IV.
Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»
»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»
»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään erikoista päivällisaikaan.»
»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»
»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»
Kreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät tähdättyinä lattiaan.
»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta päähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes kaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset suoneniskut.»
Kreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut minulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen; kilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä, vaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen nimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa pois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»
Kreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua, eikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»
Kreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin, ennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»
Kreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita, viehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea miellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille miehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta tuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän varassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään mitä tahansa.»
Kreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua hänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»
»Taivutan Lilian puhumaan hänelle.»
»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä hänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle kyllin hyvä.»
Kreivi rypisti otsaansa. »Te kaksi juuri olette hänet pilanneet.»
»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana. Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»
Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni, hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»
Lady Wyndward huokaisi.
»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären kanssa?»
»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja juuri se on vikana.»
»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan; pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»
»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli jotakin liikuttavaa.
»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka, joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten tavoin.»
»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»
»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa: älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa, mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»
»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua alituisen pelon vallassa.»
»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.
»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»
Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä
on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada
Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!
Lenore tulee mielellään.»
»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä vuoksi häntä pyydämme.»
Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä, joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään kylliksi ilman sitäkin.»
»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»
»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä; mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen varaan.»
Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»
»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä lämpimästi».
»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä. Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:
»Rakas Lenore.
Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin että voit itse määrätä tulosi.
Ystävällisesti
Ethel Wyndward.
J.K. — Leycester on kotosalla.»
Kirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi askelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen: »Kirjoitatko äiti?»
Kreivitär taittoi kirjeen laskoksille. »Kyllä. Minne olet menossa?»
Nuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan.
»Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?
»Kas vain, niinpä onkin», myönsi kreivitär.
Leycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen poikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten, painoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.
Kreivitär katsoi hänen jälkeensä, hellä kiilto silmissään.
Kukapa voisi olla rakastamatta häntä? — hän kuiskasi itsekseen.
Hyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi ylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän toiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen huuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti ja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea, jokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut merkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko huoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja verhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä, niin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja. Paksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti läpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli hopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.
Ikkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester astui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti kalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä, Leycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»
Nuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi käsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten ja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan! Onko siellä alhaalla tukahduttavaa?»
»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen kädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä vähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien reikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa hauskaa tulla tänne.»
»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin.
Minusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»
»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan, pelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»
Lilian naurahti. »Entä mitä sinä olet tehnyt?»
»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.
»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.
Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa raudikkoa.»
»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi, Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen poikki?»
»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»
Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän oli?»
»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi liikkumattomaksi.»
»Etkö osaa kuvailla häntä?»
»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»
»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»
»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka — ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain vakavaan hymyyn?»
»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»
»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain vakavasti, puolittain ilakoiden.»
»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»
»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä maan päällä elää.»
»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä on?»
»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»
Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada nähdä hänet!»
Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.
»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä, kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin tullut?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.
»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois huomenna, lähdethän?»
»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,
Lil.»
»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään, Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin kuin hänenkin vuoksensa.»
Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut nauramaan, Lil.»
»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»
Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.