NELJÄSKOLMATTA LUKU
Rakastavan sydämen tutkistelua
Sir Barnet ja lady Skettles, kumpikin kelpo ihmisiä, asuivat kauniissa huvilassa Fulhamissa Thamesin rannalla. Tämä paikka oli maailman parhaita silloin, kun sattui olemaan kilpasoutu niillä tienoin, mutta muina aikoina sillä oli omat pikku epämukavuutensa, joiden joukosta voi mainita sen, että jokivesi välistä ilmestyi vierashuoneeseen ja samalla ruohokenttä ja istutukset katosivat näkyvistä.
Sir Barnet Skettlesin persoonallisen tärkeyden näkyvimpinä merkkeinä olivat vanhanaikainen kultainen nuuskarasia ja raskas silkkinen nenäliina, jonka hän veti taskustaan mahtipontisella liikkeellä kuin lipun ja käytti sitä kummallakin kädellään yhtaikaa. Hänen elämäntarkoituksenaan oli lakkaamatta laajentaa tuttavapiiriään. Samoin kuin raskas kappale veteen pudottuaan — emme siten tahdo mitenkään halventaa niin arvokasta herrasmiestä tällä vertauksella — samoin myös sir Barnet joutui yhä laajentamaan piiriä ympärillään, kunnes ei enää ollut tilaa jäljellä. Tai samoin kuin ilmassa sävel, jonka värinä nerokkaan uudenaikaisen ajattelijan mielestä ei voi muuta kuin yhä edetä loppumattomien etäisyyksien halki, ei mikään muu kuin maallisen vaelluksen päättyminen voinut keskeyttää sir Barnet Skettlesiä hänen löytöretkellään yhteiskuntajärjestelmän lävitse.
Sir Barnet oli ylpeä voidessaan tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. Hän piti tästä harrastuksesta sen itsensä tähden, ja sitäpaitsi se edisti hänen elämäntarkoitustaan. Jos sir Barnetin esimerkiksi onnistuisi saada käsiinsä uusi tulokas tai maalainen aatelismies ja houkutella hänet vieraanvaraiseen huvilaansa, oli hänellä tapana sanoa seuraavana päivänä: "Jaha, hyvä herra, tahtoisitteko tutustua johonkuhun? Kenet mielellänne tapaisitte? Miellyttävätkö teitä kirjailijat tai maalarit tai kuvanveistäjät tai näyttelijät tai jotkut sentapaiset henkilöt?" Mahdollisesti vieras vastasi myöntävästi ja mainitsi jonkun, jota sir Barnet ei tuntenut henkilökohtaisesti paremmin kuin Ptolemaios Suurtakaan. Sir Barnet vastasi, ettei mikään ollut helpompaa, koska hän tunsi asianomaisen oikein hyvin. Sitten hän heti lähti tapaamaan mainittua henkilöä, jätti käyntikorttinsa ja kirjoitti mukaan lyhyen kirjeen: "Kunnioitettava herra — vero, jonka saatte suorittaa huomatusta asemastanne — hyvä ystäväni haluaa luonnollisesti — lady Skettles ja minä toivomme samoin — luottaen siihen, että nero on sovinnaisten tapojen yläpuolella, uskallamme pyytää teitä suomaan meille sen erikoisen kunnian, että" j.n.e., ja niin hän iski kaksi kärpästä kuoliaaksi yhdellä kertaa.
Käyttäen ahkerasti nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa sir Barnet Skettles esitti tavallisen kysymyksensä myös Florencelle, joka oli saapunut sinne vierailulle edellisenä iltana. Florence kiitti häntä ja sanoi, ettei ollut ketään erikoista henkilöä, jota hän tahtoisi tavata, mutta tietysti hän tuskaisin sydämin samalla ajatteli Walter-parkaa. Kun sir Barnet Skettles toisti ystävällisen tarjouksensa virkkaen: "Rakas neiti Dombey, oletteko varma siitä, ettette voi muistaa ketään, johon arvoisa isänne — jolle pyydän teitä esittämään lady Skettlesin ja minun parhaat terveiseni, kun kirjoitatte — soisi teidän tutustuvan?" oli ehkä luonnollista, että Florencen pääparka painui vähän kumaraan ja että hänen äänensä värisi hänen vastatessaan hiljaa kieltävästi.
Skettles nuorempi, jonka kaulanauha oli entisestään jäykistynyt ja mieliala tasoittunut, oli kotona viettämässä lomaansa ja näytti olevan kovasti pahoillaan erinomaisen äitinsä vaatimuksesta osoittaa kaikenlaista huomaavaisuutta Florencelle. Toinen suurempi vääryys, joka kuohutti nuoren Barnetin sielua, oli tohtori ja rouva Blimberin seura, heidät kun oli kutsuttu viemisille hänen isänsä harjahirren alle. Heistä sanoi nuorukainen usein, että hän olisi mieluummin suonut heidän viettävän loma-aikaansa Jerikossa.
"Onko ketään, jonka te haluaisitte saada tänne, tohtori Blimber?" kysyi sir Barnet Skettles kääntyen tämän herran puoleen.
"Olette kovin ystävällinen, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber. "En tosiaankaan keksi ketään erikoista. Ylimalkaan tutustun mielelläni lähimmäisiini, sir Barnet. Kuinka sanookaan Terentius? Kenen pojan isä tahansa herättää minun mielenkiintoani."
"Toivooko rouva Blimber tapaavansa jonkun huomattavan henkilön?" kysyi sir Barnet kohteliaasti.
Rouva Blimber vastasi suloisesti hymyillen ja pudistaen taivaansinistä myssyään, että jos sir Barnet voisi tutustuttaa hänet Ciceroon, olisi hän itse pyytänyt, mutta koska sellainen esittely ei ollut mahdollinen ja hän jo sai nauttia sir Barnetin ja hänen rakastettavan puolisonsa seurasta, samalla ollen miehensä, tohtorin, kanssa hyvässä tuttavuussuhteessa nuoreen Skettlesiin — mainittu nuorukainen nyrpisti tässä nenäänsä — ei hän pyytänyt mitään muuta.
Asiain näin ollen sir Barnetin oli pakko toistaiseksi tyytyä koolla olevaan seuraan. Florence oli iloinen siitä, sillä hän tutki erästä asiaa heidän keskuudessaan, ja se oli liian lähellä hänen sydäntään ja liian kallis ja tärkeä antaakseen sijaa millekään muulle harrastukselle.
Talossa vieraili myös joitakin lapsia, jotka olivat vanhempiinsa yhtä avomielisessä ja onnellisessa suhteessa kuin ruusuposkiset pienokaiset vastapäätä Florencen kotia. Heidän ei tarvinnut lainkaan hillitä rakkauttaan, vaan he saivat ilmaista sitä vapaasti. Florence koetti päästä selville heidän salaisuudestaan, koetti keksiä, missä hän itse oli tehnyt virheen, minkä yksinkertaisen taidon he osasivat, jota hän ei tuntenut, kuinka he voisivat opettaa häntä osoittamaan isälle rakkauttaan ja voittamaan hänen vastarakkauttaan.
Päiväkausia Florence tarkkasi näitä lapsia. Monena kirkkaana aamuna hän nousi vuoteestaan loistavan auringon keralla ja käveli edestakaisin joen rannalla, ennenkuin kukaan muu oli liikkeellä, katseli heidän huoneittensa akkunoihin ja ajatteli heitä, jotka nukkuivat siellä niin hellän huolenpidon ja rakastavien ajatusten suojelemina. Silloin hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin ollessaan suuressa kotitalossaan ihan yksin ja oli välillä sitä mieltä, että hänen oli siellä parempi olla kuin täällä ja että siellä saattoi paremmassa rauhassa kätkeytyä kaikelta kuin sekaantumalla ikätoveriensa joukkoon ja huomaamalla, kuinka erilainen hän oli toisten rinnalla. Mutta jatkaen innokkaasti tutkimuksiaan, vaikka hänen sydämensä vuoti verta joka kerta kun hän käänsi lehden tässä vaikeassa kirjassa, Florence jäi heidän seuraansa ja toivoi kärsivällisesti saavuttavansa sen taidon, jota hän kaipasi.
Voi, kuinka sen saavuttaisi! Kuinka pääsisi edes alkuun! Täällä oli tyttäriä, jotka nousivat aamuisin ja menivät iltaisin levolle varmoina isiensä rakkaudesta. Heillä ei ollut mitään vastahakoisuutta voitettavana, ei mitään kylmyyttä pelättävänä, ei mitään tyytymättömyyttä poistettavana. Kun aamu kului ja akkunat avautuivat toinen toisensa jälkeen ja kaste alkoi kuivua kukilta ja ruohossa ja nuoret jalat liikkua ruohokentällä, silloin Florence katseli ympärillään olevia kirkkaita kasvoja ja mietti, mitä voisi noilta lapsilta oppia. Liian myöhäistä oli oppia heiltä; jokainen saattoi pelotta lähestyä isäänsä, ojentaa huulensa suutelemaan ja kietoa käsivartensa kaulalle, joka kumartui hyväilemään. Hän ei voinut aloittaa niin rohkeasti. Voi, oliko mahdollista, että toivo hupeni sitä mukaa kuin hän tutki asiaa!
Hän muisti hyvin, että se vanha nainenkin, joka oli ryöstänyt hänet hänen ollessaan pieni lapsi ja jonka kuva ja asunto ynnä kaikki, mitä silloin oli sanottu ja tehty, oli painunut hänen mieleensä niin lähtemättömän selvästi kuin kauheat vaikutelmat varhaisina elämänvuosina juurtuvat mieleen — oli puhunut hellästi tyttärestään ja kuinka hirveästi hänkin oli valittanut, kun toivoton ero lapsesta tuotti hänelle tuskaa. Mutta tätä muistellessaan hän palautti mieleensä, että hänen oma äitinsä oli rakastanut häntä. Joskus taas, kun hänen ajatuksensa äkkiä palasivat siihen juopaan, joka oli hänen ja hänen isänsä välillä, hän vapisi, ja kyyneleet valuivat kasvoille hänen kuvitellessaan mielessään, että kenties hänen äitinsä, jos vielä eläisi, alkaisi tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän ei tuntenut sitä taitoa, jolla olisi voinut lepyttää isänsä, eikä ollut sitä tuntenut syntymästään alkaen. Hän tiesi, että tämä kuvittelu teki vääryyttä hänen äitinsä muistolle ja ettei siinä ollut mitään perää, mutta kuitenkin hän koetti niin hartaasti myöntää isänsä olevan oikeassa ja panna kaikki omaksi viakseen, ettei voinut estää tätä luulottelua kulkemasta synkän pilven lailla sielunsa taustan ylitse.
Pian Florencen jälkeen saapui muiden vieraiden joukossa kaunis orpo tyttö, kolme neljä vuotta häntä nuorempi, ja mukana hänen tätinsä, harmaatukkainen rouva, joka puheli paljon Florencelle ja joka mielelläänkin kuunteli (samoin kuin kaikki muutkin) hänen lauluaan iltaisin ja silloin istui aina hänen vieressään äidillisen ystävällisenä. He olivat olleet talossa vasta pari päivää, kun Florence eräänä lämpimänä aamuna istui puutarhan huvimajassa ja miettiväisenä katseli oksien lomitse lapsiryhmää ruohokentällä, punoen kukkaseppelettä erään heidän joukossaan olevan kaikkien suosiman pikku olennon päähän. Silloin hän kuuli mainitun rouvan ja pikku tytön astelevan edestakaisin läheisellä lehtokujalla ja puhelevan hänestä.
"Onko Florencekin orpo niinkuin minä?" kysyi lapsi.
"On, kultaseni. Hänellä ei ole äitiä, mutta hänen isänsä elää."
"Käykö hän nyt surupuvussa äitiraukkansa vuoksi?" kysyi lapsi nopeasti.
"Ei, vaan ainoan veljensä vuoksi."
"Eikö hänellä ole muuta veljeä?"
"Ei."
"Eikö sisarta?"
"Ei."
"Sepä on kovin surullista!" virkkoi pikku tyttö.
Kun he vähän senjälkeen pysähtyivät katselemaan muutamia veneitä ja olivat sillä välin olleet ääneti, ryhtyi Florence, joka oli noussut seisomaan kuullessaan nimensä ja kerännyt kukkansa lähteäkseen heitä vastaan, jotta he huomaisivat hänen olevan kuulomatkan päässä, jälleen työhönsä, sillä hän ei luullut heidän jatkavan keskusteluaan. Mutta hetkisen kuluttua he alkoivat taas puhella.
"Florence on täällä kaikkien suosikki ja ansaitseekin sen varmasti", virkkoi lapsi vakavasti. "Missä hänen isänsä on?"
Täti vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen olevansa siitä tietämätön. Hänen äänensä sävy pysähdytti Florencen, joka oli taas noussut seisomaan, ja piti häntä kuin paikalleen naulattuna keskeneräinen seppel rintaa vasten painettuna, molemmat kädet varjelemassa sitä putoamasta.
"Onhan hän kai Englannissa?" kysyi lapsi.
"Niin luulen. Hän on tosiaankin varmasti Englannissa."
"Onko hän koskaan käynyt täällä?"
"Ei luullakseni."
"Tuleeko hän tänne katsomaan Florencea?"
"En luule."
"Onko hän rampa tai sokea tai sairas?"
Kukat, joita Florence painoi rintaansa vasten, alkoivat putoilla hänen kuullessaan nämä sanat niin ihmetellen lausuttuina. Hän likisti niitä lujemmin käsillään, ja hänen kasvonsa painuivat niitä kohti.
"Kate", virkkoi täti heidän taas oltuaan vaiti vähän aikaa, "minä kerron sinulle, mitä olen kuullut Florencesta, ja se lieneekin totta. Mutta älä puhu siitä kenellekään muulle, kultaseni, koska siitä ei mahdollisesti paljon tiedetä täällä, ja jos kertoisit, tuottaisit hänelle surua."
"En kerro koskaan!" vakuutti lapsi.
"Sen uskon", sanoi täti. "Voinhan luottaa sinuun kuin itseeni. Katsos, Kate, Florencen isä välittää hyvin vähän tyttärestään, tapaa häntä vain harvoin eikä lapsen koko elinaikana ole ollut ystävällinen hänelle. Nykyään hän suorastaan karttaa Florencea, joka rakastaisi häntä lämpimästi, jos isä vain sallisi, mutta hän ei salli — vaikka Florencessa ei ole mitään syytä. Kaikkien hyvien sydänten täytyy suuresti rakastaa ja sääliä häntä."
Florencen käsistä putoili lisää kukkia hajalleen maahan. Ne, jotka jäivät, olivat kosteita, mutta ei kasteesta, ja hänen kasvonsa painuivat kukkia piteleviä käsiä vasten.
"Florence-parka! Rakas Florence-parka!" huudahti lapsi.
"Ymmärrätkö, miksi olen kertonut sinulle tämän, Kate?" kysyi täti.
"Jotta olisin oikein ystävällinen hänelle ja koettaisin parhaani mukaan rakastaa häntä? Eikö niin, täti?"
"Osittain", vastasi rouva, "mutta siinä ei ole kaikki. Vaikka näemme hänet niin iloisena, vaikka hän hymyilee ystävällisesti kaikille ja on valmis palvelemaan meitä kaikkia ja ottamaan osaa jokaiseen huvitukseen täällä, voi hän tuskin olla oikein onnellinen. Vai mitä sinä luulet, Kate?"
"Ei suinkaan hän voi olla", vastasi pikku tyttö.
"Ja siitä voit ymmärtää", jatkoi täti, "miksi hän tulee kaikessa hiljaisuudessa surulliseksi katsellessaan lapsia, joita heidän vanhempansa rakastavat, ja niitähän täällä on paraillaan monta".
"Niin, iäkäs täti", vastasi lapsi, "nyt ymmärrän sen oikein hyvin.
Florence-parka!"
Taas putosi kukkia maahan, ja ne, joita Florence vielä piteli rintaansa vasten, värisivät kuin jäinen tuuli niitä kahisuttaisi.
"Rakas Kate", virkkoi täti, jonka ääni oli vakava, mutta hyvin rauhallinen ja lempeä, kuten Florence oli huomannut heti ensi hetkestä alkaen, "kaikista niistä lapsista, jotka ovat täällä, olet sinä hänen luonnollisin ystävänsä. Sinulla ei ole niitä viattomia syitä, joita onnellisemmilla lapsilla on —"
"Ei ole onnellisempia kuin minä, täti!" huudahti lapsi, joka näytti painautuvan hellästi kiinni tätiinsä.
"— joita toisilla lapsilla on, Kate kulta, muistuttaa hänelle hänen onnettomuuttaan. Senvuoksi toivoisin, että ollessasi hänen ystävänsä koettaisit entistäkin hartaammin olla hänelle hyvä ja tuntisit, että tappio, jonka olet kärsinyt — Luojan kiitos, ennenkuin ymmärsit sen merkitystä — antaa sinulle tavallista suuremman oikeuden lähestyä Florence-parkaa."
"Mutta enhän minä ole elänyt ilman vanhempain rakkautta sinun luonasi, täti", virkkoi lapsi.
"Kuinka asia nyt lieneekin, kultaseni", huomautti täti, "on sinun onnettomuutesi pienempi kuin Florencen, sillä ei ainoakaan orpo voi olla niin hyljätty kuin se lapsi, joka on osaton elossa olevan isänsä rakkaudesta".
Kukat lojuivat nyt kaikki maassa, tyhjät kädet painuivat kasvoja vasten, ja orpo Florence kyyristyi itkemään kauan ja katkerasti.
Mutta uskollisena luonteelleen Florence pysyi hyvässä päätöksessään niin hartaasti kuin hänen äitinsä oli syleillyt häntä samana päivänä, jolloin Paul syntyi. Isä ei tiennyt hänen rakkautensa määrää, mutta hänen piti jonakin päivänä saada se isänsä tietoon, kuinka kaukana se päivä olikin ja kuinka hitaasti aika siihen asti tuntuisikin kuluvan. Siihen asti hänen piti varoa, ettei mikään ajattelematon sana tai katse tai tunteenpurkaus sattumaltakaan syyttäisi isää tai antaisi aihetta tällaisiin soimaaviin kuiskailuihin.
Yksinpä käytöksessään orpoa kohtaan, johon hän tunsi suurta vetovoimaa ja jota hänellä oli täysi syy muistaa, Florence piti isää mielessään. Jos hän erottaisi tytön liian selvästi muiden joukosta (ajatteli Florence), vahvistaisi hän ainakin yhden ihmisen mielessä — ehkä useampienkin — sitä uskoa, että herra Dombey oli tyly. Hänen oma ilonsa ei ollut mitään sen rinnalla. Se, mitä hän oli joutunut kuulemaan, ei mitenkään antanut hänelle aihetta lohduttaa itseään, vaan koettaa uskoa isänsä syyttömäksi. Ja niin Florence tekikin, samalla kun yhä tutkisteli omaa sydäntään.
Näin hän teki aina. Jos luettiin ääneen kirjasta ja kertomuksessa oli jotakin, mikä viittasi epäystävälliseen isään, pelkäsi hän tuskaisesti, että se sovitettaisiin hänen isäänsä, mutta ei itsensä vuoksi. Samoin oli asian laita, jos näyteltiin jotakin pikku kappaletta, katseltiin kuvaa tai leikittiin. Samanlaista herkkätunteisuutta isäänsä kohtaan hän sai osoittaa niin usein, että hän tavantakaa ajatteli olevan parasta lähteä takaisin kotiin ja elää taas häiritsemättä sen synkkien seinien varjossa. Kuinka harvat niistä, jotka näkivät suloisen Florencen, tämän lapsijoukon ujon pikku kuningattaren naisellisuutensa keväässä osasivat aavistaa, millainen pyhän huolen taakka painoi hänen rintaansa! Kuinka harvat niistä, jotka jäykistyivät hänen isänsä jäätävässä ilmapiirissä, epäilivät tulisia hiiliä kerääntyvän hänen päänsä päälle!
Florence jatkoi kärsivällisesti tutkisteluaan, ja kun hänen ei onnistunut päästä selville sanoin selittämättömän viehätyksen salaisuudesta taloon kerääntyneitä lapsia tarkastellessaan, lähti hän usein yksin kävelylle varhain aamulla köyhien lasten joukkoon. Mutta näidenkin hän huomasi olevan liian pitkälle kehittyneitä voidakseen oppia heiltä mitään. He olivat vallanneet paikkansa vanhempainsa sydämessä jo kauan sitten eivätkä olleet jääneet ulkopuolelle niinkuin hän.
Usein hän tapasi erään miehen työskentelemässä hyvin varhain, ja tavallisesti istui hänen ikäisensä tyttö siinä lähellä. Mies oli hyvin köyhä, eikä hänellä näyttänyt olevan säännöllistä tointa, vaan hän kuljeskeli välillä joen äyräillä laskuveden aikana etsiskellen tähteitä mudasta, välistä taas ahersi mökkinsä edessä tuskin mitään tuottavalla puutarhatilkulla. Milloin hän taas paikkasi kurjaa pikku venettään, milloin teki samanlaisen pikku palveluksen jollekin naapurilleen. Mitä tahansa hän puuhasi, tyttö istui aina joutilaana hänen vieressään välinpitämättömän ja tylsän näköisenä.
Florencea oli usein haluttanut puhella tälle miehelle, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut siihen rohkeutta, kun ei mies millään lailla osoittanut huomaavansa häntä. Mutta eräänä aamuna Florence käveli pitkin pientä pajujen reunustamaa syrjäpolkua, joka päättyi joen ja miehen mökin väliselle kapealle ja kaltevalle hiekkakaistaleelle. Siellä hän näki miehen kumartuneena tulen ääressä, jonka hän oli tehnyt pietäkseen vanhaa kumoon käännettyä venettään. Kuullessaan tulijan askeleet mies kohotti päätään ja toivotti hyvää huomenta!
"Hyvää huomenta", vastasi Florence, astuen lähemmäs. "Te olette varhain työssä."
"Nousisin usein mielelläni aikaisemminkin, neiti, jos minulla vain olisi työtä."
"Onko sitä niin vaikea saada?" kysyi Florence.
"Minun mielestäni on", vastasi mies.
Florence katsahti sinne, missä tyttö istui kokoon kyyristyneenä käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja leuka käsiin painuneena, ja kysyi:
"Onko tuo teidän tyttärenne?"
Mies kohotti nopeasti päätänsä, vilkaisi tyttöön kasvot kirkastuneina, nyökkäsi ja vastasi: "On." Florencekin katsoi samalle taholle ja tervehti tyttöä ystävällisesti, mutta tämä mutisi vain jotakin nyrpeästi ja tylysti.
"Eikö hänelläkään ole työtä?" kysyi Florence.
Mies pudisti päätänsä. "Ei, neiti", vastasi hän. "Minä työskentelen meidän kummankin puolesta."
"Onko teitä siis vain kaksi?"
"Vain me kaksi. Hänen äitinsä on ollut vainajana jo kymmenen vuotta. Martha" — hän kohotti taas päätänsä ja vihelsi tytölle — "etkö sanoisi jotakin tälle kauniille nuorelle neidille?" Tyttö teki kärsimättömän eleen kumaraisilla hartioillaan ja käänsi päänsä toisaanne. Ruma, epämuotoinen, äreä, repaleinen, likainen — mutta rakastettu! Niin, varmasti! Florence oli nähnyt isän katseen ja tiesi, kenen katsetta se ei laisinkaan muistuttanut.
"Pelkäänpä, että tyttöparkani on tänä aamuna huonommassa kunnossa", huomautti mies keskeyttäen työnsä ja katsellen viallista tytärtään liikuttavan säälivästi.
"Onko hän siis sairas?" kysyi Florence.
Mies huoahti syvään. "Marthallani ei liene viiden pitkän vuoden kuluessa ollut viittä lyhyttä terveyden päivää", vastasi hän katsellen yhä tytärtään.
"Kyllä siitä on pitempikin aika, John", huomautti eräs naapuri, joka oli tullut auttamaan häntä veneen korjauksessa.
"Onkohan tosiaankin?" virkkoi toinen työntäen rutistuneen hattunsa taaksepäin ja pyyhkäisten kädellä otsaansa. "Saattaa olla. Siitä tuntuu tosiaankin olevan hyvin pitkä aika."
"Ja mitä pitemmälle aika on kulunut", jatkoi naapuri, "sitä enemmän sinä olet hoitanut ja hemmoitellut häntä, John, kunnes hänestä on tullut taakka itselleen ja kaikille muillekin."
"Ei minulle", sanoi isä ryhtyen taas työhön. "Ei minulle."
Florence saattoi tuntea — ja kuka toinen olisi paremmin osannutkaan — kuinka totta hän puhui. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja olisi mielellään koskettanut miehen karkeaa kättä ja kiittänyt häntä hyvyydestä sitä kurjaa olentoa kohtaan, jota hän katseli niin toisenlaisin silmin kuin eräs toinen mies katseli tytärtään.
"Kuka sitten hemmoittelisi tyttöparkaani — jos sitä sopii nimittää hemmoitteluksi — jollen minä?" kysyi isä.
"Niin, niin", myönsi naapuri. "Sinä olet tosiaankin oikeassa, John. Mutta sinähän näet itse puutetta voidaksesi auttaa häntä. Sinä sidot hänen vuokseen kätesi ja jalkasi ja teet hänen tähtensä elämäsi loppumattomaksi kurjuudeksi. Ja mitä hän välittää siitä? Et suinkaan sinä kuvittele hänen sitä ymmärtävän?"
Isä suoristautui jälleen ja vihelsi tytölle. Martha teki vastaukseksi taas kärsimättömän liikkeen kumaraisilla hartioillaan, mutta isä oli iloinen ja onnellinen.
"Vain tuon vuoksi, neiti", selitti naapuri hymyillen, ilmaisten sillä enemmän salaista myötätuntoa kuin sanoista voi päättää, "vain tuon vuoksi hän ei koskaan päästä tyttöä näkyvistään!"
"Koska se päivä tulee ja on jo ollut tulossa pitkän aikaa", huomautti toinen, "jolloin se merkitsisi kuolleitten henkiin herättämistä, jos onneton lapsiparkani voisi liikauttaa sormeaan tai edes hiuskarvaansakaan".
Florence laski salaa vähän rahaa hänen kätensä viereen vanhan veneen pohjalle ja lähti pois.
Ja nyt Florence alkoi miettiä, ymmärtäisikö isä hänen rikkauttaan, jos hän sairastuisi ja riutuisi niinkuin hänen rakas veljensä. Tulisiko hän silloin rakkaaksi isälle? Tulisiko isä hänen vuoteensa viereen, kun hän makaisi heikkona, kuoleman leima kasvoillaan? Ottaisiko isä silloin hänet syliinsä ja pyyhkisi pois kaiken entisen? Antaisiko isä niin muuttuneissa oloissa hänelle anteeksi, ettei hän ollut osannut avata lapsensydäntään, ja helpottaisi niiden tunteiden kertomista, joiden vallassa hän silloin yöllä oli poistunut isän huoneesta? Ja auttaisi häntä sanomaan, mitä hän ei ollut silloin uskaltanut sanoa ja mitä hän sitten oli koettanut oppia ilmaisemaan?
Niin, isä varmasti heltyisi nähdessään hänet kuoleman kielissä — niin hän ajatteli. Hän kuvitteli, että jos hän makaisi rauhallisena ja valmiina kuolemaan vuoteella, jonka ympärillä leijailisivat muistot heidän rakkaasta Paul-vainajastaan, silloin pehmenisi isän sydän, ja hän sanoisi: "Rakas Florence, elä minun tähteni, ja me rakastamme toisiamme, niinkuin meidän olisi pitänyt rakastaa, ja olemme niin onnelliset kuin meidän olisi pitänyt olla näinä monina vuosina!" Hän ajatteli, että jos saisi kuulla sellaisia sanoja isänsä suusta ja tuntisi hänen käsivartensa kiertyneinä ympärilleen, hän voisi hymyillen vastata: "Kaikki muu on liian myöhäistä, mutta ei tämä. En koskaan voisi olla onnellisempi kuin nyt, rakas isä!" Ja niin hän eroaisi isästä siunaus huulillaan.
Sama kultainen vesi, jonka väreilemisen hän muisti, ilmestyi taas hänen silmiinsä, mutta tällaisten mietteitten valossa ainoastaan virtana, joka johti rauhaan sinne, missä aikaisemmin lähteneet rakkaat olennot odottivat käsi kädessä. Usein, kun hän katseli jalkojensa juuressa aaltoilevaa tummempaa jokea, hän ajatteli juhlallista väristystä tuntien, mutta ei peläten, sitä virtaa, josta hänen veljensä oli niin usein puhunut, sanoen sen kuljettavan häntä kauas.
Köyhä isä ja hänen sairas tyttärensä olivat vielä tuoreessa muistissa, eikä siitä ollutkaan kulunut edes viikkoa, kun sir Barnet ja hänen puolisonsa lähtiessään eräänä iltapäivänä kävelemään pyysivät Florencea seurakseen. Florence suostui heti, ja lady Skettles käski kuin luonnollisena asiana nuoren Barnetin lähteä mukaan. Sillä mikään ei ilahduttanut lady Skettlesiä niin paljon kuin nähdä esikoisensa käsi kädessä Florencen kanssa.
Barnet näytti totta puhuen olevan siitä eri mieltä ja ilmaisi ajatuksensa sellaisissa tapauksissa usein kuuluvasti, vaikkakin epämääräisesti, puhuen "tyttöjoukosta". Mutta kun ei ollut helppoa katkeroittaa Florencen lempeää mieltä, sai hän tavallisesti nuorukaisen tyytymään kohtaloonsa muutamien minuuttien kuluttua, ja he kävelivät ystävällisesti yhdessä lady Skettlesin ja sir Barnetin seuratessa täysin tyytyväisinä.
Niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Florencen oli melkein onnistunut kumota Skettles nuoremman senpäiväiset muistutukset kohtaloa vastaan, kun heidän ohitseen ratsasti eräs herra, katsoi heihin tuikeasti, kiristi ohjaksia, kääntyi ja läheni heitä hattu kädessä.
Etenkin Florencea oli vieras tarkastanut, ja kun pikku seurue pysähtyi huomattuaan hänen tulevan takaisin, kumarsi hän Florencelle ennenkuin tervehti sir Barnetia ja hänen puolisoaan. Florence ei muistanut nähneensä häntä koskaan, mutta säpsähti vaistomaisesti vieraan tullessa lähelle ja vetäytyi kauemmaksi.
"Vakuutan teille, että hevoseni on täysin rauhallinen", virkkoi vieras.
Se ei ollut syynä, vaan tuossa herrassa itsessään oli jotakin — Florence ei olisi osannut tarkemmin sitä määritellä — vaikuttamassa tunteeseen niin, että täytyi peräytyä kuin pistoksen saaneena.
"Minulla on luullakseni kunnia puhutella neiti Dombeytä?" kysyi vieras mitä rakastettavimmin hymyillen. Kun Florence nyökkäsi, lisäsi hän: "Nimeni on Carker. Tuskin voin toivoa neiti Dombeyn muistavan minua muuten kuin nimeltä. Carker."
Florence, jota värisytti omituisesti, vaikka päivä oli kuuma, esitteli hänet isännälleen ja emännälleen, jotka ottivat hänet erittäin suosiollisesti vastaan.
"Suokaa tuhat kertaa anteeksi", pyysi Carker. "Mutta tänään lähden herra Dombeyn luokse Leamingtoniin, ja jos neiti Dombey voi uskoa minulle jonkin tehtävän, tarvinnee minun tuskin mainita, kuinka tavattoman onnellinen siitä olisin."
Sir Barnet päätteli heti, että Florence tahtoisi kirjoittaa kirjeen isälleen, ja ehdotti kotiin palaamista, pyytäen samalla Carkeria tulemaan päivälliselle ratsastuspuvussaan. Carker oli valitettavasti lupautunut muualle, mutta jos neiti Dombey haluaisi kirjoittaa, ei mikään ilahduttaisi häntä enemmän kuin saattaa heitä kotiin ja odottaa Florence-neidin uskollisena orjana kuinka kauan tahansa. Kun hän sanoi sen hymyillen kaikkein leveimmällä tavallaan ja kumartui lähelle Florencea taputtamaan hevosensa selkää, näki Florence paremmin kuin kuuli hänen sanovan: "Laivasta ei ole tullut mitään uutisia!"
Hämillään, pelästyneenä ja vetäytyen edemmäs, olematta edes varma siitä, että nuo sanat oli lausuttu, sillä Carker tuntui oikeastaan näyttäneen ne hänelle jollakin erikoisella tavalla hymyssään puhumatta ääneen, Florence virkkoi hiljaa, että hän oli hyvin kiitollinen Carkerille, mutta ettei hän kirjoittaisikaan, hänellä kun ei ollut mitään kerrottavaa.
"Ei mitään lähettämistä siis, neiti Dombey?" kysyi Carker paljastaen hampaansa.
"Ei mitään", vastasi Florence, "paitsi — paitsi sydämellisimmät terveiseni — olkaa niin hyvä".
Niin hämillään kuin Florence olikin, kohotti hän kuitenkin katseensa Carkerin puoleen niin rukoilevasti ja ilmehikkäästi, että niissä selvästi kuvastui pyyntö sääliä häntä, jos hän tiesi — niinkuin hän selvästi näytti tietävän — että kaikki terveiset hänen ja isän välillä olivat tavattomia. Carker hymyili ja kumarsi syvään, ja kun hänen tehtäväkseen oli vielä annettu viedä Dombeylle sir Barnetin ja lady Skettlesin kunnioittavimmat terveiset, lausui hän jäähyväiset ja ratsasti pois jättäen itsestään edullisen kuvan arvokkaaseen aviopariin. Hänen lähtiessään värisytti Florencea niin kovasti, että sir Barnet väitti kansan taikauskoon vedoten jonkun astuvan hänen hautansa ylitse. Carker, joka tällä hetkellä oli kääntymässä tien mutkassa, katsahti taakseen, kumarsi ja katosi näkyvistä ikäänkuin olisi ratsastanut suoraa päätä kirkkomaalle astuakseen haudan ylitse.