Dombey ja Poika 2

by Charles Dickens

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Puinen merikadetti särkyy

Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.

Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.

Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.

Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä. Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies, joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.

Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa. Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan, painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.

»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»

»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.

»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa, niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»

»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba
»Keskikadullako?»

»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä. ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»

»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.

»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»

Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa vastaan.

Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi, että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden kanssa.

Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta, eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi — ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.

Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä, että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.

Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli, kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista. Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa. Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa, ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen alas etsimään sitä sieltä.

Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin niitä vastaan.

Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän, ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin, ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.

Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa, pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.

»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.

»Jonkun rystyset», vastasi Rob Hioja.

Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään, kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan rankkasateesta.

»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»

Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä sattuma tuonut hänet myymälään.

»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots — herra Toots.»

Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti.

»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M., tehän tiedätte!»

Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.

»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka herra Gills?»

»Kananpoikaako?» sanoi kapteeni.

»Kukonpoikaa», toisti Toots.

Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä ollenkaan vaikenevan kapteenille.

»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»

»Voin heti paikalla lähettää sanan hänelle», huomautti kapteeni.

»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti, ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet sisälle, herra Gills.»

Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.

»Istukaa, Kukonpoika», virkkoi Toots.

Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia, joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä pitelemästään lisävarastosta.

»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»

Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:

»Herra Gills —»

»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:

»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni, ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen heti, mistä oli lainannut viime sanansa.

»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots.
»Sillä —»

»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin, huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»

Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä, mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»

»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla. Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai kuuluviini.»

»Mutta neiti Dombey ei tiedä —» aloitti taas Toots.

»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja — vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»

»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan peittäessä hänen kasvonsa.

»Ja tulette nyt hänen luotaan?» kysyi kapteeni.

»Tulen kuin tulenkin», hihitti Toots taas.

»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette enkelin», sanoi kapteeni.

Toots tarttui heti kapteenin käteen ja pyysi päästä hänen ystäväkseen.

»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika», jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä — hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos harrastaisitte minun tuttavuuttani.»

Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.

»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»

Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.

»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona. En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn juttelemassa hänen kanssaan.»

»Luonnollisesti», huomautti kapteeni.

»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä, millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»

Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.

»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta ruokasäiliöön».

Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen, melkeinpä uhkaavan näköisenä.

»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi — odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»

Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen, kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.

»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa, niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»

Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti lyhyesti ja hätäisesti.

»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään, niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän sanomalehden?»

Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina, pudisti päätänsä.

»Luenko teille sen kohdan?» kysyi Toots.

Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa laivatoimiston tiedonannoista:

»Southampton. Parkkilaiva Uhma, kapteeni Henry James, saapui tänään tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.

»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä eteenpäin, poika!»

»– leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi erottaa nimen alkuosa Poika ja P—. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. Uhman päiväkirjassa todetaan, että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten kadonnutta prikiä, nimeltä Poika ja Perillinen. Se on tuhoutunut viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon pelastumatta.»

Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä uuninreunustalle.

»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»

Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.

»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni, poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani», jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa. Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla, niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään? Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»

Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.

»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni. Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»

Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.

»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta. Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa. Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu päättyi.»

Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin masentuneena.

»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin, kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»

»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»

»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti pitemmiksi.

»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta mitä se nyt merkitsee?»

»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska, joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta, ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs», lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»

Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.

»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne. Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin. Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs, luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa, ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani usein itken… Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna ja vaikka viisikymmentä kertaa!»

Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään. Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.

Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena ja uupuneena.

Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko rakennus oli kuin kuolintalo.

Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan huoneeseensa.

»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on ikävä juttu».

»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi kapteeni.

»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen. Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»

Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili kapteenille, joka seisoi ovella.

»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme. Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni Cuttle!»

Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.

»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan katseen oveen.

»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa, joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.

»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle, minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»

»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi, »ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»

»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö, »älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista, että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla, joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka? Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista levottomuutta vastaan.»

»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton. Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni. Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»

»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Mikä se on, hyvä herra?» kysyi kapteeni.

»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette», virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat jaarittelunne jonnekin muualle».

Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.

»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin. Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni, mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»

Kapteeni oli kuin naulattu paikalleen eikä saanut sanaakaan suustaan.

»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla, »menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»

Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa seurassa hän nyt oli.

»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa, kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on joutunut, häh?»

Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.

»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa! Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua poistumalla?»

»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin. Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».

»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies», vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä. En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni, mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin. Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.

Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.

Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää. Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.

Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.

Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin, itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.

Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan, jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä vastaan.

Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka lupauksensa mukaan saapui uudestaan.

»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne, veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»

Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli. Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).

Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa, vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.