VII.
Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.
Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta yllätettynä.
»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada aikaan».
»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.
Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»
»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän teitäkin unennäkönä.»
»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»
»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö entisiä iloisia huvituksianne?»
»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt ystävän, jota saan rakastaa —»
Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt —»
»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»
Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»
»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»
»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko paljon.»
»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»
»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»
Loordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»
»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein oivalsikaan mitä sanoi.
»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra
Fieldingin sukulainen?»
»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt
Leycesteriltä huomaamatta.
»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»
»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin hänelle perin kiitollinen.»
Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen kysyvästi.
»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne ansaitseminen on helppoa.»
»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.
Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.
»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin taikasana.»
»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.
»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
Stellaa kiinteästi.
»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä, kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on Lilian, eikö niin?»
»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi. »Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»
»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.
»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»
»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme Firenzessä tanssiaisiin.»
Lordi Trevorne katsahti häneen.
»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä; ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin halvaksi ja mitättömäksi.»
»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.
»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt, että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja perin turmeltunut mielenlaatu?»
»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.
»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija, vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi valmiiksi?»
»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.
»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.
»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän saavuttuanne häärimään ympärilläni».
»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»
»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen nurmelle.
Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan näköalaa.
»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää; muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»
»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.
»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»
He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen, järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen vesille.
Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään, muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien värin upeaksi ruskeaksi.
Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.
Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja, hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta, vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana! Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut — unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin, nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat rakkaudesta häneen!
He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa rantaan he molemmat säpsähtivät.
»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen olleeni unelmien mailla.»
»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta vastaan hänen apuaan.
Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»
»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin miljoonittain?»
»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt tehneet pahaa!»
Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.
»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»
»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.
Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava», hän selitti.
Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.
Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun — minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin melkein säikähtyneen kiihkeästi.
Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen rannalle.