III.
Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni herätti hänet.
»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»
Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi. »Minulle sattui seikkailu.»
Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.
»Seikkailu!»
»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»
»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän, kääntyen hymyillen tyttöön päin.
»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat; olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»
»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»
»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt, mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä seisoin töyryllä tien vieressä.»
»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän pysähtyi!»
»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.
»Oliko hän vimmoissaan?»
»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti
Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.
»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa. Entä kuvani?»
»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt, että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»
»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari. Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»
Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön tunne esti häntä virkkamasta mitään.
Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi, hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa, neiti.»
Stella meni vanhuksen luo ja suuteli häntä. »Hyvää yötä, setä!»
»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi, silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»
»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»
Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen, kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen unia näkemättä aamuun saakka.
Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.
Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän alapäässä olevasta ovesta.
Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin. Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa, jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.
»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.
»Olen huoneessani.»
Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone, pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja; pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin yläpuolella.
Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta kehdostaan.
Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella! — hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —
Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.
— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät, siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä, kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä tällainen.
Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän, mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.
— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.
Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään. Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten sitten haaveistaan.
»Mitä nyt, Oliver?»
»Olette kutsunut minua, mylord.»
»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»
Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi oven.
»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»
»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi ja sir William ovat biljardisalongissa.»
Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen, toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.
Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden; tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen, tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta. Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen ystävällisesti.
»Haluatko kahvia, Leycester?»
»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.
Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.
»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen leveälle olalle.
Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä. He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.
Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.
»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä; sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän jaloitella.»
Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti. »Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet sinua joka sopukasta.»
»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»
»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
Leycester.
»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen luullut.»
Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.
Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka, kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.