II.
Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän, mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti kaukainen Lontoo.
Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä, tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin velttona riippuvassa kädessään.
Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas, hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea, pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt, joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.
Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä. Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen, taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni — hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista — huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.
Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa, ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.
»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.
Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni. Olen James Etheredge.»
»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö koruttomasti.
»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut? Ja minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet tullut?»
Tytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin niissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella. »Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja tylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää. Ja lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»
Vanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.
»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»
Tyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin sanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä johtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin; muuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en voinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä olet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana iltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja tiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja saavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä — minä — siinä kaikki, setä.»
»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen kulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni, jollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet, tyttö-kultaseni?»
»Yhdeksäntoista, setä», kuului reipas vastaus.
»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui hyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen kuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla hetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.
»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. Hän oli kaunis kuin enkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä olisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»
»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija, keskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän kalpeiksi.
Stella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi hän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen. Minulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»
»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että oli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja minä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»
Kiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin paloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki, ja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan päässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon, sir, mikä on hätänä?» hän huohotti.
Etheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä: »Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä lapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»
Nainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista lapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean selkämyksen takana.
»Lapsi-raukka! Mikä lapsi-raukka! Te olette uneksinut, herra Etheredge!»
»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö on tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»
Stella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän oikaisi.
Rouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän on?»
»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on saapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon vanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold — taloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»
Rouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain herra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten pääsitte sisään, neiti?»
»Ovi oli auki», vastasi Stella.
»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten! Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti — »olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.
Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut useita tunteja.
Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!» riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»
»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
Stella?»
»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»
»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»
»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.
Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa, tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan; se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen, »kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on, setä?» kysäisi hän.
»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule katsomaan! Se näkyy täältä.»
Stella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.
»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»
»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen omistaa vanha suku.»
»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»
»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»
»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.
»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi; hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan — tuon, joka on valaistu?»
»Kyllä.»
»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää sohvallaan, katsellen laaksoon.»
»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu siellä?»
»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on hänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina Lontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat rikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester on koko ikänsä elänyt hurjasti.»
»Onko hän sitten niin paha?» virkkoi Stella hiljaa.
Setä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen nähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn; olen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten oletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken naurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi minulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»
Stella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi Trevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui soittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman firenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon alttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän alkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti, painoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.
Kun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella seisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään soittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»
Tällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet huokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa hiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan ja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli loihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni ulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.
Myöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi katselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle joelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein tietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli mutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta kyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki sitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.
Hän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana oli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän kuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.
Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului; samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.
Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella. Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun, ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän, kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa vaipui jälleen alas.
»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»
Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta, pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»
Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.
»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin olevani yksin. Annattehan anteeksi?»
Stella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen poskilleen.
»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne pelästyi minua.»
Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti; »itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä tielle?»
Hymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.
»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»
»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.
»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut saamaan vastauksen kysymykseensä.
»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»
»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?» huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»
»Kyllä.»
»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»
»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»
»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»
Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä, nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi: »Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»
»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»
»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester Trevorne.»
»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.
»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on mahdollista?»
»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja — tunsin teidät sen nojalla.»
Trevorne hymyili kummallisesti. »Ymmärrän. No niin, hyvää yötä!»
»Hyvää yötä, ja hyvästi!» vastasi Stella, ojentaen kätensä.
Mitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön käteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei hyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää yötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti ripeästi pois.