SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU
Kirje Pikku Dorritilta
Rakas mr Clennam.
Koska sanoin viime kirjeessäni olevan parasta, ettei kukaan kirjoita minulle ja koska siis toisen pienen kirjeen lähettäminen ei tuota teille muuta vaivaa kuin sen lukemisen (kenties ei teillä ole aikaa siihenkään, vaikka soisin olevan), niin käytän nyt muutaman hetken kirjoittaakseni teille. Tällä kertaa kirjoitan Roomasta.
Me läksimme Venetsiasta aikaisemmin kuin mr ja mrs Gowan, mutta he eivät viipyneet matkalla yhtä kauan kuin me eivätkä kulkeneet samaa tietä, niin että kun me saavuimme Roomaan, niin tapasimme heidät jo sijoittuneina erääseen Via Gregoriana nimiseen paikkaan. Varmasti te tunnette sen.
Kerron teille nyt heistä kaikki mitä voin, koska tiedän, että te kaikkein mieluimmin juuri haluatte kuulla siitä. Heidän asuntonsa ei ole erikoisen mukava, mutta kenties se ensi näkemältä tuntui minusta ikävämmältä kuin se olisi ollut teidän mielestänne, joka olette nähnyt monta vierasta maata ja erilaisia tapoja. Tietysti se on paljoa, paljoa — miljoonan kertaa — parempi kuin mitkään paikat, joihin minä olen tottunut, lukuunottamatta viime aikoja, ja kuvittelen, etten katsokaan sitä omillani, vaan hänen, mrs Gowanin, silmillä. Sillä on helppoa nähdä, että hän aina on kasvanut hellässä ja onnellisessa kodissa, vaikkei hän olisikaan kertonut sitä, kuten hän kuitenkin on tehnyt, puhuen suuresta rakkaudesta kotiinsa.
No niin, heidän asuntonsa on jotenkin kolkko; siihen noustaan kehnoja portaita ylös, ja siihen kuuluu melkein vain yksi ainoa avara, hämärä huone, jossa mr Gowan maalaa. Ne ikkunat, joista tahtoisin katsella ulos, ovat tukitut ja seinät ovat täynnä liitu- ja hiilipiirroksia, joita siellä ennen asuneet ovat tehneet — oh, monien vuosien kuluessa. Siellä on verho, joka on paremmin pölynharmaa kuin punainen ja joka jakaa huoneen kahtia; verhon takainen osasto on arkihuoneena. Kun ensimmäisen kerran kävin mrs Gowanin luona siellä, oli hän yksin; työ oli pudonnut hänen kädestänsä, ja hän istui katsellen taivaalle, joka loisti ikkunoiden yläosista. Älkää silti tulko levottomaksi, kun kerron tätä, vaikkei kaikki täällä ollutkaan niin iloista, valoisaa, rattoisaa eikä niin onnellista ja nuorekasta kuin olisin suonut olevan.
Koska mr Gowan maalaa isän muotokuvaa (en varmasti tiedä, tuntisinko häntä siitä yhdennäköisyyden perustuksella, ellen olisi nähnyt hänen maalaavan sitä), olen saanut senjälkeen olla mrs Gowanin seurassa useammin kuin olisin saanut ilman tätä onnellista sattumaa. Hän on hyvin paljon yksin. Todella hyvin paljon.
Kerronko toisesta käynnistäni hänen luonansa? Menin sinne eräänä iltapäivänä, neljän tai viiden tienoilla, kun satuin pääsemään yksin kävelylle. Hän söi juuri päivällistä yksin ja hänen ruokansa oli tuotu jostakin sinne jonkinlaisessa lämmityskojeessa, jossa paloi tuli sisässä; hänellä ei ollut eikä hän näyttänyt odottavankaan muuta seuraa kuin vanhan miehen, joka oli tuonut hänen päivällisensä. Tämä kertoi hänelle pitkän jutun (muurien ulkopuolella liikkuvista rosvoista, jotka oli vangittu erään pyhimyksen patsaan luona) huvittaakseen häntä — kuten ukko sanoi minulle, kun tulin ulos, »koska minullakin on tytär, vaikka ei näin kaunis».
Minun pitää nyt puhua mr Gowanistakin, ennenkuin kerron sen vähän, mitä minun vielä on sanottava hänen vaimostaan. Hänen täytyy ihailla vaimonsa kauneutta ja ylpeillä hänestä, sillä kaikki kehuvat mrs Gowania, ja hänen täytyy rakastaa häntä ja hän rakastaakin epäilemättä — omalla tavallaan. Te tunnette hänen käytöksensä, ja jos se teidän silmissänne näyttää yhtä kevytmieliseltä ja tyytymättömältä kuin minun silmissäni, niin en ole väärässä ajatellessani, ettei hän ole sopiva mies vaimollensa. Ellei asia teidän mielestänne ole näin, uskon varmasti erehtyneeni, sillä teidän muuttumaton lapsiparkanne luottaa teidän ymmärrykseenne ja hyvyyteenne enemmän kuin hän ikinä voisi kuvatakaan, jos yrittäisi Mutta älkää pelästykö, hän ei yritäkään.
Epävakavan ja tyytymättömän olemuksensa tähden (arvelen niin, jos tekin olette samaa mieltä) välittää hän hyvin vähän työstään ja kutsumuksestaan. Hän ei tee mitään vakavasti ja kärsivällisesti; hän aloittaa töitä ja heittää ne taas, tekee yhden työn tai jättää toisen tekemättä, aina vain yhtä välinpitämättömänä ja huolettomana. Kun olen kuunnellut hänen keskusaltaan isän kanssa istunnoissa, olen aprikoinut, senköhän tähden hän ei usko kehenkään muuhun, koska hän ei usko itseensäkään. Mitähän te sanoisitte tähän kaikkeen? Tiedän, kuinka katsoisitte, ja kuulen melkein äänenne, kun Iron Bridgellä puhuisitte minulle tästä kaikesta.
Mr Gowan liikkuu hyvin paljon seurapiireissä, joita täällä pidetään parhaina — vaikkei hän näytä nauttivan siitä eikä pitävän niitä minkään arvoisina ollessaan niissä — ja mrs Gowan on toisinaan mukana, vaikka viime aikoina hyvin vähän. Olen ollut huomaavinani, että ihmiset puhuvat hyvin epäjohdonmukaisella tavalla mrs Gowanista, ikäänkuin hän olisi löytänyt suuren, itsekkään onnen nähdessään mr Gowanin, vaikka nämä samat ihmiset eivät ole uneksineetkaan haluta häntä itselleen tai tyttärilleen. Myöskin liikkuu hän maaseudulla, piirtämässä luonnoksia, ja kaikkialla, missä on vieraita, tapaa hän tuttuja ja on hyvin tunnettu. Sitäpaitsi hänellä on ystävä, joka on paljon hänen seurassaan sekä kotona että muualla, vaikka hän kohtelee tätä ystävää hyvin kylmästi ja käyttäytyy varsin oikullisesti häntä kohtaan. Olen aivan varma (sillä hän on sanonut sen minulle), että mrs Gowan ei pidä tästä ystävästä. Minullekin hän on niin vastenmielinen, että tuntuu oikein helpottavalta, että hän nykyään on poissa täältä. Kuinka paljon helpottavammalta se tuntuukaan mrs Gowanista!
Päätin kertoa teille kaiken tämän, huolimatta siitä, että pelkäsin tuottavani teille hiukan, tosin aiheetonta levottomuutta, mutta tein sen saadakseni erikoisesti sanoa erään asian, nimittäin tämän: hän on niin uskollinen ja rakastava ja tietää varmasti omistaneensa tämän rakkautensa ja uskollisuutensa miehelleen ikiajoiksi, niin että voitte olla varma siitä, että hän rakastaa, ihailee ja ylistää häntä ja peittää hänen vikansa kuolemaansa saakka. Luulen, että hän salaa viat ja aina vastakin salaa ne itseltäänkin. Hän on antanut miehellensä sydämen, jota ei voi milloinkaan ottaa takaisin; eikä mies milloinkaan voi kuluttaa ja väsyttää sen hellyyttä, vaikka kuinka koettaisi. Te tiedätte, että tämä on totta, kuten tiedätte kaikki paljoa, paljoa paremmin kuin minä; mutta en voi olla kertomatta teille, millaiseksi hän osoittautuu, ja että te ette voi ajatella hänestä liian hyvää.
En ole tässä kirjeessäni vielä nimittänyt häntä nimeltä, mutta me olemme nyt niin hyviä ystäviä, että teen niin ollessamme kahden, rauhassa, ja hän puhuttelee minua myöskin nimeltäni — ei ristimänimeltäni, vaan sillä, jonka te annoitte minulle. Kun hän alkoi nimittää minua Amyksi, kerroin hänelle lyhyen tarinani ja pyysin häntä sanomaan minua Pikku Dorritiksi. Sanoin, että tämä nimi oli minulle rakkaampi kuin mikään muu, ja hänkin sanoo minua nyt Pikku Dorritiksi.
Kenties ette vielä ole saanut tietoja hänen isältään tai äidiltään ettekä tiedä, että hänellä nyt on pieni poika. Se syntyi vasta kaksi päivää takaperin ja juuri viikko senjälkeen kun he olivat tulleet tänne. Se tekee heidät hyvin onnellisiksi. Kuitenkin täytyy minun mainita, koska nyt kerron teille kaikki, että kuvittelen heidän olevan kireissä väleissä mr Gowanin kanssa ja että hänen ivaileva käytöksensä heitä kohtaan tuntuu heistä loukkaavan heidän rakkauttansa tyttäreen. Kun viimeksi eilen olin siellä, näin mr Meaglesin punastuvan, nousevan ylös ja lähtevän huoneesta, ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa tämän suoraan, ellei tällä tavoin estäisi itseään siitä. Ja kuitenkin näyttävät molemmat olevan niin hienotunteisia, hyväntuulisia ja ymmärtäväisiä, että hänen pitäisi säästää heitä sellaiselta. Hän tekee kovin pahoin, kun ei ajattele heitä sen enempää.
Pysähdyin viime pisteeseen lukeakseni, mitä olin kirjoittanut. Ensin näytti minusta siltä kuin olisin ollut muka ymmärtävinäni ja selittävinäni kovin paljon asioita, niin etten aikonut lähettääkään kirjettäni. Mutta kun olin hiukan ajatellut asiaa, aloin kuitenkin toivoa, että te kyllä heti ymmärtäisitte, että olen tehnyt huomioitani vain teidän tähtenne ja että mitä luulen havainneeni, sen olen havainnut vain teidän mielenkiintonne innostamana. Todellakin voitte olla varma siitä, että asia on niin.
Ja nyt ei minulla tässä kirjeessä ole enää mitään sanottavaa tästä asiasta ja vain vähäsen muista.
Me voimme kaikki hyvin, ja Fanny edistyy päivä päivältä. Ette voi aavistaa, kuinka hyvä hän on minulle ja kuinka paljon vaivaa hän näkee minun tähteni. Hänellä on kosija, joka on seurannut häntä, ensin koko matkan Sveitsissä ja sitte Venetsiassa, ja joka juuri uskoi minulle aikovansa seurata häntä kaikkialle. Olin hyvin hämilläni hänen puhuessaan minulle siitä, mutta hän tahtoi puhua. En tiennyt mitä sanoa, mutta viimein vastasin, että oli viisainta olla tekemättä niin. Sillä Fanny on (vaikken minä sitä hänelle sanonut) aivan liian sukkela ja älykäs hänelle. Kuitenkin sanoi hän aikovansa edelleenkin seurata häntä. Minulla ei tietystikään ole ketään kosijaa.
Jos joskus pääsette tässä pitkässä kirjeessä tähän saakka, niin ehkä sanotte: »Varmaankaan ei Pikku Dorrit lopeta, ennenkuin on kertonut jotakin matkoistaan, ja nyt olisi aika tehdä se.» Niin minäkin ajattelen, mutten tiedä mitä kertoisin. Venetsiasta lähdettyämme olemme käyneet hyvin monessa ihmeellisessä paikassa, muun muassa Genuassa ja Firenzessä, ja olemme nähneet niin monta ihmeellistä asiaa, että minua miltei pyörryttää, kun ajattelen, kuinka monta niitä on. Mutta te voitte kertoa minulle niin paljon enemmän niistä, että miksipä väsyttäisin teitä kertomuksillani ja kuvauksillani?
Rakas mr Clennam, koska viime kirjeessäni rohkenin puhua teille yksityisistä huolistani tällä matkalla, niin en tahdo nyt olla raukkamaisempi. Hyvin usein ajattelen näin: »Niin vanhoja kuin nämä kaupungit ovatkin, niin ei niiden ikä itsessään ihmetytä minua niin suuresti kuin se, että ne ovat olleet paikoillaan koko sen ajan, jolloin en minä ole tiennyt muuta kuin parin kolmen olemassaolosta enkä juuri mistään muustakaan vanhojen muuriemme ulkopuolella.» Siinä on jotakin surumielistä, en tiedä miksi. Kun kävimme katsomassa Pisan vinoa tornia, oli kirkas aurinkoinen päivä, ja torni ja sen naapurirakennukset näyttivät kovin vanhoilta ja maa ja taivas niin nuorilta, ja sen varjo maassa näytti niin pehmeältä ja yksinäiseltä! En voinut ensimmäiseksi ajatella, kuinka kaunis tai kuinka merkillinen se oli, vaan ajattelin: »Oi, kuinka monta kertaa, muurin luodessa varjoansa meidän huoneeseemme ja isän väsyneiden jalkojen astellessa edestakaisin vankilan pihassa, kuinka monta kertaa tämä paikka oli aivan yhtä rauhallinen ja suloinen kuin nytkin!» Se valtasi minut kokonaan. Sydämeni oli niin täysi, että kyyneleet puhkesivat silmiini, vaikka koetin kaikin voimin pidättää niitä. Sama tunne minulla on usein — usein. Elämämme käänteestä alkaen uneksin enemmän kuin ennen ja tiedättekö, näen itseni unissani aina aivan nuorena. Sanotte ehkä, etten nytkään ole ylen vanha. En, mutta en tarkoitakaan sitä. Uneksin olevani pieni lapsi, joka opettelee ompelemaan. Näen itseni usein siellä taas, näen pihassa vähemmin tuttuja kasvoja, joiden olen luullut unohtuneen aivan; mutta yhtä usein olen olevinani täällä ulkomailla — Sveitsissä, Ranskassa, Italiassa — missä vain olemme käyneet — mutta yhä pienenä lapsena. Olen uneksinut meneväni mrs Generalin luo puettuna siihen paikattuun pukuun, jonka aikaisimmin muistan itselläni olleen. Olen aina uudelleen uneksinut istuvani päivällispöytään Venetsiassa, kun on ollut paljon vieraita, ylläni äidin kuolemanjälkeinen surupuku, joka minulla oli kahdeksanvuotiaana ja jota käytin kauan senjälkeen kun se jo oli hyvin kulunut ja mahdoton korjata enää. Olin hyvin surullinen ajatellessani, kuinka vieraat pitäisivät tätä pukua soveltumattomana isäni rikkauteen ja kuinka suututtaisin ja häpäisisin häntä ja Fannya ja Edwardia, näin selvästi ilmaisemalla asian, jota he tahtoivat pitää salassa. Mutta minä en ole päässyt pienen lapsen ajatustavasta siinä asiassa; ja samassa hetkessä uneksin istuvani sydän kourassa pöydässä ja laskevani päivällisen kustannuksia ja miettiväni pääni ympäri, millä tavalla ne kaikki saataisiin maksetuiksi. En ole milloinkaan uneksinut itse olojemme muutoksesta enkä tuosta muistettavasta aamusta, jolloin tulitte kanssani takaisin kertomaan siitä, enkä milloinkaan ole uneksinut teistä.
Rakas mr Clennam, on mahdollista, että olen ajatellut teitä — ja muita — niin paljon päivällä, ettei ajatuksia riitä kiertelemään teitä öisinkin. Sillä minun täytyy nyt tunnustaa, että sairastan koti-ikävää — kaipaan niin kiihkeästi ja hartaasti kotia, että toisinaan itken, kun ei kukaan näe. En jaksa enää kestää sitä, että matkustamme poispäin siitä. Sydämeni kevenee hiukan, kun matkamme kulkee sinnepäinkin, vaikkapa vain muutaman peninkulman ja vaikka tiedän, että pian taas käännymme toiseen suuntaan. Niin rakas on minulle se seutu, jossa olen elänyt köyhyydessä ja kokenut teidän hyvyyttänne.
Taivas tietää, milloin lapsiparkanne pääsee takaisin Englantiin. Olemme kaikki ihastuneet täkäläiseen elämään (kaikki muut paitsi minä), eikä ole ollut puhetta kotiinpaluusta. Rakas isäni suunnittelee Lontoossa käyntiä myöhään keväällä joissakin omaisuutta koskevissa asioissa, mutta minulla ei ole toivoa päästä mukaan.
Olen koettanut hiukan edistyä mrs Generalin johdolla ja toivon, etten enää ole aivan yhtä tyhmä kuin ennen. Olen alkanut puhua ja ymmärtää jotenkin hyvin niitä vaikeita kieliä, joista kerroin teille. En muistanut viimeksi kirjoittaessani, että te osaatte niitä molempiakin, mutta muistin sen perästäpäin ja se auttoi minua eteenpäin. Jumala siunatkoon teitä, rakas mr Clennam. Älkää unohtako
alati kiitollista ja uskollista Pikku Dorritia.
J.k. Muistakaa erikoisesti, että Minnie Gowan ansaitse säilyä teidän rakkaimmassa muistissanne. Teillä ei voi olla hänestä liiaksi jaloja ja yleviä ajatuksia. Unohdin mr Pancksin viime kerralla. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, jos tapaatte hänet, Pikku Dorritin parhaat terveiset. Hän oli hyvin hyvä P.D:lle.