KOLMASKUUDETTA LUKU
Lisä uutisia
Petturin omaan sukuun kuului kaksi henkilöä, hänen hylkäämänsä veli ja sisar, joita hänen rikoksensa tähän aikaan melkein painoi raskaammin kuin niin suurta vääryyttä kärsinyttä Dombeyta. Niin uteleva ja ahdisteleva kuin maailma olikin, teki se Dombeylle sen palveluksen, että yllytti hänet takaa-ajoon ja kostoon. Se kiihdytti hänen intohimoaan, pisteli hänen ylpeyttään, vääristi hänen yksinomaisen tunteensa uuteen muotoon ja kehitti vihanvimman tyydyttämisen sellaiseksi päämääräksi, johon hänen koko henkinen tarmonsa kohdistui. Hänen luonteensa koko itsepäisyys ja leppymättömyys, sen panssaroitu paatumus, sen koko synkkyys ja äreys, kaikki sen liioiteltu oman arvon tunto, sen koko intohimoinen pyrkimys kostaa pieninkin loukkaus hänen arvonsa tunnustamista kohtaan, kaikki tämä yhtyi niinkuin monet virrat juoksevat yhteen, ja kuljetti häntä pinnallaan. Kaikkein rajuin ja kiihkein ihminen olisi ollut lempeämpi vihollinen kuin synkkä Dombey, joka oli johdettu näin pitkälle. Olisi ollut helpompi kääntää takaisin ja lepyttää raivostunut peto kuin tämä vakava herra, jonka valkeassa kaulaliinassa ei ollut pienintäkään ryppyä.
Mutta pelkkä kiihkeä päätös kostaa melkein korvasi toiminnan. Silloin kun hän ei vielä tiennyt petturin olinpaikkaa, suuntasi tämä päätös hänen mielensä pois hänen omasta onnettomuudestaan ja kiinnitti sen yhä uusiin suunnitelmiin. Petollisen suosikin veljellä ja sisarella ei ollut sellaista mielenhelpotusta. Kaikki heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä antoi heidän mielestään yhä surullisemman leiman petturin teolle.
Sisar ajatteli ehkä silloin tällöin alakuloisena, että jos hän olisi pysynyt Jamesin luona samana toverina ja ystävänä kuin oli ennen ollut, olisi veli mahdollisesti voinut välttää sen rikoksen, johon oli langennut. Jos hän joskus niin ajatteli, ei siihen kuitenkaan sisältynyt katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt, eikä pienintäkään epäilystä velvollisuudesta, ei mitään itsensä ylistämistä tai ihailua. Mutta kun tämä mahdollisuus tuli harhaan joutuneen ja katuvan Johnin mieleen — niinkuin toisinaan tapahtui — koski se hänen sydämeensä niin kipeästi ja syyttävästi, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Hänen mielessään ei herännyt ainoatakaan moitetta julmaa veljeä kohtaan. Vain itsesyytöksiä, uusia salaisia moitteita omaa kehnoutta ja lankeemusta kohtaan, jossa hän kuitenkin sekä lohdukseen että itsemoitteekseen huomasi omistavansa toverin — siinä olivat ne ainoat mietteet, joihin rikoksen paljastuminen oli syynä.
Samana päivänä, jota seurasi viime luvussa kuvailtu ilta ja jolloin Dombeyn maailma oli kiihkeimmillään hänen vaimonsa karkaamisen vuoksi, pimitti sen huoneen akkunaa, jossa veli ja sisar istuivat yhdessä varhaisen aamiaisensa ääressä, odottamatta miehen varjo, tullen pienen kuistin puolelta. Se oli Perch, Dombey ja Pojan lähetti.
»Olen lähtenyt varhain liikkeelle kotoa», virkkoi Perch katsahtaen tuttavallisesti ovesta sisään ja pysähtyen pyyhkimään mattoon kenkiään, vaikkeivät ne olleet likaantuneet, »ja syynä tulooni ovat eilisiltana saamani ohjeet. Minun oli näet määrä tuoda teille kirjelappu, ennenkuin lähdette kotoanne tänä aamuna, herra Carker. Olisin ollut täällä puolitoista tuntia aikaisemmin», lisäsi hän lempeästi, »jollei esteenä olisi ollut vaimoni terveydentila, joka oli niin huono, että ainakin viisi kertaa viime yönä pelkäsin menettäväni hänet, sen vakuutan teille».
»Onko vaimonne niin sairas?» kysyi Harriet.
»Nähkääs», sanoi Perch kääntyen ensin sulkemaan oven huolellisesti, »hän ottaa niin kovasti tunnolleen sen, mitä meidän liikkeessämme on tapahtunut. Hänen hermonsa ovat niin kovin arat, katsokaas, ja joutuvat pian epävireeseen. Mutta järkkyväthän siitä vahvimmatkin hermot. Epäilemättä tunnette sen itsekin hyvin kipeästi.»
Harriet pidätti huokauksen ja vilkaisi veljeensä.
»Tunnen samaa itsekin vaatimattomalta osaltani», jatkoi Perch pudistaen päätänsä, »vieläpä niin syvästi, etten olisi uskonut. Se vaikuttaa minuun melkein kuin väkijuoma. Tunnen ihan kirjaimellisesti joka aamu ikäänkuin olisin edellisenä iltana ryypännyt enemmän kuin sopii.»
Perchin ulkomuoto vahvisti tämän kuvauksen hänen taudinoireistaan. Siinä näkyi kuumeista velttoutta, joka tavallisesti johtuu liiallisista viinaryypyistä ja epäilemättä olikin peräisin hänen lukuisista kapakkoihin tekemistään retkistä, häntä kun siellä kestittiin ja kuulusteltiin niin innokkaasti, ettei hän ollut koskaan sellaiseen tottunut.
»Senvuoksi voin niin hyvin arvata sellaisen henkilön tunteet, joka on erikoisella tavalla kietoutunut tähän tuskalliseen paljastukseen», sanoi Perch pudistaen taas päätänsä ja puhuen pehmeällä äänellä.
Perch odotti, että hänet olisi nyt otettu uskotuksi, Mutta kun niin ei tapahtunut, yskähti hän kouraansa. Kun tämäkään ei auttanut, yskähti hän hattuunsa, ja kun se oli yhtä hyödytöntä, pani hän hattunsa lattialle ja kaivoi povitaskustaan esiin kirjeen.
»Jos oikein muistan, ei vastausta tarvita», virkkoi hän ystävällisesti hymyillen, »mutta ehkä suvaitsette silmäillä sitä».
John Carker mursi sinetin, joka oli Dombeyn oma, ja otettuaan selon kirjeen erittäin lyhyestä sisällyksestä vastasi: »Ei, vastausta ei odoteta.»
»Lausun teille siis ystävälliset hyvästit, neiti», virkkoi Perch astuen askeleen ovea kohti, »ja toivon vilpittömästi, ettette anna mielenne masentua äskeisen tuskallisen paljastuksen vuoksi enemmän kuin on välttämätöntä». Sitten hän astui taas pari askelta taaksepäin ja kuiskasi yhä salaperäisemmin yhteisesti veljelle ja sisarelle: »Sanomalehdet utelevat paljon innokkaammin tietoja asiasta kuin voisi uskoakaan. Eräs sinitakkinen sunnuntailehden mies, joka oli jo aikaisemmin koettanut lahjoa minua — minunhan ei tarvinne sanoa millä menestyksellä — hiippaili pihallamme eilisiltana vielä kahtakymmentä yli kahdeksan. Näin hänet itse kurkistelemassa konttorin avaimenreiästä, mutta siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä siinä on patenttilukko. Toinen taas, jolla on yllään sotilasviitta, vetelehtii niin kauan kuin päivää riittää Kuninkaan Vaakunan tarjoiluhuoneessa. Viime viikolla satuin siellä lausumaan pikku huomautuksen ja seuraavana sunnuntaiaamuna näin sen painettuna mitä kummallisimmassa muodossa.»
Perch pisti käden povitaskuunsa kuin vetääkseen esiin mainitun uutisen, mutta kun ei mitään kehoituksia kuulunut, veti hän käsistään majavannahkaiset hansikkaansa, otti hatun käteensä ja lausui jäähyväiset. Ennenkuin vielä oli puolipäiväkään, oli Perch kertonut muutamille valituille kuulijoille »Kuninkaan Vaakunassa» ja muualla, kuinka neiti Carker puhjeten kyyneliin oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä ja sanonut: »Oi, rakas kelpo Perch, teidän näkemisenne on ainoa lohdutus, joka minulle on jäänyt!» ja kuinka John Carker oli sanonut synkällä äänellä: »Perch, minä hylkään hänet. Älköön kukaan enää mainitko häntä veljekseni!»
»Rakas John», virkkoi Harriet heidän jäätyään kahden ja istuttuaan vaiti jonkin aikaa, »tuossa kirjeessä on huonoja uutisia».
»Niin on, mutta ei odottamattomia», vastasi veli. »Näin eilen kirjeen lähettäjän.»
»Herra Dombeynko?»
»Niin. Hän meni kaksi kertaa konttorihuoneen lävitse minun istuessani siellä. Minä olin voinut välttää häntä aikaisemmin, mutta en tietysti toivonutkaan sen kauan onnistuvan. Ymmärrän kyllä, että hänestä tuntui minun läsnäoloni loukkaavalta.»
»Ei suinkaan hän sanonut niin?»
»Ei, hän ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen katseensa pysähtyvän hetkiseksi minuun ja olin valmis ottamaan vastaan, mitä piti tuleman — ottamaan vastaan, mitä nyt on tapahtunut. Olen saanut eron toimestani.»
Harriet koetti näyttää mahdollisimman vähän järkytetyltä ja niin toivorikkaalta kuin suinkin, mutta tämä uutinen oli musertava monestakin syystä.
»'Minun ei tarvitse sanoa teille'», luki John Carker kirjeestä, »'miksi teidän niinellänne olisi tämän jälkeen luonnoton sointu, jos sitä mainittaisiin — vaikka etäisessäkin yhteydessä — minun nimeni kanssa, ja miksi minusta on sietämätöntä joka päivä nähdä senniminen henkilö. Minun on nyt ilmoitettava, että meidän välisemme suhteet lakkaavat tästä päivästä lähtien, ja pyydettävä, ettette koskaan pyri uudestaan tekemisiin minun tai liikkeeni kanssa.— Mukaan on liitetty rahallinen korvaus, joka vastaa hyvinkin pitkää irtisanomisaikaa. Niin, minut on erotettu. Taivas tietää, Harriet, että tuomio on lievä, kun otamme huomioon kaikki.»
»Jos on lievää rangaista sinua, John, toisen pahantyön vuoksi, silloin olet oikeassa», huomautti sisar hiljaa.
»Me olemme olleet hänelle pahaenteistä sukua», sanoi John Carker. »Hänellä on syytä pelästyä jo meidän pelkkää nimeämme ja uskoa, että veressämme on jotakin kirottua ja häijyä. Jollei sinua olisi, Harriet, niin minäkin melkein uskoisin samaa.»
»Älä puhu, veli, sillä lailla. Jos sinulla on jokin erikoinen syy rakastaa minua, niinkuin sanot ja niinkuin luulet itselläsi olevan — vaikka minä olen toista mieltä — niin säästä minua sellaisilta mielettömiltä sanoilta!»
Veli peitti kasvonsa molemmin käsin, mutta salli pian viereensä tulleen sisaren ottaa niistä toisen omaan käteensä.
»Niin monen vuoden jälkeen tämä ero on surullinen asia», sanoi Harriet, »ja sen syy on kauhea meille kummallekin. Meidän pitää myös elää ja keksiä siihen tarvittavat keinot. No niin, siihen me pystymmekin, kun emme säikähdy. John, hädän uhallakin olkaamme ylpeitä siitä, että saamme ponnistella yhdessä.»
Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän suuteli veljensä poskea ja kehoitti pysymään reippaalla mielellä.
»Oi, sisko kulta, sinä olet omasta vapaasta jalosta tahdostasi sidottu tuhon perimään mieheen, jonka maine on mennyt, jolla ei ole ainoatakaan ystävää omasta puolestaan ja joka on ajanut pois kaikki sinunkin ystäväsi!»
»John!» Harriet laski kätensä nopeasti hänen huulilleen. »Vaikene minun vuokseni, meidän pitkäaikaisen toveruutemme muiston tähden!» Veli ei sanonut mitään. »Anna minun nyt puhua sinulle, rakkaani», jatkoi sisar hiljaa istuen hänen vieressään. »Minä olen odottanut tätä samoin kuin sinäkin. Ja kun olen ajatellut sitä, peläten sen tapahtuvan, ja valmistunut siihen niin hyvin kuin olen voinut, olen päättänyt kertoa sen sattuessa, että minullakin on ollut salaisuus, jota sinä et ole tiennyt. Tarkoitan, että meillä on ystävä.»
»Mikä hänen nimensä on, Harriet?» kysyi veli hymyillen surumielisesti.
»En tosiaankaan tiedä, mutta kerran hän vakuutti minulle hartaasti ystävyyttään ja lausui haluavansa auttaa meitä, ja tähän päivään asti olen uskonut häntä.»
»Harriet!» huudahti hänen veljensä ihmeissään, »missä tämä ystävä asuu?»
»Sitäkään en tiedä», vastasi Harriet. »Mutta hän tuntee meidät kummankin ja meidän entisyytemme — sen eri vaiheet, John. Senvuoksi olen hänen pyynnöstään salannut sinulta hänen käyntinsä täällä, ettet tulisi surulliseksi tietäessäsi hänen olevan selvillä asioistamme.»
»Kas vain! Onko hän käynyt täällä, Harriet?»
»On, tässä huoneessa, kerran.»
»Minkälainen mies?»
»Ei nuori. 'Harmaapäinen', niinkuin hän itse sanoi, 'ja nopeasti lisää harmeneva'. Mutta varmasti jalo, avomielinen ja hyvä.»
»Ja kerranko vain olet tavannut hänet, Harriet?»
»Vain kerran tässä huoneessa», vastasi sisar samalla kun heikko, pian häipyvä puna väritti hänen kasvojaan, »mutta täällä käydessään hän pyysi minulta lupaa saada kerran viikossa tavata minut mennessään tästä ohi merkiksi siitä, että jaksamme hyvin emmekä vielä tarvitse hänen apuaan. Sillä minä sanoin hänelle, kun hän tarjoutui suorittamaan meille sellaisia palveluksia kuin suinkin osasi — mikä oli hänen käyntinsä tarkoitus — ettemme tarvinneet mitään.»
»Ja kerran viikossa —»
»Siitä lähtien kerran viikossa ja aina samana päivänä ja samalla kellonlyönnillä hän on mennyt tästä ohitse, aina jalkaisin, aina samaan suuntaan — Lontooseen päin. Eikä hän ole koskaan pysähtynyt pitemmäksi ajaksi kuin kumartamaan minulle ja heilauttamaan kättään iloisesti, niinkuin ystävällinen suojelija tekisi. Hän antoi tuon lupauksen ehdottaessaan näitä omituisia kohtauksia ja on pitänyt sen niin uskollisesti ja rakastettavasti, että jos olen tuntenut itseni vähimmässäkään määrässä rauhattomaksi niiden vuoksi alussa (mitä en luule tunteneeni, John, sillä hänen käytöksensä oli niin vilpitöntä ja uskollista), minulta heti hävisi pelko ja odotin iloisena sitä päivää, jolloin hän tulisi. Viime maanantaina — ensimmäisenä tuon kauhean tapauksen jälkeen — hän ei mennyt asuntomme ohitse. Olen itsekseni mietiskellyt, voisiko hänen poissaolonsa olla mitenkään yhteydessä sen kanssa, mitä on tapahtunut.»
»Kuinka niin?» kysyi hänen veljensä.
»En tiedä kuinka. Olen vain mietiskellyt tätä yhteensattumaa, mutta en ole koettanut ottaa siitä tarkempaa selvää. Olen varma siitä, että hän vielä tulee. Salli minun silloin kertoa hänelle vihdoinkin, että olen puhunut siitä sinulle, ja toimittaa teidät yhteen. Hän auttaa meitä varmasti saamaan uutta ansiota. Hän pyysi hartaasti saada jotenkin keventää sinun ja minun elämääni. Ja minä lupasin hänelle, että jos joskus tarvitsisimme ystäviä, muistaisin häntä. Silloin hänen nimensä ei enää olisi salaisuus.»
»Harriet», sanoi veli, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, »kuvaile, minkä näköinen se herra on. Luulisin varmasti tuntevani hänet, kun hän tuntee minut niin hyvin.»
Hänen sisarensa kuvaili niin elävästi kuin osasi tuntemattoman ystävän piirteet, vartalon ja puvun, mutta John Carker ei päässyt selville hänen esittämästään kuvasta joko siitä syystä, että hän ei tuntenut puheena olevaa henkilöä, tai siksi, että kuvauksessa oli jokin virhe tai hän itse oli hajamielinen astellessaan miettiväisenä edestakaisin.
Joka tapauksessa he sopivat siitä, että veli saisi nähdä tuon ystävän hänen ensi kertaa ilmestyessään. Sitten sisar ryhtyi vähemmän tuskaisin mielin taloushommiinsa, ja harmaatukkainen mies, Dombeyn entinen nuorempi konttoristi, käytti oudolta tuntuvan vapautensa ensimmäisen päivän työskentelyyn puutarhassa.
Oli jo myöhäinen ilta veljen lukiessa ääneen ja sisaren ommellessa, kun heidät keskeytti ovelta kuuluva koputus. Siinä epämääräisen levottomuuden ja pelon tilassa, johon karanneen veljen muisteleminen oli heidät syössyt, tuntui tämä harvinainen ilmiö melkein kauhistuttavalta. Veli meni ovelle, ja sisar istui arkana kuunnellen. Joku kuului siellä puhuvan, ja veljen ääni tuntui vastaavan hämmästyneenä. Muutamien sanojen jälkeen molemmat tulivat yhdessä sisään.
»Harriet», virkkoi veli näyttäen valoa vastatulleelle ja puhuen hiljaisella äänellä, »tässä on herra Morfin — se herra, joka on toiminut niin kauan Jamesin kanssa Dombeyn liikkeessä».
Hänen sisarensa säpsähti kuin olisi aave astunut sisään. Oviaukossa seisoi tuntematon ystävä, musta tukka jo harmahtavana, kasvot terveen näköisinä, otsa kirkkaana ja leveänä, vaaleanruskeat silmät ystävällisinä. Siinä oli se henkilö, jonka salaisuutta hän oli niin kauan säilyttänyt!
»John!» huudahti Harriet melkein läähättäen. »Tämä on se herra, josta kerroin sinulle tänään!»
»Tämä herra, neiti Harriet», virkkoi tulokas astuen sisään, sillä hän oli hetkiseksi pysähtynyt kynnykselle, »tuntee suurta huojennusta kuullessaan teidän sanovan niin. Hän on koko matkan tänne tullessaan miettinyt keinoja, kuinka voisi selittää asiansa, eikä ole keksinyt mitään tyydyttävää. Herra John, minä en ole täällä ihan outo. Jouduitte ymmälle nähdessänne minut äsken ovellanne. Huomaan teidän olevan nyt vielä hämmästyneemmän. No niin, se onkin hyvin ymmärrettävää asiain nykyisellä kannalla. Jollemme olisi sellaisia tottumuksen orjia kuin todella olemme, ei meillä olisi syytä hämmästyä puoleksikaan niin usein.»
Näin sanoessaan hän tervehti Harrietia luontevalla sydämellisyyden ja kunnioituksen sekaisella tavalla, jonka Harriet muisti niin hyvin. Sitten hän istuutui likelle Harrietia, veti hansikkaat käsistään ja heitti ne pöydälle laskettuun hattuunsa.
»Ei ole mitään hämmästyttävää siinä», jatkoi hän, »että minussa heräsi halu tavata sisarenne, herra John, tai että toteutin sen omalla tavallani. Mitä tulee käyntieni säännöllisyyteen siitä lähtien (kuten hän arvatenkin on teille maininnut), ei sitä tarvitse kummastella. Ne tulivat pian tavaksi, ja mehän olemme tottumuksen orjia!»
Pistäen kädet taskuihinsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän katseli veljeä ja sisarta ikäänkuin hänestä olisi tuntunut hauskalta tavata heidät yhdessä. Sitten hän jatkoi jonkin verran ärtyisän miettiväisenä: »Se sama tottumus vahvistaa muutamia meistä, jotka kykenisivät parempaan, paholaismaisessa ylpeydessään ja itsepäisyydessään — toisia meistä se vahvistaa ja vajottaa syvemmälle alhaisuuteen — useimpia se tukee kylmäkiskoisuudessa — se kovettaa meitä päivä päivältä kuin savikuvia, riippuen luonteenlaadustamme, ja tekee meidät riippuvaisiksi uusista vaikutelmista ja mielipiteistä. Voitte arvioida sen vaikutusta, kun katsotte minun tilaani, John. Monen monta vuotta on minulla ollut pieni ja tarkoin määrätty työosuuteni Dombey ja Pojan liikkeessä, ja sinä aikana olen nähnyt veljenne (joka on osoittautunut heittiöksi — sisarenne suonee anteeksi, että niin lausun) yhä laajentavan vaikutustaan, kunnes koko liike ja sen omistaja olivat hänen jalkapallonaan. Ja toisaalta olen nähnyt teidän työskentelevän syrjäisen pöytänne ääressä joka päivä ja ollut täysin tyytyväinen, kun minua vaivattiin mahdollisimman vähän varsinaisen pikku velvollisuuteni lisäksi. Olen antanut kaiken luistaa omaa tietään, kyselemättä mitään, kuin suuren koneen — se oli sen tapa kuten minunkin — ja pitänyt sitä luonnollisena ja asianmukaisena. Keskiviikko-iltana palasi säännöllisesti, nelimiehinen soittokuntamme harjoitteli säännöllisesti, viuluni oli hyvässä vireessä, eikä minun maailmassani ollut mitään vinossa — tai jos olikin, niin ei ainakaan paljon — eikä minua liikuttanut, oliko sitä vähän vai paljon.»
»Tähän voin huomauttaa, että te olette ollut kunnioitetumpi ja rakastetumpi koko tänä aikana kuin kukaan muu liikkeen henkilökunnasta», sanoi John Carker.
»Loruja! Luullakseni hyväluontoinen ja mukavuuttarakastava», virkkoi toinen, »mutta rekin on tottumusta. Se sopi liikkeen konttoripäällikölle, se sopi sille miehelle, jota hän ohjasi, se sopi minulle itselleni parhaiten. Minä tein, mitä oli tehtäväkseni annettu, en liehakoinut kumpaakaan ja olin iloinen asemastani, jossa sitä ei vaadittu. Samanlaisena olisin pysynyt tähän päivään asti, jollei huoneessani olisi ollut niin ohut seinä. Voitte kertoa sisarellenne, että sen erotti konttoripäällikön huoneesta vain lautaseinä.»
»Ne huoneet olivat toistensa vieressä, alkuaan ehkä yhdestä isosta salista jakamalla saatuja. Niin, niitä erotti toisistaan herra Morfinin kuvailema seinä» sanoi John Carker luoden taas silmänsä vierailijaan pyytääkseen häntä jatkamaan selitystään.
»Minä viheltelin, hyräilin, kävin täydelleen lävitse koko Beethovenin B-sonaatin ilmoittaakseni hänelle, että saatoin kuulla, mitä huoneessa puhuttiin», kertoi Morfin, »mutta hän ei koskaan kiinnittänyt minuun huomiota. Harvinaista tosin oli, että olisin sattunut kuulemaan mitään yksityisluontoista. Mutta jos niin näytti käyvän, lähdin ulos, jollen muuten voinut välttää sen kuulemista. Kerran lähdin ulos huoneestani, kun olin joutumaisillani kuulemaan kahden veljen välistä keskustelua, jonka alkupuolella myös nuori Walter Gay oli läsnä. Mutta kuulin pakostakin osan siitä, ennenkuin kerkisin poistua. Ehkä muistatte sen tarpeeksi hyvin kertoaksenne sisarellenne, millainen se oli.»
»Harriet, se koski menneisyyttä», virkkoi John Carker matalalla äänellä, »ja myöskin meidän erilaista asemaamme».
»Sen aihe ei ollut minulle uusi, mutta se esitettiin uudelta kannalta. Se järkytti tottumustani — sitä katsantotapaa, joka on yhdeksällä kymmenesosalla ihmisistä — ja uskoani siihen, että ympärilläni oli kaikki oikein, koska olin siihen tottunut, ja johdatti mieleeni veljesten tarinan, niin että aloin sitä pohtia. Luullakseni se oli melkein ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin sentapaisiin mietteisiin. Millaisilta tuntuvatkaan monet, meistä nykyään ihan luonnolliset asiat silloin, kun alamme katsella niitä tältä uudelta ja etäiseltä näkökannalta, jolle me kukin jonakin päivänä joudumme? Minä olin sen aamupäivän jälkeen jonkin verran vähemmän hyväluontoinen, ylimalkaan vähemmän ystävällinen ja miellyttävä.»
Hän istui minuutin pari rummuttaen kädellään pöytään ja alkoi sitten taas nopeasti puhua, ikäänkuin innokkaasti toivoisi pääsevänsä pian eroon tunnustuksestaan.
»Ennenkuin tiesin mitä tehdä tai voinko mitään kuulin veljesten välillä uuden keskustelun, jossa heidän sisarensakin mainittiin. Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuunnellessani tästä puhelusta niitä katkelmia, jotka kantautuivat korviini. Katsoin niitä oikeudenmukaisesti omikseni. Senjälkeen tulin tänne itse katsomaan sisarta. Ensimmäistä kertaa pysähtyessäni puutarhan portille olin haluavinani tietoja eräästä köyhästä naapurista, mutta sitten luovuin siitä juonesta, sillä luullakseni neiti Harriet epäili minua. Toisella kerralla pyysin lupaa tulla sisään, se sallittiin, ja minä sanoin, mitä olin aikonut. Sisarenne esitti minulle perusteita, joita en uskaltanut kumota, ja todisti minulle, että apuani ei silloin tarvittu. Mutta minä keksin välillemme kohtausta van, ja se pysyi muuttumatta viime päiviin asti, jolloin tärkeät syyt estivät minua tänne saapumasta.»
»Kuinka vähän olen aavistanut tätä nähdessäni teidät joka päivä», virkkoi John Carker. »Jos Harriet olisi voinut arvata nimenne —»
»Totta puhuen, säilytin sen tuntemattomana kahdestakin syystä», huomautti Morfin. »En tiedä, olisiko ensimmäinen yksinään voinut olla pätevä, mutta ei ole oikeutta luottaa vain pelkkiin hyviin aikomuksiin, ja minä päätin kaiken varalta olla ilmaisematta itseäni, kunnes voisin tehdä jonkin todellisen palveluksen. Toinen syy oli se, että aina vielä toivoin veljenne mahdollisesti leppyvän teille kummallekin. Ja siinä tapauksessa olisi ollut uusi ja kohtalokas ristiriidan syy teidän välillänne, jos hän olisi tiennyt teidän olleen salaisia ystäviä minun kanssani, sillä olihan hän niin epäluuloinen luonteeltaan. Minä siis päätin senkin uhalla, että kääntäisin hänen vihansa itseäni vastaan — mistä en olisi laisinkaan välittänyt — odottaa sopivaa tilaisuutta auttaakseni teitä liikkeen päämiehen kautta. Mutta koko tänä pitkänä aikana ei meillä ole ollut muuta päämiestä kuin veljenne, sillä herra Dombeyn harrastukset ovat olleet muualla hänen perheessään sattuneen kuolemantapauksen, uuden avioliiton ja kotoisen onnettomuuden vuoksi. Ja parempi olisi meille ollut, jos olisimme olleet laho ja latvaton puu», lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.
Hän näytti olevan selvillä siitä, että nämä viime sanat olivat livahtaneet epähuomiossa hänen huuliltaan, ja ojentaen toisen käden sisarelle, toisen veljelle hän jatkoi:
»Nyt olen sanonut kaikki, mitä halusin sanoa, ja enemmänkin. Mutta en keksi sanoja ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Toivon teidän kuitenkin ymmärtävän ja uskovan. Nyt on tullut, John, se aika — vaikkakin mitä onnettomimmalla tavalla — jolloin voin auttaa teitä sekaantumatta siihen katumustaisteluunne, jota on kestänyt vuosikausia, koska teidät on siitä vapautettu ilman omaa syytänne. Minun ei tarvitse sanoa enempää tänä iltana. Te säilytätte ilman minun neuvojani ja muistuttamistani sen aarteen, joka teillä on täällä.»
Näin sanoen hän nousi lähteäkseen.
»Mutta lähtekää te kynttilä kädessä edeltä, John, älkääkä sanoko mitään, mitä ehkä haluaisitte sanoa.»
John Carkerin sydän oli täynnä, ja hän olisi mielellään keventänyt sitä puhumalla, jos olisi osannut.
»Sallikaa minun vaihtaa jokin sana sisarenne kanssa», jatkoi Morfin. »Me olemme puhelleet ennenkin kahden kesken, vieläpä tässä huoneessa, vaikka se näyttääkin luonnollisemmalta, kun te olette läsnä.»
Katseltuaan, kuinka John Carker poistui huoneesta, Morfin kääntyi ystävällisesti Harrietin puoleen ja sanoi matalammalla äänellä ja muuttuneella, vakavalla tavalla:
»Haluatte kysyä minulta jotakin siitä miehestä, jonka sisar onnettomuudeksenne olette.»
»Pelkään kysyä», vastasi Harriet. »Olette vilkaissut minuun useammin kuin kerran niin vakavasti, että luulen voivani arvata kysymyksenne», sanoi Morifn. »Onko hän ottanut rahaa mennessään, eikö niin?»
»Niin.»
»Hän ei ole.»
»Jumalan kiitos!» huudahti Harriet. »Johnin tähden!»
»Ehkä teitä ei enää hämmästytä, että hän on väärinkäyttänyt herra Dombeyn luottamusta monella lailla, että hän on useammin tehnyt kauppaa ja keinotellut omaksi hyväkseen kuin liikkeen eduksi, että hän on johtanut liikettä hurjiin yrityksiin, jotka ovat usein päättyneet suunnattomiin tappioihin, että hän on aina yllyttänyt herransa turhamaisuutta ja kunnianhimoa silloin, kun hänen velvollisuutensa oli ehkäistä niitä ja osoittaa — niinkuin hänen vallassaan oli — mihin ne vievät. Hänen johdollaan on ryhdytty yrityksiin, jotka panivat uskomaan liikkeen varat ehtymättömiksi ja pitämään sitä muiden kauppaliikkeitten loistavana vastakohtana. Ja näiden sitoumusten onnelliseen loppuun johtamiseksi tarvittaisiin etevää kykyä, jotta saataisiin ehkäistyksi mahdolliset tuhoisat seuraukset, jotka voivat muutamien onnettomien vaihteluiden vuoksi käydä suorastaan todennäköisiksi. Keskellä liikkeen monia asioita, jotka ulottuvat melkein ympäri maailmaa — suuressa sokkelossa, jossa vain hän yksin on tuntenut kaikki mutkat — hänellä on ollut hyvä tilaisuus ja hän näyttää käyttäneenkin sitä pitääkseen lopulliset tulokset epätietoisina, korvaten tosiasiat arveluilla ja ylimalkaisilla lausunnoilla. Mutta viime aikoina — voitteko käsittää viittauksiani, neiti Harriet?»
»Kyllä, täydellisesti», vastasi Harriet luoden häneen pelästyneen katseen. »Olkaa hyvä ja kertokaa minulle pahin heti.»
»Viime aikoina hän näyttää kaikin voimin koettaneen tehdä näitä tuloksia niin selviksi ja yksinkertaisiksi, että vilkaisemalla yksityiskirjoihin saattaa huomata ne tavattoman helposti, niin lukuisia ja monenlaisia kuin ne lienevätkin, ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää isännälleen ensi silmäyksellä, mitä hänen osakseen on tullut, kun on noudatettu hänen vallitsevaa intohimoaan. Epäilemättä on veljenne kiihdyttänyt tuota intohimoa turmiollisella tavalla ja imarrellut sitä kierosti. Siinä hänen rikollisuutensa pääasiassa onkin, mikäli on puhe liikeasiain hoidosta.»
»Vielä eräs seikka, ennenkuin lähdette, herra Morfin», sanoi Harriet.
»Eikö siinä ole vaaraa?»
»Millaista vaaraa?» kysyi puhuteltu vähän epäröiden.
»Liikkeen asemalle.»
»En voi olla vastaamatta teille avoimesti, koska luotan teihin täydellisesti», vastasi Morfin tarkasteltuaan hetkisen hänen kasvojaan.
»Sen voitte tosiaankin tehdä.»
»Olen varma siitä. Vaaraako liikkeen asemalle? Ei, ei, minkäänlaista. Vaikeuksia voi tulla, suurempia tai pienempiä vaikeuksia, mutta ei vaaraa, jollei liikkeen päämies kykenemättä ymmärtämään, että olisi rajoitettava sitoumuksia, ja tahtomatta uskoakaan, että sen asema on toisenlainen kuin hän on aina kuvitellut mielessään, jännittäisi asioita äärimmilleen. Silloin se horjuisi.»
»Mutta ei suinkaan sitä tarvitse pelätä?» kysyi Harriet.
»Älköön meidän välillämme olko vain puolta luottamusta», vastasi Morfin tarttuen hänen käteensä. »Herra Dombey on luoksepääsemätön jokaiselle, ja hänen mielenlaatunsa on ylpeä, äkkipikainen, arvaamaton ja itsepäinen. Nykyään hän on ylenmäärin kiihtynyt, mutta se voi mennä ohitse. Nyt tiedätte kaikki, pahimman ja parhaimman. Ei enempää tällä kertaa. Hyvää yötä!»
Näin sanoen hän suuteli Harrietin kättä. Ovella hän työnsi ystävällisesti syrjään John Carkerin, joka odotti häntä, ja sanoi vain, että he tapaisivat toisensa tämän jälkeen pian ja usein ja voisivat puhella silloin, jos John toivoi sitä, mutta nyt ei siihen ollut tilaisuutta. Sitten hän lähti ripein askelin, ettei joutuisi kuuntelemaan kiitoksia.
Veli ja sisar istuivat keskustellen tulen ääressä, kunnes päivä alkoi koittaa. Uni ei tullut heidän silmiinsä, sillä heidän eteensä oli auennut uusi maailma. Heistä tuntui samanlaiselta kuin kahdesta kauan sitten yksinäiselle rannalle ajautuneesta haaksirikkoisesta, joiden luokse on vihdoin tullut laiva, kun he jo ovat mukaantuneet oloihinsa ja lakanneet ajattelemastakaan muuta kotia. Mutta heitä piti valveilla myöskin toisenlainen rauhattomuus. Se pimeys, josta tämä valo oli lähtenyt, kokoontui tiheämmäksi, ja heidän rikollisen veljensä varjo viipyi heidän kotonaan, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.
Sitä ei voinut ajaa pois, eikä se haihtunut auringonnousun tieltä. Seuraavana aamuna se oli saapuvilla, samoin puolenpäivän aikana ja illalla. Synkimpänä ja selvimpänä kuitenkin illalla, niinkuin seuraavasta näkyy.
John Carker oli mennyt ulos heidän uudelta ystävältään saadun kirjeen kehoituksesta, ja Harriet oli jäänyt yksin kotiin. Hän oli ollut yksin muutamia tunteja. Alakuloinen, synkkä ilta ja yhä tihenevä pimeys eivät olleet omiaan karkoittamaan hänen masennustaan. Hänen mieleensä tuli hirveitä kuvitelmia, kun hän ajatteli sitä veljeään, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut. Hän oli näkevinään, että James oli kuollut tai kuolemaisillaan, huusi häntä luokseen tai tuijotti hänen uhkaavasti. Hänen näkynsä olivat niin selvät ja täsmälliset, että hän hämärän tihentyessä pelkäsi kohottaa päätänsä ja katsella huoneen pimeihin nurkkiin, jottei siellä olisi odottamassa ja säikähdyttämässä veljen haamu, hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa tuote. Kerran hän jo oli ihan varma siitä, että James oli kätkössä viereisessä huoneessa — vaikka hänen järkensä tiesi sen sairaloiseksi ja mahdottomaksi kuvitelmaksi — ja hän pakottautui menemään sinne saadakseen rauhaa. Mutta se oli turhaa. Samalla hetkellä kuitenkin, kun hän poistui huoneesta, heräsivät äskeiset aaveet siellä eloon, eikä hän jaksanut paremmin vapautua näistä epämääräisistä pelontunteista kuin jos ne olisivat olleet kovaan maahan juurrutettuja kivijättiläisiä.
Oli melkein pimeä hänen istuessaan akkunan ääressä pää käteen painettuna ja katse alas luotuna, kun hän huomasi huoneen äkkiä käyvän vieläkin pimeämmäksi, kohotti katseensa ja päästi vastoin tahtoaankin huudon. Ihan kiinni akkunassa tuijottivat sisään kalpeat, tuskaiset kasvot, jotka näyttivät hetkisen epätietoisilta kuin etsien jotakin. Sitten ne kirkastuivat, kun kohtasivat hänen silmänsä.
»Päästäkää minut sisään! Päästäkää minut sisään! Tahdon puhua kanssanne!» Ja käsi koputti akkunaan.
Harriet tunsi heti tummatukkaisen naisen samaksi, jolle oli eräänä märkänä iltana antanut lämpöä, ruokaa ja suojaa. Hänet valtasi luonnollinen pelko, kun hän muisti naisen kiivaan käytöksen. Hän peräytyi vähän akkunasta ja seisoi epävarmana ja säikähtyneenä.
»Päästäkää minut sisään! Antakaa minun puhua kanssanne! Olen kiitollinen, rauhallinen, nöyrä, mitä vain haluatte. Mutta antakaa minun puhua kanssanne.»
Pyynnön kiivas muoto, naisen kasvojen vakava ilme, molempien käsien vapiseminen, jotka oli kohotettu rukoilevasti, jonkinlainen äänessä ilmenevä pelko ja kauhu, jotka olivat sukua hänen omalle mielenlaadulleen sillä hetkellä, vaikuttivat Harrietiin. Hän kiirehti ovelle ja avasi sen.
»Saanko tulla sisään vai puhunko tässä?» kysyi nainen tarttuen hänen käteensä.
»Mitä tahdotte? Mitä teillä on sanottavana?»
»Ei paljon, mutta sallikaa minun sanoa se nyt, tai muuten en koskaan sano. Tunnen nytkin kiusausta lähteä tieheni, ikäänkuin jotkin kädet vetäisivät minua pois tältä ovelta. Antakaa minun tulla sisään, jos voitte luottaa minuun tämän ainoan kerran!»
Hänen kiihkeytensä vaikutti taas Harrietiin, ja he menivät pikku keittiön tulisijan ääreen, missä vieras oli kerran ennenkin istunut, syönyt ja kuivaillut vaatteitaan.
»Istukaa tuonne», virkkoi Alice polvistuen hänen viereensä, »ja katsokaa minuun. Muistattehan minut?»
»Muistan.»
»Muistatteko, mitä kerroin olleeni ja mistä tulin repaleisena ja uupuneena kovan tuulen ja rajuilman piestessä päätäni?»
»Muistan!»
»Tiedätte, kuinka tulin takaisin ja heitin rahanne lokaan kirosin teitä ja sukuanne. Katsokaa minua nyt tässä polvillani. Olenko nyt vähemmän vakava kuin silloin?»
»Jos tahdotte pyytää anteeksi —» virkkoi Harriet ystävällisesti.
»Mutta sitä en pyydä», vastasi toinen katsellen ylpeästi ja hurjasti. »En pyydä muuta kuin että minua uskotaan. Päättäkää nyt, olenko sen arvoinen, että voitte uskoa minua, kun tiedätte, millainen silloin olin ja millainen nyt olen.»
Hän pysyi yhä polvillaan tuijottaen tuleen, joka heijastui hänen riutuneeseen kauneuteensa ja sekaiseen mustaan tukkaansa. Toisen pitkän palmikon hän oli vetänyt olkapäänsä ylitse ja käärinyt sen kätensä ympärille. Miettiväisenä hän pureskeli ja repi sitä ja jatkoi sitten:
»Kun olin nuori ja kaunis, ja tätä» — hän nyki halveksivasti palmikkoaan — »hypisteltiin vain hellästi ja ihailtiin ylenmäärin, keksi äitini, joka ei ollut paljon välittänyt minusta lapsena, minun ansioni ja kiintyi minuun ja oli minusta ylpeä. Hän oli ahne ja köyhä ja suunnitteli saavansa minusta rahaa. Ei kukaan hieno nainen ole vielä koskaan ajatellut sellaista tyttärestään tai toiminut siihen tapaan — mehän kaikki tiedämme, ettei sitä ole koskaan tapahtunut — ja se osoittaa, että ainoat tapaukset, jolloin äidit kasvattavat tyttäriään väärin ja johtavat heitä huonoon, sattuvat meidän kaltaisemme kurjan väen seassa.»
Katsellen tuleen kuin olisi hetkiseksi unohtanut, että hänellä oli kuulija, hän jatkoi muistelmiaan, kierrellen pitkää palmikkoaan lujasti kätensä ympäri:
»Minun ei tarvitse sanoa, mitä siitä seurasi. Meidän piirissämme ei siitä johdu onnettomia avioliittoja. Vain onnettomuutta ja tuhoa. Onnettomuus ja tuho kohtasi minuakin — niin, minuakin.»
Sitten hän kohotti synkät silmänsä nopeasti tulesta Harrietin kasvoihin ja virkkoi:
»Minä tuhlaan aikaa, vaikka on kiire, mutta jollen olisi ajatellut kaikkea, en olisi nyt täällä. Niin, onnettomuus ja tuho kohtasivat tosiaankin minua. Minä olin vain lyhytaikainen leikkikalu, joka heitettiin syrjään julmemmin ja kylmäkiskoisemmin kuin koskaan on tehty. Kenen käsi sen teki?»
»Miksi kysytte sitä minulta?»
»Miksi värisette?» kysyi Alice, ja hänen silmänsä hehkuivat. »Hänen käytöksensä teki minusta paholaisen. Vaivuin onnettomuuteen ja kurjuuteen yhä syvemmälle. Minä sekaannuin erääseen varkauteen — sen kaikkiin muihin puoliin paitsi saaliin jakoon — ja jouduin kiinni. Minut vietiin oikeuden eteen ilman ystävää, ilman ropoakaan. Vaikka olin vain tyttö, olisin mieluummin kuollut kuin pyytänyt häneltä sanaakaan, joskin se sana olisi voinut pelastaa minut. Olisin alistunut vaikka millaiseen kuolemaan. Mutta äitini, joka pysyy aina ahneena, lähetti sanan hänelle minun nimessäni, kertoi todellisen tilani ja pyysi nöyrästi viimeistä pikku lahjaa — ei niinkään monta puntaa kuin minulla on sormia kummassakin kädessäni. Keneksi luulette häntä, joka käänsi minulle selkänsä kurjuudessani ja jätti minut ilman sitäkin kurjaa pientä muistoa, vaikka luuli minun makaavan jalkainsa juuressa? Kuka oli täysin tyytyväinen kuvitellessaan, että minut lähetettäisiin pois maasta, jotta hänellä ei olisi enää mitään kiusaa minusta, kun kuolisin ja lahoaisin siellä. Kenen luulette hänen olleen?»
»Miksi kysytte minulta?» toisti Harriet.
»Miksi värisette?» virkkoi Alice laskien kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen hänen kasvoihinsa. »Vai onko vastaus huulillanne? Se oli veljenne James.»
Harriet värisi yhä enemmän, mutta ei voinut irroittaa silmiään siitä kiihkeästä katseesta, joka oli luotu häneen.
»Kun sain tietää, että te olette hänen sisarensa — silloin illalla — palasin väsyneenä ja uupuneena antaakseni lahjanne takaisin. Minusta tuntui kuin olisin mielelläni vaeltanut väsyneenä ja ontuen vaikka läpi koko maailman pistääkseni hänet kuoliaaksi, jos vain löytäisin hänet autiolla paikalla ihan yksin. Uskotteko, että se oli minussa vakava päätös?»
»Uskon! Laupias taivas, miksi olette taas tullut?»
»Senjälkeen olen nähnyt hänet», sanoi Alice tarttuen taas Harrietin käteen ja tuijottaen samoin hänen kasvoihinsa kuin äskenkin. »Olen seurannut häntä silmilläni kirkkaalla päivällä. Jos jokin kipene kostonhimoani vielä kyti rinnassani, leimahti se liekkiin häntä katsellessani. Tiedätte hänen loukanneen ylpeää miestä, joka pitää häntä verivihollisenaan. Entä jos juuri minä olisin antanut hänestä tietoja tuolle miehelle?»
»Tietoja!»
»Niin. Entä jos olisin saanut selville erään, joka tunsi veljenne salaisuuden, joka tiesi, millä tavalla hän oli karannut, joka tiesi, minne hän ja hänen karkutoverinsa olivat lähteneet? Entä jos olisin pannut hänet kertomaan kaikki tietonsa sana sanalta hänen vihollisensa kuullen, joka oli piilotettuna saapuvilla? Jos olisin istunut vieressä samalla aikaa, katsellen vihamiehen kasvoihin ja nähden niiden muuttuvan melkein epäinhimillisiksi? Jos olisin nähnyt verivihollisen syöksyvän ulos hurjistuneena ajamaan häntä takaa? Entä jos nyt tietäisin, että hän on veljenne kintereillä enemmän paholaisen kuin ihmisen kaltaisena ja että hänen täytyy lyhyen ajan kuluttua saada kiinni saaliinsa?»
»Ottakaa pois kätenne», käski Harriet vetäytyen syrjään. »Lähtekää pois. Teidän kosketuksenne tuntuu minusta kauhealta!»
»Niin olen tehnyt», jatkoi toinen silmät kiihkeinä ja välittämättä keskeytyksestä. »Puhunko niin ja näytänkö sellaiselta kuin olisin tosiaankin auttanut hänen vihollistaan? Uskotteko, mitä sanon?»
»Pelkään, että minun täytyy. Päästäkää käsivarteni irti!»
»En vielä. Hetkinen lisää. Voitte kuvitella, kuinka raju minun kostonhaluni on täytynyt olla kestääkseen niin kauan ja yllyttääkseen minua sellaiseen tekoon!»
»Kauheata!» huudahti Harriet.
»Kun siis näette minut nyt taas täällä», virkkoi Alice käheällä äänellä, »rauhallisesti polvillani lattialla, pitäen kiinni käsivarrestanne ja katsellen kasvoihinne, voitte uskoa, ettei vakavuuteni ole tavallista laatua eikä se taistelu, joka riehuu rinnassani, myöskään ole tavallinen. Häpeän lausua näitä sanoja, mutta minä kadun. Halveksin itseäni. Olen taistellut itseni kanssa koko päivän ja viime yön, mutta en ymmärrä, kuinka vihani häntä vastaan on vähentynyt. Haluan sovittaa mitä olen rikkonut, jos se suinkin on mahdollista. En olisi tahtonut johtaa heitä yhteen nyt, kun hänen takaa-ajajansa on niin sokea ja vimmastunut. Jos olisitte nähnyt hänet hänen lähtiessään eilisiltana, ymmärtäisitte vaaran paremmin.»
»Kuinka sen saa estetyksi? Mitä voin tehdä?»
»Koko yön näin hänestä unta», jatkoi Alice kiireesti, »enkä kuitenkaan nukkunut. Hän oli verissään. Kaiken päivää hän on ollut näkyvissäni.»
»Mitä voin tehdä?» huudahti Harriet väristen.
»Jos joku voisi kirjoittaa hänelle tai lähteä hänen luokseen, ei saa vähääkään viivytellä. Hän on Dijonissa. Tunnetteko sen paikan ja tiedättekö missä se on?»
»Tiedän.»
»Varoittakaa häntä ja sanokaa, että se mies, jonka hän on tehnyt vihollisekseen, on raivoissaan, ja ettei hän tunne sitä miestä, jos ottaa kevyeltä kannalta hänen lähestymisensä. Sanokaa hänelle, että hän on jo matkalla — tiedän hänen olevan! — ja rientää hurjasti. Rukoilkaa häntä lähtemään pois niin kauan kuin on aikaa — jos on aikaa — ja välttämään vihollisensa kohtaamista ainakin vielä. Kuukausikin jo tekee suuren eron. He eivät saa kohdata toisiaan minun välitykselläni. Missä tahansa, mutta ei siellä. Milloin tahansa, mutta ei nyt! Ajakoon hänen vihollisensa häntä takaa ja löytäköön hänet itse, mutta ei minun avullani. Minun tunnollani on jo muutenkin kylliksi rikoksia.»
Tuli ei enää heijastunut hänen pikimustaan tukkaansa, ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä. Hänen kätensä oli irtautunut Harrietin käsivarresta, ja se paikka, jossa hän oli istunut, oli tyhjä.