TOINEN NÄYTÖS.
Vendale kosii.
Kesä ja syksy olivat menneet; Joulu ja Uusivuosi olivat tulossa.
Testamentin-suorittajina, jotka rehellisesti tahtoivat täyttää velvollisuuksiaan vainajata kohtaan, olivat Vendale ja Bintrey useammat kerrat pitäneet kiivaita keskusteluja. Laki-mies oli heti alusta julistanut, että oli ihan mahdotonta ryhtyä mihinkään uuteen toimeen asiassa, koska ainoat mahdolliset tutkimukset kadonneesta jo olivat tehdyt itse Wildingin toimesta sillä menestyksellä, että aika ja kuolema yhdessä eivät olleet hänestä jättäneet vähintäkään jälkeä.
Jos tehtäisiin sanomalehtiin ilmoitus siitä miehestä, jolla oli oikeus omaisuuteen, niin olisi tarpeellista siinä mainita kaikenlaisia pieniä seikkoja joka taas yllyttäisi puolet kaikista Englannin veijareista esittelemään itsiään varsinaiseksi Walter Wildingiksi. "Jos löydämme tilaisuutta päästä kadonneen jäljille, niin käyttäkäämme se, vaan ellei niin yhtykäämme uuteen neuvotteluun ensi tulevana vuosi-päivänä Wildingin kuolemasta." Tämä oli herra Bintreyn neuvo, ja Vendalen täytyi antaa asian jäädä vastaiseksi, ehkä hän kernaasti olisi noudattanut ystävä vainajansa mieltä.
Jos Yrjö Vendale kääntyi huolistaan menneistä päivistä tulevaisiin, olivat hänen toiveensa yhtä epäselkoisella kannalla kuin ennenkin. Kuukausia oli kulunut ensimmäisestä käynnissään Soho-Sqvaressa, ja tällä pitkällä ajalla oli ainoana kielenä, millä hän oli Margueriten kanssa saanut puhua lempeydestään, ollut silmien kieli, sopivissa tiloissa autettuna käden puristuksella.
Mikä tuo sitten oli vastus, joka aina asettui hänen tiellensä? Sama järkähtämätön vastus, joka alusta alkaen oli sulkenut häneltä tien. Kuinka sopivaiselta tahansa näyttikin tilaisuus päästä Margueriten kanssa kahden kesken puheelle saivat Vendalen yritykset kuitenkin muuttumatta aina saman päätöksen. Kaikissa sattumaisimmissakin tiloissa oli herra Obenreizer viattomimmalla tavalla aina hänelle vastukseksi.
Mutta vanhan vuoden viimeisenä päivänä tuli taas odottamaton tilaisuus viettää iltaa Margueriten seurassa ja tätä tilaisuutta päätti Vendale uudestaan käyttää puhuakseen hänen kanssa kahden kesken. Ystävällinen kirje Obenreizeriltä kutsui näet häntä uudenvuoden-päivänä pieniin päivällispitoihin Soho-Sqvareen.
"Tulemme olemaan ainoastaan neljä henkeä" — kuuluivat sanat kirjeessä.
"Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua" — päätti
Vendale.
Englannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan puoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan muissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja vastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa vieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli hänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle pitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka kipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain välillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän uskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla ostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi, löytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta, timanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion, Genualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin koristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa.
Hän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä hänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä päivänä.
"Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa," sanoi Vendale. "Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän kodissanne harjoitetaan?"
Marguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa, epä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja näki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja oli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan iloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä: "tunnustan todellakin että olette minua ilahuttaneet ja miellyttäneet." Ei milloinkaan hän Vendalen mielestä oli ollut näin kauniina kuin tällä hetkellä. Hänen talvi-pukunsa tummanruskea silkki-hame mustan sametti-liivin kanssa, joka nousi kaulaan asti ja pehmeästi ympäröitsi sitä pienellä joutsen-höyhenisellä seppeleellä — koroitti vastakohdan koko voimalla hänen ihonsa hohtavaa valkeutta.
Vasta silloin kuin Marguerite hänestä kääntyi peiliä vastaan pannaksensa uuden lahjansa entisen sijaan, tuli Vendale havaitsemaan että muitakin läsnä-olijoita oli huoneessa. Hän näki nyt Obenreizeria, joka tapansa mukaan likisti hänen kyynäspäätänsä ja kuuli tämän äänen hienolla ivauksella kiittelevän häntä kohteliaisuudestaan Margueriteä kohtaan: "Kuinka siisti ja yksinkertainen lahja, hyvä herra! Minkä hienon aistin se osoittaa!" — Nyt vasta huomasi myös Vendale, että paitsi häntä itseä vielä toinenkin vieras, mutta ainoastaan yksi, oli saapuvilla, jota Obenreizer esitteli hänelle maanmiehenänsä ja ystävänään. Ystävän kasvot olivat homehtuneet, ja ystävän ruumiinvarsi paksu ja puhlakka. Hänen ikänsä muistutti ihmisellisen elämän syksystä, ja illan kuluessa osoitti hän kaksi silmiin-astuvaa omaisuutta, toinen: olla vaiti; ja toinen: tyhjentää potelleja.
Rouva Dor ei ollut huoneessa, eikä hänelle ollut jätetty sijaakaan pöydässä kun ruualle ruvettiin. Obenreizer ilmoitti, että hyvän rouvan yksinkertainen tapa oli syödä puolipäivällistään "keskellä päivää." Myöhemmin illalla oli hän lausuva puolustus-syitänsä.
Vendale ihmetteli oliko tuo hyvä rouva Dor tällä erää vaihtanut toimitustansa puhdistaa Obenreizerin hansikkaita toimitukseen laittaa Obenreizerin ruokaa. Varmaa oli, että ruokalaitokset olivat keitto-taidon mestari-teoksia, joittenka kanssa Englannin kätkyessä vielä makaavan keitto-taidon tuotteet eivät olleet verrattaviakaan. Päivällinen oli oiva, ehkä yksinkertainen. Mitä viiniin tulee, niin pyörivät tuon äänettömän ystävän silmät juhlallisesta innostuksesta. Välisti hän sanoi: "Hyvä!" kun uusi potelli tuotiin esiin, ja välisti hän sanoi: "Ah!" kun tyhjennetty kannettiin ulos, ja sillä oli kaikki hänen puoleltansa illan huviksi loppunut.
Vaiti-olo on välistä tarttuva. Raskautetut omilta salaisilta huoliltaan, näkyivät Marguerite ja Vendale joutuneen äänettömän ystävän painavaisen vaikutus-voiman alle. Edesvastaus kanssapuheen ylläpitämisestä rippui siis kokonaan Obenreizerin hartioilla, ja hän kantoikin takkansa kuin mies. Hän aukaisi sydämmensä sivistyneenä muukalaisena ylistäen Englannin kunniaa. Muitten aineitten loppuessa palasi hän aina tähän tyhjentymättömään lähteesen, ja sai jälleen virran juoksemaan yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Hän ihasteli Englannin korkea-kasvuista, voimakasta kansaa; hän ihmetteli sen komeita kaupunkeja ja yhteisiä rakennuksia ynnä kiiteltävää järjestystä näitten ylläpitämisessä. Hän kiitti Englannin kansallista hallitusta ja ylisti sen lakien vapamielisiä perusteita varsinkin oikeuden käynnissä y.m. y.m.; sanalla sanottu ihastuksensa oli niin täydellinen, että hän viimein, ennenkuin päivällis-pidot loppuivat, pyysi luvan pitää vähäisen puheen, joka päättyi sanoilla: Eläköön vanha Englanti! hip! hip! huraah!
Tuskin oli Obenreizerin ääni veisannut tämän englantilaisen ylistysvirren viimeistä säveltä, tuskin oli tuo äänetön ystävä saanut viimeisen viini-pisaran kurkkuunsa, kun hiljainen kolkutus ovelle häiritsi juhlaa. Palvelija-tyttö astui sisään ja meni suoraan isäntänsä luoksi pieni kirje kädessä. Obenreizer aukaisi kirjeisen ja luettuansa sen teeskentelemättömällä harmilla, ojensi hän sen ystävälleen ja maanmiehellensä. Vendale sitä vastoin tunsi itsensä ikään kuin virkistyvän nähdessänsä koko tätä hommaa. Oliko hän tuossa harmittavaisessa kirjeisessä saanut liittolaisen? Oliko tuo niin hartaasti odotettu hetki nyt ainakin tulemaisillaan? "Pelkäänpä, ettei tässä muu auta;" sanoi Obenreizer maanmiehellensä. "Pelkäänpä että meidän en lähteminen."
Äänetön ystävä antoi hänelle kirjeisen takasin, nykähytti paksuja hartioitansa ja kaasi viimeisen kerran viiniä pikariinsa. Viljavat sormensa puristivat hartaasti potellin kaulaa ja halasivat sitä lempeällä hyvästi-heittämisellä. Hänen pallon-pyöreät silmäinsä katselivat himeästi, ikään kuin sumun lävitse, Vendalea ja Margueriteä. Sortunut äänensä kärisi ja sai arvaamatta matkaan kokonaisen lauseen:
"Luulenpa" — sanoi hän —, "että tekisi mieleni juoda vähän enemmän viiniä!"
Tästä ponnistuksesta tukehtumaisillaan hän huokahti raskaasti ja läksi ovea kohti.
Obenreizer kääntyi Vendaleen syvällä mielipahan katsannolla.
"Minä olen niin liikutettuna, niin hämilläni, oikeenpa ikävöittää" — — — alkoi hän. "Muuan maanmiehistäni on joutunut onnettomuuteen; hän on yksin eikä ymmärrä teidän kieltänne ensinkään, josta syystä minä ynnä hyvä ystäväni täällä emme näe muuta neuvoa kuin lähteä häntä auttamaan. Mitä osaankaan sanoa puolusteekseni? En voi kuvata kuinka pahoilla mielin olen, kun minun täytyy menettää teidän seurustelemisen huvi ja kunnia."
Hän vaikeni, nähtävästi odottaen että Vendale ottaisi hattunsa ja menisi; vaan tämä, joka nyt älysi onnellisen hetken lähestyvän, päätti tehdä vastoin hänen luuloansa ja mieltänsä. Hän vastusti siis Obenreizeriä taitavasti tämän omilla aseilla.
"Älkää nyt kaikin mokomin panko niin pahaksenne," sanoi hän. "Minä odotan aivan mielelläni täällä siksi kuin palaatte."
Marguerite punastui ja kääntyi ompelu-kehäänsä akkunan vieressä. Sumu ilmeysi Obenreizerin silmissä ja hymyileminen tuli vähän teeskennellyksi hänen huulillensa. Sanoa Vendalelle, ettei häntä ollut odottaminen takaisin hyvään aikaan, ei käynyt laatuun, koska oli vaarallista loukata semmoista miestä, jonka hyvä ajatus oli hänelle suuresti tarpeellinen hänen kauppa-toimessaan; hän tyytyi siis, niin paljon kuin mielensä malttoi, tappioonsa ja vakuutti että Vendalen esitys sekä miellytti että ilahutti häntä. "Se oli muka niin vapaamielisesti, niin ystävällisesti, niin Englantilaiseen tapaan tehty!"
Hän käveli hetken askaroiden, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotaan poissa-olevata, meni kaksi-puolisesta ovesta ulos toiseen huoneesen, tuli jälleen takaisin, hattu ja päällystakki kädessä, syleili Vendalen kyynäspäitä luvaten piammiten palata, ja katosi näkymättä äänettömän ystävänsä keralla.
Vendale kääntyi akkuna-loukkoon, johon Marguerite oli istautunut työllensä. Huoneessa istua röhötti nyt, ikäänkuin olisi hän kadosta pudonnut tahi lattian läpi noussut, — vanhan tapansa mukaan, kasvot uunia vastaan — odottamattomana esteenä rouva Dor itse. Hän nousi puoleksi pystöön; katsoi puoleksi leveäin olkapäittensä yli Vendalea ja pudota pulskahti jälleen alas tuoliinsa. Työskentelikö hän? Varmaan. Tekikö hän, niinkuin ennenkin, Obenreizerin hansikkaita puhtaaksi? Ei; hän parsi sukkia.
Asian laita oli nyt toivoton. Vendale mietti vakavasti kaksi seikkaa. Oliko mahdollista pistää rouva Dorea kammiinin-uuniin? Ei; hän ei olisi mahtunut sinne. Oliko mahdollista pitää rouva Dorea, ei elävänä naisena, vaan muuna huone-kaluna? Voisiko hän katsella tätä rehellistä eukkoa samoilla silmin kuin pöytä, jonka päälle satunnalta oli heitetty jonkulainen hiuspuku harsikosta? Varmaan; sen hän voi ja sen hän tekikin ilman erityistä omantunnon vaivaamista. Mentyänsä istumaan vanhan-aikuiseen akkuna-loukkoon aivan Margueriten ja hänen ompelu-kehänsä viereen, ilmaantui vähäinen liikutus mainitussa huone-kalussa, mutta mitään ääntä siitä ei kuulunut. Muistaa tulee, ettei ole aivan helppo liikuttaa tällaista raskasta kalua, josta taas seuraa se etu, ettei tarvitse pelätä sen niin äkkiä kaatuvan.
Äänetönnä ja varsin hämillä kallistihe kaunis Marguerite ompelunsa yli ja neuloi ikäänkuin olisi henkensä rippunut neulan terässä. Sill'aikaa ajeli hänen kasvoillansa hohtavat ruusut ja lumenvalkoinen vaaleus, ja sormensa osoittivat levotonta, kuumeen-tapaista toimeliaisuutta. Itse tuskin vähemmässä tuskassa älysi Vendale kuitenkin tarpeelliseksi hiljaa ja varovaisesti johtaa häntä siihen tunnustukseen, jonka hän halusi itse tehdä sekä siihen vielä suloisempaan tunnustukseen, jota hän itse ikävöitsi saada kuulla. Naisen rakkaus harvoin voitetaan äkkinäisellä rynnäköllä, se myöntyy vähitellen lähestymisen kautta, ja kuuntelee mieluisammin hiljaista ääntä.
Vendale johdatti hänen muistoonsa heidän entistä yhdessä-oloansa, kun matkustivat Sveitsissä, ja tapaukset tästä onnellisesta, kadonneesta ajasta elähyttivät jälleen heidän mieltänsä. Vähitellen katosi niinikään Margueriten ujous; hän hymyili, tuli puheliaaksi, katseli Vendalea, laiskotteli neulomisessaan ja pisti usein neulansa väärään. Molempain äänet alenivat alenemistaan ja kasvonsa kallistuivat heidän puhuessaan aina likemmäksi toisiansa. Mutta rouva Dor? Rouva Dor käyttäiksi juuri kuin enkeli, hän ei ollut mitään näkevinään, ei virkkanut sanaakaan, parsi vaan ahkerasti Obenreizerin sukkia. Kun rouva Dor tässä toimessaan veti sukkaa vasemmalle käsivarrellensa ja aina väliinsä nosti tätä käsivartta ilmaan, jotta valo paremmin sattuisi hänen työhönsä, ilmestyi kummallisia ja kuvaamattomia hetkiä, jolloin rouva Dor näytti ikäänkuin ylös-alasin istuvalta ja omia ilmaan nostettuja sääriänsä tarkastelevalta. Sitä myöten kuin aika kului, tapahtuivat nämä ilmaan nostamiset aina pitemmällä väli-ajalla. Tuo tuostakin nyykähytteli musta harsikkopuku, painui raskaasti alaspäin ja virkkui jälleen. Pieni läjä sukkia vieri hiljaa rouva Doren polvilta ja jäi makaamaan huomaamatta laattialle. Mahdottoman suuri villalanka-kerä seurasi sukkia ja pyörähti hiljaa pöydän alle. Musta harsikko-puku nyykähytti, painui alaspäin ja virkkui jälleen, nyykähytti vielä kerran, painui alas ja ei virkkanutkaan sen enemmin. Monen-säveleinen äänähdys, kuuluva puoleksi niinkuin suuren kissan hyrräys, puoleksi kuin höylän viiltäminen pehmeätä kaulaa vastaan, kohosi rakastavaisten alentuneitten äänten ylitse, kajahdellen säännön mukaisella väliajalla huoneessa. Luonto ja rouva Dor olivat tehneet liiton auttaaksensa Vendalea. Rehellisin naisista nukkui.
Marguerite kohosi tuoliltansa, pysähyttääkseen rouva Doren kuorsausta, sitä emme tahto sanoa, vaan kuuluvaa unta; mutta Vendale pani kätensä hänen käsivarrelleen ja painoi häntä jälleen alas istumaan.
"Antakaa hänen olla" — kuiskasi hän. "Minä olen odottanut tilaisuutta uskoakseni teille salaisuuden. Sallikaa sen nyt tapahtuvan."
Marguerite istuihe jälleen ja tahtoi tarttua neulaansa, vaan turhaan; silmänsä sekä sormensa pettivät, hän ei löytänyt mitään.
"Olemme puhuneet," sanoi Vendale. "niistä ajoista jolloin ensikerran satuimme yhteen ja jolloin ensikerran matkustelimme toistemme seurassa. Minulla on tunnustus tehtävä, koska olen erästä asiaa salannut. Puhukaamme ensimmäisestä matkustelemisestani Sveitsissä, luettelin teille kaikki ne mielen liikutukset, joita toin muassani kotia Englantiin, paitse yhden ainoan. Saatatteko arvata mikä tämä mielen liikutus on?"
Margueriten silmät tarkastelivat ahneesti ompelusta ja kasvonsa kääntyivät vähän syrjään. Alkoipa ilmauda levottomuuden merkkiä kauniin liivinsä alla nastion tienoilla. Hän ei vastannut, vaan Vendale ahdisti häntä armahtamatta kysymyksellään.
"Voitteko arvata mikä mielen-liikutus Sveitsissä se on, josta en ole vielä teille maininnut?"
Margueriten kasvot kääntyivät taas Vendalea kohtaan ja hieno hymyilys leikitteli hänen huulillansa.
"Ehkä se on joku mielen-liikutus vuoriloista?" vastasi hän viekkaasti.
"Ei; se tulee paljon syvemmältä."
"Taikka sitten järvistä?"
"Ei; järvet eivät ole tulleet minulle päivä päivältä rakkaammiksi. Järvillä ei ole mitään yhteyttä nykyisen onnellisuuteni toiveitteni kanssa vastaisuudesta. Marguerite! kaikki, mikä antaa elämälle arvonsa rippuu yhdestä sanasta teidän huulilta; Marguerite, — minä lemmin teitä!"
Neitosen pää vaipui alas, ja Vendale tarttui hänen käteensä. Hän veti häntä tykönsä ja katseli häntä. Kyyneleet tulivat neiden silmiin, jotka hän oli maahan luonut ja vuosivat kauniita poskiansa alas.
"Ah! herra Vendale," sanoi hän. "Olisi ollut kauniimmin tehty teiltä pitää salaisuutenne. Oletteko unhoittaneet sen välin, joka eroittaa meitä. Ei milloinkaan se voi tapahtua!"
"Ainoasti yksi väli voipi meitä eroittaa, Marguerite, ja se on se, jonka itse teette. Oma lemmityiseni! minun silmissäni ei löydy mitään korkea-arvoisempaa kuin sinun hyvyytesi, sinun ihanuutesi! O! kuiskaa minulle se ainoa pieni sana, että tahdot ruveta vaimokseni!"
Hän huokasi suru-mielisesti.
"Muistakaa sukuanne," sammalti hän, "ja muistakaa minuakin."
Vendale veti häntä vielä likemmäkseen.
"Jos viivyttelette semmoisilla esteillä," sanoi hän, "niin täytynee minun uskoa, että olen loukannut teitä."
Hän vävähti ja katsoi ylös.
"O! ei! ei!" sanoi hän viattomuudessaan; mutta samana hetkenä, kun nämät sanat olivat päässeet huuliltansa, älysi hän minkä merkityksen Vendale oli niille antava. Hänen tunnustuksensa oli vasten tahtoansa tullut ilmi, ja ihana punastus kaunisti nyt poskiansa. Hän teki heikon ponnistuksen päästäkseen irti rakastajansa syleilyksestä, katsoi häntä rukoillen silmiin ja tahtoi puhua, vaan sanat keskeysivät Vendalen suuta suikatessa.
"Päästäkää minut, herra Vendale!" sanoi hän sortuneella äänellä.
"Kutsu minua Yrjöksi."
Hän painoi päänsä hänen rintaansa, ja vihdoin oli nyt koko sydämensä hänen omana.
"Yrjö!" kuiskasi hän.
Neiden käsivarret kietoutuivat lempeästi hänen kaulaansa, ja ujosti koskien huulillansa hänen kasvoja, kuiskasi neiti nuot viehättäväiset sanat: "minä lemmin sinua!"
Sillä suloisella hetkellä, joka tästä seurasi, kuului kolina portin aukaisemisesta ja sulkemisesta selvästi talvisen kadun hiljaisuudessa.
Marguerite kavahti.
"Antakaa minun mennä," sanoi hän; "Hän on tullut takaisin."
Hän riensi ulos huoneesta, taputtaen sivumennessä rouva Dorea olkapäähän. Ämmä heräsi kaikuvalla kuorsauksella, tuijotti ensiksi yhden sitten toisen olkapäänsä yli, katseli alas helmaansa, vaan ei keksinyt sieltä sukkia, ei villalankaa, ei parsinneulaa. Samassa kuului askeleita portaista.
"Mon Dieu!" sanoi rouva Dor ja värisi kuin haavan lehti. Vendale kokosi ylös sukat ja lankakerät ja nakkasi kaikki yhtenä tukkona rouvan olkapään yli.
"Mon Dieu!" huusi rouva Dor toistamiseen, kun tämä villa-tulva putosi alas hänen avaraan syliinsä.
Ovi aukeni, ja Obenreizer astui sisään. Ensimmäisellä silmäyksellään huoneen ympäri hän huomasi Margueriten poissa-olon. "Kuinka?" kiivastui hän, "onko veljeni tytär mennyt? Eikö hän ole täällä huvittamassa teitä, minun poissa-ollessani? Se on anteeksi antamaton asia. Minä tuon hänen paikalla alas."
Vendale pidätti häntä.
"Minä pyydän että annatte miss Obenreizerin olla," sanoi hän. "Huomaan että olette tulleet takaisin ilman ystävättänne."
"Niin, ystäväni jäi sinne lohduttamaan onnetonta maanmiestämme, Se oli sydäntä leikkaava näky, herra Vendale! Huoneen haltiat koron-kiskojalla — koko perhe kyynelissä! Me syleilemme kaikki toisiamme äänettöminä. Yksin ihmeteltävä ystäväni ei kadottanut malttiansa, vaan lähetti paikalla noutamaan pullon viiniä."
"Saanko puhua muutaman sanan kahden kesken teidän kanssanne, herra
Obenreizer?"
"Aivan mielelläni."
Sitten kääntyi hän rouva Doreen.
"Te näännytte kokonaan levon puutteesta, hyvä rouva; herra Vendale suopi kyllä anteeksi."
Rouva Dor nousi ylös ja alkoi matkustella kylki edellä kamiinista sänkyyn päin, vaan pudotti tällä matkalla sukan. Vendale otti sen ylös hänelle ja aukasi yhden kaksois-ovista, vaan pari askelta astuttuaan pudotti rouva taas kolme sukkaa. Vendalen kumartuessa niitäkin poimimaan, joutui Obenreizer väliin, pyytäen anteeksi ja varoittavaisesti iskein silmää rouva Dorelle, joka tunnusti tämän huomanneensa sillä, että uudestaan pudotti kaikki sukat yhteen läjään ja sitten kauhistuneena tallusti pois onnettomuutensa näytelmä-paikalta.
Obenreizer kokosi vihoissaan sukkia molemmilla käsillä, ja huutaen: "mene! sen" — — — heilutti hän myttyä ilmassa. Rouva Dorelta kuului vielä yksi: "Mon Dieu," ennenkuin katosi likimmäiseen huoneesen, johon häntä seurasi kokonainen pilvi sukkasia.
"Mitä teidän on ajatteleminen, herra Vendale," sanoi Obenreizer, lukiten ovea, "tämmöisestä ikävästä seka-sorroksesta perheessä. Oikeen minun täytyy hävetä itse omani puolesta. Me alotamme uutta vuotta niin kehnosti kuin mahdollista on; kaikki on mennyt nurin tänä iltana. Olkaa hyvä ja istukaa — ja sanokaa mitä saan tarjota teille. Näyttäisimmekö vielä kunnioituksemme yhdelle teidän oivallisista englantilaisista tavoista? Koetanpa olla, mitä englantilainen kutsuu iloiseksi ja lystiksi. Minä esittelen 'groggia'."
Vendale kielsi groggin, kaikella kunnioituksella oivallista tapaa kohtaan.
"Haluaisin puhua teille yhdestä asiasta, joka on minulle varsin tärkeä," sanoi hän. "Olette epäilemättä havainneet, herra Obenreizer, että minä jo kauan olen suuresti ihaellut teidän veljenne tytärtä."
"Tosiaan olette varsin hyvä; veljeni tyttären nimessä minä kiitän teitä."
"Ja olette myös ehkä havainneet, että ihastukseni miss Obenreizeriin on kohonnut hellempään ja syvempään tuntoon —?"
"Sanommeko ystävyyteen, herra Vendale?"
"Sanokaa rakkauteen, niin olemme totuutta likempänä."
Obenreizer kavahti tuolilta. Tuo tuskin nähtävä tykytys, joka hänessä oli likeisin aste punastumiseen, ilmausi yhtäkkiä kasvoihinsa.
"Te olette miss Obenreizerin holhoja;" jatkoi Vendale, "ja pyydän nyt teitä osoittamaan minulle suurinta hyvyyttä kuin koskaan voitte, sillä että annatte hänen minulle vaimoksi."
Obenreizer vaipui taas tuolillensa.
"Te oikeen hämmästytätte minua, herra Vendale!" sanoi hän.
"Minä odotan kunnes rauhoitutte jälleen," vastasi Vendale.
"Vielä muuan sana, ennenkuin voin rauhoittua! Ettehän ainakaan ole puhuneet tästä asiasta mitään veljeni tyttärelle?"
"Olen! Minä olen avannut koko sydämeni hänelle, ja on syytä toivoa." — —
"Kuinka?" keskeytti häntä Obenreizer; "te olette kosineet veljeni tytärtä, kysymättä siihen ensiksi minulta lupaa."
Hän löi nyrkkinsä pöytään, ja hukkasi ensi kerran siitä asti, kun
Vendale oli tullut häntä tuntemaan, kokonaan aivonsa avaimet.
"Hyvä herra!" jatkoi hän, "mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte puolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen kanssa?"
"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän englantilaisista tavoista," vastasi Vendale vakaasti, "ja niitähän te aina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa, että minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että käytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja tämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti, mitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan."
"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä," vastasi Obenreizer, "että te ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän on köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte meille kunnian," — lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle kohteliaalle kannallensa, — "joka tosin ansaitsee meidän kiitollista myöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian suuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen tämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te olette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään kättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne hylkäisivät teidät."
"Malttakaapa hetki," puuttui Vendale tässä puheesen. "Ilman röyhkeyttä rohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin paremmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään arvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en olisi vakaa — huomatkaa, että sanon vakaa — siitä, että voin tarjota hänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään masentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko teillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään persoonallinen väitös minua vastaan?"
Obenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa jonkunlaista kohteliasta kieltoa.
"Persoonallinen väitös?" virkahti hän. "Sellainen kysymys, hyvä herra, saattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!"
"Me olemme molemmat kauppiaita," pitkitti Vendale, "ja teillä on syytä vaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni laita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt kaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani vaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan ja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän jälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä, heidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä vapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä voivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä laitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän pannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään viiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet saattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä mitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?"
Ahdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä hetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.
"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen," sanoi hän hetken mietittyään, "täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte äsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita, joilla olette häntä kunniottaneet."
"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua," vastasi Vendale.
Obenreizer vaikeni: sumu-pilvi levisi silmäinsä yli, ja tuskin havaittava veren tykytys ilmaantui taas hänen kasvoihinsa.
"Jos tahdotte olla hyvä ja suoda anteeksi, että jätän teidät vähäksi aikaa yksinänne," sanoi hän mittelevällä kohteliaisuudella, "niin haluaisin mielelläni puhua pari sanaa veljenityttären kanssa."
Hän kumarsi ja meni ulos.
Yksin jääneenä kääntyivät Vendalen ajatukset luonnollisesti tutkistelemaan mahdollista syytä Obenreizerin käytökseen. Tämä oli koettanut estää hänen kosimistansa ja teki nyt esteitä naimisellekin, vaikka se nähtävästi tarjosi etuja, joita ei hänenkään varovaisuus saattanut epäillä. Käytöstänsä oli mahdoton käsittää.
Etsiessään vastausta tähän kysymykseen, johtui Vendalen mieleen, että Obenreizer oli melkein samalla ijällä kuin hän; ja että Marguerite, tarkoin mitattu, ei ollut Obenreizerin kanssa niin erittäin läheisessä sukulaisuudessa, koska vaan oli hänen velipuolensa tytär. Hän kysyi siis itseltään rakastuneen helposti heränneellä luulevaisuudella, oliko hänellä ehkä kilpailija kosimisessaan voitettavana, samoin kuin hänellä oli holhoja suostutettavana. Tämä ajatus lensi hänen aivonsa läpi silmänräpäykseksi, vaan ei kauemmin. Muisto Margueriten suutelosta joka vielä hehkui poskessansa, johdatti hänelle suloisesti mieleen, että hetkenkin luulevaisuus nyt oli rikos lemmittyänsä vastaan.
Asiaa tarkemmin tutkittuaan, näytti hänen mielestä Obenreirerilla olevan yksi tahi toinen syy tällaiseen käytökseen. Margueriten kauneus ja suloisuus olivat kalliita koristuksia tässä pienessä perheessä, jolle ne antoivat erinomaisen lumouksen, niinkuin ne Obenreizerillekin tuottivat jonkinlaista mahtavuutta, minkä kautta hän aina osasi tehdä huoneensa viehättäväiseksi. Näitä Margueriten miellyttäviä omaisuuksia hän aina enemmin tahi vähemmin tiesi käyttää omain, itsekästen tarkoitustensa edistämiseksi. Oliko hän se mies, joka tahtoi menettää tällaisia etuja, saamatta sijaan mahdollisesti suurimpaa korvausta niitten menettämisestä? Yhdistys Vendalen kanssa naimisen perustuksella tarjosi tosiaan luotettavia etuja; mutta Lontoossa löytyi monta sataa nuorta miestä, paljoa rikkaampaa ja mahtavampaa kuin Vendale. Oliko mahdollista, että tämän miehen kunnian-himo tavoitti itselleen korkeampia etuja, kuin mitä Vendalen esittämä naiminen hänen veljensä tyttären kanssa lupasi hänelle. Vendalen tätä itseltään kysyessä, ilmausi mainittu mies uudestaan hänen viereensä, antamaan vastausta siihen, taikka ei antamaan.
Nähtävä muutos oli tapahtunut Obenreizerilla, kun hän jälleen istuutui. Käytöksensä ei ollut niin vakava ja surutoin kuin ennen, ja suupielissään näkyi jälki jostakin mielen-liikutuksesta, joka ei vielä ollut asettunut. Hän oli puhunut jotakin Vendalesta tahi itsestään, joka oli herättänyt Margueriten inhon ja ensi kerran pakoittanut hänen lausumaan omaa vakaata tohtoansa. Asian laita saattoi olla niin, mutta aivan varmaa tuo ei ollut. Ainoasti niin paljon voi sanoa, että hän näytti siltä kuin olisi tullut tappiolle.
"Minä olen puhunut veljenityttären kanssa;" alotti hän, "ja saanut tietää ettei teidänkään vaikutus-voima ole riittänyt tekemään häntä sokiaksi sille epä-suhtaisuudelle säädyn puolesta, joka seuraa tarjoustanne."
"Rohkenenko kysyä," sanoi Vendale, "onko tämä ainoa päätös, johon olette tulleet puhuttuanne miss Obenreizerin kanssa."
Silmänräpäyksen leimaus lensi Obenreizerin sumu-pilvestä.
"Voitto on teidän puolella," vastasi hän pistävällä nöyryydellä. "Jos vaaditte minua sitä tunnustamaan, niin myönnän sen näillä sanoilla. Veljenityttären ja minun tahto olivat tätä ennen yhtäpitävät, herra Vendale; mutta te olette astuneet meidän väliin, ja teidän tahtonne on nyt hänenkin. Kotimaassani tiedämme koska olemme voitettuna ja myönnämmekin sen, panematta asiaa erittäin huoleksi, ja niin aivon minäkin nyt tehdä, mutta ainoasti muutamilla ehdoilla. Ottakaamme rahavarojanne vielä tarkastellaksemme. Minulla on yksi väitös tehtävä teitä vastaan, hyvä herrani — hyvin kummallinen ja rohkea väitös tämmöiseltä vähän-arvoiselta mieheltä."
"Minkälainen se väitös on?"
"Te olette osoittaneet minulle kunnian pyytää nuorta sukulaistani vaimoksi. Tällä erää täytyy minun — aina suurimmalla kiitollisuudella kieltää pyyntönne."
"Mistä syystä?"
"Siitä syystä ettette ole tarpeeksi rikas."
Niinkuin Obenreizer oli ennustanut hämmästytti tämä väittämys kokonaan
Vendalea, ja hän istui hetken aivan äänettömänä.
"Vuotinen tulonne on viisitoista sataa puntaa;" jatkoi Obenreizer. "Köyhässä kotimaassani lankeaisin minä polvilleni teidän edessänne ja sanoisin: 'mikä ruhtinaallinen omaisuus', mutta rikkaassa Englannissa istun minä liikkumatta sanoen: 'kohtuullinen toimeen-tulo, herraseni, vaan ei enempääkään!' Omaisuutenne olisi ehkä riittävä vaimolle, joka olisi syntyänsä omasta säätystänne, mutta ei se ulotu kuin puoleksi vaimolle, joka on muukalainen halvasta suvusta ja jota kaikki turhat luulot yrmivät. Jos veljenitytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin tulee hänelle jo alusta vaikea työ saadaksensa itselleen sitä arvoa, jossa hän on pidettävä teidän vaimona. Niin, niin, tämä nyt kyllä ei ole teidän ajatuksenne, vaan se on minun ja tulee järkähtämättä pysymään minun ajatuksena. Nuoren sukulaiseni tähden vaadin minä, että tämä työ tulee niin huokeaksi kuin mahdollista on, ja ne maalliset edut, joita hän avukseen tarvitsee, ovat myös sulan oikeuden mukaan hänelle hankittavat. Sanokaa nyt, herra Vendale, taitaako vaimonne viidellätoistasadalla punnalla vuoteensa asua kaupungin parhaassa osassa — ja pitää palvelijaa, joka avaa hänelle ovet, pöydän-kattajaa, joka passaa häntä syödessä, tahi hevoisia ja vaunuja ajaaksensa? Minä luen vastauksen silmistänne, se on kieltävä. Noh, yks asia vielä, niin olen lopettanut! Onko totta, että nainen, sellainen kuin teidän maanne sivistyneet, taiteelliset ja lempeät naiset, ja joka asuu Lontoon parhaassa korttelissa, jolla on palvelija, joka avaa hänelle oven, pöydän-kattaja, joka passaa häntä syödessä, ja hevoiset ja vaunut ajaaksensa, onko totta, sanon minä että sellainen nainen heti kohta ylenee neljä askelta vaimon-puolien mielestä? Onko vai ei?"
"Tulkaa jo asiaan," sanoi Vendale. "Te pidätte tätä kysymystä ehtona.
Mitkä ovat siis ne ehdot, joita vaaditte?"
"Halvimmat ehdot, hyvä herra, joilla saatan toimittaa vaimonne nuot neljä askelta ylös. Teidän täytyy enentää nykyistä tuloanne kahta suuremmaksi; tarkin säästäväisyys ei tule Englannissa vähemmällä toimeen. Mainitsitte äsken, että toivotte melkoisesti voivanne isontaa viini-kauppaanne. Olkaa siis ahkera ja suurentakaa se. Perin juurin olen minä hyväntahtoinen mies, ja sinä päivänä, jolloin selvillä todistuksilla näytätte vuotisten tulonne nousevan kolmeentuhanteen puntaan, silloin on nuoren sukulaiseni käsi teidän oma, jos nimittäin pyydätte sitä minulta."
"Saanko kysyä, oletteko antaneet miss Obenreizerille tiedon tästä ehdosta?"
"Olen kyllä. Hän antaa minulle vielä hiukan arvoa, herra Vendale, ja suostuu ehtoihini. Toisin sanoen: hän antaa holhojansa huolen pidon ja avaramman maailman-tuntemuksen johdattaa itseänsä."
Näin sanoen nojausi hän takaperin tuoliinsa vakaalla luottamuksella nykyiseen asentoonsa ja paraalla tuulellaan.
Siinä tilassa, johon Vendale nyt oli joutunut, näytti hänestä suora vetominen oikeuteensa kokonaan toivottomalta, sillä hänellä ei ollut, niin sanoaksemme, pohjaa jalkainsa alla. Joko Obenreizerin väitökset olivat hänen itsensä ajattelemat taikka hän ainoastaan tahtoi venyttää naimis-asiata toivoen ajan kuluessa saattavansa sen kokonaan tyhjäksi tehdä, niin kummassakin tapauksessa oli kaikki vastarinta Vendalen puolelta nykyään turhanpäiväistä. Ei ollut muuta neuvoa kuin myöntyä ja koettaa saada niin hyvät ehdot kuin mahdollista.
"Minä panen vastaan" — alkoi hän.
"Arvattavasti; sen tekisin minäkin teidän sijassanne," sanoi
Obenreizer.
"Mutta jos niin olisi," sanoi Vendale, "että suostuisin ehtoihinne, niin sallikaa minunkin puoleltani määrätä kaksi ehtoa. Ensiksi toivon minä saavani tuontuostakin käydä tervehtimässä veljenne tytärtä."
"Ahaa! Käydä tervehtimässä veljeni tytärtä! Ja tehdä häntä yhtä naimakiihkoiseksi, kuin itse olette? Jos nyt kieltäisin, kävisittekö hänen tykönä ilman minun luvatta?"
"Aivan varmaan."
"Mikä viehättävä vilpittömyys! Ihan englantilaista! Te saatte käydä häntä tervehtimässä, herra Vendale, vissillä päivillä, jotka me yhteisesti määräämme, vaan mitä vielä?"
"Väitöksenne vuotisia tulojani vastaan on minua aivan hämmästyttänyt," pitkitti Vendale, "ja tahtoisin sen tähden vastaiseksi hankkia itselleni turvan senkaltaisesta hämmästyksestä. Nykyisen ajatuksenne jälkeen tarvitsen minä, kyetäkseni naimiseen, kolmentuhannen punnan vuotisen rahatulon; mutta mistä minä tiedän, ett'ette, sitä myöten kuin tietonne Englannin maasta kasvaa, yhä korota vaatimuksianne?"
"Selvällä Englannin kielellä," sanoi Obenreizer, "merkitsee tämä, että epäilette sanaani!"
"Uskotteko te minun sanaani, jos ilmoitan teille, että olen kaksin kerroin enentänyt tulojani?" kysyi Vendale. "Ellei muistoni petä, vaaditte vasta juuri täydellisiä todistuksia."
"Tosiaan! viekkaasti! Te osoitatte muukalaisen sukkeluutta samassa kuin englantilaisen perin-pohjaisuutta. Ottakaa vastaan paraat onnen-toivotukseni ja samalla kirjallisen lupaukseni."
Hän nousi ylös, istui kirjoitus-pöydän ääreen, kirjoitti muutamia rivejä ja ojensi paperin Vendalelle syvällä kumarruksella. Suostumuskirja oli aivan suora ja selvä — ja allekirjoitettu tunnollisella tarkkuudella.
"Oletteko tyytyväinen kirjoitukseeni?"
"Olen kaikin puolin."
"Sepä minua ilahuttaa kuulla. Me olemme tässä vähin otelleet — ja olleet erinomaisen sukkelat ja viisaat molemmin puolin. Nyt on kauppamme selvillä, emmekä pidä toisillemme vihaa. Ja lopuksi, herra Vendale, lyökäämme käsi käteen, niinkuin rehelliset miehet!"
Vendale ojensi hänelle kättä, suuresti kummastellen Obenreizerin äkkinäistä muutosta toisesta luonnosta toiseen.
"Milloinka rohkenen toivoa taas saadakseni tavata miss Obenreizeria?" kysyi hän ja nousi ylös lähteäksensä.
"Tehkää hyvin ja käykää huomenna tykönäni," sanoi Obenreizer, "niin saatamme sen asian päättää, mutta ennenkuin lähdette, niin ottakaamme 'groggi.' Eikö? Noh! sitten kätkemme sen siksi kuin olette saaneet tulonne nousemaan kolmeen tuhanteen puntaan. Olispa hupaista tietää, milloin tuo tapahtunee."
"Muutamia kuukausia takaperin laskin minä arviolta lukua kauppani laajentamisen mahdollisuudesta", sanoi Vendale, "ja ellei laskuni ole väärä, niin olen tehnyt tuloni kahta suuremmaksi."
"Ja olette naineet" — — sanoi Obenreizer.
"Ja olen nainut" — toisti Vendale — "tästä päivästä vuoden kuluttua!
Hyvästi!"
VENDALE SAATTAA HÄIRIÖTÄ MATKAAN.
Kun Vendale seuraavana aamuna tuli konttoriinsa, olivat nuo ikävät ja kuivat toimitukset Cripple Cornerissa häneltä saaneet uuden ja elähyttävän viehätyksen. Marguerite oli nyt tullut osalliseksi niihin. Koko se koneisto, joka Wildingin kuoltua oli pantu liikkeelle saadakseen tietoja huoneen asioista — pääkirjain päättäminen, luvun laskeminen "aktivoista," luvun pitäminen kaupan-kaluista, j.n.e. — oli nyt muuttunut koneistoksi, joka antoi hänelle tietoa kuinka pian naimisensa voi tapahtua. Tarkastettuansa kirjurin antaman tilinteon, ja verrattuansa erinäisiä summia toisiinsa, käänsi Vendale huomionsa viini-varastoon ja lähetti alas kellariin pyytämään luetteloa sen sisällyksestä.
Pääkyyppäri oli tuskin pistänyt päänsä ovesta isäntänsä yksityiseen huoneesen, ennenkuin Vendale huomasi, että hänen näkönsä oli kokonaan toinen kuin ennen. Jotakin erinomaista oli epäilemättä tapahtunut tänä aamuna. Ladlen Jannen liikunnossa oli jonkinlaista melkeen elävyyden tapaista ja kasvonsa miltei osoittaneet iloisuutta.
"Kuinka on laitanne?" kysyi Vendale. "Onko mitään tapahtunut?"
"Haluaisin sanoa yhden asian," vastasi Janne. "Nuori herra Vendale, en ole koskaan tahtonut kehua itseäni profeetaksi."
"Noh! kuka sen on sanonutkaan?"
"Ei yksikään profeeta ole minun tietääkseni," jatkoi Janne, "kuluttanut enintä aikaansa maan alla. Ei yksikään profeeta ole, mitä tahansa lieneekin saanut sisäänsä, ikänänsä saanut sisäänsä viiniä hikireikien kautta aamusta iltaan monen vuoden kuluessa. Kuin minä, siitä syystä että nuori herra Wilding oli muuttanut kaupan toimi-nimen, sanoin hänelle, että hän siinä samassa oli muuttanut kaupan onnen, kehuinko minä silloin itseäni profeetaksi? En, sitä en tehnyt. Onko se, mitä hänelle sanoin, käynyt toteen? On niinikään. Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana ei koskaan tapahtunut erhetystä tavaralähetyksessä, joka oli kauppahuoneellemme jätetty. Vaan nyt on tapahtunut erhetys. Olkaa hyvä ja merkitkää, että se tapahtui ennenkuin miss Marguerite oli käynyt täällä, jonkatähden ei tämä siis sotine sitä vastaan mitä ennustin, että Marguerite laulaisi onnen tänne takaisin. Lukekaa tätä", päätti Janne, viitaten sormella, joka ei näyttänyt saaneen muuta kuin likaa sisäänsä hikireiistä, erääsen paikkaan luettelossa. "Vasten luontoani on pahan ennustaminen sille huoneelle, jota palvelen, mutta minä pidän velvollisuutenani pyytää teitä lukemaan tuota, herra."
Vendale luki kuin seuraa:
"Huom. Sveitsiläisen sampanjan suhteen! Erhetys on havaittu kauppahuoneelta Desfresnier & C:o tulleessa lähetyksessä."
Vendale keskeytti lukemisen ja katsoi vieressään olevaan muistokirjaan.
"Se oli Wildingin aikana" — muistutti hän. Viinin-saalis silloin oli erittäin runsas, ja hän otti niin paljon kuin sai. Onhan Sveitsin sampanja ollut hyvää, vai kuinka?"
"En tahdo sanoa, että se on huonoakaan ollut, herra;" sanoi kyyppäri. "On saattanut hapata ostajaimme kellareissa tahi särkeä niiltä pullot, vaan en tahdo sanoa sen näyttäneen huonolta meidän kellareissa."
Vendale luki edemmäksi luettelossa: "Tarkemmin tutkittuamme kirjoja, havaitsemme, että lootain lukumäärä on aivan oikea; vaan kuusi niistä, joiden merkki vähän eriää toisista, on aukaistu ja havaittu sisältävän punaista viiniä eikä sampanjaa. Merkkein yhtäläisyys on luultavasti vaikuttanut erhetyksen Neuschâtelista lähetettäessä. Erhetys koskee vaan kuutta koria."
"Onko tämä kaikki?" kysyi Vendale ja nakkasi luettelon syrjään.
Jannen silmät seurasivat synkästi löyhyilevää paperia.
"Iloitsen nähdessäni että otatte tämän asian niin huokealla mielellä vastaan," sanoi hän. "Välistä tapahtuu, että yksi erhetys tuopi toisen seurassaan. Joku pudottaa erhetyksestä palasen apelsiinikuorta kadulle, ja toinen tulee erhetyksestä sen päälle lankeemaan, ja sitten saadaan jotakin toimittamista lasaretissa ja ihminen joutuu Raaja-rikoksi koko elinajakseen. Minua ilahuttaa nähdä että otatte asian niin huokeasti. Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana me emme olisi ottaneet sitä niin keveästi ennenkuin lopun olisimme nähneet. Tahtomatta ennustaa pahaa huoneellemme, nuori herra Vendale, soisin kuitenkin, että tämä olisi onnellisesti tullut ja mennyt. Toivon teidän ei pahastuvan, herra;" sanoi kyyppäri, avaten oven mennäkseen ja katsoen vielä kerran synkkämielisesti taakseen ennenkuin löi oven lukkoon; "myönnän mielelläni että olen hourupäinen ja vähän alakuloinen luonnoltani, vaan minä olen kauvan palvellut Pebblenpojan ja Veljenpoikaa, ja toivon että onnellisesti pääsisitte noista kuudesta punaviinin korista."
Yksin jääneenä purskahti Vendale nauruun ja tarttui kynään.
"Lienee parasta, että kirjoitan muutamia sanoja Desfresnier & Co:lle ennenkuin kaikki unhottuu," ajatteli hän ja kirjoitti heti seuraavaisesti:
"H. H. Paraillaan toimitamme viinivarastomme lukemista, ja olemme siinä huomanneet pienoisen erhetyksen teidän puolelta viimeisessä sampanja-lähetyksessä. Kuusi lootaa sisälsi nimittäin punaista viiniä, jotka täten lähetämme takaisin. Asia on helposti korjattu jos saadaan toisia sijaan, taikka muussa tapauksessa, jos meidän äsken maksamaamme rätinkiin, juuri 500 puntaa, panette näitten kuuden loodan hinnan maksetuksi.
Kaikella kunnioituksella
Wilding & C:o"
Tämä kirje lähetettiin heti postiin, ja Vendale kohta unhotti koko asian. Mieleensä johtui aineita, hänestä paljoa tähdellisempiä. Päivän kuluttaa edemmäksi, meni hän, väli-puheen mukaan, Obenreizerin luo. Seuraus keskinäisestä sopimuksesta täällä oli, että Vendale sai luvan viettää määrätyt illat viikossa Margueriten seurassa, kuitenkin vaan kolmannen hengen läsnä ollessa, josta viimeisestä ehdosta Obenreizer ei millään muotoa tahtonut luopua. Ainoa myönnytys, minkä salli, oli, että jätti Vendalelle vapaan oikeuden valita mainitun kolmannen hengen. Luottaen entiseen kokemukseensa, tämä ei kauan epäillyt ennenkuin hän siihen ammattiin valitsi tuon oivallisen eukon, joka parsi Obenreizerin sukkia. Kuultuansa mikä ankara edesvastaus oli hänelle pantu, näyttäysi rouva Dor arvaamatta uudelta kannalta hengellisessä edestymisessä. Hän odotti kunnes Obenreizerin terävät silmät olivat hänen jättäneet — ja katsoi sitten Vendaleen, vaivihkaa iskien hänelle silmää.
Aika vieri ja sen kanssa myös onnelliset ilta-hetket Margueriten luona. Kymmenentenä päivänä siitä, jona Vendale oli kirjoittanut sveitsiläiselle kauppa-huoneelle, makasi vastaus kirjoitus-pöydällänsä, muitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa. Vastaus kuului näin:
"H. H. Pyydämme anteeksi tapahtuneesta pienestä erhetyksestä. Samalla kertaa täytyy meidän valitettavasti lisätä, että hyväntahtoisesti antamanne ilmoitus on johdattanut meitä toiseen odottamattomaan huomaukseen. Asia on hyvin ankara sekä teille että meille. Likemmät kohdat ovat seuraavaiset:
"Koska meillä ei enään ollut sen vuoden sampanjaa, josta viimein lähetimme teille, niin olimme aikeessa, esityksenne mukaan, panna rätinkiinne maksetuksi nuot kuusi korillista. Ryhtyessämme tähän toimeen, saattoivat erityiset meidän kauppa-liikkeelle omituiset tavat meitä tutkimaan sekä pankki-kirjaamme että pää-kirjaa, jonka kautta olemme tulleet täysin vakuutetuksi siitä, ettei mikään sellainen rahan lähetys, josta mainitsette, ole tullut meidän kauppa-huoneelle osaksi, ja saaneet varman tiedon, ettei sellaista summaa ole meidän konton kautta pankkiin maksettu.
"Sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, olisi turhaa vaivata teitä kaikilla pienimmilläkin seikoilla. Rahat ovat epäilemättä varastetut matkallansa teidän ja meidän välillä. Muutamat omituiset asianhaarat, joita olemme havainneet petoksen tavan suhteen, saattavat meitä uskomaan, että varas on toivonut kykenevänsä suorittaa puuttuvan summan pankkiireillemme, ennenkuin vuotinen tilin-tekomme saattaisi asian ilmi. Tavallisen järjestyksen mukaan tämä tilinteko olisi tapahtunut vasta kolmen kuukauden perästä, ja tämän ajan olisimme siis, ellei kirjeenne olisi tullut, kokonaan olleet tietämättä tapahtuneesta varkaudesta.
"Mainitsemme tätä viimeistä seikkaa, koska se näkyy todistavan, että meillä tässä ei ole tekemistä tavallisen varkaan kanssa. Tähän asti ei meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa, kuka varas olisi, vaan toivomme teidän auttavan meitä asian ilmi saattamisessa ensiksikin sillä lailla, että tarkastelette tuota — arvattavasti väärennettyä — kuittia, joka epäilemättä on tullut teidän haltuun kauppa-huoneen nimessä annettuna. Olkaa hyvä ja katselkaa onko kuitti kokonaan kirjoitettu, vai onko se numerolla ja päivä-luvulla painettu lanketti, jonka ainoastaan tarvitsee täyttää summalla. Tämän, niinkuin näyttäisi, vähäpätöisen kysymyksen vastaaminen on, sen vakuutamme, hyvin tärkeä. Levottomuudella ja halulla odotamme vastaustanne ja olemme kaikella kunnioituksella H. H:n
uskolliset Desfresnier & C:o."
Vendale laski kirjeen pöydälle ja istui hetken aikaa aivan liikkumatta, tointuaksensa kovan onnen kohtauksesta. Tällä aikaa, koska, enemmin kuin milloinkaan, tulojensa isontaminen huoletti häntä, uhkasi häntä viidensadan punnan tappio. Ajatellen Margueritea veti hän pienen avaimen lakkaristaan ja aukaisi seinään rakennetun rauta-kaapin, jossa talletti kauppa-huoneen kirjoja ja tähdellisiä papereita.
Vielä etsiessään kaapista väärennettyä kuittia vavahti hän äkkiä, kun kuuli vieraan äänen ihan vierestään.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi;" sanoi ääni. "Taidanpa tulla sopimattomalla ajalla?"
Vendale kääntyi ympäri ja seisoi Margueriten holhojan edessä silmä silmää vastaan.
"Olen tullut tänne," jatkoi Obenreizer, "tiedustelemaan voinko olla teille joksikin hyödyksi. Toimitukset kutsuvat minua muutamaksi päiväksi Manchester'iin ja Liverpool'iin. Saattaisinko ehkä samalla kertaa toimittaa teille jotakin? Teillä on täysi valta käyttää minua asiamiehenä, joka matkustaa kauppa-huoneen Wilding & C:on puolesta."
"Olkaa niin hyvä ja odottakaa hetki;" vastasi Vendale, "minä olen palkalla valmis puhumaan kanssanne."
Hän kääntyi uudestaan kaappiin päin ja rupesi etsimään papereista.
"Te tulette tänne," jatkoi hän hetken vaiti oltua, "ajalla, semmoisella, kun ystävälliset tarjoukset ovat minulle erinomaisia. Olen tänä päivänä, näette, saanut ikäviä sanomia Neuschâtelista."
"Ikäviä sanomia!" sanoi Obenreizer. "Desfresnier & C:lta?"
"Niin. Muuan rahasumma, jonka lähetimme heille, on varastettu, ja minä tulen kadottamaan viisisataa puntaa. — Mitäs nyt?"
Kun Vendale äkkiä kääntyi ja toisen kerran loi silmänsä huoneen yli, näki hän kirjerasiansa makaavan laattialla ja Obenreizerin polvillaan poimimassa ylös sen sisällystä.
"Kömpelyyteni on syypää tähän," sanoi Obenreizer. "Tuo hirveä sanoma, jota mainitsitte, hämmästytti minua kovasti; otin askeleen takaperin." —
Kirjeitten kokoominen, jotka olivat hajalla pitkin laattiata, veti hänen huomion taas puoleensa, jottei joutanut lausettaan päättää.
"Älkää vaivatko itseänne," sanoi Vendale, "joku kirjureista voipi ne poimia ylös."
"Mikä kauhea sanoma!" toisti Obenreizer yhäti kokoellen kirjeitä. "Mikä kauhea sanoma!"
"Jos tahdotte lukea kirjeen;" sanoi Vendale, "niin havaitsette etten ole ollenkaan liioitellut. Se makaa aukaistuna tuolla kirjoitus-pöydällä."
Hän etsi sillaikaa etsimistään ja löysi viimeinkin väärennetyn kuitin. Se oli yksi noista numerolla ja päivä-luvulla painetuista lanketeista, joita sveitsiläiset kirjeessään mainitsivat. Vendale kirjoitti ylös sekä numeron että päivä-luvun. Kätkettyänsä kuitin jälleen ja lukittuansa kaapin oven, sai hän aikaa tarkemmin katsella Obenreizeria, joka istui kaukana akkunan-loukossa ja luki kirjettä.
"Tulkaa tänne kamiinin tykö," sanoi Vendale. "Näytättehän aivan paleltuneelta. Minä soitan tänne enemmin hiiliä."
Obenreizer nousi ylös ja käveli vitkaan takaisin kirjoitus-pöydän tykö.
"Marguerite tulee tästä sanomasta varmaan yhtä murheelliseksi kuin minä," sanoi hän ystävällisesti. "Mitä aivotte nyt tehdä?"
"Minä olen Desfresnier ja C:n vallassa," vastasi Vendale, "enkä voi, tietämättömyydessäni asian oikeasta laadusta, tehdä muuta kuin mitä he neuvovat. Kuitti, jonka vast'ikään löysin, on kirjoitettu painettuun ja numeroittuun lankettiin. Näkyy olevan erittäin tähdellistä, että se löytyy. Koska olette olleet heidän palveluksessa, niin tunnette varmaan heidän menetys-tapoja asiain toimittamisessa. Aavistatteko mitä aikovat tehdä?"
Obenreizer esitteli jonkunlaisen luulon.
"Saanko nähdä kuittia?" kysyi hän.
"Voitteko pahoin?" sanoi Vendale, kummastellen muutosta hänen kasvoissa, jonka nyt vasta oikein huomasi. "Mutta menkäähän kamiinin eteen. Oikeinhan vapisette vilusta; toivonpa ett'ette tule kipeäksi."
"Ei suinkaan," vastasi Obenreizer; "vaan olen ehkä kylmistynyt. Olispa Englantilainen ilmanne saanut vähän armahtaa Englantilaisten tapojenne ihailijaa. Antakaa ma katson kuittia."
Vendale aukaisi rauta-kaapin, ja Obenreizer siirsi tuolinsa kamiinin eteen ja lämmitteli käsiänsä liekillä.
"Antakaa ma katson kuittia!" sanoi hän vielä kerran, kun Vendale palasi paperi kädessä.
Samassa tuli mies sisään, uusi takka hiiliä sylissä, ja Vendale käski hänen syytää niitä melkoisesti, jotta aika liekki syttyisi. Mies noudatti käskyä onnettomalla innolla. Astuessaan edemmäksi ja nostaessaan hiilikoppaa tarttui jalkansa mattoon, jotta mies parka lensi silmälleen ja kaasi koko hiilistön valkeaan, joka tuosta aivan tuokiossa sammui. Harmaan-keltainen savu-pilvi nousi yhtäkkiä ilmaan, vaan ei yksikään tuli-kipinä ilmoittanut mistä se nousi.
"Nuhjus!" sanoi Obenreizer puoleksi itsekseen ja heittäen mies parkaan silmäyksen, jota tämä vielä kauvan jälestäpäin muisteli.
"Ehkä haluatte astua konttorin puolelle?" kysyi Vendale. "Meillä on siellä toinen kamiini."
"Mitäpä vielä; ollaan täällä!"
Vendale ojensi hänelle kuitin, vaan Obenreizerin halu sitä tutkimaan näytti tukehtuneen yhtä äkkiä kuin valkea kamiinissa. Hän heitti vaan pikaisen silmäyksen paperiin ja sanoi:
"En ymmärrä tätä ensinkään. Minun on mieleni paha etten voi olla teille hyödyksi tässä asiassa."
"Minä kirjoitan tänä iltana postissa Neuschâteliin," sanoi Vendale toisen kerran sulkien kuitin lukon taa. "Täytyy odottaa ja katsella mitä seuraa."
"Postissa tänä iltana!" kertoi Obenreizer. "Malttakaa ma katson! Kahdeksan tai yhdeksän päivän perästä saatte vastauksen, ja siksi ehdin minäkin takaisin. Jos ehkä voin hyödyttää teitä kauppa-matkailijana, niin toivon että annatte minun sen tietää. Ehkä lähetätte minulle käskynne kirjallisesti? Olen siitä kiitollinen. Minä ikävöitsen kovin kuulla minkälaisen vastauksen saatte Neuschâtelista. Kentiesi on kaikki vaan erhetystä! Olkaa huoletta, ystäväiseni, olkaa huoletta!"
Hän oli tullut ilman erityistä kiirettä, vaan nyt hän sieppasi hattunsa ja jätti hyvästi ikäänkuin ei olis hetkeäkään pois antaa.
Yksin jääneenä alkoi Vendale kävellä edes takasin syvissä ajatuksissa.
Entinen mieli-piteensä Obenreizerista oli vähän hämmentynyt hänen käytöksestään tässä tilassa, ja hän luuli nyt itsensä ensi kerran elämässään olleen liian pikainen ja kova arvostellessaan lähimmäistänsä.
Obenreizer oli näet kuultuansa Vendalelle tapahtuneen kovan onnen osoittanut kauhistuksen, joka näytti olevan peräti todellinen, eikä mikään kohteliaisuuden vaikuttama. Vaikka hänellä oli huolta omista asioistansa ja hän nähtävästi oli jonkun äkillisen kivun vallassa, oli hän sekä puhunut että käyttänyt itsensä ikäänkuin tuttava joka surkuttelee ystävänsä onnettomuutta. Vendale olisi Margueriten tähden useasti halunnut pitää parempaa ajatusta hänen holhojasta, vaan tähän asti oli kaikki yrityksensä siinä kohden olleet turhat. Nyt olivat kuitenkin luontonsa jalommat tunteet heränneet ja kumosivat sen todistuksen, joka tähän asti oli näyttänyt vastustamattomalta.
"Kentiesi," arveli hän, "olen minä ainakin erhettynyt päättämyksessäni tästä miehestä."
Aika vieri, ja sen ohessa tulivat ja menivät myös nuot ihanat ilta-hetket Margueriten seurassa. Kymmenen päivää oli taas kulunut siitä kuin Vendale kirjoitti sveitsiläiselle kauppa-huoneelle ja taas makasi vastaus kirjoitus-pöydällä muitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa:
"H. H. Kauppa-liikkeemme vanhempi osakas on tähdellisissä asioissa matkustanut Milano'on. Hänen poissa-ollessa ja hänen täydellä suostumuksella, kirjoitan nyt toistamiseen teille kadonneitten rahojen johdosta.
"Keksimisenne, että väärennetty kuitti on kirjoitettu yhteen meidän numeroituista ja painetuista lanketeista on saattanut meidät sangen suureen hämmästykseen. Kun raha-lähetyksenne varastettiin, löytyi ainoastaan kolme avainta siihen arkkuun, jossa kuittilankettiamme aina säilytetään. Minulla oli yksi, kauppa-kumppanillani toinen, ja kolmas oli erään persoonan hallussa, joka siihen aikaan nautitsi täydellistä luottamustamme meidän palveluksessa. Me saattaisimme yhtä hyvin epäillä itsiämme kuin häntä; vaan nyt lankee epäluulo kuitenkin hänen päällensä. En raski ilmoittaa teille, kuka tämä persoona on, niinkauan kuin löytyy hänelle mahdollisuutta päästä viattomana siitä tutkinnosta, joka nyt on tehtävä. Suokaa varovaisuuteni anteeksi; syyt ja perusteet siihen ovat rehelliset.
"Se muoto, johon tutkimisemme nyt täytyy pukeutua, on aivan yksinkertainen. Käsi-ala teidän kuitissa täytyy asian-ymmärtäväin miesten, jotka ovat meidän käytettäviä, verrata muutamain kirjoitusten kanssa, jotka sattuvat olemaan hallussamme. Näitä kirjoituksia en voi lähettää teille syystä, jotka kyllä hyväksytte, kun tulette ne tietämään. Pyytäisin siis teitä lähettämään kuitin minulle tänne Neusthâteliin ja saan minä varoitukseksi vielä lisätä muutamia rivejä.
"Jos mainittu persoona, joka nyt on epäluulon alaisena, todella on se, joka tämän väärennyksen ja varkauden on tehnyt, niin on minulla syytä peljätä, että huomionsa jo on herännyt varovaisuuteen. Ainoa todistus-kappale häntä vastaan on teidän käsissänne, ja varmaan hän mullistaa maat ja taivaat sen saadakseen ja hävittääkseen. Sen vuoksi saan kiihkeästi kehoittaa teitä, ettette lähettäisi kuittia postissa. Lähettäkää se minulle piammiten yksityisen persoonan kanssa ja valitkaa lähettilääksenne vaan semmoinen mies, joka on kauan ollut palveluksessanne, joka on harjaantunut matkustamaan ja osaa ranskan kieltä; uljas ja luotettava mies, josta voipi vakaasti päättää, ettei hän salli kenenkään muukalaisen päästä tuttavuuteensa. Älkää ilmoittako kellenkään — sanani jälkeen ei kellenkään — paitse sanansaattajallenne, miten asia nyt on kääntynyt. Kuitin turvallinen tänne-pääsy rippuu kentiesi siitä, että sanasta sanaan seuraatte neuvoani.
"Lopuksi saan vielä lisätä, että ajan-säästäminen nyt on kovin tarpeellinen. Useampia kuitti-lanketeistamme kaivataan, ja mahdotonta on arvata, mitkä uudet petokset voivat tapahtua, ellemme saa varasta käsiimme.
Nöyrä palvelianne
Desfresnier & C:o.
Rolland'in kautta."
Ken oli hän, jota epäiltiin? Vendalen tilassa ei ollut helppo sitä arvata.
Kenen hän lähettäisi Neuschâteliin? Uljaita ja luotettavia miehiä tosin kyllä löytyi Cripple Cornerissa, vaan mistä ottaa sellainen mies, joka oli tottunut ulkomailla matkustamaan, joka taisi ranskan kieltä ja josta voi vakaasti päättää, ettei hän sallisi muukalaisien päästä tuttavaksensa? Ainoastaan yksi mies löytyi, jossa kaikki nämät tarpeelliset asiat olivat yhdistettynä, ja se oli Vendale itse.
Tosiaan oli kauppansa jättäminen häneltä suuri uhraus, ja vielä suurempi Margueriten jättäminen. Viisisataa puntaa rippui tulevasta tutkinnosta, ja herra Rolland'in neuvo kirjeessä oli sanasta sanaan seurattava.
Kuta enemmän Vendale asiata mietti, sitä selvemmin huomasi hän tarpeelliseksi itse lähteä matkalle.
Kätkiessään kirjeen ynnä kuitin, muistutti eräs mielen johto häntä Obenreizerista. Nyt näytti mahdollisemmalta kuin ennen saada tietoa kuka tuo epäluulon alainen voi olla. Luultavasti tiesi Obenreizer sen.
Tämä mielen johto oli tuskin herännyt hänessä, ennenkuin ovi aukaistiin ja Obenreizer astui sisään.
"Soho Square'ssa sanottiin, että teitä odotettiin kotia tänä iltana," sanoi Vendale tervehdittyänsä häntä. "Kuinka olette jaksaneet maalla? Voitteko paremmin nyt?"
Tuhansia kiitoksia. Obenreizer oli voinut hyvin ja oli nyt paljoa terveempi. Ja mitä uutta täällä? Oliko tullut kirjettä Neuschâtelista?"
"Varsin kummallinen kirje," vastasi Vendale. "Asia on tehnyt uuden mutkan, ja kirje vaatii minun salaamaan vastaiset toimemme kaikille ilman eroituksetta, oli kuka tahansa."
"Ilman eroituksetta!" matki Obenreizer. Näin sanoen läksi hän taas miettien akkunan ääreen toisessa päässä huonetta, ja katseltuansa siitä hetken, palasi hän jälleen Vendalen luoksi. "Lienee se unhotus heiltä," otti hän taas puhuakseen; "muussa tapauksessa he tuskin olisivat minua eroittaneet."
"Se on herra Rolland, joka kirjoittaa", sanoi Vendale, "ja niinkuin sanotte, lienee tuo varmaan unhotus häneltä. Tämä ajatus asiasta on tähän asti minulta jäänyt tarkkaamatta. Minä halusin neuvotella teidän kanssa, juuri kuu astuitte sisään, ja nyt minua sitoo erityinen kielto, joka kentiesi ei ollenkaan ole määrätty teitä varten. Harmillista!"
Obenreizerin sumuiset silmät kiintyivät tarkasti Vendaleen.
"Kentiesi enemmin kuin harmillista," sanoi hän. "Minä lähdin tänne tänä päivänä, ei ainoastaan saadakseni kuulla uutisia, vaan myös tarjotakseni teille apuani sanan-saattajana, kaupan-hierojana eli minä tahansa tahtoisitte käyttää minua. Uskotteko että minäkin olen saanut kirjeitä, jotka pakottavat minun päätäpahkaa lähtemään Sveitsiin? Suullisia sanomisia, kirjeitä, todistuksia, mitä tahansa olisin teiltä voinut viedä muassani Desfresnierille ja Rolland'ille."
"Olette juuri se mies, jota tarvitsen," vastasi Vendale. "ei viittäkään minuutia takaperin päätin vasten tahtoani itse lähteä Neuschâteliin, koska en tuntenut ketään täällä, jonka olisin uskaltanut panna edestäni. Tahdon kuitenkin vielä kerran lukea kirjeen."
Hän aukaisi rauta-kaapin ottaakseen sieltä kirjeen, ja vasta katsottuansa taakseen jos olivat kahden kesken, kävi Obenreizer pari askelta hänen jälessään, seisahtui sitten ja mittasi Vendalea silmillään. Vendale oli pitempi ja nähtävästi myös voimakkaampi heistä. Obenreizer kääntyi pois ja lämmitteli kamiinin edessä.
Sillaikaa luki Vendale kolmannen kerran viimeistä osaa kirjeestä. Siinä seisoi selvä varoitus — siinä seisoi tuo loppu-lause, joka vaati sen ymmärtämistä ja tulkitsemista sanasta sanaan. Käsi, joka ojasi Vendalea pimeässä, ohjasi häntä ainoastaan tällä ehdolla. Iso rahasumma oli vaarassa, ja kauhean epäluulon piti ensinnä toteutua. Jos hän menetteli oman mielensä mukaan, ja sitten jotakin tapahtuisi, joka häiritsisi järjestettyjä tuumia, kenen syyksi vahinko silloin oli luettava? Kauppamiehenä Vendalella ei ollut kuin yksi tehtävä. Hän kätki taas kirjeen.
"Tosiaan vallan harmillista!" sanoi hän Obenreizerille. "Tuo unhotus herra Rolland'in puolelta saattaa minua pahaan pulaan, ja tekee keskinäisen välimme yhtä ikäväksi kuin naurun alaiseksi. Mutta mitä voin tehdä? Minä työskentelen sangen tärkeässä asiassa ja työskentelenpä aivan pimeässä. Muuta neuvoa mulla ei ole kuin ohjeekseni ottaa kirjeen kirjaimia eikä sen henkeä. Älyätte varmaan, että, jos en olisi ollut näin sidottu, minä ilomielin olisin nautinnut auttavaisuuttanne."
"Ei sen enempää siitä asiasta!" vastasi Obenreizer. "Teidän sijassanne olisin tehnyt ihan samalla lailla. Minä en ole ensinkään loukattu, hyvä ystäväiseni, vaan kiitän teitä päin vastoin hyväntahtoisuudestanne. Kaiken mokominhan kuitenkin tulemme olemaan matka-kumppaleita, koska te arvattavasti, niinkuin minäkin lähdette hetimiten?"
"Se olkoon päätetty; vaan ensiksi täytyy minun puhua Margueriten kanssa."
"Arvattavasti! arvattavasti! Puhukaa hänen kanssa illalla ja käykää minua noutamaan kun lähdette rautatielle. Lähdemmekö pikajunalla tänä iltana?"
"Lähdetään tänä iltana."
Oli jo myöhempi kuin Vendale luulikaan, kun hän pysäytti vaununsa tunnetun huoneen eteen Soho-Sqwaressa. Kaikellaiset tähdelliset toimitukset, jotka seurasivat hänen äkkinäistä lähtöänsä, olivat anastaneet suuren osan sitä aikaa, jonka hän oli toivonut saavansa viettää Margueriten parissa.
Hämiksensä ja iloksensa oli Marguerite yksin salissa, kun hän astui sisään.
"Meillä ei ole paljon aikaa, Yrjö," sanoi hän; "mutta rouva Dor on ollut hyvä minua kohtaan, ja me saamme viettää nämät minuutit itseksemme." Nyt kiersi Marguerite käsivarret hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: "Oletko tehnyt mitään, joka on voinut loukata Obenreizeria?"
"Minäkö?" kysyi Vendale kummastellen.
"Hiljaa!" sanoi hän. "Minun täytyy kuiskata se sinulle. Muistat varmaan tuon pienen valokuvan, jonka sain sinulta. Se sattui tänäpänä makaamaan kamiinin-friisillä, josta hän sen löysi. Hän katseli sitä ja minä näin hänen kasvonsa peilissä. Tiedän varmaan, että olet häntä loukannut; hän on kostonhaluinen ja armoton, ja samalla äänetön kuin hauta. Älä matkusta hänen kanssansa, Yrjö; älä lähde hänen seuraan!"
"Oma ystäväiseni," vastasi Vendale, "sinä annat turhain luulojen peljättää itseäsi. Obenreizer ja minä emme ole koskaan olleet parempia ystäviä kuin juuri tällä erää."
Ennenkuin enemmän ehdittiin sanoa, alkoi laattia likimmäisessä huoneessa vavista jonkun raskaan ruumiin liikunnosta, ja heti sen jälkeen näyttäikse rouva Dor.
"Obenreizer!" huusi tämä hyväntahtoinen olento kuiskaavalla äänellä ja upposi silmänräpäyksessä tavalliselle istuimelleen kamiinin viereen.
Obenreizer tuli sisään matka-salkku rippuva olkapäällä.
"Oletteko valmis?" kysyi hän Vendalelta. "Saanko teille ottaa jotaan mukaani? Teillä ei ole matka-salkkua, vaan minulla on. Tämä papereita varten tehty paikka on oleva teidän käytettävänä."
"Kiitoksia tarjouksestanne," vastasi Vendale; "minulla on ainoastaan yksi tähdellinen paperi, ja siitä täytyy minun itse pitää huolta. Tässä se on," lisäsi hän katsellen povitaskuansa, "ja tässä sen täytyy olla kunnes pääsemme Neuschâteliin."
Vendalen näin puhuessa tarttui Marguerite hänen käteensä ja puristi sitä hartaasti, katsellen ankarasti Obenreizeria; vaan ennenkuin Vendale huomasikaan oli jo Obenreizer kääntynyt ja oli nyt jättämäisillään hyvästit rouva Dorelle.
"Hyvästi, ihana veljentytär;" sanoi hän kääntyen Margueritea kohti. "Ja nyt pois Neuschâteliin, ystäväni!"
Näin sanoen hän keveästi koski Vendalen povi-taskuun, ja kulki edeltä ovelle.
Vendalen viimeinen silmäys tarkoitti Margueriteä ja Margueriten viimeiset sanat hänelle olivat:
"Älä lähde."