I.
Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa istui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin keski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen kaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut vakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset kasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin syntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut hyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka hän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos hänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta kohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava intoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui tältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun jäytämänä.
Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti Harold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä hänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut vaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta kohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla kitukasvuisia.
»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»
»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»
»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi. Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta. Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»
»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.
»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»
Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa, että he tapaisivat toisensa pian.
»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän, pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi. Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä, todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin, rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»
Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.
»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua, kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä, näkemästä häntä niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta, isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»
»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty, hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.
He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi, puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen: »Olomme perillä, Stella.»
Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy, tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä. Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.
»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.
»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella, melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin hyvissä voimissa vielä nytkään.»
Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»
Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.
»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.
Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä tavalla.
Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen! — Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan. Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava. Hyvää yötä!»
Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia; sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa, hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.