XVII.
Freiburg'in luostari.
Helmikuun keskipaikoilla Freiburg'in rauhallinen kaupunki oli kokonaan ylös alaisin.
Juuri tähän aikaan oli, näet, sota tänne lähestymäisillään, tämä sota, joka ilmoitti tuloansa verisien kahakkain kautta, ja alkoi levitä koko Waadt'in maahan, koko Geneve'n hiippakuntaan, Romont'in kreivikuntaan ja Neuschâtel järven eteläpuolella oleviin seutuihin.
Ei mikään näistä paikkakunnista vielä ollut yhtynyt Sveitsin liittoon; ne olivat Sveitsin vihollisten, Burgundin herttuan liittolaisten alaa.
Siitäpä kaikenlaiset ottelut Italialaisten, Savoijalaisten ja Lombardialaisten retkikuntien kanssa. Joka päivä joitakin uusia salavehkeitä, vahvojen linnojen valloitusta, rynnäköllä otettujen kaupunkien tai kylien hävitystä.
Sen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta, jota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka taholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin vapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan alueesta.
Vaan Freiburg'iin palatkaamme.
Hankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta tuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa sisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.
— "Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme", hän oli sanonut, "meidän tulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan itsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä on nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus".
Ja näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta hyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä virkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri vieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli apuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.
Hän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:
— "Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä tyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin tietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa vaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein tule tapahtumaan."
Niinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja sydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän toimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut ikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat; hän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku lempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet milloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun lähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.
Mitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska nähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut ansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.
— "No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala meitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei mitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja, kärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja sukkelaan!"
Ja luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.
Kaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne kuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan jonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti kantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja Magdalena?
Tämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä hyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin suloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.
Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä, niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.
Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset; siinä oli vaan kolme vuodetta.
Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.
Hän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi, huomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn.
— "No!" abbatissa sanoi, "no! poikaseni, runoilijani, kuinka on laitasi tänään?"
— "Hyvin … varsin hyvin", sairas vastasi, "minä näin unta, että olin taivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme enkeliänsä."
Hänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.
Leikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:
— "Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta maarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin minäkin lentoon lehahtaisin!"
Tällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.
— "Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme; nämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen kaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata, poikani."
— "Voi!" haavoitettu huokasi, "voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat kuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!"
— "Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen sydämmensäkin haavan.
Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.
Magdalena hoiti toista sairasta.
Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.
Paitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.
Puettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle. Äänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin, antoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi terävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen käsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.
Äkkiä hän vavahti.
— "Teinkö teille pahaa?" tyttö kysyi.
— "Tekö? Ei suinkaan!" hän vastasi omituisella äänellä.
Abbatissa kääntyi samassa häntä kohden.
— "No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi ei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!"
— "Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa", Nagöli vastasi.
"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?"
— "Kuinka tahdot, poikani … mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla takaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö."
— "Hui, hai! mitä vielä! … kyllä minä tulen."
Se oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota hän katseli yhä.
Tuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei sitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä kääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.
Tämä sovittaessaan niitä sijoillensa, jatkoi näin puhettansa:
— "Pidän ylen tärkeänä, että sinä pian ja täydellisesti paranet.
Sveitsi tarvitsee sellaisia puolustajia kuin sinä. Mikä on nimesi?"
— "Herman."
— "Eikö muuta nimeä?"
— "Ei tällä haavaa."
— "Maakuntasi?"
— "Unterwaldi."
— "Ai! olisipa minun se pitänyt arvata. Ainahan nuo jättiläis-kädet meille tulevat Rütli'n tienoilta. Ennenkuin tämän haavan sait, sinä arvattavasti olit jonkun aimo iskun jo antanut, vai kuinka?"
Beit-Weber'in ääni vastasi:
— "Sen minä voin ta'ata. Olimme ko'ossa Yverdun'in linnaa puolustamassa. Ensi rynnäkköä Burgundilaisia vastaan tehtäessä, hän oli jäänyt jälkeen, tai oikeastaan eteen, kun silta vedettiin ylös meidän takanamme. Hän kääntyi vihdoin siltaa kohden, aseena ainoastaan joutsi ja hyvä miekkansa. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi hän ampui sitä, joka oli häntä likinnä, haavoitti hänet, karkasi hänen päällensä, lopetti hänen miekallansa, veti nuolen haavasta ulos, ampui sen erääsen toiseen, jonka myöskin kaatoi saadakseen nuolensa takaisin, ja lopulta jätti sen erään kolmannen ruumiisen ainoastaan sen tähden, että oli ehtinyt sillalle, joka laskettiin alas häntä varten… Malttakaa, ei siinä ole kaikki. Pari päivää myöhemmin, kun kuljimme Granson'iin päin, hän yksinään puolusti erästä siltaa, suojellen siten meidän paluumatkaamme. Siellä hän tuli haavoitetuksi. Voi! niin, säilyttäkää meille tuo vahva, urhea käsi; se on niin monta jo meidän joukosta pelastanut!"
Tämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka sitoi kiinni viimeisen kääreen.
Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:
— "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!"
Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa puristi.
Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet pajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui, joku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.
— "No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!" abbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. "Poika parka!"
Siirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan tietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:
— "Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? … ja miksi hänen silmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein huomannut… Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?"
Kolmas haavoitettu oli veli Starck.
Istuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa, päähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan kääreen, joka vielä oli vallan verinen.
Vieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.
Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla käsillänsä hän aukasi kääreen.
Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus, ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut, jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä lähestyi, häntä koski.
Tyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli sattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in puutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in tuomiokirkon portailla.
Tavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka enemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut olla häneltä kysymättä:
— "Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä tulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?"
Tämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;
— "Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä ja suloinen!"
Samassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta veripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.
— "Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?"
— "En! oi en! minä olen onnellinen … kovin onnellinen!"
Hänen kyyneleensä Hedwig kuivasi.
Abbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä veljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä kuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin.
— "Pois tieltä!" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; "päästä minua katsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän uroistamme, ensimäinen kenties kaikista!"
— "Niin, ensimäinen!" Beit-Weber vastasi. "Ensimäinen kaikista on munkki! Ei ketään ole tähän aikaan, joka häntä ei tuntisi, joka hänelle ei sitä sijaa antaisi. Kysykää kuka se on, joka aina on nähty eturivissä, joka näyttää moninkertaisilla voimilla maatansa puolustavan, joka uudistaa kaikki meidän kuuluisien esi-isäimme uhraukset ja urostyöt, jokainen teille vastaa; se on munkki! Jos hän seuraa jotakin retkikuntaa, on voitto varma. Jos joskus meidän nuoret miehemme ovat tappion puolella, nähdään hänen kohta ilmestyvän ja uudistavan taistelua. Oi tehkäät hän terveeksi, äitini; sillä kohta tulee nuo suuret tappelut, ja hän on Herran valittu … niin, minä tunnen, minä näen sen, hän se on, joka takaa voiton ja vapauden Sveitsille!"
Tämän ennustavan puolustuspuheen aikana veli Starck oli oikaissut itsensä, otsa kirkkaana, silmät säihkyvinä, kädet ojennettuina Hedwigiä kohden, suu puoli-avoimena, ikäänkuin valmiina hänelle vihdoinkin huutamaan: minä olen isäsi!…
Mutta hänellä oli uljautta kylliksi tunkeaksensa tuon luonnon herättämän halun sydämmensä syvimpään pohjukkaan; ja sulkien silmänsä, purren hampaat yhteen, marttiiran ylevä kalpeus kasvoillansa, hän mumisi vaipuen alas istumaan:
— "Se ei vielä ole kylliksi! ei, ei vielä!"
Tähän tuskan huutoon vastattiin kumealla murinalla. Koiran pää pisti esiin. Se oli Frey, St. Bernhard vuoren uskollinen vartija.
Se oli siihen saakka maannut vuoteen alla ja pysynyt hiljaa, näkymätönnä. Nyt se äkkiä hyökkäsi esiin, valmiina puolustamaan isäntäänsä; vaan huomaten epäilemättä hänen tarvitsevan ainoastaan lohdutusta, se tytyi hänen kättänsä nuolemaan.
Starck'in toista kättä Fridolin hiljaa puristi.
Molemmat, lapsi niin kuin koirakin, olivat tuttuja kaikille läsnä-olijoille; ne olivat kumpikin ottaneet osaa kaikkiin näihin ensimäisiin tappeluihin, joita Helvetian itsenäisyyden edestä oli taisteltu.
Tällä välin abbatissa oli tarkastanut haavaa; hän sitoi sen uudestaan, sanoen:
— "En tiedä, mitä suuria sinun rohkeutesi vielä uneksii, veli Starck; mutta, ole huoleti, parin päivän päästä annamme sinulle vapautesi takaisin."
— "Jumalan kiitoa!" huusi Kilian von Diesbach, joka samassa ilmestyi kynnykselle. "Heittäytyessään minun eteeni, minua suojellaksensa, hän tämän iskun on saanut."
— "Mitä!" Hedwig sanoi, "mitä, veljeni, hän on pelastanut henkesi?"
— "Niin, sisareni, eikä se ollut ensimäinen kerta. Samaa suosiota, jota hän sinulle osoittaa, hän tuhlaa minullekkin. Lakkaamatta hän sivullani taistelee, pitäen huolta minusta, kuin vanhempi veli, kuin isä."
Enemmin kuin milloinkaan ennen, Hedwigin suuret silmät tarkastivat tutkistellen munkkia.
— "Kärsimystä! lapseni", hän vastasi heille kumpaisellekin. "Vielä vähän kärsimystä, niin saatte kaikki tietää!"
— "Mennään pois!" abbatissa lausui. "Pois, pois? kiertomme on päättynyt. Meillä on muutakin tehtävää, kuin selittää arvoituksia."
Ja nopealla, hätäisellä käynnillänsä, hän jo keikutti eteenpäin.
Hedwig, ennenkuin häntä seurasi, tarttui munkin käteen ja kosketti sitä huulillansa, lausuen hiljaa:
— "Oi! kuka ikänä lienette, kiitoksia! minä rakastan teitä!"
Kulkiessaan Hermanin ohitse, Magdalena ei voinut olla päätään kääntämättä.
Unterwaldilaisen silmät olivat häneen yhä kiintyneet.
Kilian, joka viimeisenä kulki, lähestyi Beit-Weber'iä ja sanoi tälle:
— "Rohkeutta! runoilija. Jumala antakoon sinulle yht'aikaa parannuksen ja unohduksen!"
Abbatissa, tultuaan kamariinsa, laskeutui erääsen nojatuoliin.
— "Uh! en jaksa enää; olen vallan näännyksissä."
Vaan säpsähtäen jostakin laimiinlyönnistä, hän kohta pudisti väsymyksen päältänsä, antaakseen uusia käskyjä.
— "Tätini", Kilian sanoi, "armas tätini, sallikaa minun edes syleillä teitä."
— "Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole rahtuakaan nukkunut."
— "Menkäämme pois, sisareni", nuori mies sanoi molemmille tytöille.
"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää."
— "Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan kauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää. Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa, vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso. Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille."
Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.
— "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi? kuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos jään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva."
Hedwig hänen keskeytti.
— "Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa aina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta kaipaisi, sillä minäkin kuolisin."
— "Hedwig!"
— "Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko täällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa."
Tällä välin Magdalena, miettien paljon aineellisempia asioita, koetti kiiruhtaa pesijöitä.
Ja kantaen itse melkoisen joukon pesovaatteita, hän lähti astumaan näiden etupäässä.
Pyykkilautta, luostarin puutarhain toisessa päässä, oli suuren lammikon rannalla, johon kirkas lähde vuodatti vetensä. Lautan neljässä kulmassa oli Göthiläisiä pylväitä, jotka ohutta olkikattoa kannattivat.
— "Tänään on vallan mahdotonta", yksi pesijöistä sanoi, "vesi on jäässä."
— "Entä sitten!" Magdalena vastasi, "me särjemme jään."
Ja, tarttuen kirveesen, joka siellä sattui olemaan, hän hakkasi jäähän suuren aukon.
— "Täytyyhän olla väkevä, niinkuin te!" yksi hänen kumppaneistaan arveli.
— "Tarkoitatko sillä", hän vastasi, "että minun täytyy tehdä tämä työ teidän kaikkien edestä? Sama se. Mutta ett'ei teidän tarvitse ristissä käsin olla, menkää oitis noutamaan loput vaatteita; menkää."
Muutaman sekunnin kuluttua jää yli koko lammikon oli rikottu.
Sitten, kun ei pesijöitä vielä kuulunut, Magdalena otti käteensä kurikan, kääri hiansa ylös kyynärpäihin asti, ja seisoen yksinään lammikon rannalla, ryhtyi rivakasti työhönsä.
Iloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita, valkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.
Jokin huokaus kuului hänen korviinsa.
Hän käänsi päätänsä.
Eräs mies oli siellä, Herman.
Nojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.
— "Taasen te!" tämä sanoi.
— "Ja miksikä ei, serkku…"
— "Serkku, minäkö?"
— "Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai tuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella vääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia Diesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle."
— "Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein", nuori tyttö ylpeästi vastasi. "Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen ratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu."
— "Eipä niinkään!" nuori mies huudahti, "sillä siitä tuomiosta minä vetoon kun vetoonkin vielä."
— "Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa."
Ja huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen pesoonsa.
Hetken päästä Herman jatkoi:
— "Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni … kuulkaapa hiukan… Jos suostuisimme elämään yhdessä."
— "Kuinka se kävisi laatuun?"
Magdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin punastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden liikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän jatkoi:
— "Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin oikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan vihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen sinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni ajatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan, kenties toisiamme rakastamaankin … ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin molempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi."
Nyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.
— "Avioliitto!" hän jupisi.
— "Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en säästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä sinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on nuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin, olisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano, tahdotko?"
Tämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis rakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka sen sydämmessään tunsi.
Niin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä, kiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.
— "Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?"
— "Päin vastoin."
— "Herman, tässä on käteni."
— "Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina."
Pesijät lähestyivät.
Herman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan, koettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:
— "Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian työhön!"
Ja kurikoita heilutettiin tulisella kiireellä.