VIII.
Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.
Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon. Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle, jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan. Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.
Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi ihailuksi.
»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen, josta kuvastui viehättävää imartelua.
»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.
»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»
»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.
»Kyllä. Tahdotteko ne?»
»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»
»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.
»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»
»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.
Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä, joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.
»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä, punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»
»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa näkyvää taloa.
Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi
Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.
»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.
Hän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää, vastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö sitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui: »Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti Etheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»
»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady
Lilian, ojentaen kätensä.
Stella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan; sitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi heti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani vesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan kukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän viittasi kädellään joen toiselle puolelle.
»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa. Eikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla! Setänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun — kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen taulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää minulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te katsomaan minua, tulettehan?»
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin odottaen Stellan vastausta.
»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi henkeään helpotuksen tuntein.
Lady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.
»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore on meillä!»
»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»
Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen. Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.
Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään. »Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»
Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa ja rahaa.
Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa takajaloilleen suistui satulasta.
Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea. Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.
»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain tietämättään ratsuraippaansa.
Se oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi Trevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa kohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi palaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä temppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.
»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään Leycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista kauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»
Kuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti Leycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä nyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä Stellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin liikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti vastustajaansa.
»Teidän on vastattava tästä, loordi Trevorne», hän sähähti.
»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen sävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että olitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen? Vastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta tällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen kätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat pullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja rauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle mitään. En, en.»
»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen hevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette pyytänyt anteeksi neidiltä.»
»Ei, ei!» esteli Stella.
»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät liekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme, ajaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»
»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti, »ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani tästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani. Ratsastin huolimattomasti —»
»Kuin aasi!» keskeytti loordi Trevorne.
»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa. Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran: suokaa anteeksi.»
Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa, jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.
»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi tullutkaan!»
»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»
Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.
Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan, tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»
Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.