KOLMAS NÄYTÖS.
Laaksossa.
Oli noin keski-paikoilla Helmikuuta kun Vendale ja Obenreizer lähtivät matkaan, ja koska talvi oli kova, niin ei ollut matkakaan erittäin hupainen; päin vastoin oli tämä aika kaikille matkustavaisille varsin kamala, ja tultuansa vihdoin Strasburgiin, löysivät matkustajamme tämän kaupungin suuret ravintolat melkeen tyhjinä, ja ne harvat ihmiset, joita he siellä tapasivat, ja jotka Englannista tahi Parisista kaupan toimissa olivat kulkeneet Sveitsin sisämaihin, olivat hekin paluu-matkalla.
Usea Sveitsin rauta-teistä, joita matkailijat nykyjään kulkevat ilman vastuksitta ja vaivoitta, olivat siihen aikaan melkeen kokonaan mahdottomat kulkea, sillä moniaita ei oltu vielä alettukaan rakentaa ja useimpia parhaillaan rakennettiin. Niissä rautatien-jaksoissa, joita myöten jo kuljettiin, kohtasi vielä pitkät matkat vanhaa maantietä, jossa liikenne usein talven aikana tykkänänsä taukosi; toisaalla löytyi heikkoja paikkoja, joissa uusi laitos kovalla pakkaisella tahi äkkiä nousevalla pyryllä ei ollut luotettava.
Strasburgissa kerrottiin useita juttuja tien vaivaloisuuksista ja ehkä useat näistä jutuista olivat ylenmäärin väännetyt, saivat kuitenkin kummallisimmatkin jonkunlaisen todenmukaisuuden siitä ainoasta syystä, että ihmiset toden-teolla palasivat matkoiltaan kesken. Koska tie Baseliin kuitenkin oli auki, niin pysyi Vendale järkähtämättä päätöksessään matkustaa eteenpäin, ja Obenreizerin päätös oli tietysti sama kuin Vendalen, sillä nyt hänen oli noista kahdesta valitseminen, joko jäädä elin-ajakseen onnettomaksi taikka hävittää se todistus, jonka Vendale vei muassaan, jos vaikka tähän tarpeesen täytyisi murhata Vendalen.
Näiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen. Obenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan ja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän läheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina tuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli ehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä, kentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen kauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä Margueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat. Ja nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi häntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina jalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi nyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja lakkaamatta sanoi hän itselleen: "Hän on Margueriten holhoja. Välimme on varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja hänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä ikävällä matkustamisella." Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat Obenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen, silloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin tavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.
Matkustajat olivat syöneet myöhäisen puolipäiväisen, ja olivat yksinänsä eräässä huoneessa ravintolassa, jonka akkunoista nähtiin sivutse juokseva Rheinin-virta, väkivaltainen ja syvä, paisunut ja kohiseva. Vendale makasi sohvalla ja Obenreizer käveli edes takaisin laattialla, välistä seisahtaen akkunan eteen katsellakseen kuinka kynttiläin valo kaupungista kuvastui pimeään veteen — ja ehkä ajatellen mielessään: "Ah! jos voisin syöstä hänen tuonne alas!" välistä pitkittäen käyntiänsä silmät kiinteästi tuijottaen laattiaan.
"Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänen murhaan, jos täytyy?" Tämmöisiä kohisi virta, kohisi, väsymättä kohisi hänen kävellessä edestakaisin laattialla.
Tämä sävel kuului hänestä viimein niin selvään, että hän pysähtyi ajatellen parasta olevan laulaa matka-toverillensa toisen säveleen.
"Rheinin-virta kohisee tänä iltana", sanoi hän hymyillen, "ihan samalla tapaa kuin tuo vedenputous kotonani, jota äitini osoitti matkustavaisille ja josta olen ennenkin maininnut. Senkin ääni muuttui ilman mukaan ikäänkuin juoksevan virran kohina. Ollessani kello-sepän opissa muistan sen vielä suhisseen minun korviini pitkin päiväkausia: 'ken sä olet, pieni raukkaseni? ken sä olet, pieni raukkaseni?' Muistelenpa vielä sen toisissa tiloissa, kun sen ääni oli kolakka, ja myrsky raivosi vuoren solassa, kohisseen: 'Bum, bum, bum. Lyö hänet, lyö hänet, lyö hänet!" Ikään kuin vihastunut äitini — jos tuo minun äitini lienee ollutkaan!"
"Jos hän oli äitinne!" sanoi Vendale, joka vähitellen oli noussut istumaan. "Jos hän oli äitinne? Miksi niin sanotte?"
"Niin, mitä minä tiedän?" vastasi toinen jäykästi, nostaen käsiänsä ja antaen niiden jälleen pudota alas. "Minä olen niin halvasta suvusta, ettei siitä ole puhumistakaan. Olin hyvin nuori, ja kaikki muut perheessä olivat täysi-ikäiset ja niin kutsutut vanhempani ijälliset. Eikö voi olla kaikki mahdollista tällaisessa tapauksessa?"
"Oletteko koskaan epäilleet — —?"
"Olen jo kerran sanonut, että epäilen noitten kahden todellista naimista," vastasi hän, taasen nostaen käsiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tätä ikävää puheen-ainetta. "Vaan mailmaan olen minä tullut, jos en olekkaan ylhäisestä suvusta siinnyt. Ja mitä se muutoin asiaan tekee?"
"Kumminkin olette aina Sveitsiläinen," sanoi Vendale seuraten häntä edes takasin silmillään.
"Mistä minä sen tiedän?" vastasi hän lyhyesti ja seisahtui katsoen taakseen. "Jos sanon teille: kumminkin olette aina Englantilainen — mistä sen tiedätte?"
"Siitä, mitä olen lapsuudestani kuullut."
"Niin, sen verran tiedän minäkin itsestäni."
"Ja," lisäsi Vendale, "varhaimmista muistoistani."
"Niin minä myös. Yhdenlaiset ovat minunkin tietoni itsestäni — jos tämä on mikään vakava todistus."
"Eikö nämät todistukset teitä tyydytä?"
"Tyydyttäneväthän kaiketi. Ei mikään tässä mailmassa ole verrattava täyttymykseen. Se on vaan lyhyt sana, mutta voimallisempi kuin pitkät todistukset ja järkipäätelmät."
"Te ja Wilding vainaja olitte syntyneet samana vuonna ja melkeen yhden-ikäiset," sanoi Vendale, miettiväisesti katsellen kuinka hän käveli edestakaisin laattialla.
"Niinpä melkeen."
Voisiko ehkä Obenreizer olla tuo kadonnut perillinen? Oliko tuossa hänen opissa mailman pieneydestä, joka alinomaa makasi hänen kielellänsä, kentiesi syvempi merkitys, kuin itse arvasikaan? Oliko tuo sveitsiläinen kirje niin pian seurannut rouva Goldstrawin ilmoittamisia sen tähden, että hän oli tämä lapsi, joka nyt oli kasvanut täydeksi mieheksi? Mailmassa, jossa niin monet syvyydet vielä ovat tutkimatta, saattoi tämä olla hyvinkin mahdollista. Ne sattumukset eli lait — kutsuttakoon niitä miksi tahansa, — jotka olivat perustaneet Vendalen ja Obenreizerin keskenäistä tuttavuutta ja johdattaneet heitä yhteen täällä eräänä talvis-iltana, olivat tuskin vähemmin ihmeteltävät, koska ne, tarkasteltuna tältä kannalta, näyttivät koettavansa edistää jotain järjestyksellistä ja käsitettävää tarkoitusta.
Vendalessa herätetyt ajatukset kiihtyivät kiihtymistään hänen seuratessaan miettivin silmin Obenreizeriä, joka yhä käveli edestakaisin virran alinomaa kohistessa: "Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänet murhaan, jos täytyy?" Ei ollut ensinkään pelkäämistä, että Vendalen kuolleen ystävän salaisuus tulisi hänen huuliltaan ilmi; vaan niinkuin hänen ystävänsä oli vaipunut tämän painon alle, niin tunsi Vendalekin paljoa pienemmässä perinnössään kuinka raskaasti häntä painoi se asia, joka hänelle oli uskottu, ja kuinka vaikea velvollisuutensa seurata himmeimpiäkin jälkiä oli. Hän kysyi samassa itseltään, näkisikö hän mielellään että tuo mies olisi todellinen Walter Wilding? Ei. Kuinka hyvänsä koettikin sysätä epäluulonsa syrjään, niin ainakaan hän ei mielellään tahtonut suostua asettamaan tätä miestä vilpittömän, suoran ja lapsellisen kauppakumppalinsa paikalle. Hän kysyi äkkiä itseltään; soisiko mielellään tämän miehen tulevan rikkaaksi? Ei: Obenreizerin valta Margueriten yli oli jo tarpeeksi suuri, rikkaus sen tietysti enentäisi. Soisiko hän mielellään tämän miehen olevan Margueriten holhojana, jos kohta toteen näytettäisiinki, ettei hän ollut kaukaisimmassakaan sukulaisuudessa hänen kanssansa? Ei. Vaan nämät olivat mietteitä, jotka eivät saaneet hämmentää uskollisuuttansa vainajaa vastaan; hänen oli vaariin ottaminen että nämät mietteet kulkisivat onnellisesti sivutse, ja että ne vaan vahvistaisivat häntä hänen päätöksessään rehellisesti täyttää velvollisuuksiansa. Ja pikemmin kuin luulikaan onnistui hänen malttaa mieltänsä niin täydellisesti, että ilman vasta-hakoisuutta seurasi silmillään matka-toveriansa, tämän alinomaa kävellessä edestakaisin laattialla, — tämä matkatoveri, jonka hän luuli synkästi mietiskelevän sukuansa, eikä toisen ihmisen — vähintäin hänen — väkivaltaista murhaamista.
Tie Baselista Neuschateliin oli oivallisempi, kuin mitä siitä oli juteltu, sillä ilmat olivat sen viimeisinä päivinä tehneet kulettavammaksi. Aasit ja muulin-ajurit olivat samana iltana palanneet pimeässä ja sanoivat muita vaivaloisuuksia ei löytyvän, kuin koettelemuksia kärsimykselle, siloille, rattaan-akseleille ja ruoskan-siimoille. Vuokrattiin kohta hevoiset ja vaunut, joilla matkustavaisemme seuraavana aamuna ennen päivän noustua lähtisivät.
"Onko teillä tapana lukita ovenne iltaisilla, näin matkustellessanne?" kysyi Obenreizer, lämmitellen käsiänsä valkean ääressä Vendalen huoneessa, ennenkuin lähti omaansa.
"Ei; sitä tehdäkseni nukun minä liian raskaasti."
"Onko teillä niin hyvä uni?" kysyi hän ihmettelevällä silmäyksellä.
"Mikä onni!"
"Kaikkea muuta paitse onnea olisi talon toisille asukkaille," sanoi Vendale, "jos minua herätettäisiin aamulla ulkopuolelta sänkykammarini ovea."
"Minäkään en lukitse oveani," sanoi Obenreizer; "vaan antakaa minun
Sveitsiläisenä, joka tuntee maantavat, antaa teille neuvon.
Matkustaessanne isänmaassani kätkekää aina paperinne — niinkuin
tietysti rahannekin pään-aluksenne alle; aina samaan paikkaan."
"Ette juuri puhu hyvää maanmiehistänne," sanoi Vendale nauraen.
"Maanmieheni," vastasi Obenreizer, "ovat luultavasti niinkuin useimmat muutkin ihmiset, ja useimmat ihmiset ottavat mitä saavat. Hyvästi! Kello neljä siis aamulla!"
"Hyvästi! Kello neljä!"
Jäätyänsä yksin kohensi Vendale kekäleitä, peitti ne valkoisella tuhalla ja istuikse malttaaksensa mieltään. Ajatuksensa pyörivät vielä viimeisen aineen ympäri, ja virran kohina ei auttanut niitä, vaan piti ne pikemmin valveella. Istuessaan näin ja miettien, katosi ennestäänkin vähäinen unenhalunsa ja, huomattuansa ettei olisikaan miksikään auttanut mennä levolle, jäi hän istumaan kamiinin eteen täysissä vaatteissa. Marguerite, Wilding, Obenreizer, matkustamisen tarkoituksen tuhansia epäilyksiä ja toiveita ajeli yht'aikaa mielessään. Kaikellaiset esineet häntä vastasivat, paitse uni, joka piti itsensä kaukana hänestä.
Näin istuttuansa kauvan aikaa syvissä mietteissä kamiinin edessä, paloi kynttilä alas jalkaansa ja sammui; vaan tämä ei mitään tehnyt, koska oli tarpeeksi valoa kamiinin valkeasta. Hän heitti käsivartensa tuolinkarmille, nojasi leukansa käteen ja istui yhä miettien.
Hän istui valkean ja sängyn välissä ja kun valkea liehui kohisevan virran viimasta, liehui myös hänen oma varjonsa sängyn yli. Hänen asemansa antoi varjolle puoleksi surullisen puoleksi rukoilevaisen muodon. Silmänsä katsoa tuijottivat siihen lakkaamatta, kunnes viimein rupesi luulemaan, että se olikin Wildingin eikä hänen oma varjonsa.
Vähäinen aseman muuttaminen saisi varjon katoamaan, ja tämän muutoksen tehtyänsä, katosikin vallattoman mielensä kuvelma. Nyt istui hän pimeässä loukossa kamiinin vieressä vastapäätä huoneen ovea.
Ovi oli varustettu pitkällä, kömpelöisellä rautaha'alla ja tämän hän nyt näki hiljaa ja varovaisesti nostettavan. Ovi aukeni hiukan, ja meni jälleen kiini, ikäänkuin olisi ilman viima sitä liikuttanut. Mutta hän havaitsi, ettei haka enään mennyt paikalleen.
Ovi aukeni uudestaan aivan hiljaa, kunnes oli niin paljon tilaa, että ihminen mahtui lävitse. Nyt se jäi seisomaan auki, niinkuin joku olisi varovaisesti pitänyt siitä kiini. Ihmisen haamu astui viimein sisään, kasvot käännettynä sänkyä vastaan ja jäi seisomaan äänetönnä oven vieressä. Hetken kuluttua otti haamu askeleen eteenpäin ja sanoi kuiskaten:
"Vendale!"
"Mikä on hätänä?" vastasi tämä ja hyppäsi ylös. "Kuka siellä on?"
Se oli Obenreizer, joka nyt hänkin vuoroonsa antoi kuulla hämmästyksen huudahuksen nähdessään Vendalen tulevan vastaansa ihan odottamattomalta taholta.
"Ei sängyssä?" sanoi hän, tarttuen Vendalea hartioihin, ikäänkuin tekisi hänen suuresti mieli painiskella hänen kanssansa. On jotain kuitenkin väärässä."
"En älyä mitä tarkoitatte;" sanoi Vendale, repien itsensä irti.
"Sanokaa ensiksi, ett'ette ole kipeä."
"Kipeä? En ollenkaan!"
"Minä näin ilkeän unen teistä. Miksikä olette vielä vaatteissa?"
"Yhtä paljon syytä on minullakin kysyä teiltä, ystäväni, miksikä olette ylhäällä ja riisuttu."
"Sen olen jo maininnut. Näin ilkeän unen teistä ja sitten on minun ollut mahdotonta nukkua. Oli mahdotonta pysyä huoneessani, tietämättä miten teidän oli laitanne, ja vaikea oli minun tulla tännekin. Minä olen kauvan seisonut ovenne takana ja epäillyt, menisinkö sisälle. Toisen on kyllä helppo nauraa unelle, joka ei ole häntä vaivannut. Vaan missä kynttilänne on?"
"Se on loppunut."
"Minulla on yksi alkamaton huoneessani. Lähdenkö sitä noutamaan?"
"Jos olisitte niin hyvä."
Obenreizerin huone oli ihan vieressä ja hän ei viipynyt kuin silmänräpäyksen. Palattuansa kynttilällä, heittäysi hän polvilleen kamiinin eteen ja sytytti sen; mutta hänen siihen tarkoitukseen puhaltaessaan tulta hiileen havaitsi Vendale, katsahdessaan alas, hänen huulensa olevan vaaleat ja vapisevan jostaan mielenliikutuksesta.
"Niin," sanoi Obenreizer, asettaen sytytettyä kynttilää pöydälle, "se oli ilkeä uni. Katselkaapa vaan minkä näköinen olen!"
Hänen jalkansa olivat paljaat; punainen villapaitansa oli auki kauluksesta, ja hiat käärityt kyynäspäihin asti; ahtaat sukkahousut, jotka ulottuivat nilkka-luihin asti, oli muuten ainoa pukunsa. Vartalonsa näytti notkealta ja tuimalta, ja silmänsä olivat erinomaisen kirkkaat.
"Jos minun olisi täytynyt painiskella varkaan kanssa, kuten unessa näin," sanoi Obenreizer, "niin olen siihen toimitukseen täydesti puettu."
"Ja aseissa myös näemme;" sanoi Vendale silmäellen hänen vyötänsä.
"Tämän veitsen minä aina kannan vyölläni kun matkustelen;" vastasi hän jäykästi ja veti veitsen puoleksi tupesta. "Eikö teillä ole tämmöistä?"
"Ei. Minulla ei ole mitään sellaista."
"Eikä pistoolejakaan?" lisäsi Obenreizer, luoden silmäyksen pöydälle ja sieltä koskemattomalle pään-alukselle.
"Ei niitäkään."
"Te Englantilaiset olette niin hyvän-luuloiset! Aiotteko panna nukkumaan?"
"Sen olisin jo aikaa tehnyt, vaan en saa unta."
"Niin on minunkin laitani onnettoman unen-näköni perästä. Valkeani on mennyt samaa tietä kuin teidän kynttilä. Suvaitsetteko minun istua täällä teidän tykönä. Kello on jo yli kahden ja kohta on aika lähteä matkalle, jottei enään kannata mennä levolle."
"Niin minustakin," sanoi Vendale; "istukaa tähän ja pitäkää minulle seuraa."
Obenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken kuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat yksi kummallekin puolelle kamiinia.
Vendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut mukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.
"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä," sanoi hän ja täytti pikarin; "se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin Raajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi. Kylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän kuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!"
Vendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.
"Miltä tuntuu?"
"Sillä on karkea jälki-maku," sanoi Vendale ja laski väristyksellä pikarin pöydälle; "eikä ole minun mieleeni."
"Aivan oikeen," sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja maiskuttaen huulilla; "sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole minunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa."
Hän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.
Molemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja päätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi valveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn ottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa. Kerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan vaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli paperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa kiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin, keskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo papereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö Venäjän aromailla — joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle — Margueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa kulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse unessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä avonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin vanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs tunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen papereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa kellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli muutettu ja Wilding — joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan kuollut — puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: "Katselkaapa tuota ihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii ja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei tahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne? Herätkää!" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin unelmiin.
Valveella ja liikkumatta, nojaten päätä käteensä sanoi hänen matka-kumppalinsa viimein: "Vendale! meitä huudetaan! Kello on neljä!" Ja kun Vendale aukasi silmänsä näki hän syrjästä Obenreizerin sumuisia kasvoja.
"Olette nukkuneet raskaasti," sanoi hän; "seuraus vaivaloisesta matkasta ja vilusta."
"Nyt olen minä hereillä," sanoi Vendale ja hyppäsi ylös, ehkä horjuvilla jaloilla. "Ettekö itse ole nukkuneet?"
"Olen luulemma nukahtanut hiukan, vaikka olen mielestäni koko ajan ollut katsovinani hiljaa ja kärsiväisesti valkeaan. Kuitenkin täytyy meidän nyt pestä itsiämme ja einehtiä ja sitten lähteä matkalle. Kello on yli neljän, Vendale; se on yli neljän!"
Tätä hän sanoi pitääkseen hereillä Vendalea, joka jälleen oli vähällä vaipua uneen, ja joka pukiessaan ja einehtiessään nukahti useita kertoja, vaikka hän koneenmukaisesti liikkui. Vasta päivän koittaessa sai hän jonkulaisen selvemmän tunnon ajamisesta, kulkusten helinästä, ankarasta pakkasesta, luiskahtavista hevosista, jyrkistä vuoren-rinteistä, lehdettömistä metsistä, ja pysähdyksestä jonkun ravintolan edessä, jossa täytyi kulkea navetan läpitse tullakseen kesti-huoneesen. Hän ei ollut tähän asti tietänyt paljoa muuta, kuin että Obenreizer koko päivän oli istunut miettiväisenä hänen vieressään ja useasti katsellut häntä tutkivilla silmäyksillä.
Mutta kuin hän horroksistaan tointui, ei istunutkaan enään Obenreizer hänen vieressään. Vaunut olivat pysähtyneet tien varrella olevan ravintolan eteen, ja rivi pitkiä kaitaisia kärryjä, jotka olivat täytetyt viini-tynnyreillä ja vedetyt vahvoilta hevosilta sinisillä vempeleillä ja päähisillä, oli myös siellä hakenut majaa. Ne tulivat tieltä päin, johon matkustavaisemme aikoivat, ja Obenreizer, joka ei enään ollut mietteisin vaipuneena vaan iloinen ja hilpeä, puhutteli etuimmaista ajajaa. Sill'aikaa kuin Vendale valvaantui ja saadakseen verensä liikkumaan, juoksi edes takaisin raittiissa ilmassa, lähtivät kärryt taas matkalle ja kaikki ajajat tervehtivät Vendalea ajaessaan ohitse.
"Mitä väkeä nuo on?" kysyi Vendale.
"Ne ovat meidän — Desfresnier & C:on — viinin-kuljettajia," vastasi
Obenreizer.
Hän hymyeli itsekseen ja sytytti sikarin.
"Tänäpänä olen minä ollut varsin ikävä matkakumppani," sanoi Vendale; "en ymmärrä ensinkään mikä minua vaivaa."
"Ette saaneet nukkua viime yönä, ja veri nousee useasti päähän tämmöisellä pakkasella," sanoi Obenreizer, "sen olen havainnut. Mutta, kuten nyt näyttää, olemme matkustaneet turhaan."
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin, kauppa-huoneen päällysmies on tällä erää Milanossa. Niinkuin tiedätte on meillä viinin-kauppa Neuschatelissa ja silkki-kauppa Milanossa. No niin, koska silkki viimeisinä aikoina on vaatinut suurempaa huolen-pitoa kuin viini, niin on Desfresnier äkkiarvaamatta kutsuttu Milanoon, ja Rolland, toinen osakas, hänen lähdettyä, sairastunut, ja lääkärit ovat kieltäneet häntä puhumasta kenenkään kanssa. Neuschatelissa odottaa teitä kirje näistä asioista. Minä kuulin sen ensimmäiseltä viinin-kuljettajalta, jonka kanssa näitte minun haastelevani. Hän sanoi saaneensa terveisiä teille, jos tapaisi teitä matkalla. Mitä nyt aiotte tehdä? Kääntyä takaisin?"
"Matkustaa eteenpäin;" vastasi Vendale.
"Eteenpäin?"
"Niin eteenpäin. Vuorten yli Milanoon."
Obenreizer herkesi polttamasta katsellakseen Vendalea. Sitten veti hän taas syvän savun, silmäellen tietä ylöspäin ja alaspäin ja kiviä jalkainsa juuressa.
"Minulla on tähdellinen asia toimitettavana," sanoi Vendale; "useita noista kaivatuista lanketeista voidaan käyttää samalla lailla, ellei pahemminkin; minua on kehoitettu aikaa menettämättä auttamaan kauppa-huonetta varkaan kiini saamisessa eikä mikään saa minua kääntymään takaisin!"
"Eikö?" sanoi Obenreizer, ottaen sikarin suustaan ja nauraen, sitten ojensi hän matka-kumppanilleen kätensä ja lisäsi: "no, ei totta maar mikään elämässä siis minuakaan enään saa palaamaan! Hoi, kuski! Anna mennä!"
Ajettiin pitkin yötä. Lunta oli tuiskunut, vaan nyt alkoi vähin suveta, jotta täytyi väsyneitten hevosten tähden enemmiten ajaa kävellen. Aurinko oli noin tunnin aikaa ollut näkyvissä, kun vaunut seisahtuivat erään ravintolan eteen Neuschatelissa kuljettuansa kaksitoista peninkulmaa kahdeksassa kolmatta tunnissa.
Nautittuansa pikaisen virvoituksen ja vaatteita muutettuansa, lähtivät matka-toverit yhdessä Desfresnier & C:n konttoriin, jossa saivat viinin-kuljettajan mainitseman kirjeen, joka sisälsi vääräntäjän keksimiseen tarpeelliset kirjoitus-mallit. Koska Vendale pysyi järkähtämättä päätöksessään matkustaa kiireimmittäin eteenpäin, oli ainoastaan määrääminen, mitä tietä valittaisiin kuljettavaksi Alppien yli.
Opastajain ja muulin-ajurein ajatukset noista kahdesta teistä, jotka veivät toinen S:t Gothardin toinen Simplonin vuorisolain läpitse, olivat ihan erilaiset, ja molemmat nämät paikat olivat vielä liiaksi kaukana heistä, että saaduista tiedoista olisi mitään erityistä hyötyä ollut, varsinkin koska hyvin hyvästi tiesivät, että pyry-ilma yhdessä tunnissa saattoi kokonaan muuttaa teitten äskeistä tilaa, jos oli tämä vaikka kuinka todenmukaisesti kuvailtu. Vaan koska tie Simplonin yli näytti ylimalkaan olevan luotettavin, päätti Vendale sitä seurata. Obenreizer ei ollut ollenkaan osaa ottanut keskusteluun, eikä virkannut sanaakaan.
Eteenpäin ja yhä eteenpäin meni matka Genf'iin, Lausanne'en, pitkin järven aavaa rantaa Peway'hin, ja sieltä mutkistelevaitten vuori-kulmain välitse ihanaan Rhonen laaksoon. Ikävä yksi-äänisyys vaunu-rattaitten pyörimisessä yötä päivää alkoi vihdoin kuulua matkustavaisten korvissa ikäänkuin hyrisevältä kellon-koneelta, joka niille ilmoitti ajan kulkua. Äkkinäistä suvi-ilmaa seurasi nyt ankara pakkanen pimeän ja sumuisen ilman kanssa, Alppien vuori-kukkulat näkyivät etäältä ja kuvastivat lika-harmaata taivasta vasten, ja läheisimmillä ja matalimmilla harjanteilla oli niin kosolta heijaisevan-valkeaa lunta, että järvet, virrat ja kosket sen rinnalla näyttivät melkeen sameilta ja likaisilta, ja kylätkin saivat vaalennetun ja likaisen muodon. Oli tauonnut tuiskumasta ja lunta ei näkynyt teillä. Harmaa sumu, joka leveni laakion yli ja jääti matkustavaisten hiukset ja vaatteet, oli ainoa vaihe ikävällä matkalla. Ja lakkaamatta pyörivät rattaat yötä päivää ja lakkaamatta soittivat ne toisen matkatoverin korvissa sitä nuottia, joka nyt oli tullut Rheininvirran soitelman sijaan: "Aika ryöstää häntä elävänä on mennyt, minun täytyy hänet murhata."
Vihdoin ehtivät pieneen köyhään Briegin kaupunkiin Simplon-vuoren juurella.
Oli jo pimeä illalla kun tulivat tänne, vaan kuitenkin havaitsivat kuinka kääpiön-kaltaisilta näytti sekä ihmiset että rakennukset täällä, verrattuna niihin jättiläisvuoriin, jotka kohosivat heidän ympärillänsä. Tänne täytyi jäädä yöksi, ja täällä oli lämmintä, ruokaa ja viiniä, sekä sen jälkeen taas keskustelu opastajain ja kyyti-miesten kanssa. — Neljään päivään ei ollut yksikään ihminen kulkenut vuoren-solan läpitse. Vuori oli toisella puolen lumirajaa liian pehmeä rattaille, vaan ei sentään tarpeeksi kova reelle. Lunta oli jo monta päivää tuntunut olevan ilmassa, vaan, kumma kyllä, sitä ei vielä satanut; kuitenkin oli varmaan pyry-ilma kohta tulossa. Ajo-kaluilla ei ollut yrittäminenkään päästä läpitse, ja matka oli tehtävä joko muuleilla taikka jalkasin, vaan kummassakin tapauksessa täytyi taitavimmille opastajille maksaa tavallista korkeampi palkka, olkoon sitten että onnistuivat saattamaan matkustavaiset ylitse, tahi pakoitettiin palaamaan kesken.
Tähänkään keskusteluun ei ottanut Obenreizer osaa, vaan istui hiljaa ja äänetönnä kamiinin edessä, polttaen sikaria, kunnes huone oli tyhjänä ja Vendale lykkäsi asian hänen päätettäväksi.
"Pah!" tuhisi hän. "Olen kyllästynyt noihin vaivaisiin raukkoihin ja heidän ammattiinsa. Se on loppumatta sama virsi heidän virka-toimituksesta tänään, ikäänkuin vuosia takaperin, ollessani itse ryysyinen poika nulikka. Mitä me kaksi siis tarvitsemme? Niin, me tarvitsemme laukun selkään ja vahvan, rautakiskoisen sauvan käteen. Opastajaa emme tarvitse ensinkään; me tulisimme vaan häntä opastamaan, sen asemesta että hän opastaisi meitä. Jätämme kapsäkit tänne ja kävelemme yhdessä vuoren yli. Olemmehan ennenkin matkustaneet yhdessä vuorten yli, ja olenhan minä syntyisin vuori-asukas ja tunnen tämän solan — mieliipä sanoa maantien — ihan ulkoa. Armosta sallittakoon noiden raukkain hoitaa virkaansa muitten tarpeeksi; vaan meitä he eivät saa viivyttää ansaitaksensa enemmän rahaa, joka heillä kuitenkin on ainoana tarkoituksena."
Hyvillään toivosta päästäkseen pulasta ja voidaksen katkaista sekaisen solmun, antoi Vendale — voimakas, pelkäämätön ja vakava päätöksessään lähteä matkalle, kuten olikin, ja sentähden myös taipuva viimeiseen viittaukseen, — mielellään suostumuksensa. Kahden tunnin kuluessa oli kaikki matkaan tarpeelliset neuvot ostettuna ja laukut pakattuna. Sitten pantiin levolle.
Herättyänsä aamulla hämärässä näkivät he puolet kaupungin asukkaista kokoontuneena kaitaiselle kadulle katselemaan heidän lähtöänsä. Väki haasteli keskenänsä joukoissa, opastajat ja kyytimiehet kuiskasivat loitompana ja katselivat tuon tuostakin taivasta. Ei kukaan toivonut heille onnea matkalle.
Kun alkoivat ylös nousemistansa vuorelle, näkyi vilahdukselta aurinko muuten muuttumattomalla taivaalla, ja muutti hetkeksi kaupungin soleat tornin-huiput hopean hohtaviksi.
"Hyvä ennustus-merkki!" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä hänen puhuessansa. "Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä puolen."
"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan," vastasi Obenreizer katsoen ensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. "Me tulemme olemaan kahden kesken tuntureilla."