ALKULAUSE
Dombey ja Poika ilmestyi ensimmäisenä painoksena vuonna 1848 ja merkitsee Charles Dickensin kirjallisessa tuotannossa tärkeätä käännekohtaa. Tätä ennen hän oli jo kirjoittanut laajoja teoksia, joita nimitetään romaaneiksi ja jotka hyvin tyydyttivätkin silloista makua ja käsitystä, mutta niistä puuttui jotakin olennaista, minkä nojalla nykyaikaisessa mielessä annetaan kaunokirjalliselle tuotteelle romaanin nimi ja arvo.
Ennen sopi kirjailijan, kuten myös Dickens nuorempina vuosinaan menetteli, panna kuvittelemansa henkilö kokemaan kaikenlaisia seikkailuja ja näkemään milloin liikuttavia, milloin naurettavia ilmiöitä, ja kun näitä eri episodeja oli karttunut kylliksi tai päähenkilö sattumalta joutunut elämänuransa loppuun, päättyi teos siihen, ja niin oli jälleen luotu uusi "romaani". Lukijaa varten oli siis keksitty tilanteita ja tapauksia, jotka kukin sinänsä saattoivat olla mielenkiintoisia ja toisinaan vastasivat nykyaikaista novellia tai tilapäiskuvausta, mutta toiselta puolen olivat romaania koossapitävät henkilöt olemassa pääasiassa vain siksi, että nämä eri ilmiöt voitaisiin esittää. Niinpä voi sattua, että päähenkilö sekaantui perin kirjaviin tapahtumiin ja vihdoin pääsi niistä eroon ollen kutakuinkin entisellään tai ettei niillä sitten ollut mitään tajuttavaa vaikutusta myöhempiin vaiheisiin, yhtä vähän kuin niitä olisi osannut aavistaa.
Mutta nykyaikaisessa merkityksessä on pelkästään mielikuvitukseen perustuva romaani rakenteeltaan toisenlainen. Sitä voisi verrata esim. tuuheaan puuhun, joka on kasvanut pienestä siemenestä, niinkuin meidän ajallemme muutenkin on ominaista, että se, mikä on pientä tai ainakin ennen on vähäpätöisenä sivuutettu, paisutetaan valtavaksi. Romaanin luomiseen ei enää riitä se, että toteutetaan jokin taiteellinen suunnitelma, vaikkapa tämä olisi kuinkakin uusi ja merkillinen, vaan sen pohjaksi tarvitaan erikoinen ajatus tai henkinen näky, jonka elävöittämiseksi niin kirkkaaseen ja tehoavaan muotoon kuin suinkin esitetään yhteenkuuluva jakso elämää. Tällöin kirjailija useinkin joutuu laajentamaan teostaan paljoa enemmän kuin on alkujaan kuvitellut, koska ilmestyy yhä uusia keinoja, joilla sopii valaista alkuperäistä aatetta; mutta toisaalta hänen tulee pitää silmällä, että kaikki hänen kertomansa on syineen ja seurauksineen tarpeellista lopullisen päämäärän saavuttamiseksi. Niin moninaisia kuin esitetyt henkilöt ja ilmiöt ovatkin, pitää tällaisesta asteittaisesta, yhä uusia piirteitä tarjoavasta kehittelystä käydä lukijalle selväksi, että niiden lakien mukaan, jotka vallitsevat kirjailijan kuvaamassa maailmassa, romaanin perustaksi otettu aate toteutuu ilman luonnottomuutta tai hätävaraksi tekaistuja sattumia.
Tässä suhteessa, kuten jo viitattiin, "Dombey ja Poika" on periaatteellisesti toisella tasolla kuin Dickensin aikaisemmat teokset, esim. "Nicholas Nickleby". Jälkimäisestä voi sanoa, että kirjailija sitä luodessaan ikäänkuin on kysynyt itseltään, minkä tapausten avulla hänen sankarinsa voisi yhä jatkaa vaellustaan jonnekin, kun sitävastoin edellisessä hän näkyy kysyneen, mitkä tapaukset voisivat auttaa hänen sankariaan pääsemään perille.
Dickensissä tapahtunut kehitys nykyaikaisen romaanin luomista kohti tulee selvästi esille, kun verrataan hänen tapaansa käsitellä samanlaista ilmiötä kolmessa eri romaanissa. "Nicholas Nickleby", "Dombey ja Poika" ja myöhemmin ilmestynyt "David Copperfield" sisältävät kukin kuvauksen poikakoulusta. Ensimmäisessä koulu ei ole vähääkään olemassa siksi, että se kertoisi meille jotakin romaanin sankarista, sillä se ei vaikuta hänen historiaansa tai sieluunsa: hän joutuu vain Squeersin kouluun ja poistuu sieltä luonteeltaan samana tai oikeastaan yhtä luonteettomana, ja koko koulujuttu on episodi sinänsä. Mutta kun pikku Paul Dombey pannaan Blimberin opistoon, kuuluu se kertomukseen juoneen, ja lukija aavistaa heti, että oleskelu siellä ratkaisee pojan kohtalon, samalla kun se tuo esille lapsellisuuden uusia puolia ja mainittu opisto muutenkin on kiinteässä yhteydessä toisten henkilöiden vaiheiden kanssa. Samoin on laita viimemainitussa romaanissa. Pikku David sai aluksi kokea elämän kovuutta, ja Creaklen huono koulu vaikutti häneen myös pahasti, kun sensijaan myöhemmin Strongin opetus teki hänelle hyvää.
Se aate, joka elävöitetään "Dombey ja Pojassa", voidaan lausua sanoilla: Nöyryys on elämänilon ainoa mahdollinen pohja. Jos siis jollakulla ei ole muuta tapaa pysyä nöyränä kuin olemalla köyhä, niin hänen on parempi jäädä köyhäksi ja olla iloinen; jos taas on syntynyt älyltään vajavaiseksi, niin on parempi olla tyhmä ja siinä tilassa iloita. Sitävastoin vie ylpeys ehdottomasti turmioon.
Samoin kuin Dickensin muut romaanit, voi myöskin "Dombey ja Poika" tuntua nykyaikaisesta lukijasta liian monisanaiselta, tarpeettomiin yksityiskohtiin ja sivutapauksiin takertuvalta, mutta silloin on otettava huomioon, mistä tämä esityksen laajuus oikeastaan johtuu. Jos jätetään syrjään pateettiset pitkäveteisyydet ja monin paikoin tavattavat kovin seikkaperäiset asialliset tiedot, nähdään tässäkin romaanissa kuvauksen paisuvan etusijassa huumorin vuoksi, sillä missä tahansa Dickens huomasi saavansa tilaisuuden höystää kertomustaan huumorilla, käytti hän sitä hyväkseen. Tosin hän saattoi tässäkin mennä liian pitkälle, luoden tyyppejä, joiden olemassaolo todellisessa maailmassa näyttää epäiltävältä, mutta toisaalta on varmaa, että monet hänen koomillisista henkilöistään auttavat lukijaa mielihyvin taivaltamaan teoksen läpi, niin laaja kuin se onkin, ja jäävät pysyvästi muistiin.
Niinpä esiintyy tässä romaanissa mestarillisesti kuvattu Toots näyttämässä toteen sitä väitettä, että hölmömäisyys yhtyneenä nöyrään hyvyyteen ei suinkaan ole onneton kohtalo. Elämän ulkonaiset puolet Toots käsittää väärin, mutta aina silloin, kun pitää mitata sisällistä arvoa ja sen mukaan toimia, hän viattoman luonteensa nojalla osuu oikeaan.
Tootsin vastakohtana taas majuri Bagstock edustaa paatunutta, itserakasta hölmöä, joka uskoo olevansa vilpittömän rehellinen purkamalla suustaan joutavuuksia. Maailmassa ei hänen kannaltaan ole muita värejä kuin musta ja valkoinen, eikä totuuden lausumiseen hänen mielestään tarvita sen enempää kuin että kulloinkin räikeällä sutkauksella isketään asia umpeen. Hänen pöyhkeytensä on niin suuri, ettei hän malttaisikaan kuunnella totuutta, koska se vaatisi ajattelemista.
Koomillisista henkilöistä mainittakoon tässä vielä Feenix-serkku, entinen parlamentinjäsen, jonka tehtävänä on esittää naurettavia puolia n.s. "seurapiireistä" eli ylhäisöstä. On näet huomattava, että Dickens aikaisemmissa teoksissaan oli kuvannut hienoston henkilöitä vain matkan päästä, koska hän itse kuului keskisäätyyn, mutta saavutettuaan kirjailijana yleistä suosiota hän oli tähän aikaan jo päässyt seurustelemaan myös ylempien piirien kanssa. Niinpä olikin ennen voitu muistuttaa, että hänen loordityyppinsä tai muut ylimyksensä olivat irvikuvia, joilta puuttui todellisia piirteitä. Mutta nyt hän saattoi tarkastella heitä lähempää, ja siitä johtui, että omalla tavallaan hupsu Feenix-serkku on saatu mainiosti edustamaan Englannin ylimystön omituisuuksia naurettavalta puolelta.
* * * * *
Esipuheessa koottujen teosten painokseen v:lta 1867 tekijä lausuu:
"Uskallan olla sitä mieltä, että kyky (tai tottumus) oikein huomata ihmisten luonteita on harvinainen. Enpä ole edes saanut kokea, että ihmisten kasvojakaan osataan oikein panna merkille. Tavallisimpia virheitä näkyy siinä kohden olevan se, että ujous ja julkeus sekoitetaan toisiinsa ja ettei käsitetä itsepäisen luonteen olevan ainaisessa kamppailussa itsensä kanssa.
"Sellaisessa miehessä kuin Dombeyssa ei tapahdu rajua muutosta, ei tässä kirjassa eikä todellisessa elämässä. Se tunne, että hän on väärässä, hänellä on koko ajan. Mitä enemmän hän koettaa sitä tukahduttaa, sitä suurempi on hänen vääryytensä. Sisäinen häpeä ja ulkonaiset asianhaarat voivat johtaa kamppailun lopputulokseen viikossa tai päivässä, mutta kamppailua on kestänyt vuosikausia, ja voitto on kauan aikaa ollut epätietoinen.
"Tämän kirjan aloitin Genevenjärven rannalla ja jatkoin sitä muutamia kuukausia Ranskassa, ennenkuin sain sen valmiiksi Englannissa. Kirjoitustyön ja -paikan yhteys on mielessäni niin omituisen vahva, että vielä nytkin, vaikka mielikuvituksessani tunnen joka portaan pikku merikadetin tyyssijassa ja voisin osoittaa joka penkin siinä kirkossa, jossa Florence vihittiin, tai kaikkien nuorten herrojen vuoteet tohtori Blimberin opistossa, hämärästi kuvittelen kapteeni Cuttlen karkaavan rouva MacStringerin luota Sveitsin vuoristossa. Samoin, jos jokin sattuma muistuttaa minulle mitä aallot alinomaa kuiskailivat, lähtee muistini vaeltamaan talviseksi yöksi pitkin Pariisin katuja — kuten levotonna ja raskain mielin teinkin sinä iltana, kun olin kirjoittanut sen luvun, jossa pikku ystäväni ja minä erosimme toisistamme."