V.
Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.
»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.
»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan. Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta. »Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella», virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa. Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin, setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme ole siihen tottuneet.»
Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti; hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti. Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin olla tyytyväinen.»
»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus melkein äkäisesti.
Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän imartelee.»
Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä siitä — lupaan olla hyvä.»
Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
Adelstone.»
Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa, hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä. Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon naista.
»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin kahvia.»
»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»
»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
Adelstone.»
»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta, neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.
Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»
»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»
»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.
»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle. »Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»
»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut kasvi-parkoja hirveästi.»
»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»
Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli, etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»
Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle, samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon kasvoista.
Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»
Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä, puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat hänelle aivan outoja.
Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa. »Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»
»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä, ethän?»
»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»
»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni sieltä pois.»
»Asutteko siellä?» kysyi Stella.
»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa, yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan huomaavasti.
Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa muuttaa mieltäni.»
»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin», vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten, kääntyen taiteilijaan päin.
»Johan toki», myönsi vanhus.
Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa. Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.
»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan. »Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»
»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.
»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»
Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti: »Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa itseään.»
»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti
Adelstone.
»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.
»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.
Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.
»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata luonnetta.»
Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen» pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on ’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se on liian voimakas sana.»
Adelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.
»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»
Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti. Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan, ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan yllättävällä ryntäyksellä.
»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä niihin käsiksi.»
Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan. Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»
Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää juomaan teetä kanssamme?»
»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella. »Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia kukista».
Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.
»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»
»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»
»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»
»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit sanoa?»
»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»
»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä salaamatta maltittomuuttaan.
Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen te saatte aikaan», oli hän selittänyt.
»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva Penfold oli mukautunut.
»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.
»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold; »siihen ei ole tilaisuuttakaan.»
Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä, joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle — puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»
»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari, töllistellen tyttöön ihmeissään.
»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!» huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.
Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa, vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät pyöreinä katselemaan Stellan taakse.