoisesta etelään ja toisin aikakausin etelästä pohjoiseen, saapuen kummassakin tapauksessa päiväntasaajalle saakka; mutta virtaus on ollut voimakkaampi pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan ja on sen vuoksi runsaammalla tulvalla peittänyt eteläiset maat. Samoinkuin vuoksi jättää rannoille vaakasuoran rajaviivansa, joka kohoaa korkeammalle siellä, missä vuoksi on ollut korkeampi, samoin on elämän virta jättänyt rajaviivansa vuoristojen rinteille juovana, joka vähitellen kohoaa napavyöhykkeen alankoseuduista ja saavuttaa suuren korkeuden päiväntasaajan tienoilla. Niitä eri olentoja, jotka tulva näin on heittänyt rannoille, voipi verrata villeihin ihmisrotuihin, jotka ovat olleet pakotetut väistymään ylös vuoristoihin ja elävät siellä edelleen, ollen meille mielenkiintoisena todistuksena ympäröivien alankoseutujen aikaisemmista asukkaista.