Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Vuotta myöhemmin

Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko eikä voinut sitä kestää.

Vuosi oli kulunut, ja suuri toiminimi oli luhistunut.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä. Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä nimi ensimmäisenä.

Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa. Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian, eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan, varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.

Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle, uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys, mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti. Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä, ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra, oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini — mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch, asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä jonkinlainen totuuden leima.

Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey ja Pojan asiat olisi selvitetty.

Majuri Bagstockille tämä vararikko oli kerrassaan onnettomuus. Hän ei ollut myötätuntoinen luonne — sillä hänen harrastuksensa esineenä oli aina vain J.B. — eikä myöskään altis voimakkaille mielenliikutuksille, jollei oteta huomioon pelkkiä ruumiillisia huohottamisen ja tukehtumisen ilmiöitä. Mutta hän oli komeillut klubissa ystävällään Dombeylla ja niin usein suututtanut toisia ylistämällä tämän ystävänsä rikkauksia, että klubi, ollen vain inhimillinen, riemastui voidessaan kostaa majurille kysymällä häneltä näennäisesti kovasti säälitellen, oliko tätä suurta luhistumista osattu odottaa ja kuinka hänen ystävänsä Dombey sen kesti. Sellaisiin kysymyksiin majuri punaiseksi karahtaen vastasi, että tämä maailma oli kaiken kaikkiaan kovin huono, että Joey tiesi yhtä ja toista, mutta että hänet oli tässä asiassa petetty kuin pieni lapsi, että jos olisi tätä ennustettu J. Bagstockille hänen lähtiessään Dombeyn mukana ulkomaille ajamaan lurjusta takaa ristiin rastiin Ranskassa, J. Bagstock olisi nauranut vasten kasvoja — totisesti hohottanut. Joea oli petetty, puijattu, eksytetty ja sokaistu, mutta nyt hän oli saanut silmänsä auki ja niin levälleen, että jos Joen isä nousisi haudastaan huomenna, hän ei antaisi pennin pyörylää vanhalle vekkulille, vaan sanoisi, että hänen poikansa Josh oli liian vanha sotilas antaakseen enää vetää itseään nenästä. Hän sanoi olevansa epäluuloinen, juro, juonikas, loppuun kulunut, jumalaton J.B., ja jollei vain olisi arvotonta ja sopimatonta karulle ja jäyhälle vanhalle majurille, joka oli vanhan koulun miehiä ja jolla oli ollut kunnia olla henkilökohtainen tuttava heidän kuninkaallisten korkeuksiensa Kentin ja Yorkin herttuavainajien kanssa ja palvella heidän komennossaan, vetäytyisi hän tynnyriin ja eleskelisi siinä, hitto soikoon, ilmestyisipä jo huomenna keskelle Lontoota tynnyrissä osoittaakseen halveksumistaan koko ihmissukua kohtaan!

Kaiken tämän ja monta saman aiheen muunnelmaa majuri työnsi ilmoille päätänsä pyöritellen ja näyttäen olevan saamaisillaan halvauskohtauksen, noituen osakseen tullutta huonoa kohtelua ja uhaten kostoa, niin että klubin nuoremmat jäsenet arvelivat hänen sijoittaneen rahoja ystävänsä Dombeyn liikkeeseen ja menettäneen ne, mutta vanhemmat sotilaat ja ovelammat miehet, jotka tunsivat Joen paremmin, eivät ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan. Onneton alkuasukas, joka ei ilmaissut mielipidettään, joutui kauheasti kärsimään, ei ainoastaan siveellisissä tunteissaan, joita majuri säännöllisesti pommitti päivän joka hetki, vaan myöskin ruumiillisesti saamalla lakkaamatta kolhaisuja ja sysäyksiä osakseen. Kuusi kokonaista viikkoa vararikon jälkeen tämä onneton muukalainen eli saapaspihtien ja kenkäharjojen ryöpyssä.

Rouva Chickillä oli kolme mielipidettä kauheasta onnettomuudesta. Ensimmäinen oli se, ettei hän voinut sitä ymmärtää. Toinen, että hänen veljensä ei ollut kylliksi ponnistanut voimiaan. Kolmas, että jos hänet olisi kutsuttu ensimmäisille päivällisille, sitä ei olisi tapahtunut ja että hän oli silloin niin sanonut.

Kenenkään mielipide ei voinut pysähdyttää onnettomuutta eikä tehdä sitä kevyemmäksi tai raskaammaksi. Saatiin kuulla, että toiminimen asiat selvitettäisiin niin hyvin kuin mahdollista, että Dombey vapaaehtoisesti luopui kaikesta, mitä hänellä oli, eikä ottanut vastaan armoa keneltäkään. Ei voinut olla puhettakaan liikkeen jatkamisesta, sillä hän ei tahtonut kuunnella ystävällisiä neuvotteluja, joilla oli sentapainen tarkoitus. Sanottiin hänen luopuneen jokaisesta entisestä luottamus- ja kunniatoimestaan, jollaisia näin arvokkaalla kauppiaalla oli ollut. Toiset väittivät, että hän oli kuolemaisillaan, toiset taas, että hän oli vaipunut synkkämielisyyteen. Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli murtunut mies.

W Ruskeasilmäinen vanhapoika Morfin, jonka tukassa ja poskiparrassa jo välkkyi harmaata, oli ehkä ainoa henkilö koko liikkeessä — päämiestä tietysti lukuunottamatta — johon syvästi koski toiminimeä kohdannut onnettomuus. Hän oli osoittanut Dombeylle asiaankuuluvaa kunnioitusta monet vuodet, mutta ei ollut koskaan peitellyt omaa luonnettaan tai halpamaisesti imarrellut tai lietsonut hänen päävirhettään omaksi hyödykseen. Hänellä ei siis ollut kostettavana mitään nöyryytystä eikä päästettävänä kauan jännitettyjä jousia äkkiä ponnahtamaan ennalleen. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään selvittääkseen liikkeen kirjoissa kaiken monimutkaisen ja vaikean, oli aina saapuvilla antaakseen selityksiä, missä sellaisia tarvittiin, istui vanhassa huoneessaan joskus hyvin myöhään yöhön koettaen syventyä asioihin voidakseen siten säästää Dombeylta sen kiusan, että käännyttiin hänen itsensä puoleen. Sitten hän asteli kotiinsa Islingtoniin ja tyynnytti siellä mieltään houkuttelemalla viulustaan mitä surullisimpia ja epätoivoisimpia ääniä ennenkuin meni nukkumaan.

Eräänä iltana hän rauhoitti itseään tällä soinnukkaalla valittelijalla, ja koska päivän puuhat olivat tehneet hänet hyvin alakuloiseksi, koetti hän paraikaa loihtia lohdutusta sen syvimmistä äänistä, kun hänen taloudenhoitajattarensa (joka oli onneksi kuuro eikä siis tajunnut muuta näistä soittoesityksistä kuin jonkinlaista värinää luissaan) ilmoitti erään naisen saapunen.

»Surupuvussa», lisäsi hän.

Viulu vaikeni heti. Soittaja laski sen sohvalle hellästi ja huolellisesti ja käski opastaa vieraan sisään. Hän meni kuitenkin myös itse taloudenhoitajattarensa perässä ja tapasi portailla Harriet Carkerin.

»Yksin!» virkkoi hän. »Ja John kävi täällä aamulla! Onko jotakin hullusti? Mutta ei», lisäsi hän, »kasvonne kertovat toisenlaisen tarinan».

»Pelkään, että se paljastus, jonka näette, on itsekästä laatua», vastasi Harriet.

»Se on ainakin hauska uutinen», sanoi Morfin, »ja jos se on itsekäs, on se näkemisen arvoinen uusi puoli teissä. Mutta sitä en usko.»

Samalla hän tarjosi tuolin Harrietille ja istuutui häntä vastapäätä viulun levätessä tyytyväisenä heidän välissään.

»Kun kerron teille, miksi olen tullut, ette ihmettele saapumistani yksin tänne tai sitä, että John ei maininnut teille tulostaan, ja te uskotte sen varmasti. Saanko nyt kertoa?»

»Ette voi tehdä sen parempaa.»

»Onko teillä nyt joutilasta aikaa?»

Morfin osoitti viuluaan ja sanoi: »Olen koko päivän tehnyt työtä. Tässä on todistajani. Sille olen ilmaissut kaikki huoleni. Toivon, ettei minulla olisi muita kuin omia huolia kerrottavina.»

»Onko Dombey ja Poika nyt lopussa?» kysyi Harriet vakavasti.

»Täydellisesti lopussa.»

»Eikö sitä liikettä koskaan jatketa?»

»Ei koskaan.»

Harrietin valoisa ilme ei muuttunut hänen huuliensa toistaessa äänettömästi nämä sanat. Morfin näytti huomaavan sen hieman hämmästyneenä. Sitten hän sanoi uudestaan:

»Ei koskaan. Muistattehan, mitä sanoin teille. Koko ajan on ollut mahdotonta saada herra Dombeyta käsittämään asiaa, mahdotonta puhua järkevästi hänen kanssaan, toisinaan mahdotonta edes päästä hänen luokseen. Pahin on tapahtunut. Liike on luhistunut niin perinpohjin, ettei sitä enää koskaan voi jatkaa.»

»Onko herra Dombeyn yksityisomaisuuskin mennyt?»

»On.»

»Eikö hänelle siis jää itselleenkään mitään?»

Harrietin äänen innokkuus ja hänen kasvojensa melkein iloinen ilme näyttivät hämmästyttävän Morfinia yhä enemmän, tekevän hänet suorastaan alakuloiseksi ja olevan pahasti epäsoinnussa hänen omien tunteittensa kanssa. Hän rummutti toisen kätensä sormilla pöytään, katseli huolestuneena Harrietia, pudisti päätänsä ja sanoi lyhyen vaitiolon jälkeen:

»Herra Dombeyn varoista en ole oikein selvillä, mutta vaikka ne epäilemättä ovat hyvin suuret, ovat hänen sitoumuksensa myös suunnattomat. Hän on hyvin kunnioitettu ja nuhteeton mies. Moni olisi hänen asemassaan voinut pelastaa itsensä tarjoamalla kohtuullisia ehtoja, jolloin hänen velkojiensa tappioita olisi vain mitättömän vähän lisätty ja sillä tavoin saatu hänelle itselleen jäämään sen verran, että hän olisi voinut sillä elää. Mutta hän on päättänyt maksaa viimeiseen ropoonsa asti. Olen kuullut häneltä itseltään, että sillä lailla voidaan jokseenkin kokonaan maksaa liikkeen velat ja ettei kukaan menetä paljon. Ah, neiti Harriet, meille ei olisi vahingoksi muistaa useammin kuin tavallisesti muistamme, että viat ovat usein vain äärimmäisyyteen asti pingoitettuja hyveitä! Hänen ylpeytensä koituu hänelle kunniaksi!»

Harrietin ilme tuskin muuttui hänen kuunnellessaan. Selvästi saattoi huomata, että häntä askarruttivat omat ajatukset. Kun Morfin vaikeni, kysyi Harriet nopeasti:

»Oletteko nähnyt hänet äskettäin?»

»Ei kukaan saa häntä tavata. Kun tämä liikeasioiden selvittely pakottaa hänet tulemaan kotoaan, tulee hän vain sitä varten, menee taas kotiinsa eikä tahdo tavata ketään. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän puhuu tähänastisesta suhteestamme kauniimmilla sanoilla kuin se ansaitsee, ja lausuu samalla jäähyväiset. Hienotunteisuus estää minua nyt tarmokkaammin lähestymästä häntä, koska en ole parempinakaan päivinä paljon puhellut hänen kanssaan, mutta olen koettanut sitä kuitenkin. Olen kirjoittanut, käynyt siellä, hartaasti pyytänyt, mutta kaikki turhaan.»

Hän katseli Harrietia kuin toivoen, että tämä ilmaisisi suurempaa osanottoa kuin tähän asti. Hän puhui vakavasti ja tuntehikkaasti ikäänkuin tehdäkseen vieraaseensa syvemmän vaikutuksen, mutta Harrietin kasvoissa ei mikään muuttunut.

»Mutta jättäkäämme tämä, neiti Harriet», jatkoi hän pettyneen näköisenä. »Siitä ei ole mitään hyötyä. Ettehän ole tullut tänne sitä kuulemaan. Jokin toinen ja hauskempi asia täyttää mielenne. Ilmaiskaa se minullekin, jotta pääsisin paremmalle tuulelle. Puhukaa siis!»

»Ei, minä ajattelen juuri samaa asiaa», vastasi Harriet näyttäen rehellisesti ja peittelemättä hämmästyneeltä. »Eikö se ole luonnollista? Eikö ole päivänselvää, että John ja muna olemme viime aikoina ajatelleet hyvin paljon näitä suuria muutoksia ja puhuneet niistä? Herra Dombey, jota hän on palvellut niin monta vuotta — te tiedätte millaisilla ehdoilla — on joutunut ahtaalle, kuten sanoitte, ja me olemme häneen verrattuina melkein rikkaat!»

Niin mieluisilta kuin Harrietin hyvät ja uskolliset kasvot olivatkin tuntuneet Morfinista siitä lähtien, kun hän oli ne ensimmäisen kerran nähnyt, eivät ne nyt lainkaan ihastuttaneet häntä innostuksen kirkastamina.

»Minun ei tarvitse huomauttaa teille, minkä nojalla asemamme on muuttunut», jatkoi Harriet luoden silmäyksen mustaan pukuunsa. »Ettehän ole unohtanut, että kun veljemme James niin kauhealla tavalla menetti henkensä, häneltä ei jäänyt testamenttia eikä muita omaisia kuin me kaksi.»

Harrietin kasvot näyttivät nyt Morfinista miellyttävämmiltä kuin äsken, vaikka olivat kalpeat ja alakuloiset. Morfin hengitti taas kevyemmin.

»Te tunnette tarinamme, molempien veljieni tarinan, mikäli se koskee onnetonta miestä, josta olette puhunut niin lämpimästi. Te tiedätte, kuinka vähän me tarvitsemme — John ja minä — ja kuinka vähän hyötyä meillä on rahasta totuttuamme viettämään vaatimatonta elämää monien vuosien kuluessa, koska John nyt teidän ystävällisen apunne nojalla ansaitsee täysin riittävästi meille molemmille. Voitte kai aavistaa, mitä suosionosoitusta olen tullut pyytämään?»

»Tuskin. Vähän aikaa sitten luulin aavistavani. Mutta nyt en enää.»

»En sano mitään velivainajastani. Jos kuolleet tietävät, mitä me teemme — mutta ymmärrättehän minua. Elävästä veljestäni voisin sanoa paljon, mutta mitä muuta minun tarvitsisi sanoa kuin että hän on omasta aloitteestaan ryhtynyt tähän velvollisuutensa suorittamiseen, johon pyydämme teidänkin välttämätöntä apuanne. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se on tehty!»

Harriet kohotti taas katseensa, ja hänen kasvoillaan kuvastuva innostus alkoi näyttää kauniilta niissä silmissä, jotka olivat häneen suunnatut.

»Hyvä herra Morfin», jatkoi Harriet, »sen täytyy tapahtua hyvin hiljaa ja salaa. Teidän kokemuksenne ja taitonne näyttää kyllä oikean tien. Ehkä herra Dombeyn saa uskomaan, että odottamatta on jotakin voitu pelastaa hänen omaisuutensa haaksirikosta tai että se on vapaaehtoinen lahja kunnialliselle ja rehelliselle miehelle eräältä, jonka kanssa hän on ollut suurissa asioissa, tai että joku on maksanut tileistä jo poistetun velkansa. Tiedän, että valitsette parhaan keinon. Olen tullut pyytämään teiltä sitä apua, että toimitte meidän puolestamme omalla ystävällisellä, ylevällä ja hienotunteisella tavallanne. Te ette saa puhua siitä koskaan Johnille, jonka suurin onni tässä hyvitystyössä on se, että se tapahtuu salaa, tuottamatta hänelle ylistystä. Vain hyvin pieni osa perinnöstä varataan meille, sillä herra Dombeyn pitää saada kaikki muu korkoineen eliniäkseen. Te säilytätte kyllä salaisuutemme uskollisesti, siitä olen varma, mutta tästä hetkestä lähtien emme edes te ja minä puhu siitä, paitsi jos on pakko, ja niin se saa säilyä ajatuksissani vain uutena syynä, miksi olen kiitollinen taivaalle ja iloinen ja ylpeä veljestäni.»

Sellainen haltioitunut ilme on varmaankin enkelien kasvoilla, kun yksi katuva syntinen tulee taivaaseen yhdeksänkymmenenyhdeksän hurskaan joukossa. Sitä eivät himmentäneet tai pilanneet ne ilon kyyneleet, jotka täyttivät Harrietin silmät, vaan päinvastoin kirkastivat sitä.

»Rakas Harriet», sanoi Morfin lyhyen äänettömyyden jälkeen, »en odottanut tätä. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että aiotte käyttää oman perintöosuutennekin samaan hyvään tarkoitukseen kuin John?»

»Kyllä», vastasi Harriet. »Kun olemme pitäneet kaikkea yhteisenä niin pitkän ajan eikä meillä ole ollut ainoatakaan huolta tai toivetta tai pyrkimystä, joka olisi meitä erottanut, voisinko menetellä tässä tapauksessa toisin kuin John? Eikö minulla ole oikeutta pysyä veljeni toverina viimeiseen asti?»

»Taivas varjelkoon minua sitä vastaan kiistämästä!»

»Saamme siis luottaa ystävälliseen apuunne? Sen arvasinkin!»

»Jollen voisi vakuuttaa sitä täydestä sydämestäni ja sielustani, olisin huonompi mies kuin toivon olevani. Voitte ehdottomasti luottaa minuun. Kunniasanallani lupaan säilyttää salaisuutenne. Ja jos kävisi ilmi, että herra Dombey on niin köyhtynyt kuin pelkään hänen olevan, hän kun toimii sellaisen päätöksen mukaan, johon ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, niin autan teitä sen päämäärän saavuttamisessa, johon yhteisesti Johnin kanssa pyritte.»

Harriet ojensi hänelle kätensä ja kiitti häntä sydämellisesti onnellisen näköisenä.

»Harriet», virkkoi Morfin päästämättä hänen kättään irti, »turhaa ja vaateliasta olisi puhua teille nyt uhrauksesta, jonka voitte tehdä — etenkään pelkän rahan uhraamisesta. Ja sen tunnen, että olisi yhtä julkeaa kehoittaa teitä vielä miettimään päätöstänne tai panemaan sille ahtaammat rajat. Minulla ei ole lainkaan oikeutta turmella suuren asian suurta loppua tuomalla esiin omaa mitätöntä itseäni. Minulla on vain oikeus kumartaa pääni sen edessä, mitä uskotte minulle, ja minun on myönnettävä, että se tulee korkeammasta ja paremmasta innoituksen lähteestä kuin mitätön maallinen tietoni on. Sanon vain, että olen uskollinen välittäjänne, ja sellaisena ja läheisenä ystävänänne tahdon olla mieluummin kuin minään muuna, teitä itseänne lukuunottamatta.»

Harriet kiitti häntä jälleen sydämellisesti ja toivotti hyvää yötä.

»Menettekö kotiin?» kysyi Morfin. »Antakaa minun tulla saattamaan.»

»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»

»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»

Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.

Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät, että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu, jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.

Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.

Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan poikki taloon.

»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni Betsey Janea!»

»Missä suhteessa?»

»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen, »paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli kuolemankynnyksellä vasta lapsi».

»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti
Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva
Wickam.»

»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin onnellisia toivoakseen.»

»Teidän pitäisi koettaa olla iloisempi.»

»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä viihdynkin paremmin tällaisena.»

Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla. Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina, oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.

Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode. Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana. Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken ympärillä olevan valkoisen rinnalla.

Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan nousta pielukselta.

»Alice», sanoi Harriet lempeästi, »tulenko myöhään tänään?»

»Tuntuu siltä aina kuin tulisitte myöhään, vaikka tulettekin varhain.»

Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan ohuelle kädelle.

»Voitteko paremmin?»

Rouva Wickam, joka seisoi vuoteen jalkopäässä kuin lohduton haamu, pudisti pontevasti päätänsä kieltääkseen tämän mahdollisuuden.

»Sehän ei merkitse mitään», virkkoi Alice heikosti hymyillen, »Jaksanko paremmin vai huonommin tänään, se ei tee suurempaa eroa kuin päivän — ehkä ei niinkään paljon.»

Vakavana ihmisenä rouva Wickam hyväksyi tämän arvelun syvään huokaisten. Hän nosti peitettä vähän jalkopäästä tunnustellakseen, olivatko sairaan jalat jo kylmenneet. Sitten hän kalisteli pöydällä olevia lääkepulloja kuin ajatellen: »Koska nyt kerran olemme täällä, saakoon hän vieläkin lääkettä.»

»Ei», sanoi Alice kuiskaten Harrietille, »kurja elämä, tunnonvaivat, vaellukset, puute, sisäinen ja ulkonainen myrsky ovat kuluttaneet elämäni. Sitä ei enää kestä kauan.»

Samalla hän veti Harrietin käden lähemmäksi itseään ja painoi kasvonsa sitä vasten.

»Tässä maatessani ajattelen toisinaan, että mielelläni eläisin vielä vähän aikaa voidakseni näyttää teille, kuinka kiitollinen voisin olla. Se on heikkoutta, joka pian menee ohitse. Parempi teille, että asiat ovat tällä kannalla. Parempi minullekin!»

Kuinka toisella lailla hän nyt pitelikään Harrietin kättä kuin silloin, kun hän oli tarttunut siihen takkavalkean ääressä koleana talvi-iltana! Silloin hän oli ollut ylenkatseellinen, raivoisa, uhmaava, häikäilemätön, mutta nyt! Se kaikki oli lopussa.

Kun rouva Wickam oli kyllikseen kilistellyt pulloja, toi hän lääkettä ja katseli potilasta tuimasti tämän juodessa, puristi huulensa lujasti yhteen, samoin kulmakarvansa, ja ravisti päätänsä kuin ilmaistakseen, ettei kidutuskaan saisi häntä sanomaan, että tämä oli toivotonta. Sitten hän pirskoitti vähän viilentävää nestettä huoneeseen kuin haudankaivaja, joka siroittelee tuhkaa tuhalle, tomua tomuun — sillä hän oli vakava luonteeltaan — ja poistui alakertaan syömään hautajaisiin kuuluvaa liharuokaa.

»Kuinka kauan siitä on, kun tulin teidän luoksenne ja kerroin, mitä olin tehnyt, ja kuulitte, että oli liian myöhäistä kenenkään lähteä veljeänne pelastamaan?» kysyi Alice.

»Jo toista vuotta», vastasi Harriet.

»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan. »Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut tänne!»

Harriet nyökkäsi myöntävästi.

»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»

Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua
Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.

Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään. Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli tyttärensä luokse.

»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».

»Tänä iltanako, rakkaani?»

»Niin, äiti», vastasi Alice heikosti ja juhlallisesti, »tänä iltana».

Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä, polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti:

»Minun kaunis tyttöni —»

Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa lepäävää olentoparkaa!

»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»

»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».

Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —

»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan — sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»

Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset sanat olivat totta.

»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä. »Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista, jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi, hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä, vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»

Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.

Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin, rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain minun tyttäreni — on niin muuttunut!»

»Me muutumme kaikki vuorostamme, äiti», virkkoi Alice.

»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse — mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»

Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi Harrietin luokse ja virkkoi:

»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki. Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli, ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään kauneudellaan!»

Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.

Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:

»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa, ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit, hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa. Lukisitteko minulle vielä vähän?»

Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä tarttui siihen hetkiseksi.

»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»

»En koskaan, Alice!»

»Vielä hetkinen. Sovittakaa pääni niin, että lukiessanne voin nähdä sanojen kuvastuvan ystävällisillä kasvoillanne.»

Harriet täytti hänen pyyntönsä ja luki — luki sitä ikuista kirjaa, joka on tarkoitettu kaikille väsyneille ja raskautetuille, kaikille kurjille, langenneille ja maailman laiminlyömille — luki siunattua kertomusta siitä, kuinka sokealla, halvatulla, rammalla kerjäläisellä, rikollisella, häpeän tahraamalla naisella, jollaisia me maanlapset kartamme, kaikilla on oma osansa, jota ei mikään ihmisylpeys, kylmäkiskoisuus tai viisastelu, niin kauan kuin tämä maailma pysyy, voi heiltä riistää tai vähentää pölyhiukkasen osallakaan — luki Hänestä, joka koko ihmiselämän ja kaikkien sen toiveiden ja surujen läpi oli hellän myötätuntoinen kärsimystä ja murhetta kohtaan.

»Tulen takaisin hyvin varhain aamulla», sanoi Harriet sulkiessaan kirjan.

Loistavat silmät, jotka yhä olivat häneen kiintyneinä, sulkeutuivat nyt hetkiseksi. Sitten ne avautuivat, ja Alice suuteli ja siunasi häntä.

Samat silmät seurasivat häntä ovelle. Niiden valossa ja rauhallisilla kasvoilla näkyi hymy oven sulkeutuessa.

Sairaan katse ei hellinnytkään enää ovesta. Hän painoi käden rinnalleen, mutisten sitä pyhää nimeä, josta hänelle oli luettu, ja elämä katosi hänen kasvoiltaan kuin valo olisi sammunut.

Mitään muuta ei enää ollut vuoteessa kuin sen maallisen kuoren rauniot, jota sade oli piessyt, ja musta tukka, joka oli liehunut talvisessa tuulessa.