VI.
Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska, jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi, pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»
»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja katse painunut lattiaan.
»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’
Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse, vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi naurahtaen: »En voi.»
»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.
»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.
»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat häneen kiinni, töykkien häntä.
Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.
»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.» Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.
»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria — kankaalla.
»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne; »mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa, sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta tuntuu, että häiritsen teitä.»
»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.
»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»
»Valitan» — aloitti vanhus.
Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna; ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa! Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»
Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään sopusointuisen kaiun.
»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan; puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»
»Ette siis suostu?»
»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»
»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»
Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette sanonut sitä heti?» hän kivahti.
»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni», selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.
»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä teen sen luonnollisesti.»
»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»
»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!
»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.
»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt heti.»?
»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys, hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä, ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»
Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»
»Muutamia tunteja!»
»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»
Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär. Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»
»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»
»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja valmistautui lähtemään.
Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»
Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»
Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on tehtävä vanukasta.»
»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»
Stella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»
»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»
»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.
»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja osoittaen ruoskallaan.
»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja ensimmäisestä portista. Tulettehan?»
»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.
Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä, joka oli jo lähtenyt.
Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun matkan päästä.
»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon kuluisi äärettömän paljon aikaa.»
»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat kohonneina suoraksi viivaksi.
»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä vihainen?»
»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti, jonka jumalat olivat hänelle varanneet.