SEITSEMÄSKYMMENES LUKU
Loppu
Kauniina syyspäivänä istui Marshalsean vanki, joka oli heikko, mutta muuten parantunut, kuunnellen ääntä, joka luki hänelle. Kauniina syyspäivänä, jolloin kultaiset vainiot olivat niitetyt ja uudelleen kynnetyt, jolloin kesän hedelmät olivat kypsyneet ja hävinneet, jolloin ahkerat sormet olivat poimineet vihreät humalarivit tyhjiksi, jolloin omenat heloittivat ruskeanpunaisina hedelmätarhoissa ja pihlajanmarjat purppuranpunaisina kellastuneessa lehvistössä. Metsissä näkyi jo siellä täällä tulevan kovan talven tuikahduksia, oksien välissä kun oli outoja aukeamia, joiden läpi näköala loisti selväpiirteisenä ja kirkkaana, vapaana kesän uneliaasta autereesta, joka oli leijaillut sen yllä luumupuiden kukkiessa. Niin ei myöskään meri rannalta katsoen enää päilynyt unisena kesälämmössä, vaan sen tuhannet säkenöivät silmät olivat auki, ja sen koko pinta oli riemuisessa liikkeessä rannan vilpoisesta hiekasta alkaen pieniin purjeisiin asti, jotka liitelivät taivaanrannalla kuin syksyn välittämät puista lentelevät lehdet.
Muuttumattomana, kuivana, värittömänä seisoi vankila katsellen välinpitämättömänä kaikkia vuodenaikoja köyhyyden ja huolten leimaamilla kasvoillaan heijastamatta sädettäkään kaikesta ympäröivästä kauneudesta. Kukkipa kesä kuinka kauniina hyvänsä ympärillä, sen tiilet ja ristikkotangot kantoivat aina samaa kuollutta kukintaa. Kuitenkin, kuunnellessaan lukevaa ääntä, kuuli Clennam siinä kaiken sen hyvän, mitä suuri luonto antaa ihmiselle, kuuli ne rauhoittavat säveleet, joita se laulaa hänelle. Vain tämän äidin polven ääressä hän oli seissyt pikku lapsena suurine toiveineen, saaden osakseen sitä hellyyden ja nöyryyden satoa, joka kasvaa aikaisin kylvetystä mielikuvituksen viljelyksestä, seissyt mylviviltä myrskyiltä suojaavien tammien turvissa, joiden jykevät juuret työntyvät lastenkamarissa itävistä terhoista. Tässä äänessä, joka luki hänelle, hän kuuli kaikuja tällaisista ennen kokemastaan tunteista, kaikuja jokaisesta säälivästä ja hellästä kuiskauksesta, joka oli hiipinyt hänen luoksensa hänen elämiänsä varrella.
Kun ääni vaikeni, pani hän käden silmillensä jupisten, että valo huikaisi niitä.
Pikku Dorrit laski kirjan kädestään ja nousi tyynesti vetääkseen uutimet ikkunan eteen. Maggy istui entisellä paikallaan käsityönsä ääressä. Valo himmeni, ja Pikku Dorrit siirsi tuolinsa lähemmäksi Arthuria.
»Tämä loppuu pian, rakas mr Clennam. Mr Doycen kirjeet teille ovat täynnä ystävyyttä teitä kohtaan ja mr Rugg sanoo, että hänen saamansa kirjeet ovat täynnä apua ja että kaikki (kun ensimmäinen suuttumus on ohi) ovat niin hienotunteisia ja puhuvat niin hyvää teistä, että kaikki kyllä pian taas päättyy.»
»Rakas tyttö. Rakas ystävä. Hyvä enkelini!»
»Te kehutte minua liiaksi. Ja kuitenkin tunnen itseni niin onnelliseksi kuullessani teidän puhuvan näin lämpimästi ja — tuntiessani» — Pikku Dorrit katsoi hänen silmiinsä — »ja tuntiessani, kuinka vilpittömästi tarkoitatte, mitä sanotte, etten voi kieltää teitä siitä».
Clennam nosti hänen kätensä huulilleen.
»Te olette ollut täällä monen monta kertaa, vaikken ole nähnyt teitä,
Pikku Dorrit?»
»Kyllä, olen ollut täällä toisinaan, vaikken ole tullut sisään.»
»Hyvin usein?»
»Jotenkin usein.»
»Joka päivä?»
»Lienen käynyt täällä», vastasi Pikku Dorrit epäröiden, »vähintäin kahdesti joka päivä».
Arthur olisi voinut päästää pienen käden irti, suudeltuaan sitä taas lämpimästi, ellei se pehmeästi pysyen paikallaan olisi näyttänyt pyytävän, että sitä edelleen pidettäisiin. Hän otti sen molempien käsiensä väliin, ja se jäi hiljaa lepäämään hänen rinnalleen.
»Rakas Pikku Dorrit, minun vankeuteni ei ole ainoa, mikä pian loppuu.
Teidän uhrautumisenne täytyy myöskin loppua. Meidän täytyy oppia
eroamaan taas ja kulkemaan kumpikin omaa tietämme kaukana toisistamme.
Ettehän ole unohtanut, mitä puhelimme, kun palasitte tänne?»
»Oi en, en ole unohtanut sitä. Mutta jotakin on — olettehan oikein reipas tänään, ettekö olekin?»
»Oikein reipas.»
Käsi, jota hän piteli, hiipi hiukan lähemmäksi hänen kasvojansa.
»Oletteko kyllin reipas kuulemaan, kuinka suuren omaisuuden olen saanut?»
»Olen hyvin iloinen saadessani kuulla sen. Mikään rikkaus ei ole liian suuri Pikku Dorritille.»
»Olen kärsimättömästi odottanut saadakseni kertoa teille siitä. Olen ikävöinyt saadakseni puhua siitä kanssanne. Onko ihan varmaa, ettette ota sitä vastaan?»
»En ikinä!»
»Onko myös varmaa, ettette ota puoltakaan siitä?»
»En ikinä, rakas Pikku Dorrit!»
Kun hän äänettömänä katsoi Arthuriin, oli hänen rakastavissa kasvoissaan jotakin, mitä toinen ei täysin ymmärtänyt, jotakin, mikä olisi voinut milloin tahansa puhjeta kyyneliin, mutta samalla jotakin onnellisia ja ylpeää.
»Varmaan olette pahoillanne, kun kerron teille Fannystä. Fanny-raukka on menettänyt kaikki. Hänellä ei ole mitään muuta kuin miehensä tulot. Kaikki, mitä isä antoi hänelle hänen mennessään naimisiin, on menetetty, samoin kuin teidän rahanne ovat menetetyt. Ne oli uskottu samoihin käsiin, ja kaikki on mennyttä.»
Arthur oli enemmän järkytetty kuin hämmästynyt tästä. »Toivein, ettei olisi käynyt niin pahasti, mutta olen pelännyt suurta menetystä sillä suunnalla, koska tiesin hänen miehensä ja petturin keskinäisen suhteen.»
»Niin. Kaikki on mennyttä. Olen hyvin pahoillani Fannyn tähden, niin kovin pahoillani Fanny-raukan tähden. Ja poloisen veljeni tähden niinikään!»
»Oliko hänenkin omaisuutensa samoissa käsissä?»
»Oli! Ja kaikki on mennyttä. — Kuinka suuren arvelette oman rikkauteni olevan?»
Kun Arthur katsoi häneen kysyvästi, aavistuksen herätessä hänen mielessään, veti hän pois kätensä ja painoi kasvonsa siihen paikkaan, jossa se oli levännyt.
»Minä en omista yhtään mitään. Olen yhtä köyhä kuin täällä eläessäni. Kun isä kävi Englannissa, uskoi hän koko omaisuutensa samoihin käsiin, ja kaikki on mennyttä. Oi rakkaani, onko ihan varmaa, ettette nyt tahdo jakaa omaisuuttani kanssani?»
Suljettuna Arthurin syliin, painettuna hänen sydäntänsä vasten, hänen miehekkäät kyyneleensä poskellaan, Pikku Dorrit kiersi hennon kätensä hänen kaulaansa ja teki renkaan täydelliseksi toisella kädellänsä.
»Milloinkaan emme enää eroa, rakas Arthur, ei milloinkaan elämässä! En koskaan ennen ole ollut rikas enkä ylpeä enkä onnellinen. Olen onnellinen, koska te otatte minut, ylpeä, koska olette kieltäytynyt minusta, ja onnellinen, koska saan olla kanssanne täällä vankilassa, samoin kuin olisin onnellinen, jos minun täytyisi palata kanssanne tänne — jos se olisi Jumalan tahto — saadessani lohduttaa ja palvella teitä rakkaudellani ja uskollisuudellani. Minä olen teidän omanne aina ja kaikkialla! Rakastan teitä hellästi. Tahtoisin viettää elämäni täällä teidän kanssanne, ansaitsisin työlläni jokapäiväisen leipämme mieluummin kuin ottaisin vastaan maailman suurimman omaisuuden, mieluummin kuin olisin maailman ylhäisin nainen. Oi jospa isäraukka tietäisi, kuinka onnelliseksi sydämeni nyt viimein on tullut tässä huoneessa, jossa hän kärsi monta monituista vuotta!»
* * * * *
Maggy oli tietysti alusta pitäen tuijottanut silmät selällään ja jo aikoja sitten ollut itkeä silmänsä puhki. Nyt hän oli niin ylenmäärin onnellinen, että syleiltyään pikku äitiänsä kaikin voimin ryntäsi portaita alas kuin merimiestanssija, etsien jotakuta, jolle voisi jakaa iloansa. Ja kenet Maggy voi tavata, ellei Floraa ja mr F:n tätiä? Ja tämän kohtaamisen luonnollisena seurauksena oli, että Pikku Dorrit tapasi heidät odottamassa, kun hän runsaan parin kolmen tunnin kuluttua oli lähdössä pois.
Floran silmät olivat hiukan punaiset ja hän näytti menettäneen mielensä tasapainon. Mr F:n täti oli niin jäykkä, että häntä näytti olevan mahdoton taivuttaa ilman vahvaa konetta. Hänen hattunsa oli peloittavalla tavalla kiinnitetty takaraivolle ja hänen kivinen laukkunsa oli niin kova kuin hirviön pää olisi muuttanut sen kiveksi ja itse mennyt sen sisään. Näin vaikuttavasti varustettuna ja istuen kaikkien näkyvissä vankilanjohtajan asunnon portailla oli mr F:n täti näiden parin kolmen tunnin ajan ollut kaupunginosan nuorison sukkeluuksien esineenä, purppuranpunaisena torjuen niitä sateensuojansa nupilla.
»Olen kiusallisesti tietoinen siitä, miss Dorrit», sanoi Flora, »että näyttää tunkeilevalta ehdottaa kohtausta missä hyvänsä henkilölle, joka on niin paljoa minun yläpuolellani rikkautensa tähden ja niin kunnioitettu ja hemmoteltu hienoimmissa piireissä vaikkei kohtauspaikka olisikaan pihanpuolinen kahvila joka on aivan sopimaton teidän arvollenne, mies on kyllä kohtelias mutta Arthurin tähden — en pääse siitä vaikka se nyt on vielä paljoa sopimattomampi kuin Doyce ja Clennam ikinä oli — mutta tahtoisin vielä sanoa viimeisen huomautuksen tahtoisin antaa viimeisen selityksen ehkä hyvä sydämenne antaa anteeksi ja suo minulle tilaisuuden siihen tässä vaatimattomassa paikassa kolmen munuaispiirakan varjolla.»
Oikealla tavalla tulkiten tämän jotenkin hämärän puheen vastasi Pikku Dorrit, että hän oli kokonaan Floran käytettävissä, minkä jälkeen Flora ohjasi hänet kadun poikki puheena olevaan kahvilaan; mr F:n täti astui kankeana ja jäykkänä perässä alituisesti heittäytyen hevosten jalkoihin joutumisen vaaraan, osoittaen siinä sitkeyttä ja uljuutta, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoituksen.
Kun kolme munuaispiirakkaa, joiden varjolla keskustelun piti tapahtua, tuotiin heidän eteensä kolmella pienellä tinalautasella, kunkin piirakan päässä koristeellinen syvennys, johon ennenmainittu kohtelias mies kaatoi kastiketta torvisuisesta kannusta, aivan kuin olisi täyttänyt lamppuja, silloin otti Flora nenäliinan esille.
»Jos mielikuvitus joskus kauniissa unelmissa on uskotellut», aloitti hän, »että kun Arthur — en vei päästä siitä suokaa anteeksi — taas pääsisi vapaaksi niin maistuisi näinkin vähän murea piirakka kuin tämä jossa on munuaista vain muskottipähkinän kokoinen ripponen uskollisen käden tarjoamana mutta sellaiset unelmat ovat häipyneet iäksi ja sammuneet, uutta kun kuulen että hän on aikeissa solmia hellempiä suhteita pyydän vakuuttaa että sydämestäni toivotan kaikkea hyvää teille molemmille ja etten huomaa vähintäkään vikaa kummassakaan, surulista on ajatella että ennenkuin aika oli tehnyt minut paljoa vähemmän solakaksi kuin ennen ja kauhean punaiseksi vähimmästäkin ponnistuksesta varsinkin syötyäni se on aivan kuin jotakin ihottumaa niin siitä olisi voinut tulla tosi elleivät vanhemmat olisi tarttuneet asiaan ja sitä seurasi sielullinen tylsyydenpä kunnes mr F. ilmestyi kädessään salaperäinen johtolanka kuitenkaan en tahdo olla halpamainen ketään kohtaan ja toivotan onnea teille molemmille.»
Pikku Dorrit tarttui hänen käteensä ja kiitti häntä kaikesta hänen entisinä aikoina osoittamastaan hyvyydestä.
»Älkää sanoko sitä hyvyydeksi», vastasi Flora suudellen häntä vilpittömästi, »sillä te olitte aina maailman kiltein ja paras olento jos saan sanoa sen ja rahallisestikin edullista sillä te olitte itse omatunto vaikka minun täytyy lisätä paljoa miellyttävämpi kuin minun on ollut minulle vaikka toivon ettei minun omatuntoni ole sen syyllisempi kuin muidenkaan kuitenkin olen aina huomannut että se on taipuvampi tekemään minut surulliseksi kuin iloiseksi se nähtävästi nauttii tehdessään niin mutta nyt lörpöttelen mutta tahtoisin saada sanotuksi ennenkuin loppukohtaus tulee että soisin vanhan ystävyyden tähden Arthurin saavan tietää etten ole hyljännyt häntä vastoinkäymisessä vaan olen kulkenut edestakaisin tiedustelemassa voisinko auttaa häntä jollakin tavoin ja että istuin kahvilassa jonne he ystävällisesti toivat hotellista jotakin lämmintä juotavaa tunti tunnilta ja pidin hänelle seuraa kadun poikki hänen siitä mitään tietämättä.»
Floralla oli todella kyyneleet silmissä, ja se kaunisti häntä.
»Ennen kaikkea», jatkoi Flora, »pyydän teitä rakkakin ystävä jos suotte anteeksi sellaisen tuttavallisuuden henkilön puolelta joka elää aivan erilaisissa piireissä että antaisitte Arthurin ymmärtää, etten ole varma siitä eikö tuo kaikki meidän välisemme ollut pelkkää hölynpölyä vaikka kylläkin miellyttävää aikanaan ja surullista myös ja varmasti mr F. sai aikaan muutoksen ja kun lumous kerta oli voitettu ei ollut enää syytä odottaa mitään tapahtuvan ellei sitä uudelleen olisi loihdittu voimaan jota monenkaltaiset yhteenliittyneet seikat estivät tapahtumasta näistä oli kenties vaikuttavin se ettei sen pitänyt tapahtua, en voi kuitenkaan vakuuttaa etten jos se olisi ollut Arthurin mielen mukaista ja olisi tapahtunut luonnollisella, tavalla olisi ollut hyvin iloinen sillä olen vilkasluontoinen ja ikävystyn kotona sillä isä on väsyttävin mies maailmassa eikä ensinkään parantunut senjälkeen kun murhapolttaja leikkasi hänen hiuksensa niin etten ole nähnyt mokomaa eläissäni mutta kateus ei kuulu luonteeseeni eikä pahansuopaisuus vaikka minulla on paljon vikoja.»
Kykenemättä tarkoin seuraamaan mrs Finchingiä tässä sokkelokujassa ymmärsi Pikku Dorrit kuitenkin tarkoituksen ja lupasi mielellään suorittaa hänelle uskotun tehtävän.
»Rakkauteni temppeli on nyt luhistunut», lausui Flora nauttien tunnelmasta, »pylväs kaatunut ja pyramiidi seisoo ylösalaisin käännettynä mitä onkaan sen alla älkää sanoko sitä houreeksi älkää sanoko sitä heikkoudeksi älkää sanoko sitä hulluudeksi minun täytyy nyt jäädä yksinäisyyteen katselemaan menneiden riemujen tuhkaa mutta rohkenen vielä pyytää saada maksaa piirakat joiden vaatimattomalla varjolla olen saanut tämän keskustelumme toimeen ja sanoa jäähyväiset ikipäiviksi!»
Mr F:n täti, joka oli syönyt piirakkansa hyvin juhlallisesti ja suunnitellut jotakin kauheata tekoa siitä alkaen kun oli istunut julkiselle paikalle vankilanjohtajan rapuille, käytti nyt tilaisuutta lausuakseen seuraavat sibyllamaiset sanat veljenpoika-vainajansa leskelle:
»Tuo hänet tänne, niin heitän hänet ulos ikkunasta!»
Flora koetti turhaan rauhoittaa tätä erinomaista naista selittämällä, että he nyt lähtisivät kotiin syömään päivällistä. Mr F:n täti toisteli itsepintaisesti: »Tuo hänet tänne, niin heitän hänet ulos ikkunasta!» Toisteltuaan tätä kehoitusta lukemattomia kertoja ja mulkoillen vihamielisesti Pikku Dorritiin risti mr F:n täti käsivartensa ja istui kahvilahuoneen nurkkaan lujamielisesti kieltäytyen liikahtamasta ennenkuin »hän» oli tuotu paikalle ja heitetty ikkunasta ulos.
Asioiden näin ollen Flora mainitsi Pikku Dorritille, ettei viikkokausiin ollut nähnyt mr F:n tätiä näin vilkkaana ja tarmokkaana, että hänen täytyisi »kenties tuntimäärin» viipyä kahvilassa, kunnes taipumaton vanha rouva leppyisi, ja että hän parhaiten tulisi yksin toimeen hänen kanssansa. He erosivat siis mitä ystävällisimmällä tavalla ja ystävällisimmin tuntein molemmin puolin.
Koska mr F:n täti kesti kuin luja linnoitus ja Flora oli virkistyksen tarpeessa, lähetettiin sananviejä ravintolaan noutamaan ennenmainittua pikaria, joka myöhemmin uudelleen täytettiin. Pikarin sisällön, sanomalehden ja valiopiirakoiden avulla kesti Flora tämän odotusajan varsin hyväntuulisena, vaikka hän tosin silloin tällöin joutui ymmälle typerän huhun aiheuttamien seurausten tähden: ympäristössä kerrottiin herkkäuskoisten lasten keskuudessa, että muuan vanha rouva oli myynyt itsensä kahvilaan piirakkatäytteeksi ja että hän nyt istui kahvilan vierashuoneessa kieltäytyen täyttämästä sopimusta. Tämä juttu houkutteli niin suuren joukon sekä tyttöjä että poikia paikalle, että se hämärän tullessa haittasi liikettä siinä määrin, että kahvilan isäntä varsin jyrkästi vaati mr F:n tätiä poisvietäväksi. Ajurin vaunut tuotiin siis ovelle ja isännän ja Floran yhteisin ponnistuksin saatiin mr F:n täti houkutelluksi niihin; tosin hän vielä pisti päänsä ikkunasta ja vaati »häntä» tuotavaksi paikalle ennenmainittua tarkoitusta varten. Koska huomattiin tämän ihmeteltävän johdonmukaisen naisen tässä tilaisuudessa luovan murhaavia silmäyksiä Marshalseahan päin, on otaksuttu hänen tarkoittaneen uhkillaan Arthur Clennamia. Tämä on kuitenkin pelkkä otaksuma; kuka se henkilö oli, joka mr F:n tädin tyydytykseksi olisi ollut tuotava paikalle, mutta jota ei milloinkaan tuotu, se ei ikinä selvinne.
* * * * *
Syyspäivät kuluivat, eikä Pikku Dorrit enää kertaakaan tullut
Marshalseaan lähteäkseen sieltä tapaamatta Arthuria. Ei, ei, ei.
Eräänä aamuna kuunteli Arthur taas niiden keveiden jalkojen ääntä, jotka joka aamu kuin siivin kantoivat Pikku Dorritin hänen syliinsä tuoden uuden rakkauden taivaista kirkkautta tähän huoneeseen, missä vanha rakkaus oli taistellut niin ankarasti ja pysynyt niin uskollisena, ja silloin hän erotti, ettei Pikku Dorrit tullut yksin.
»Rakas Arthur», sanoi hänen iloinen äänensä oven takaa, »mukanani on täällä eräs. Saanko tuoda hänet sisään?»
Arthur oli askeleista huomannut, että siellä tuli kaksi. Hän vastasi »kyllä», ja Pikku Dorrit toi mr Meaglesin mukanaan. Tämä oli päivettynyt ja hilpeä, avasi sylinsä ja sulki Arthurin siihen kuten päivettynyt ja hilpeä isä ainakin.
»No, nyt olen tyytyväinen», sanoi mr Meagles parin minuutin kuluttua. »Nyt on kaikki ohi. Arthur, rakas ystäväni, tunnustakaa pois, että odotitte minua aikaisemmin tulevaksi.»
»Niin tein», myönsi Arthur, »mutta Amy kertoi —»
»Pikku Dorrit. Ei milloinkaan muuta nimeä.» (Tämä kuiskattiin Arthurin korvaan.)
»— mutta Pikku Dorritini sanoi, ettei minun pitänyt kysyä mitään selitystä eikä odottaa teitä ennenkuin näkisin teidät täällä».
»Ja nyt näette minut, poikani», sanoi mr Meagles ja pudisti lujasti hänen kättänsä, »ja nyt selitän teille kaikki ja mitä hyvänsä. Asia on kyllä niin, että minä olin täällä — tuin suoraan allonsien ja marchonsien maasta, muuten en kehtaisi katsoa teitä silmiin tänä päivänä — mutta te ette ollut seurustelukunnossa, ja minun oli lähdettävä taas matkaan tapaamaan Doycea.»
»Doyce-parka!» huokasi Arthur.
»Älkää antako hänelle nimiä, joita hän ei ansaitse», sanoi mr Meagles. »Hän ei ole mikään raukka, hän menestyy hyvin. Hän on ihmeellinen mies siellä vieraassa maassa. Vakuutan teille, että hän raivaa itsellensä tien kuin tuli. Hän on oikein joutunut omalle alalleen, niin on. Siellä, missä he eivät tahdo saada mitään tehdyksi ja löytävät miehen, joka tekisi sen, siellä mies on kuin jalaton; mutta missä tahdotaan saada jotakin tehdyksi ja löytyy siihen pystyvä mies, siellä tämä mies on kuin tuli ja leimaus. Teidän ei tarvitse enää vaivata verukevirastoa. Tietäkää, että Dan on päässyt eteenpäin ilman heitä.»
»Millaisen kuorman nostattekaan hartioiltani!» huudahti Arthur. »Kuinka onnelliseksi teettekään minut!»
»Onnelliseksi!» tiuskasi mr Meagles. »Älkää puhuko onnellisuudesta. ennenkuin olette nähnyt Danin. Vakuutan teille, että Dan johtaa laitoksia ja suorittaa siellä sellaisia töitä, että hiukset nousisivat pystyyn päässänne, katsellessanne sitä. Hän ei ole mikään julkinen pahantekijä nyt, totta vie! Hän on saanut mitaleja ja nauhoja, tähtiä ja ristejä ja jos joitakin hetaleita, kuin synnynnäinen aatelismies. Mutta me emme saa puhua kaikesta tästä täällä.»
»Miksei?»
»Ei toki!» sanoi mr Meagles pudistellen päätänsä perin totisena. »Hänen täytyy piilottaa kaikki sellaiset lukon taakse tullessaan tänne. Ne eivät kelpaa täällä. Tässä suhteessa Britannia on perin kateellinen — ei itse tahdo antaa lapsillensa tällaisia kunniamerkkejä eikä salli näyteltävän niitä, joita he ovat saaneet muissa maissa. Ei, ei, Dan!» Ja mr Meagles pudisti päätänsä. »Se ei käy täällä!»
»Jos näiden tietojen asemesta olisitte tuonut minulle kaksin verroin sen, mitä olen menettänyt», huudahti Arthur, »niin se ei olisi ilahduttanut minua niin kuin nämä uutiset!»
»No tietysti, tietysti!» myönsi mr Meagles. »Tiesin tämän, rakas ystäväni, ja siksi kerroin sen ensi suunavauksella. No, palatkaamme siihen, että tavoittelin Doycea. Ja löysin hänet. Juoksin häntä vastaan keskellä tuollaisten ruskeiden, likaisten koirien laumaa: heillä on naisen yömyssy päässä, ihan liian iso heille, ja he sanovat olevansa arabialaisia ja muita kummallisia rotuja. Tunnettehan te ne? Hyvä! Hän tuli suoraan minun luokseni ja minä menin suoraan hänen luoksensa ja sitte me palasimme yhdessä.»
»Onko Doyce Englannissa?» huudahti Arthur.
»Kas niin!» päivitteli mr Meagles, levitellen käsiänsä, »minä en ensinkään selviydy tällaisista tehtävistä. En tiedä, kuinka minun olisi käynyt, jos olisin joutunut valtiomiesuralle — ehkä hyvinkin! Lyhyesti, Arthur, me olemme molemmat olleet Englannissa kaksi viikkoa! Ja jos aiotte kysyä, missä Doyce tällä hetkellä on, niin vastaan yksinkertaisesti — täällä! Ja nyt voin taas vapaasti hengittää!»
Doyce ryntäsi sisään oven takaa, tarttui Arthurin molempiin käsiin ja puhui loput puolestaan itse.
»Minun sanottavassani on kolme kohtaa, rakas Clennam», sanoi Doyce ja valmistautui muovailemaan notkealla peukalollansa kutakin erikseen kämmenellään, »ja niistä suoriudun pian. Essiksikään ette saa virkkaa sanaakaan menneistä. Te erehdyitte laskelmissanne. Tiedän, mitä sellainen merkitsee. Se haittaa koko koneistoa, ja työ epäonnistuu. Te viisastutte vahingosta ja vältätte tällaista vastedes. Minun on käynyt samalla tavalla konetta rakentaessani. Jokainen erehdys opettaa miehelle jotakin, jos hän tahtoo oppia; ja te olette kylliksi järkevä mies, ottaaksenne oppia tästä erehdyksestä. Tämän verran ensimmäisestä kohdasta. Toiseksi. Olin pahoillani siitä, että otitte asian niin raskaaksi ja syytitte itseänne niin ankarasti; aioin matkustaa yötä päivää tullakseni kotiin järjestämään asiat ystävämme avulla, kun tapasin hänet, kuten hän äsken kertoi. Kolmanneksi. Me molemmat sovimme keskenämme siitä, että kaikkien kärsimystemme jälkeen, mielenmasennuksenne ja sairautenne jälkeen, olisi hauskaa, jos voisimme pitää asian salassa ja tietämättänne järjestää kaikki kuntoon ja sitte yllättää teidät kertomalla, että asiat ovat järjestyksessä, että kaikki on selvää ja liikkeemme entistä enemmän tarvitsee teidän apuanne ja että uusi ja menestyksellinen ura avautuu teille ja minulle yhtiökumppaneina. Tämä kolmannesta kohdasta. Mutta tiedättehän, että aina jätämme jonkun verran tilaa hankauksen varalle, ja niin olen minäkin varannut tilaa vetäytyäkseni pois. Rakas Clennam, minä luotan täydellisesti teihin ja te voitte olla aivan yhtä hyödyllinen minulle kuin minä olen tai olen ollut teille; entinen paikkanne odottaa teitä, eikä mikään pidätä teitä täällä puoltakaan tuntia.»
Äänettömyys vallitsi huoneessa eikä sitä häiritty, ennenkuin Arthur oli hetken seissyt ikkunan ääressä selin heihin päin ja hänen pieni tuleva vaimonsa tullut hänen luoksensa ja seissyt hänen rinnallaan siinä.
»Sanoin äsken jotakin», sanoi Daniel Doyce silloin, »mikä ei osunut aivan kohdalleen. Sanoin, ettei mikään pidätä teitä, Clennam, täällä enää puoltakaan tuntia. Erehdynkö otaksuessani, että mieluummin lähdette täältä vasta huomisaamuna? Arvaanko, olematta ylen viisas, minne tahdotte mennä suoraan näiden muurien sisäpuolelta, tästä huoneesta?»
»Kyllä arvaatte», vastasi Arthur. »Se on ollut mielituumamme.»
»Hyvä!» sanoi Doyce. »Jos tämä nuori neiti tahtoo kunnioittaa minua pitämällä minua neljäkolmatta tuntia isänsijaisena, niin lähden ajelulle hänen kanssansa St. Paulin kirkolle ja luulen tietäväni, mitä asiaa meillä on sinne.»
Pikku Dorrit ja hän lähtivät sitte kohta ulos yhdessä ja mr Meagles viipyi vielä hetkisen puhuakseen pari sanaa ystävänsä kanssa.
»Otaksun, Arthur, ettette välttämättä tahdo, että äiti ja minä olemme läsnä huomenna, ja me pysymme poissa. Se muistuttaisi kovin Petiä, ja äidillä on niin hellä sydän. Parasta on, että, hän pysyy kotona ja minä pidän hänelle siellä seuraa.»
Sitten he erosivat vähäksi aikaa. Ja päivä päättyi ja yö päättyi, aamu tuli, ja Pikku Dorrit, puettuna yksinkertaisesti kuten aina ja vain Maggy mukanansa, tuli vankilaan päivänpaisteen kanssa. Köyhä huone oli onnellinen paikka sinä aamuna. Maailmassa ei ollut toista huonetta niin täynnä tyyntä iloa!
»Armaani, miksi Maggy sytyttää tulen uuniin?» ihmetteli Arthur. »Mehän lähdemme heti.»
»Minä pyysin häntä tekemään niin. Olen saanut sellaisen oudon päähänpiston. Tahtoisin, että polttaisit jotakin puolestani.»
»Mitä?»
»Vain tämän kokoontaitetun paperin. Jos tahdot pistää sen tuleen omin käsin juuri tällaisena, on mielihaluni tyydytetty.»
»Taikauskoako, lemmittyni? Onko se jonkinlainen taikatemppu?»
»Se on mitä vain haluat, oma ystäväni», vastasi Pikku Dorrit nauraen loistavin silmin ja nousten varpaillensa suudellakseen häntä, »kunhan vain teet, mitä pyydän, kun tuli leimahtaa liekkiin».
Näin he seisoivat tulen, ääressä odottaen; Clennam oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärillensä, ja valkea heijastui, kuten usein ennen tässä samassa paikassa, Pikku Dorritin silmistä. »Joko se palaa kyllin kirkkaasti?» kysyi Arthur. »Jo, aivan kylliksi», vastasi Pikku Dorrit. »Vaatiiko taikatemppu myös jotakin sanottavaksi?» tiedusteli Arthur pidellessään paperia liekin yllä. »Voit sanoa (ellei sinulla ole mitään sitä vastaan): 'Minä rakastan sinua!'» vastasi Pikku Dorrit. Arthur sanoi niin, ja paperi paloi poroksi.
He menivät hyvin rauhallisesti pihan poikki, sillä siellä ei ollut ketään, vaikka moni silmäpari salaa kurkisti ikkunoista. Porttihuoneessa oli vain yhdet, vanhastaan tutut kasvot. Kun he molemmat olivat lähestyneet niitä ja lausuneet monta ystävällistä sanaa, kääntyi Pikku Dorrit vielä viimeisen kerran ja ojensi kätensä sanoen: »Hyvästi, hyvä John! Toivon teidän tulevan vielä hyvin onnelliseksi, hyvä ystävä!»
Sitte he nousivat läheisen St. Georgen kirkon portaita ylös, astuen alttarin luo, jossa Daniel Doyce isänsijaisena odotti heitä. Ja siellä oli Pikku Dorritin vanha ystävä, joka oli antanut hautausrekisterin hänelle päänalaiseksi, ja hän oli täynnä ihailevaa ihmetystä, kun Pikku Dorrit nyt loppujen lopuksi palasi sinne vihittäväksi.
Ja heidät vihittiin auringon paistaessa ikkunaan maalatun vapahtajankuvan läpi. Ja he menivät juuri samaan huoneeseen, jossa Pikku Dorrit oli nukkunut pidoistansa palattuaan, allekirjoittamaan vihkimispöytäkirjan. Ja siellä mr Pancks (joka oli määrätty Doyce ja Clennam yhtiön pääkirjuriksi ja myöhemmin liikkeen osakkaaksi), rauhalliseksi ystäväksi muuttunut murhapolttaja, katseli toimitusta ovelta, kohteliaasti kannattaen toisessa käsikoukussaan Floraa, toisessa Maggya; perällä näkyi John Chivery isänsä kanssa sekä muita portinvartijoita, jotka olivat jättäneet isällisen Marshalsean tämän onnellisen lapsen tähden. Eikä Florassa näkynyt minkäänlaisen alakuloisuuden merkkejä, huolimatta hänen viime selityksestään; päinvastoin hän oli erinomaisen komea ja nautti suuresti, vaikka sekavalla tavallaan, juhlamenoista.
Pikku Dorritin vanha ystävä piteli mustepulloa, kun hän kirjoitti nimensä alle, ja suntio pysähtyi riisuessaan kaapua ystävällisen papin yltä, ja kaikki todistajat seurasivat toimitusta erittäin suurella mielenkiinnolla. »Sillä katsokaas», sanoi Pikku Dorritin vanha ystävä, »tämä nuori neiti on yksi meidän merkillisyyksiämme ja on nyt päässyt rekisterimme kolmanteen osaan; hänen syntymänsä on merkitty siihen, jota nimitän ensimmäiseksi osaksi; hän nukkui tällä samalla lattialla, kauniin päänsä alustana se kirja, jota sanon toiseksi osaksi; ja nyt hän kirjoittaa pienen nimensä morsiamena siihen osaan, jota sanon kolmanneksi».
Kaikki antoivat tietä, kun allekirjoitus oli suoritettu ja Pikku Dorrit astui miehensä kanssa kahden ulos kirkosta. He pysähtyivät hetkeksi portaille katsellen raikasta katunäköalaa, joka säteili elokuisen aamuauringon kirkkaassa loisteessa, ja astuivat sitten eteenpäin.
Astuivat elämään vaatimatonta, hyödyllistä ja onnellista elämää, antamaan ajan täyttyessä äidillistä hoivaa yhtä hyvin Fannyn hoidottomille lapsille kuin omilleenkin, jättäen Fannyn elämänsä iäksi loistamaan seuraelämässä; suomaan hellää huolenpitoa ja ystävyyttä muutaman vuoden ajan Tip-paralle, milloinkaan väsymättä ja suuttumatta suuriin vaatimuksiin, joita hän esitti sisarellensa niiden rikkauksien korvaukseksi, joita kyllä olisi antanut, jos olisi omistanut niitä, ja rakastavasti sulkemaan hänen silmänsä Marshalsealta ja sen madonsyömiltä hedelmiltä. He astuivat tyynesti alas kadun kohinaan, erottamattomina ja onnellisina, ja heidän mennessään edelleen päivänpaisteessa ja varjossa hyörivät, kiihkoilivat ja melusivat kiireiset ja kitsaat, kopeat ja äreät, turhamaiset ja tuulta pieksevät ihmislapset heidän ympärillänsä kuten ainakin.
Jälkimäisen osan loppu.