Pikku Dorrit II

by Charles Dickens

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Raivoava kulkutauti

Samoin kuin kokemus varmasti todistaa ihmisen hengittävän ilmaa, samoin todistaa se myös, että siveellistä tartuntaa on vähintäin yhtä vaikea vastustaa kuin ruumiillistakin, että sellainen tauti leviää pahanlaatuisena ja nopeasti kuin rutto, että se kerran vauhtiin päästyään ei katso säätyä eikä toiminta-alaa, vaan tarttuu terveimpiinkin ja kehittyy erilaisimmissakin rakenteissa. Arvaamaton siunaus ihmiskunnalle olisi, että tämän tartunnan saanut, joka heikkona tai heittiönä sallii turmiollisten taudinitujen itsessään kehittyä, heti pidätettäisiin ja pantaisiin ankaran valvonnan alaiseksi (jottemme sanoisi: muitta mutkitta tuhottaisiin), ennenkuin myrkky on leviämiskykyistä.

Samoin kuin iso valkea kohinallaan laajalti täyttää ilman, niin humisi mahtavien Barnaclein loimuun puhaltama pyhä liekki Merdlen nimeä yhä äänekkäämmin. Se asui kaikkien huulilla ja soi kaikkien korvissa, Merdlen kaltaista miestä ei milloinkaan ollut nähty eikä milloinkaan nähtäisi. Kuten on sanottu, ei kukaan tiennyt mitä hän oli tehnyt, mutta kaikki olivat selvillä siitä, että häntä suurempaa ei ollut ilmestynyt.

Bleeding Heart Yardissa, jossa ei ollut liikaa puolipennystäkään, oli tämä mallimies yhtä vilkkaan mielenkiinnon esineenä kuin pörssissä. Mrs Plornish, joka nyt, pieni vanha isäukkonsa ja Maggy apulaisina, piti mauste- ja sekatavarakauppaa pienessä siistissä puodissa Yardin hienossa osassa, portaiden yläpäässä, jutteli lavealti hänestä ostajiensa kanssa myymäpöydän ääressä. Mr Plornish, jolla oli pieni osake pienessä rakennusyhtiössä naapuristossa, kertoi seisten muurauslasta kädessä rakennustelineillä ja talojen katoilla kuulleensa, että mr Merdle oli ainoa, »huomatkaa», joka kykeni auttamaan heitä siihen, niihin he kaikki pyrkivät, »huomatkaa», hankkimaan heille hyvän toimeentulon. Huhu kuiskaili, että mr Baptist, mr ja mrs Plornishin ainoa vuokralainen, pani talteen ansionsa, jotka säästyivät hänen eläessään yksinkertaisesti ja kohtuullisesti, sijoittaakseen ne sitten johonkin mr Merdlen varmaan yritykseen. Naispuolisille yardilaisille, jotka tulivat saamaan muutaman luodin teetä ja satakunta naulaa lavertelua, antoi mrs Plornish tiedoksi, että he, »ma'am», olivat kuulleet serkultaan Mary-Annelta, joka työskenteli eräässä liinavaateliikkeessä, että mrs Merdlen puvut täyttivät kolme vaunua, että hän oli kauniimpi kuin kukaan, missään maassa elävä nainen ja että hänellä oli povi kuin marmoria, että mikäli he olivat kuulleet hänen poikansa edellisestä avioliitosta oli otettu hallitukseen; hän oli ollut kenraalina ja marssittanut sotajoukkoja ja kruunattu voitoilla, jos kaikkea kuulemaansa saattoi uskoa. Vielä tiesi mrs Plornish, että kerrottiin mr Merdlen sanoneen, että hän, jos olisi katsonut kannattavan, olisi voinut ottaa haltuunsa koko hallituksen, pyytämättä mitään voittoa, muttei voinut tehdä sitä tappiokseen. Eipä olisi luullut, arveli mrs Plornish, hänen kärsivän siitä suurtakaan vahinkoa, kun saattoi valehtelematta sanoa, että hänen tiensä oli laskettu kullalla. Oli todella ikävää, ettei voitu tehdä sitä hänelle kannattavaksi, sillä tällainen mies ja vain tällainen tiesi, kuinka leipä- ja liharuuan hinta oli noussut ja tällainen mies ja vain tällainen saattoi ja tahtoi saada sen alenemaan.

Niin yleisenä ja raivoisana riehui tämä kulkutauti Bleeding Heart Yardissa, etteivät potilaat tointuneet edes mr Pancksin vuokrankantopäiviksi. Näissä tilaisuuksissa sai tauti sen omituisen muodon, että potilas tunsi saavansa sanomatonta lohdutusta ja puolustusta viittaamalla ihmeitä tekevään nimeen.

»Kas niin!» saattoi mr Pancks sanoa vuokralaiselle, joka ei ollut maksanut. »Rahat tänne! Joutukaa!»

»Minulla ei ole rahaa, mr Pancks», saattoi vuokralainen vastata; »puhun totta, kun sanon, etten ole saanut edes kuusipennystä kokoon sitä varten».

»Tiedättehän, ettei tämä kelpaa», vastasi silloin mr Pancks; »ettehän voi odottaa, että tällainen kävisi päinsä, ettehän?»

Siihen vuokralainen alakuloisena myönsi: »En, sir»; hän ei todellakaan odottanut sitä.

»Tiedätte, ettei isäntäni siedä tällaista», jatkoi mr Pancks. »Hän ei ole lähettänyt minua tänne tätä varten. Maksakaa! Joutuin!»

Vuokralainen saattoi silloin vastata: »Voi, mr Pancks, jos olisin se rikas herrasmies, jonka nimi on kaikkien huulilla — jos nimeni olisi Merdle, sir — niin maksaisin ilomielin.»

Vuokra-asiaa koskevat keskustelut pidettiin tavallisesti asumusten ovilla tai eteisissä, useiden yardilaisten hartaasti kuunnellessa. Tällaisiin vetoamisiin vastasivat he aina hiljaisella muminalla, ikäänkuin pitäen sitä lopullisesti vakuuttavana ja ratkaisevana; ja syyllinen, olkoonpa kuinka hämillään ja neuvoton tahansa siihen asti, reipastui siitä aina hiukan.

»Jos minä olisin mr Merdle, sir, niin ei teillä olisi syytä moittia minua. Ei, uskokaa minua», saattoi vuokravelallinen sitten jatkaa, päätänsä pudistellen. »Silloin maksaisin niin pian, mr Pancks, ettette ehtisi pyytääkään rahoja minulta.»

Taas kuului vastausmutina, joka sisälsi, että oli mahdotonta sanoa mitään reilumpaa ja että se melkein jo kävi vuokran suorituksesta.

Mr Pancks rajoittui nyt vain sanomaan, merkitessään asian muistikirjaansa: »No niin, silloin saatte oikeudenpalvelijat niskaanne ja teidät häädetään asunnostanne; niin teidän käy. Ei hyödytä puhua minulle mr Merdlestä. Te ette ole mr Merdle enempää kuin minäkään.»

»Ei, sir», vastaa velallinen, »mutta soisin teidän olevan hän, sir».

Kuuntelijat yhtyivät tähän heti ja kertasivat hartaasti:

»Soisimme teidän olevan hän, sir.»

»Olisitte lempeämpi meitä kohtaan, jos olisitte mr Merdle, sir», jatkoi vuokralainen innostuen, »ja se olisi parempi kaikille asianomaisille, parempi meille ja parempi teillekin. Teidän ei tarvitsisi kiusata ketään silloin, sir. Ei teidän tarvitsisi kiusata meitä eikä itseänne. Teidän itsenne olisi parempi olla ja jättäisitte muutkin rauhaan, jos olisitte mr Merdle.»

Mr Pancks, jonka aina valtasi vastustamaton kömpelyys hänen kuunnellessaan näitä epäsuoria kohteliaisuuksia, ei milloinkaan tointunut sellaisesta hyökkäyksestä. Hän saattoi vain purra kynsiään ja höyrytä edelleen seuraavan vuokravelallisen luokse. Säestävä yardilaisryhmä kokoontui nyt hänen juuri jättämänsä velallisen ympärille ja heidän suureksi lohdutuksekseen kierteli mitä ihmeellisimpiä huhuja heidän keskuudessaan mr Merdlen suurista rikkauksista.

Erään tällaisen tappion jälkeen, joita sattui monta monena vuokrankantopäivänä, käveli mr Pancks, muistikirja kainalossa, päättyneen päivätyön perästä mrs Plornishin kulmalle. Hänen asiansa ei ollut ammatillista, vaan tuttavallista laatua. Hänellä oli ollut raskas työpäivä ja hän kaipasi hiukan virkistystä. Hän oli tähän aikaan ystävällisissä suhteissa Plornish-perheen kanssa ja oli usein käynyt heillä samanlaisissa tilaisuuksissa ja ottanut osaa miss Dorritia koskeviin muisteloihin.

Mrs Plornishin puotikamari oli koristeltu hänen makunsa mukaan ja esitti puodinpuolisella seinällä pienen haavekuvan, josta mrs Plornish sanomattomasti nautti. Tämä puotikamarin runollinen koristelu oli siinä, että seinä oli maalattu esittämään olkikattoisen majan ulkopuolta. Ja taiteilija oli sovittanut siihen todellisen oven ja ikkunan niin vaikuttavasti, kuin niiden kovin epäsuhteellinen koko suinkin salli. Vaatimaton päivänkukka ja malva olivat maalatut kukoistavan komeiksi tämän maalaisasunnon ulkopuolelle, ja piipusta hulmusi sakea savu, joka todisti, että majassa elettiin hyvin, ja myös kenties, että nokikolari oli pitemmän aikaa laiminlyönyt tehtävänsä. Uskollinen koira oli kuvattu kynnykselle, valmiina käymään kiinni ystävällisen vierailijan sääriin ja puutarhan aidan takaa kohosi pyöreä kyyhkyslakka, kyyhkyspilven ympäröimänä. Ovella (sen suljettuna ollessa) näkyi kuparilaatan kuva, johon oli kirjoitettu Onnenmaja, T. ja M. Plornish, mies ja vaimo kun olivat yhtiökumppaneita. Runous ja taide eivät milloinkaan ole ihastuttaneet mielikuvitusta enemmän kuin ne yhtyneinä tähän majankuvaan ihastuttivat mrs Plornishia. Eikä haitannut, että Plornishilla oli tapana piippua poltellessaan nojata siihen, jolloin hänen hattunsa peitti kyyhkyslakan ja kaikki kyyhkyset, hänen selkänsä nielaisi koko majan, taskuihin työnnetyt kädet hävittivät kukoistavan puutarhan ja autioittivat lähimaiseman. Mrs Plornishille se yhä pysyi mitä kauneimpana majana, mitä ihmeellisimpänä haavekuvana, eikä se häirinnyt häntä, että mr Plornishin silmä ylettyi pari tuumaa olkikaton alaisen ullakkomakuuhuoneen yläpuolelle. Kun mrs Plornish, suljettuaan puodin, tuli onnensa majaan ja kuunteli isänsä laulun lurituksia, tuntui hänestä kuin hän eläisi suloista paimenrunoelmaa, kuin kulta-aika olisi uudelleen herännyt henkiin. Ja totisesti, jos tämä kuuluisa aikakausi todella heräisi henkiin tai jos sitä yleensä milloinkaan on ollut olemassa, niin on epätietoista, saattaisiko tai saattoiko se tuottaa montakaan yhtä vilpittömästi isäänsä ihailevaa tytärtä kuin tämä köyhä vaimo oli.

Kilahtelevan puotikellon ilmoittaessa jonkun vieraan tulevan riensi mrs Plornish katsomaan, kuka se oli. »Arvasin, että te sieltä tulette, mr Pancks, sillä tämähän on teidän tavallinen iltanne, eikö niin? Tässä on isä, katsokaas, hän tuli heti kellon kilahtaessa puotiin tekemään kauppaa kuten reipas nuori kauppapalvelija. Eikös hän ole terveen näköinen? Isä on iloisempi nähdessään teidän tulevan kuin ostajan, sillä hän pitää paljon juttelusta, ja kun se kääntyy miss Dorritiin, niin se on sitä mieluisempaa. Ette ole milloinkaan kuullut isän äänen olevan niin hyvässä kunnossa kuin nyt», kehui mrs Plornish; hänen oma äänensä värisi: niin ylpeä ja tyytyväinen hän oli. »Hän lauloi meille Strephonin eilen illalla niin erinomaisesti, että Plornish nousi seisomaan ja puhui hänelle pöydän yli; 'John Edward Nandy', sanoi Plornish isälle, 'en ole milloinkaan kuullut teidän livertelevän niin kuin tänä iltana livertelitte'. Eikö se ole hauskaa, mr Pancks, eikö?»

Mr Pancks, joka ystävällisimmällä tavallaan oli pärskähdellyt ukolle, vastasi myöntävästi ja kysyi ohimennen, joko vilkas altro-veikko oli tullut kotiin työstä. Mrs Plornish vastasi »ei», ei vielä, vaikka hän oli luvannut olla kotona teen aikana, käytyään West-Endissä jonkun työn takia. Mr Pancks saatettiin sitte vieraanvaraisesti Onnenmajaan, jossa hän tapasi vanhemman master Plornishin, joka juuri oli palannut koulusta. Tiedustellessaan pikaisesti tämän nuoren opiskelijan senpäiväisiä edistysaskeleita, sai hän kuulla, että edistyneemmät oppilaat, jotka jo kirjoittivat isoja kirjaimia ja olivat päässeet M-kirjaimeen, olivat saaneet harjoiteltavakseen »Merdle» ja »Miljoona».

»Entä kuinka teidän asianne luistavat, mrs Plornish», kysyi Pancks, »koska tässä mainittiin miljoonia?»

»Varsin tasaisesti, sir», vastasi mrs Plornish. »Isä kulta, menisittekö puotiin ja järjestelisitte ikkunaa hiukan, ennen teetä, teillä kun on niin hyvä maku?»

John Edward Nandy tallusteli tiehensä tyytyväisenä täyttämään tyttärensä pyyntöä. Mrs Plornish pelkäsi aina kauheasti puhua raha-asioista vanhan herran kuullen, jottei vain mikään hänen mahdollisesti ilmaisemistaan vaikeuksista kuohuttaisi hänen mieltänsä niin, että hän syöksyisi takaisin köyhäintalolle; nyt mrs Plornish saattoi rauhassa uskoa huolensa mr Pancksille.

»On aivan totta, että liike käy tasaisesti», sanoi hän alentaen ääntänsä, »ja että on runsaasti ostajia. Ainoana haittana on luotto, sir.»

Tämän haitan tuntevat kipeästi useimmat, jotka ovat kaupallisesti tekemisissä Bleeding Heartin asukasten kanssa, ja se oli pahana kompastuskivenä mrs Plornishinkin liikkeessä. Kun mr Dorrit oli hankkinut hänelle tämän kaupan, osoittivat yardilaiset niin suurta myötätuntoa ja päättivät niin yksimielisesti kannattaa sitä, että se todella oli kunniaksi ihmisluonnolle. Tunnustaen hänen oikeutensa heidän jalomielisiin tunteisiinsa, koska hän jo kauan oli ollut heidän yhteiskuntansa jäsenenä, lupautuivat he ystävällisesti tekemään kauppaa mrs Plornishin kanssa, kävi miten kävi, eikä suosimaan mitään muuta liikettä. Jalojen tunteittensa vallassa olivat he poikenneet tavalliselta ladultaankin ja ostaneet, omiin tottumuksiinsa nähden, hiukan ylellisesti mausteita ja voita ja tuumivat keskenänsä, että jos he menivätkin hiukan yli rajojen, niin tapahtuihan se naapurin ja ystävän hyväksi, ja milloinka sitten oli lupa ylittää rajoja, ellei tällaisessa tapauksessa. Tällaisten kiihokkeiden varassa kävi liike erikoisen vilkkaasti ja varastossa olevat tavarat menivät nopeasti kaupaksi. Lyhyesti, jos yardilaiset vain olisivat maksaneet, olisi kauppa menestynyt loistavasti, mutta koska he yksinomaan rajoittuivat olemaan velkaa, ei kirjoihin vielä toistaiseksi ollut ilmestynyt minkäänlaista voittoa.

Mr Pancks aikoi juuri pörröttää hiuksensa pystyyn kuin piikkisian piikit miettiessään tätä asioiden tilaa, kun vanha mr Nandy palaten majaan salaperäisen näköisenä pyysi heitä välttämättä tulemaan katsomaan mr Baptistin outoa käytöstä; hän näytti kohdanneen jotakin, mikä oli pelästyttänyt häntä. Kaikki kolme menivät puotiin ja katsellen ikkunasta näkivät mr Baptistin, kalpeana ja kiihtyneenä, panevan toimeen seuraavanlaisia outoja kohtauksia. Ensin he huomasivat hänen piiloutuvan Yardiin johtavain portaiden yläpäähän ja kurkistavan katua ylös ja alas, varovasti pistäen päänsä esiin aivan puodinoven takaa. Erittäin huolekkaan tähystetyn jälkeen tuli hän esille piilostaan ja astui ripeästi katua alas ikäänkuin muka mennäkseen tykkänään tiehensä; sitte kääntyi hän äkkiä ja astui samaa vauhtia ja samaa teeskennellen katua ylös. Astuttuaan saman verran katua ylös kuin oli astunut sitä alaskin poikkesi hän kadun toiselle puolen ja katosi. Viime tempun tarkoitus selvisi vasta, kun hän kiireesti astui puotiin katuportailta ja selitti tehneensä pitkän ja salaperäisen kierroksen Yardin toiseen, Clennamin ja Doycen puoliseen päähän, kulkeneensa Yardin läpi ja pujahtaneensa sitte sisään. Hän oli aivan hengästyksissään, mikä oli luonnollista, ja hänen sydämensä tuntui olevan nopeammassa liikkeessä kuin pieni ovikello, joka värisi ja kilisi hänen takanaan, hänen kiivaasti suljettuaan oven.

»Hei, vanha veikko!» sanoi Pancks. »Altro, vanha poika! Mikäs on hätänä?»

Mr Baptist tai signor Cavalletto ymmärsi nyt englantia melkein yhtä hyvin kuin mr Pancks itse ja osasi puhuakin sitä aika hyvin. Siitä huolimatta mrs Plornish, anteeksiannettavan turhamaisena taidostaan, joka teki hänestä vähäistä vaille italiattaren, astui esiin ruveten tulkiksi.

»Hän tahto tietä, mikä hätä», tulkitsi hän.

»Tulkaa pieneen Onnenmajaan, padrona», vastasi mr Baptist, pudistellen innokkaasti oikean kätensä etusormea ominaiseen tapaansa ja antaen liikkeelle tällä kertaa erittäin salaperäisen leiman. »Tulkaa sinne!»

Mrs Plornish ylpeili padrona-arvonimestä, jonka hän katsoi paremmin tarkoittavan hänen asemaansa italiankielen taitajana kuin talon emäntänä. Hän noudatti heti mr Baptistin pyyntöä, ja he menivät kaikki sisään.

»Mine toivo, ettei te pelkä», sanoi mrs Plornish sitten, tulkiten mr Pancksia uudella tavalla, kekseliäs kun oli. »Mite tapahtu. Puhuke, padrona!»

»Olen nähnyt erään», vastasi Baptist, »olen tavannut hänet».

»Henet? Mike henet?» kysyi mrs Plornish.

»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten milloinkaan enää näkisi häntä.»

»Kuinka tietä, ette hen on paha?» kysyi mrs Plornish.

»Älkää siitä huoliko, padrona. Tiedän sen liiankin hyvin.»

»Nekiko hen teite?» kysyi mrs Plornish.

»Ei. Toivoakseni. En luule, että hän näki.»

»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei paha mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen italiankielen taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»

»Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish niin hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä, älkää huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en tahdo, että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta, pyydän hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»

Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias, vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies oli tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli sama hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja silmät selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan vähentyneet siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin. Mutta ei kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella tunnuttiin ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret Plornishit, jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin olisi ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta, pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa; nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen pelkäämänsä mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen jäljillensä, huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.

Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä tällä tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan pysyi kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs Plornish oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että hänen isänsä laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam astui sisään.

Hän oli myöhään istunut kirjojensa ja kirjeittensä ääressä, sillä hänen aikansa haaskautui pahasti veruke viraston odotushuoneissa. Sitäpaitsi oli hän alakuloinen ja levoton siitä, mitä viimeksi oli tapahtunut hänen äitinsä luona. Hän näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä; sellaiseksi hän tunsikin itsensä, mutta siitä huolimatta hän palasi konttoristaan tätä tietä, kertoakseen saaneensa toisen kirjeen miss Dorritilta.

Tämä uutinen teki sellaisen vaikutuksen Onnenmajassa, että yleinen huomio kääntyi pois mrs Baptistista. Maggy, joka heti ilmestyi etualalle, olisi tahtonut vetää sisäänsä tietoja pikku äidistä korvillaan, nenällään, suullaan ja silmillään, elleivät viimemainitut olisi olleet täynnä kyyneleitä. Hän oli erikoisesti mielissään, kun Clennam vakuutti, että Roomassa oli sairaaloita, erittäin hyvin hoidettuja sairaaloita. Mr Pancksin arvo kohosi huomattavasti, koska häntä oli erikoisesti muistettu kirjeessä. Jokainen kuunteli tyytyväisenä ja innostuneena, niin että Clennam sai runsaan palkan vaivastaan.

»Mutta te olette väsynyt, sir. Antakaa minun valmistaa teille kupillinen teetä», sanoi mrs Plornish, »jos tahtoisitte alentua juomaan sitä täällä majassa; ja monet kiitokset siitä, että pidätte meitä ystävällisesti muistissanne».

Mr Plornish katsoi myöskin velvollisuudekseen isäntänä antaa oman henkilökohtaisen tunnustuksensa ja lausui sen siinä muodossa, joka aina ilmaisi hänen korkeimman käsityksensä juhlallisesta sydämellisyydestä.

»John Edward Nandy», sanoi mr Plornish, kääntyen vanhan herran puoleen. »Sir. Te ette liian usein saa nähdä vaatimattomia tekoja, joissa ei ole hitustakaan ylpeyttä, ja sentähden, kun näette sellaisia, niin osoittakaa niille kiitollisena kunnioitustanne, sillä jos ette tee niin ja elätte tarvitaksenne niitä niin on aivan oikein teille, jos jäätte niitä vaille.»

Siihen mr Nandy vastasi:

»Olen aivan samaa mieltä kuin sinä, Thomas, ja sinun mielipiteesi on sama kuin minun, ja sentähden ei enempää tarvitse sanoa, koska en ole toista mielipidettä, ja tässä, mielipiteessä, Thomas, meidän, sinun ja minun aina on yksimielisesti pysyttävä, ja koska ei ole mitään eroavaisuutta mielipiteissä, niin ei voi olla kuin yksi mielipide, ei, Thomas, Thomas, ei!»

Arthur kiitti, vähemmin muodollisesti, heitä siitä, että he panivat näin suuren arvon hänen perin vähäiselle huomaavaisuudelleen; ja mitä teehen tuli, selitti hän, ettei hän vielä ollut syönyt päivällistä, vaan oli menossa suoraan kotiin virkistymään pitkän työpäivän jälkeen; muuten hän olisi mielellään ottanut vastaan vieraanvaraisen tarjouksen. Koska mr Pancks jotenkin meluavasti höyryili valmistautuen lähtöön, lopetti Clennam kysymällä tältä herrasmieheltä, eikö hän tahtoisi liittyä hänen seuraansa. Mr Pancks vastasi, ettei hän parempaa pyytänyt, ja niin jättivät molemmat yhdessä Onnenmajan.

»Jos tulette luokseni, Pancks», sanoi Arthur heidän päästyään kadulle, »ja syötte kanssani päivällistä tai illallista, mitä siellä tarjottaneen, teette melkein armeliaisuudentyön; sillä minä olen väsynyt ja alakuloinen tänä iltana».

»Pyytäkää minulta suurempia palveluksia, kun tarvitsette», vastasi
Pancks, »ja minä täytän pyyntönne».

Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen, jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat he molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen yhdessä pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan ollut hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa kirjeessä, joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut antanut minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja vaikka se, mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi puettuna, niin oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä, että mr Pancks, omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen. Kaikki nämä langat yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli hänelle todellisena ankkuriköytenä tänä iltana.

»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin. »Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä vapaudessanne.»

»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku altroon, vai mitä?» kysyi Pancks.

»En. Kuinka niin?»

»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks. »Jotakin oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä aavistusta siitä, mikä häntä painaa?»

»Olen ihmeissäni! Ei minkäänlaista.»

Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.

»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on vieras täällä».

»Kysyisin mitä?»

»Mikä hänen mieltänsä rasittaa.»

»Minun kai pitäisi ensin itse huomata, että jokin vaivaa häntä», arveli Arthur. »Olen nähnyt, että hän on niin ahkera, niin kiitollinen (vähästäkin) ja niin luotettava, että näyttäisi siltä kuin epäilisin häntä. Mutta se ei suinkaan olisi oikeudenmukaista.»

»Totta kyllä», myönsi Pancks. »Mutta tiedättekös, te ette sovi kenenkään isännäksi, mr Clennam. Te olette aivan liiaksi hienotunteinen.»

»Mitä siihen tulee», vastasi Clennam nauraen, »niin en ole suurestikaan Cavalletton isäntä. Hän elää puunleikkauksellaan. Hänellä on pajan avaimet hallussaan, hän vartioi sitä joka toinen yö ja pitää yleensä huolta kaikesta siellä; mutta meillä on vain vähän hänen alaansa kuuluvaa työtä, vaikka annammekin hänelle kaikki mitä on. Ei, olen paremminkin hänen vakituinen neuvonantajansa ja pankkiirinsa. Siitä puhuen, niin eikö ole omituista, Pancks, että keinottelut, jotka nyt kummitellevat niin monen ihmisen aivoissa, ovat houkutelleet pikku Cavallettonkin pauloihinsa?» 9

»Keinottelut?» pihahti Pancks. »Mitkä keinottelut?»

»Nämä Merdle-huijaukset.»

»Ahaa! Pääomansijoitukset», ymmärsi Pancks. »Vai niin, vai niin, en arvannut teidän puhuvan pääomansijoituksista.»

Hän vastasi niin nopeasti, että Clennam vilkaisi häneen, epäillen hänen tarkoittavan enemmän kuin mitä sanoi. Mutta koska hän sen lisäksi alkoi astua nopeammin ja hänen koneistonsa työskentely samassa määrässä kiihtyi, ei Arthur enää jatkanut keskustelua siitä asiasta, ja he saapuivat pian hänen asunnollensa.

Pienelle pyöreälle pöydälle takan eteen katettu päivällinen, johon kuului liemiruoka sekä kyyhkyspiirakka ja jonka höysteeksi tarjottiin pullollinen hyvää viiniä, voiteli mr Pancksin koneiston erinomaiseen kuntoon, niin että kun Clennam otti esille itämaisen piipun ja ojensi toisen Pancksille, oli tämä herrasmies kerrassaan mainiolla tuulella.

He polttelivat hetkisen äänettöminä, Pancks kuin höyrylaiva, jolle kaikki merenkulkumerkit, tuuli, virrat ja suvannot, ennustavat onnellista matkaa. Hän puhui ensin ja aloitti näin:

»Niin. Pääomansijoituksia — se on jumi sopiva sana.»

Clennam, entinen ilme silmissään, äänsi: »Ah!»

»Palaan siihen vielä, kuten näette.»

»Niin. Huomaan, että palaatte siihen vielä», myönsi Clennam, ihmetellen mistä syystä.

»Eikö ole omituista, että ne houkuttelisivat pikku altronkin pauloihinsa? Niinhän sanoitte äsken, vai kuinka?» kysyi Pancks poltellen.

»Niin sanoin.»

»Niin. Mutta ajatelkaas, että koko Yardin on käynyt samoin. Ajatelkaa, että he vuokrankantopäivinäni siellä täällä ja kaikkialla vastaavat minulle vain puhumalla niistä, joko he sitte maksavat tai ovat maksamatta. Merdle, Merdle, Merdle, aina vain Merdle.»

»Kummallista, kuinka tuollainen tarttuma saattaa levitä», ihmetteli
Arthur.

»Niin kyllä», vastasi Pancks. Poltettuaan minuutin ajan lisäsi hän kuivakiskoisemmin, kuin hänen äskeinen voitelunsa olisi edellyttänyt: »Sentähden, katsokaas, etteivät nämä ihmiset ymmärrä, mistä on kysymys.»

»Eivät hitustakaan», vahvisti Clennam.

»Eivät hitustakaan», huusi Pancks. »Eivät tiedä mitään koroista, eivät tiedä mitään rahakysymyksistä. Eivät ole eläissään tehneet laskelmia, eivät milloinkaan askarrelleet sellaisissa, sir!»

»Jos he olisivat —» aloitti Clennam, kun Pancks, muuttamatta ilmettä, päästi sellaisen äänen, joka voitti kaikki hänen tavalliset sekä nenä- että kurkkutörähdyksensä ja joka heti vaiensi Clennamin.

»Jos he olisivat?» toisti Pancks kysyvällä äänensävyllä.

»Luulin teidän — puhuvan», vastasi Arthur, epäröiden, minkä nimityksen antaisi keskeytykselle.

»Enpä suinkaan. En vielä. Kohta kyllä. Jos he olisivat?»

»Jos he olisivat askarrelleet niissä», sanoi Clennam, hiukan epätietoisena siitä, miten suhtautuisi ystäväänsä, »niin kai he ymmärtäisivät asian paremmin».

»Kuinka niin, mr Clennam?» kysyi Pancks nopeasti, ja hänen olemuksestaan kävi omituisella tavalla ilmi, että hän keskustelun alusta alkaen oli ollut ladattuna sillä panoksella, joka nyt laukesi. »He ovat oikeassa, tiedättekö. He eivät ole selvillä asioista, mutta he ovat oikeassa.»

»Oikeassa, kun haluavat Cavalletton tavoin keinotella mr Merdlen kansaa?»

»Aivan niin, sir», vastasi Pancks. »Minä olen ottanut selvän niistä, minä olen tehnyt laskelmia, olen perehtynyt niihin. Ne ovat varmoja ja luotettavia.» Tyytyväisenä päästyään näin pitkälle, veti mr Pancks itämaisesta piipustaan niin pitkän savun kuin hänen keuhkonsa suinkin sallivat ja katseli Clennamia ovelasti ja lujasti, vedellen ja puhallellen sauhuja edelleen.

Ja sillä hetkellä alkoi Pancks levittää vaarallista tarttumaa, jolla hänet oli saastutettu. Tällä tavalla nämä taudit leviävät, tällä viekkaalla tavalla ne tarttuvat.

»Tarkoitatteko, kunnon Pancks», kysyi Arthur painokkaasti, »että tahtoisitte panna, sanokaamme esimerkiksi nuo tuhannen puntaanne, tällaisiin yrityksiin?»

»Varmasti», vakuutti Pancks. »Olen tehnyt sen jo, sir.» Mr Pancks veti taas pitkän haiun, puhalsi pitkään sen ilmoille ja loi taas pitkän, ovelan silmäyksen Clennamiin.

»Sanon teille, mr Clennam, että olen ottanut selvän asioista», vakuutti Pancks. »Tällä miehellä on rajattomat apulähteet — suunnattomat pääomat — valtiollinen vaikutusvalta. Hänen yrityksensä ovat parhaat, ne ovat varmoja, ne ovat luotettavia.»

»Vai niin!» vastasi Clennam katsoen ensin vakavasti häneen ja sitte vakavasti valkeaan. »Te hämmästytätte minua!»

»Pyh!» puhalsi Pancks. »Älkää sanoko niin, sir. Teidän pitäisi itse tehdä samoin. Miksette tee kuten minä?»

Keneltä mr Pancks ensin oli saanut kulkutaudin tarttuman, sitä hänen olisi ollut yhtä mahdoton sanoa kuin mistä hänen elimistöönsä hänen tietämättään hiipinyt kuumetauti olisi alkuisin. Tällaiset rutot, samoin kuin monet ruumiillisetkin taudit, saavat ensin alkunsa ja kehittyvät ihmisten pahuudessa ja leviävät sitte heidän tietämättömyydessään, ja jonkun ajan kuluttua tarttuvat ne potilaisiin, jotka eivät ole tietämättömiä eivätkä pahoja. Ehkä oli niin, että Pancks oli saanut tarttuman tähän luokkaan kuuluvalta henkilöltä, ehkä oli toisinkin; joka tapauksessa esiintyi hän tämänlaatuisena potilaana, ja siksi hänen levittämänsä tartunta oli sitä tuhoisampi.

»Ja te olette todellakin sijoittanut pääomanne», Clennam oli jo edistynyt käyttämään tätä sanaa, »tuhannen puntaanne, näihin yrityksiin, Pancks?»

»Varmasti, sir!» vastasi Pancks reippaasti ja puhalsi sauhupilven ilmoille. »Olisin vain suonut niitä olevan kymmenen!»

Clennamin yksinäistä mieltä painoi tänä iltana raskaasti kaksi asiaa: toinen oli hänen yhtiökumppaninsa aina vain kauemmaksi siirtynyt toivo, toinen se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äitinsä luona. Tuntien suurta lohdutusta Pancksin seurasta ja myös voivansa luottaa häneen, otti hän puheeksi molemmat huolensa ja molemmat johtivat hänet takaisin kiihtyvällä nopeudella ja voimalla heidän keskustelunsa lähtökohtaan.

Tämä tapahtui erinomaisen yksinkertaisesti. Jätettyään pääomansijoitukset siksensä istui hän hetken vaiti, katsellen piipunsavunsa läpi tuleen, ja kertoi sitte Pancksille, kuinka ja miksi hän oli joutunut asioihin suuren kansallisen viraston kanssa. »Raskasta se on ollut ja raskasta se on Doycelle», lopetti hän vilpittömän harmin tuntein, jotka aina heräsivät hänessä tämän asian joutuessa puheeksi.

»Raskasta todella», myönsi Pancks. »Mutta tehän hoidatte hänen asioitansa, mr Clennam?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tehän hoidatte liikkeen raha-asioita?»

»Kyllä. Parhaani mukaan.»

»Hoitakaa niitä paremmin, sir», lausui Pancks. »Hankkikaa hänelle korvausta hänen raatamisestaan ja pettymyksistään. Käyttäkää ajan tarjoamat mahdollisuudet hänen hyväksensä. Hän, kärsivällinen ja työhönsä kiintynyt ammattimies, ei milloinkaan yrittäisi hyötyä näillä keinoin. Hän luottaa teihin, sir.»

»Koetan parastani, Pancks», vastasi Clennam huolestuneena. »En luule kykeneväni punnitsemaan ja arvostelemaan näitä uusia yrityksiä. Alan käydä vanhaksi.»

»Vanhaksi!» huudahti Pancks. »Ha, ha!»

Tässä ihmeellisessä naurussa ja puhallusten ja pärskähdysten sarjassa, jolla mr Pancks ilmaisi hämmästyksensä ja ehdottomasti torjui tämän väittämän, oli jotakin niin uskottavan aitoa, ettei voinut epäilläkään hänen olevan muuta kuin täysin tosissaan.

»Käydä vanhaksi!» huusi Pancks. »Kuulkaa, kuulkaa! Vanhaksi! Kuulkaa häntä, kuulkaa häntä!»

Näillä huudahduksilla ja jatkuvilla tohahduksilla kieltäytyi mr Pancks niin tarmokkaasti ottamasta kuuleviin korviinsakaan väittämää, että Arthur jätti sen sikseen. Hän pelkäsikin, että mr Pancksille voisi käydä hullusti siinä rajussa yhteentörmäyksessä, mikä tapahtui sisäänvedetyn savun ja ulospuhalletun ilman välillä hänen kurkussaan. Hylätessään toisen keskustelunaiheen johtui hän kolmanteen.

»Yhdentekevää, olenko nuori, vanha vai keski-ikäinen, Pancks», sanoi hän sopivan väliajan sattuessa, »joka tapauksessa olen hyvin tuskallisessa ja epävarmassa asemassa, jopa niin, että minulla on syytä epäillä sitäkin, onko mikään siitä, mikä näyttää kuuluvan minulle, todella omaani. Kerronko teille kuinka asia on? Uskonko teille suuren salaisuuden?»

»Uskokaa, sir», vastasi Pancks, »jos pidätte minua sen arvoisena».

»Pidän.»

»Voitte luottaa minuun!» Mr Pancksin lyhyt ja terävä vakuutus, jonka hän vahvisti nopeasti ojentamalla hiilisen kätensä, oli erittäin ilmeikäs ja luottamusta herättävä. Clennam puristi kättä lämpimästi.

Lievennellen vanhojen epäilystensä luonnetta, mikäli niiden selvä esittäminen salli, ja milloinkaan mainitsematta äitinsä nimeä, ja puhuen vain ylimalkaisesti eräästä sukulaisesta, kuvasi hän mr Pancksille suurin piirtein pahat aavistuksensa ja keskustelun, jonka todistajana hän oli ollut. Mr Pancks huudahteli niin hartaasti, että unohti itämaisen piipun ilot ja pisti sen ristikolle hiilihankojen ja -pihtien joukkoon käyttäen koko kertomuksen ajan käsiään pörrötelläkseen kankeita hiuspiikkejään, niin että hän esityksen lopussa oli kuin mikäkin työmies-Hamlet keskustelussa isänsä haamun kanssa.

»Tästä johdun, sir», huudahti hän, äkkiä koskettaen Clennamin polvea, »tästä johdun takaisin pääomansijoituksiin! En sano mitään siitä, että olette valmis antamaan pois omaisuutenne korjataksenne vääryyttä, jota ette milloinkaan ole tehnyt. Se on teidän tapaistanne. Jokaisen täytyy olla oma itsensä. Mutta tämän sanon: koska arvelette tarvitsevanne rahaa suojataksenne omaa vertanne paljastuksilta ja häpeältä, niin tehkää mitä voitte.»

Arthur pudisti päätänsä, mutta katsoi häneen samalla miettivästi.

»Tulkaa niin rikkaaksi kuin voitte, sir», pyysi Pancks hartaasti, keskittäen kaiken tarmonsa tähän pyyntöön. »Tulkaa niin rikkaaksi kuin kunnialla voitte. Se on teidän velvollisuutenne. Ei itsenne tähden, mutta muiden. Tarttukaa onnen siipeen. Poloinen mr Doyce (hän käy todella vanhaksi) on teidän varassanne. Sukulaisenne on teidän varassanne. Ette tiedäkään, kuinka monen onni on teidän kädessänne.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» torjui Arthur. »Jo riittää täksi iltaa.»

»Vielä sananen, mr Clennam», tinki Pancks, »ja sitte riittää täksi illaksi. Miksi jättäisitte kaiken voiton ahmateille, roistoille ja petkuttajille? Miksi jättäisitte kaiken mahdollisesti saatavan voiton minun isännälleni ja hänen kaltaisillensa? Ja kuitenkin te aina teette niin. Kun sanon te, tarkoitan teidän kaltaisianne miehiä. Tiedätte niin tekevänne. Näen sen joka Jumalan päivä. En näekään mitään muuta. Sen näkeminen kuuluu ammattiini. Sentähden sanon», kehoitti Pancks, »käykää kiinni ja voittakaa!»

»Mutta mitähän, jos käyn kiinni ja menetän?» tuumi Arthur.

»Se on mahdotonta, sir», vastasi Pancks. »Olen ottanut selvän siitä. Nimi kaikkialla mukana — rajattomat apulähteet — suunnaton pääoma — etevä asema — ylhäisiä tuttavuuksia — vaikutusvaltaa hallituksessa. Se on mahdotonta!»

Tämän lopullisen esityksen jälkeen rauhoittui Pancks vähitellen; hän salli hiustensa painua niin sileiksi kuin ne yleensä äärimmäisin suostutteluin saattoivat painua, otti piipun hiilihankojen ja -pihtien joukosta, täytti sen uudelleen ja poltteli. He eivät enää puhuneet paljoakaan, mutta pitivät seuraa toisillensa, äänettöminä jatkaen ajatuksissaan äskeisten aiheiden pohtimista, eivätkä eronneet ennen puolta yötä. Hyvästi heittäessään ja puristettuaan Clennamin kättä, kiersi mr Pancks hänet yltympäri ennenkuin höyrysi ulos ovesta. Tämän tempun käsitti Arthur merkitsevän vakuutusta, että hän ehdottomasti saattoi luottaa Pancksiin, jos hän joskus sattuisi tarvitsemaan apua, olipa sitten kysymyksessä joku sinä iltana mainituista asioista tai joku muu häntä mahdollisesti kohtaava vaikeus.

Lomahetkinään seuraavana päivänä, vieläpä huomionsa ollessa kiintyneenä muihin asioihinkin, mietiskeli Clennam mr Pancksin pääomasijoituksia ja sitä, että hän oli »ottanut selvän asioista». Hän ajatteli, että mr Pancks tässä asiassa oli herkkäuskoinen ja toivehikas, jota hän tavallisesti ei muuten ollut. Hän ajatteli suurta kansallista virastoa ja kuinka hauskaa olisi nähdä Doyce paremmassa asemassa. Hän ajatteli synkän uhkaavaa paikkaa, joka eli kodin nimisenä hänen muistissaan, ja kokoontuvia varjoja, jotka tekivät sen entistä synkemmän uhkaavaksi. Hän huomasi uudelleen, että mihin ikinä hän tuli, hän kaikkialla näki, kuuli ja kosketti kuuluisaa Merdle-nimeä, havaitsipa hän, että hänen oli vaikea istua pari tuntia oman pulpettinsakin ääressä jonkun aistimensa joutumatta jollakin tavoin kosketuksiin tämän nimen kanssa. Hänestä alkoi tuntua oudolta, että se esiintyi kaikkialla ja ettei kukaan muu kuin hän suhtautunut siihen epäluuloisesti. Mutta päästyään tähän hän alkoi huomata, ettei hänkään enää katsellut sitä epäluuloisin silmin; hän oli vain sattumalta pysytellyt erillään siitä. Kun tämänlaatuinen tauti on tartuntakypsä, merkitsevät tällaiset oireet potilaassa, että hän on siihen sairastunut.