KAHDESKOLMATTA LUKU
Pulmallinen kysymys
Marshalsean isän suosio mr Clennamia kohtaan ei lisääntynyt samassa määrässä kuin tämän vierailut Marshalseassa. Hänen tylsyytensä suuressa muistolahjakysymyksessä ei ollut omiaan herättämään isällisen sydämen ihailua, vaan pikemmin pahastumista tällä arkatuntoisella taholla, jossa sitä katsottiin suorastaan sivistyneen miehen tunteiden puutteeksi. Pettymyksen tunne tämän herrasmiehen suhteen pääsi pimittämään isällistä mieltä, koska mr Clennamilla ei näyttänytkään olevan sitä hienotunteisuutta, jolla isä luottavaisena oli hänet kaunistanut. Menipä isä niinkin pitkälle, että sanoi, perheensä keskuudessa, pelkäävänsä, ettei mr Clennam ollut mikään ylevämielinen mies. Hän huomautti, että hän Marshalsea-yhteiskunnan julkisena johtajana ja edustajana hyvin mielellään otti vastaan mr Clennamin, kun hän tuli tervehdyskäynnille mutta ei henkilökohtaisesti viihtynyt tämän herran seurassa. Hänestä tuntui puuttuvan jotakin (isä ei voinut sanoa mitä). Kaikesta huolimatta ei Marshalsean isä laiminlyönyt osoittamasta vieraalleen ulkonaista kohteliaisuutta, päinvastoin kohteli hän tätä erittäin huomaavaisesti, kenties toivoen hiljaisuudessa, että vaikkei hän ollut kylliksi loistavan antelias ja välitön kehoittamatta uudistaakseen muistolahjaansa, saattoi hänen luonteessaan kuitenkin olla ainesta kannattamaan hienotunteisen herrasmiehen osaa tähän suuntaan tähtäävässä kirjevaihdossa.
Clennamista tuli pian kolminkertaisesti huomattava vankilassa kävijä: ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka ensimmäisellä käynnillään sattui jäämään yöksi telkien taakse, ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli tiedustellut Marshalsean isän asioita, mielessään ällistyttävä tarkoitus vapauttaa hänet, ja ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli kiinnittänyt huomionsa Marshalsean lapseen. Hän ei ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, jota mr Chivery osoitti hänelle ollessaan virkatoimessaan, sillä hän ei huomannut suurtakaan eroa hänen ja muiden portinvartijoiden kohteliaisuuden välillä. Mutta eräänä iltana hämmästytti mr Chivery hänet äkkiä ja erottui jyrkästi virkaveljistään.
Mr Chivery, käyttäen taitavasti porttihuoneen tyhjentämisvaltaansa, oli onnistunut poistamaan sieltä kaikki maleksijat, joten Clennam tullessaan vankilasta tapasi hänet yksin virantoimituksessa.
»(Yksityisesti) Pyydän anteeksi, sir», sanoi mr Chivery salaperäisesti, »mutta mitä tietä aiotte kulkea?»
»Menen London Bridgen yli.» Hiukan hämmästyneenä katsoi hän mr Chiveryyn, joka hänestä näytti vaikenemisen vertauskuvalta, seistessään siinä avain huulilla.
»(Yksityisesti) Pyydän vielä kerran anteeksi», sanoi mr Chivery, »mutta voisitteko kiertää Horsemonger Lanen kautta? Olisiko teillä aikaa pistäytyä tällä kortilla mainitussa paikassa?» Ja hän pisti Clennamin käteen pienen kortin, joka oli painettu kiertelemään liiketuttavien keskuudessa, sekä Chiveryn että tupakkatehtailijoiden, jotka tuottivat maahan väärentämättömiä Havanna-sikaareja, Bengal-tupakkaa, hienotuoksuista kubalaista, erikoisnuuskaa j.n.e., j.n.e.
»(Yksityisesti) Ei ole kysymys tupakkakaupasta», ilmoitti mr Chivery. »Totta puhuen, asia koskee vaimoani. Hän tahtoisi mielellään puhua kanssanne, sir, eräästä asiasta, joka koskee — niin», sanoi mr Chivery vastaten Clennamin ymmärtävään katseeseen nyökäyttämällä päätänsä, »joka koskee häntä».
»Menen heti tapaamaan vaimoanne.»
»Kiitos, sir. Hyvin kiitollinen. Tämä mutka ei vaadi enempää kuin kymmenen minuuttia. Kysykää mrs Chiveryä.» Nämä huomautukset mr Chivery, joka jo oli laskenut hänet ulos, sanoi varovasti ulko-ovessa olevan pienen luukun läpi, jonka hän saattoi avata sisästäpäin pitääkseen, silloin kun tahtoi, silmällä vierailijoita.
Arthur Clennam, kädessä kortti, jossa osoite oli, saapui pian määräpaikkaansa. Se oli aivan pieni kauppapuoti, ja myymäpöydän takana istui siististi puettu nainen ommellen. Pieniä tupakkarasioita, pieniä sikaarilaatikoita, pieni piippuvalikoima, yksi tai pari pientä nuuskarasiaa, pieni kenkäsarvea muistuttava koje nuuskan mättämistä varten, siinä koko vähittäiskauppa varasto.
Arthur mainitsi nimensä ja luvanneensa mr Chiveryn kehoituksesta poiketa tänne. Hän luuli, että oli kysymys jostakin, mikä koski miss Dorritia. Mrs Chivery laski heti ompeluksen käsistään, nousi tuoliltaan myymäpöydän takaa ja pudisti surullisena päätänsä.
»Saatte nähdä heti», sanoi hän, »jos suvaitsette pistäytyä tänne».
Näin salaperäisesti puhuen saattoi hän vieraan pieneen puodinviereiseen huoneeseen, jonka pieni ikkuna oli hyvin pieneen pimeään takapihaan päin. Tässä pihassa koki joukko hursteja ja pöytäliinoja riippua itsensä kuiviksi parilla nuoralla, mutta tuloksetta, ilman puutteessa, ja näiden velttoina riippuvien vaatteiden keskellä istui tuolilla pieni, surkean näköinen nuori mies kuin laivan kannelle viimeiseksi eloon jäänyt merimies joka ei enää jaksanut kääriä purjeita kokoon.
»Meidän John», sanoi mrs Chivery.
Jottei osoittaisi puuttuvaa mielenkiintoa, kysyi Clennam, mitä hän siellä teki.
»Tämä on hänen ainoa virkistyksensä», selitti mrs Chivery pudistaen taas päätänsä. »Hän ei mene edes takapihalle, ellei siellä ole pesuvaatteita kuivamassa; mutta kun niitä on siellä suojaamassa häntä naapurien katseilta, istuu hän pihassa tuntimäärin. Tuntimäärin hän silloin oleskelee pihassa. Sanoo istuvansa siellä kuin lehtimajassa!» Mrs Chivery pudisti taas päätänsä, nosti äidillisesti esiliinan silmilleen ja saattoi vieraansa takaisin kauppapuolelle.
»Tehkää hyvin ja istukaa, sir», pyysi mrs Chivery. »Miss Dorritin tähden meidän John on tällainen, sir; pojan sydän murtuu hänen tähtensä, ja tahtoisinpa kysyä, mikä korvaus hänen vanhemmillensa suodaan, kun näin tapahtuu.»
Mrs Chivery, joka oli hauskannäköinen ja jota pidettiin suuressa arvossa Horsemonger Lanen seuduilla tunteiden ja keskustelukyvyn tähden, lausui tämän kaamean tyynesti ja alkoi heti taas pudistella päätänsä ja kuivailla silmiään.
»Sir», jatkoi hän, »te olette tuttu siinä perheessä, se kiinnittää mieltänne, ja teillä on siinä vaikutusvaltaa. Jos voitte edistää pyrkimyksiä, jotka tarkoittavat kahden nuoren onnea, niin pyydän teitä meidän Johnin tähden, ja heidän molempien tähden, tekemään niin.»
»Tänä lyhyenä aikana», vastasi Arthur hämmästyen, »jona olen tuntenut Pikku — jona olen tuntenut miss Dorritin, olen niin tottunut katsomaan häntä aivan toisenlaisessa valossa kuin missä nyt esitätte hänet, että hämmästytätte minua. Tunteeko hän poikanne?»
»He ovat kasvaneet yhdessä, sir», vastasi mrs Chivery, »leikkineet yhdessä».
»Tietääkö hän poikanne ihailevan häntä?»
»Oh, mitä sanotte, sir», huudahti mrs Chivery värähtäen kuin voitonriemuisena, »hän ei ole voinut nähdä poikaamme sunnuntaisin tietämättä sitä. Hänen kävelykeppinsäkin olisi jo aikoja kertonut sen, ellei hän sitä muuten tietäisi. Johnin kaltaiset nuoret miehet eivät hanki itselleen osoittelevia norsunluukäsiä tyhjän takia. Mistä minä itse olisin päässyt asian perille? Juuri samalla tavalla.»
»Ehkäpä miss Dorrit ei ole yhtä kärkäs arvaamaan kuin te, katsokaas.»
»Silloin hän tietää sen siksi, että se on selvin sanoin sanottu hänelle», vastasi mrs Chivery.
»Oletteko varma siitä?»
»Sir», vakuutti mrs Chivery, »yhtä varma kuin siitä, että tässä talossa olen. Ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin menevän ulos ja ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin palaavan kotiin ja tiesin hänen tehneen niin!» Näin yksityiskohtaisesti ja toistellen esittämällä asian sai mrs Chivery sanoilleen hämmästyttävästi vaikuttavan voiman.
»Saanko kysyä, kuinka hän tuli vaipuneeksi siihen toivottomuuden tilaan, joka näin suuresti huolestuttaa teitä.»
»Se tapahtui», kertoi mrs Chivery, »samana päivänä, jolloin tähän taloon näin Johnin palaavan näillä silmillä. Sen koommin ei tässä talossa enää ollut oma itsensä. Sen jälkeen ollut erilainen kuin milloinkaan ennen, siitä hetkestä alkaen, jolloin tähän taloon seitsemän vuotta takaperin minä ja hänen isänsä neljänneksittäin maksavina vuokralaisina muutimme!» Mrs Chiveryn erikoinen lauseenrakentamiskyky antoi näille sanoille valallisen vakuutuksen leiman.
»Rohkenenko kysyä, mitä itse ajattelette asiasta?»
»Kyllä», vastasi mrs Chivery, »ja minun vastaukseni teille on yhtä vilpitön ja tosi kuin se, että tässä puodissa seison. Meidän John on kaikkien suosiossa ja kaikki suovat hänelle hyvää. Hän leikki tytön kanssa, kun hän täällä pihassa lapsena leikki. Hän on tuntenut hänet siitä saakka. Hän lähti ulos tuona sunnuntai-iltapäivänä tässä samassa huoneessa päivällistä syötyään ja tapasi tytön joko sopimuksen mukaan tai muuten, sitä en voi sanoa. Hän kosi häntä. Hänen veljensä ja sisarensa ovat ylpeitä ja meidän Johnia vastaan. Hänen isänsä ajattelee vain itseänsä eikä tahdo antaa tytärtään kellekään. Näin ollen vastasi hän meidän Johnille: 'Ei, John, en voi ottaa teitä, en voi ottaa miestä ensinkään, en aio milloinkaan mennä naimisiin, minä aion uhrata elämäni muille, hyvästi, hakekaa itsellenne toinen arvoisenne vaimo ja unohtakaa minut!' Näin hän on tuomittu elinkautiseksi orjaksi heille, jotka eivät ansainneet ole, että hän heillä elinkautisena orjana olisi. Näin meidän John ei ole saanut osakseen muuta iloa kuin vilustua märkien vaatteiden keskellä ja esiintyä pihassa, kuten äsken näytin teille, murtuneena rauniona, joka särkee äidin sydämen!» Näin sanoen osoitti kelpo nainen pientä ikkunaa, josta näkyi hänen lohduton poikansa istumassa hiljaisessa lehtimajassa; ja taas äiti pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään ja rukoili molempien nuorten nimessä Clennamia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta nämä onnettomat tapahtumat saataisiin kääntymään hyvin päin.
Hän esitti asian niin uskottavasti ja Pikku Dorritin ja hänen perheensä väliset suhteet olivat sille niin epäämättömän oikeina perusteluina, ettei Clennam voinut ajatella asiaa varmaksi toisinkaan päin. Hän oli tullut kiintyneeksi Pikku Dorritiin aivan erikoisella tavalla — joka kiintymys erotti tytön hänen halvasta ja karkeasta ympäristöstään, — niin että tuntui pettymykseltä, epämiellyttävältä ja miltei tuskalliselta ajatella hänen olevan rakastunut takapihalla istuvaan nuoreen mr Chiveryyn tai johonkin toiseen hänen kaltaiseensa henkilöön. Toiselta puolen vakuutti hän itselleen, että Pikku Dorrit oli aivan yhtä hyvä ja yhtä uskollinen ja vilpitön, olkoonpa rakastunut mieheen tai ei, ja hänen halunsa tehdä Pikku Dorritista jonkinlainen kesy haltiatar erottamalla hänen sydämensä niistä ainoista ihmisistä, jotka hän tunsi, oli vain hänen oman mielikuvituksensa aiheuttama heikkous eikä mikään hyvänlaatuinen heikkous. Ja kuitenkin, hänen nuorekas ja puhtoisen viaton olemuksensa, hänen lempeä käytöksensä, hänen tunteellisen äänensä ja ilmeikkäiden silmiensä tenho, kaikki tämä joka paitsi hänen omaa yksilöllisyyttänsä oli herättänyt Clennamin mielenkiintoa, sekä sen lisäksi hänen ja hänen ympäristönsä välinen suuri erilaisuus eivät olleet eivätkä tulisi milloinkaan olemaankaan sopusoinnussa äsken esitetyn otaksuman kanssa.
Mietittyään kaikkea tätä — oikeastaan teki hän niin jo toisen puhuessa — hän vakuutti kelpo mrs Chiverylle, että tämä saattoi luottaa siihen, että hän aina panisi kaikkein parhaansa edistääkseen miss Dorritin onnea, mikäli se oli hänen vallassaan ja mikäli hän pääsi selville hänen toiveistaan. Samalla varoitti hän rouvaa pitämästä asiaa varmana ja ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sekä vaati vaiteliaisuutta ja asian salassapitämistä, jottei miss Dorrit joutuisi kärsimään, ja erittäinkin neuvoi eukkoa koettamaan saavuttaa poikansa luottamuksen päästäkseen täysin selville siitä, kuinka asiat todellisuudessa olivat. Viimemainittu varovaisuustoimenpide oli, arveli mrs Chivery, turha, mutta hän lupasi kuitenkin koettaa. Hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ei olisi saanut tästä keskustelusta kaikkea sitä lohdutusta, jota hän hartaasti oli toivonut, mutta kiitti siitä huolimatta Clennamia vaivasta, jota tämä hyväntahtoisesti oli nähnyt heidän tähtensä. He erosivat hyvinä ystävinä, ja Arthur meni matkaansa.
Kadun väentungos häiritsi hänen aivoissaan liikkuvaa asiatungosta, ja välttääkseen siitä johtuvaa sekasortoa ei Clennam mennytkään London Bridgellc päin, vaan käänsi kulkunsa Iron Bridgen suuntaan. Hän oli tuskin astunut sillalle, kun näki Pikku Dorritin astuvan edellään. Oli kaunis päivä, keveä tuuli puhalsi ja hän näytti juuri tulleen sinne saamaan raitista ilmaa. Clennamin lähtiessä tunti takaperin hänen isänsä huoneesta oli hän jäänyt sinne.
Tämä oli onnellinen sattuma ja edisti Clennamin pyrkimyksiä, hän kun halusi tehdä huomioita hänen ilmeestään ja käytöksestään, kun ei muita ollut läsnä. Hän joudutti kulkuaan, mutta jo ennen kuin hän saavutti Pikku Dorritin, käänsi tämä päätänsä.
»Pelästytinkö teitä?» kysyi Clennam.
»Luulin tuntevani askeleet», vastasi tyttö epäröiden.
»Ja tunsitteko ne, Pikku Dorrit? Tuskinpa saatoitte otaksua niitä minun askelikseni.»
»En otaksunut mitään. Mutta kun kuulin astuntaa, ajattelin, että se muistutti, ajattelin, että — se muistutti teidän astuntaanne.»
»Oletteko menossa edemmäksi?»
»En, sir, kävelen täällä vain hiukan virkistyäkseni.»
He kävelivät yhdessä, ja Pikku Dorritin luottavaisuus palasi taas, ja hän katsoi Clennamin kasvoihin sanoessaan, ympärilleen silmäiltyään:
»On niin kummallista. Ehkäpä ette voi käsittää sitä. Minusta tuntuu toisinaan kuin olisi melkein sydämetöntä kävellä täällä.»
»Sydämetöntä?»
»Niin; nähdä virta ja näin paljon taivasta, näin monta esinettä, nauttia tällaisesta vaihtelusta ja liikunnasta. Ja sitte palata vankilaan, katsokaas, ja tavata hänet aina samasta ahtaasta sopesta.»
»Ah niin! Mutta teidän tulee muistaa, että palatessanne tuotte mukananne kaikesta tästä saamanne vaikutuksen ja virkistyksen, jolla voitte ilahduttaa häntä.»
»Tuonko? Soisin niin olevan! Pelkään, että kuvittelette liikoja, sir, ja uskotte minusta liian paljon. Jos te olisitte vankilassa, niin voisinko tällä tavalla lohduttaa teitäkin?»
»Kyllä, Pikku Dorrit. Varmasti voisitte!»
Huulten värähdyksestä ja kasvoille häilähtäneestä kiihtymyksen varjosta päätteli Clennam, että hän ajatteli isäänsä. Hän oli vaiti jonkun hetken, jotta toinen ehtisi tointua. Pikku Dorrit, joka vapisi hänen käsivartensa varassa, oli vähemmin kuin milloinkaan sopusoinnussa mrs Chiveryn otaksuman kanssa, mutta hän ei ollut yhtä sovittamaton uuteen kuvitelmaan, joka nyt heräsi Clennamin mielessä, että nimittäin oli olemassa joku toinen toivottoman — se ei enää ollut kuvitelmaa — toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä.
He kääntyivät, ja Clennam sanoi: »Kas tässä tulee Maggy!» Pikku Dorrit katsahti ylös hämmästyen, ja he tulivat Maggya vastaan, joka nähdessään heidät pysähtyi kuin paikalleen naulittuna. Hän oli marssinut eteenpäin niin hajamielisenä ja toimessaan, ettei ollut huomannut heitä ennen kuin oli heidän kohdallaan. Hän kävi äkkiä niin noloksi ja syyllisen näköiseksi, että hänen koppansakin hahmo muuttui.
»Maggy, sinä lupasit jäädä isän luokse.»
»Niin olisin tehnytkin, pikku äiti, mutta hän ei sallinut sitä. Jos hän ottaa ja lähettää minut asialle, täytyy minun mennä. Jos hän ottaa ja sanoo: 'Maggy, juokse viemään tämä kirje, ja jos tuot hyvän vastauksen, saat kuusi pennyä’, niin täytyy minun ottaa se. Herrajesta, pikku äiti, mitäpä poloinen kymmenvuotias siihen voisi? Ja jos mr Tip — jos hän sattuu tulemaan sisään juuri kun menen ulos ja jos hän sanoo: 'Mihinkäs menet, Maggy?' ja jos minä vastaan: 'Menen sinne ja sinne', ja jos hän sanoo: 'Minäkin yritän', ja jos hän pistäytyy Georgelle ja kirjoittaa kirjeen ja antaa sen minulle ja sanoo: 'Vie tämä samaan paikkaan, ja jos tuot hyvän vastauksen, annan sinulle shillingin', niin se ei ole minun syyni, äiti.»
Arthur luki Pikku Dorritin maahan luoduista silmistä, kelle hän arvasi kirjeiden olevan osoitettuja.
»Menen sinne ja sinne. Kas niin! Sinne juuri olen matkalla», selitti Maggy. »Menen sinne ja sinne. Teillä ei, pikku äiti, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa — vaan teillä», ilmoitti Maggy kääntyen Arthurin puoleen. »Teidän pitäisi nyt tulla sinne ja sinne, jotta voisin antaa ne teille.»
»Ei meidän tarvitse olla niin tarkkoja tässä asiassa, Maggy, Anna minulle ne tässä vain», sanoi Clennam matalalla äänellä.
»Hyvä, no, tulkaa tien poikki», vastasi Maggy äänekkäästi kuiskaten. »Pikku äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään, eikä hän olisi milloinkaan saanutkaan tietää mitään, jos te olisitte mennyt, sinne ja sinne ettekä olisi kulkenut ja maleksinut täällä. Se ei ole minun syyni, minun täytyy tehdä mitä käsketään. Heidän pitäisi hävetä pyytäessään minulta sitä.»
Clennam meni tien poikki ja avasi kiireesti kirjeet. Isän lähettämässä sanottiin, että kirjoittaja odottamatta oli joutunut sellaiseen outoon tilanteeseen, että oli pettynyt Citystä saapuvan rahamäärän suhteen, jota hän varmasti oli odottanut, jonka tähden hän tarttui kynäänsä, koska onnettomain olosuhteiden, nimittäin kaksikymmentä kolme vuotta (kaksinaisesti alleviivattu) kestäneen vankeuden tähden oli estetty tulemasta itse, mitä hän toisin ollen ei suinkaan olisi laiminlyönyt — hän tarttui kynäänsä pyytääkseen mr Clennamia lainaamaan hänelle kolme puntaa kymmenen shillingiä velkakirjaa vastaan, jonka hän tässä liitti mukaan. Pojan kirje arveli, että mr Clennam varmasti olisi hyvillään kuullessaan, että hän vihdoin oli saanut erittäin tyydyttävän pysyvän toimen ja sen mukana hyvät täydellisen menestyksen toiveet; mutta senkautta, ettei hän, isäntänsä satunnaisen rahapulan tähden, ollut vielä tähän päivään saakka saanut palkkaansa (tässä pulmassaan oli mainittu isäntä vedonnut hänen jalomieliseen kärsivällisyyteensä, jota hän toivoi aina voivansa osoittaa lähimmäiselleen), samoin kuin erään kavalan ystävän petollisen menettelyn takia sekä elintarpeiden nykyisten korkeiden hintojen tähden oli hän joutunut perikadon partaalle, jonne syöksyisi, ellei saisi tänä iltana kello neljännestä vailla kuuteen kahdeksaa puntaa kokoon. Tämän summan — mr Clennam iloitsisi kuullessaan sen — oli hän jo useiden hänen rehellisyyteensä lujasti luottavain ystäväin auliilla avulla saanut kokoon; puuttui vain mitätön yhden punnan seitsemäntoista shillingin neljän pennyn suuruinen erä; tämän puuttuvan erän laina, kuukauden pituinen, tuottaisi runsain määrin tavallisia siunauksellisia seurauksia.
Näihin kirjeisiin vastasi Clennam lyijykynänsä ja lompakkonsa avulla heti; hän lähetti isälle, mitä tämä anoi, ja kieltäytyi kohteliaasti täyttämästä pojan pyyntöä. Sitte käski hän Maggya viemään vastaukset perille ja antoi hänelle shillingin, jota vaille hän muuten olisi jäänyt toisen asiansa epäonnistumisen tähden.
Kun hän oli palannut Pikku Dorritin luo ja he taas olivat alkaneet kävellä, sanoi tämä äkkiä:
»Luulen, että minun on paras lähteä nyt. Minun on paras mennä kotiin.»
»Älkää olko pahoillanne», pyysi Clennam. »Minä vastasin kirjeisiin. Ei niissä mitään ollut. Kyllähän sen tiedätte. Eivät ne mitään merkinneet.»
»Mutta minä pelkään», vastasi tyttö, »jättää heitä, pelkään jättää ketään heistä yksin. Kun minä menen, turmelevat he — tahtomattaan kyllä — Maggynkin.»
»Hänen asiansa oli aivan viatonta laatua, tyttörukan. Ja salatessaan sitä teiltä, luuli hän vain säästävänsä teitä huolilta.»
»Niin, toivon, että asia on niin. Mutta minun olisi kuitenkin paras mennä kotiin! Vain muutama päivä takaperin sanoi sisareni, että minä olen niin tottunut vankilaan, että olen omistanut sen sävyn ja luonteen. Niin kai onkin. Olen varma siitä, että niin on, kun näen kaiken tämän. Minun paikkani on siellä. Sinne sovin parhaiten. Menettelen sydämettömästi ollessani täällä, silloin kun voisin tehdä edes jotakin siellä. Hyvästi! Paljon parempi on, että pysyn kotona!»
Tuskainen tapa, jolla hän sanoi tämän, aivan kuin se olisi itsestään purkautunut hänen ahdistetusta sydämestään, liikutti niin Clennamia, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitään kuunnellessaan ja katsellessaan häntä.
»Älkää nimittäkö sitä kodiksi, lapseni!» pyysi hän. »Minun on aina tuskallista kuulla teidän sanovan sitä kodiksi.»
»Mutta sehän on koti! Mitäs muuta kotia minulla on? Miksi unohtaisin sitä hetkeksikään?»
»Sitä ette milloinkaan tee, rakas Pikku Dorrit, kun on kysymys hyvästä ja uskollisesti avusta ja palveluksesta.»
»Toivon, etten tee sitä, oi, toivon, etten tee sitä! Mutta minun on parempi pysyä siellä, menettelen paremmin, uskollisemmin ja onnellisemminkin, jos pysyn siellä. Pyydän, älkää seuratko minua, antakaa minun mennä yksin. Hyvästi. Jumala siunatkoon teitä. Kiitos, kiitos.»
Clennam tunsi, että oli parempi myöntyä hänen hartaaseen pyyntöönsä, eikä liikahtanut, kun hento olento riensi kiireesti hänen luotansa. Kun se oli häipynyt näkyvistä, kääntyi hän virtaan päin ja jäi miettimään.
Pikku Dorrit olisi aina tullut onnettomaksi noiden kirjeiden tähden, mutta miksi nyt noin syvästi, noin rajattomasti?
Kun hän oli nähnyt isänsä kerjäävän nukkavierussa valepuvussaan ja kun hän oli hartaasti pyytänyt Clennamia olemaan antamatta hänelle rahaa, oli hän ollut onneton, muttei tässä määrin. Jokin asia oli tehnyt hänet juuri nyt enemmän ja herkemmän tunteelliseksi. Niin, oliko olemassa joku jossakin toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä? Vai oliko epäluulo herännyt hänessä, Clennamissa, sen kautta, että sillan alla juokseva virta oli muistuttanut hänelle samaa virtaa sen juostessa ylempänä maassa, sen yksitoikkoista loiskinaa lauttaveneen keulaa vasten, rauhallisesti niin ja niin monta peninkulmaa tunnissa virtaavaa jokea, jossa oli tässä ruohikkoa, tuolla lumpeita eikä missään mitään epävarmaa eikä rauhatonta?
Hän ajatteli kauan lapsiraukkaansa, Pikku Dorritia, siinä seistessään, ajatteli häntä kotiin kulkiessaan, yhä ajatteli häntä yöllä, ajatteli sittenkin, kun päivä taas palasi kierrokseltaan. Ja lapsiraukka, Pikku Dorrit, ajatteli häntä — liian uskollisesti, ah, aivan liian uskollisesti — Marshalsean muurien varjossa!