IX.
»Kuka on ’Lenore’, setä?»
Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten väliseen kohtaukseen saakka.
Oli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin avomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään kiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa, mutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän oli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady Lilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen välisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.
Kun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä raivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään katsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka kauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä ja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta. »Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä kaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen häntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet joen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme silmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt kotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.
Siitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen hellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli eräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain kiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät suunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui ääneen kysymyksen:
»Kuka on Lenore, setä?»
Herra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin hajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu sittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä pamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka on Julia, Lovisa, Anna Maria —»
»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme lady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»
»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka on Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka tarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»
»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.
»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»
»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on suuri kaunotar.»
»Siinäkö kaikki? Se ei ole mikään ansio», huomautti Stella pettyneenä.
Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin, kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar — hän on lumoojatar.»
»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä, vai mitä hän tekee?»
»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja kehumatta hyvin kaunis —»
»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.
»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»
»Violetit!»
»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista, joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso, mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»
»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»
»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»
»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
Onko hän myöskin viehättävä?»
»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla sanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on viimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus, eikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti; hän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita kuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään Lontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen nostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä skotlantilainen onkimestari hyvänsä.»
»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella vähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan häntä?»
»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka olisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»
»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.
»Puolisonsa! Hän ei ole naimisissa.»
»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta sallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä varmaankin pelätään!»
»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra Etheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä avioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia, loistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»
»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla vähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut setä.»
»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä tietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»
Stella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa työskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»
»En tiedä. Luulisin häntä rikkaaksi.»
»Mikä on hänen toinen nimensä, ja kuinka vanha hän on?»
»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen pitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»
»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme», kuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja näytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä kohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»
»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen tukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu häntä kaikille.’»
Stellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen ilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en vihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea häneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä hän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»
Vanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu? Siitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa huvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina. Englannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja saisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän on täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat ovat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa parlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on saapunut tänne tuuri tähän aikaan.»
Stella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne, jonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että kuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä — myöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.
»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta lady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään tanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on omituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»
»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan huomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva puna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»
»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa, kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi aiottu?»
Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina. Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi, kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan, miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?
Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.
Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette! Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»
»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.
»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»
Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki kirjeen:
»Rakas Neiti Etheredge.
Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni. Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa, että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.
Kunnioittaen
Lilian Wyndward.»
Stella luki kirjeen ja luki sen vielä uudelleenkin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Lady Lilianin huomautus oli tuntunut niin ylimalkaisesti lausutulta, että hän tuskin muisti sitä, mutta nyt hän oli saanut suoranaisen kutsun Wyndwardin kartanoon — ja päivällisille.
»Vastaus, neiti?» äänsi rouva Penfold.
»Annan sen teille heti», vastasi Stella. Hän meni huoneen toisessa päässä olevan setänsä luokse, pysähtyen hänen viereensä, kirje kädessään. »Setä, sain juuri kirjeen lady Lilianilta, joka pyytää meitä päivällisille kartanoon huomenna.»
»Päivällisille — huomenna? Oho, kultaseni! No, hyvä! Tietysti on sinusta hauska lähteä. Siispä vastaa: kyllä. Perin ystävällisesti tehty. Näetkö, Stella, toiveesi täyttyi melkein heti kun sen lausuit. Saat nähdä esikuvasi — lady Lenoren.»
Stella säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Enpä luule haluavani lähteä sinne, setä; eihän minulla sitäpaitsi ole pukuakaan.»
»Jonkunlaisen puvun saat kyllä huomiseen puoliseitsemään mennessä», arveli setä naurahtaen, »muuten horjuu luottamukseni rouva Penfoldin keinokkuuteen. Lähetä myöntävä vastaus, tyttöseni!»
Stella meni hitaasti pöydän ääreen ja kirjoitti pari riviä.
»Rakas Lady Lilian.
Olemme todella iloisia voidessamme tulla Teidän luoksenne huomenna.
Kunnioittaen
Stella Etheredge.»
Sitten hän soitti kelloa ja sanoi, ojentaessaan kirjeen rouva Penfoldille: »Aion mennä Wyndward Halliin huomenna, mutta minulla ei ole pukua.»
Rouva Penfold nosti tapansa mukaan kätensä ylös.
»Kartanoon, neiti Stella, huomenna! Herrainen aika, mitäs nyt teemme?» Sitten hän vilkaisi nojatuoliin päin ja viittasi Stellalle, että tämä tulisi ulos huoneesta. »Tulkaa yläkertaan, katsotaan siellä, mitä saamme aikaan. Kartanoon! Ajatella nyt sitä!»
Stella istui tuolilla ja katseli hymyillen, kun hänen pukuvarastoaan myllerrettiin ja katsastettiin. Vaikka se sisälsikin kaikkea, mitä Stella todennäköisesti tarvitsisi arkioloissa, ei rouva Penfold, järjestäessään neidon vaatteita heti tämän saavuttua, ollut ottanut huomioon niin suurenmoista tapahtumaa kuin kutsua päivällisille kartanoon. Levitettyään puvun toisensa jälkeen ja laskettuaan ne kaikki jälleen päätään pudistellen käsistään otti emännöitsijä vihdoin esille kerman värisen silkkipuvun.
»Se on soma», virkahti Stella.
»Mutta sehän on vain japanilaista silkkiä!» valitti rouva Penfold.
»Minun mielestäni se kelpaa», huomautti Stella; »pitsit ovat kunnossa, eivätkö olekin?»
»Pitsit?» sanoi rouva Penfold miettivästi; sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. »Odottakaapa hetkinen!» huudahti hän. Heittäen puvun käsistään hän kiiruhti ulos huoneesta, palaten vähän ajan kuluttua muassaan pieni lipas. »Kun puhuimme pitseistä, johtui mieleeni, että minulla on niitä säästössä. Ne ovat äitini tekemät — en tiedä, ovatko ne hyviä.» Puhuessaan hän aukaisi lippaan ja nosti sieltä joitakuita pitsirullia.
Stella hypähti seisoalleen, ja häneltä pääsi pieni naisellisen ihastuksen huudahdus. »Kas, nehän ovat virkattuja!»
»Virkattuja, niinkö, neiti? En tiedä. Ovatko ne sitten hyviä?»
»Hyviä!» huudahti Stella, »ne ovat kauneita, viehättäviä, taivaallisia.
Lainaatteko ne minulle?»
»En, annan ne teille, jos suvaitsette ottaa ne vastaan, neiti Stella», selitti kelpo nainen, ylväästi hymyillen.
»Ei, ei; ei millään ehdolla, mutta mielelläni niitä käytän, jos siihen suostutte», vastasi Stella, ottaen pitkän pitsin ja kiertäen sen kaulaansa. »Oi, kuinka se on kaunis! Se tekisi halvimmankin puvun komeannäköiseksi! Pidän sitä kyllä hyvin varovasti, varmasti pidänkin.»
»Mitä joutavia, rakas neiti Stella! Onpa hauska, että tulin ajatelleeksi niitä. Ja nyt tarvitsette hansikkaat — malttakaapa kun katson — kas niin, teillä on kerman väriset; ne sopivat puvun kanssa yhteen, eikö totta? Menkää te nyt alas, ja minä tarkastan vaatekappaleet ja kiinnitän pitsit. Kartanoon! Olen niin hyvilläni, neiti Stella.»
»Niinkö?» sanoi Stella vienosti, mennen alakertaan. »Mutta minä en tiedä, olenko hyvilläni vai pahoillani!»