Vain tytön rakkaus

by Charles Garvice

X.

Kartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri värähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna juhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä kulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut odottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti portaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten ääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili alas hänen luokseen.

Stellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno pitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen hiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen ihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?» huudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.

»Eikö hän — eikö se ole kaunis?» kuiskasi rouva Penfold hurmauksissaan. »Mutta nyt teidän on lähdettävä, herra, tai muuten myöhästytte», lisäsi kelpo vaimo.

Stella ja herra Etheredge nousivat vaunuihin ja lähtivät lyhyelle matkalleen. Ajoneuvot vierivät sillan yli ja pitkää lehtokujaa myöten rakennuksen pääkäytävän eteen.

Kartano oli niin laaja ja kunnioitusta herättävä, että Stellan rohkeus tuntui masentuvan. Mutta hänen poskilleen kohosi väri uudelleen, kun kaksi kookasta palvelijaa riensi leveitä portaita myöten alas avaamaan vaunujen ovea. Heille hän ei näyttäisi pelkäävänsä. Pelkäävänsä; niin, juuri se sana kuvasi hänen tunteitaan, kun hänet opastettiin eteissaliin. Siellä oli vielä useita muita palvelijoita, jotka seisoskelivat juhlallisen näköisinä, ja mustiin puettu palvelijatar, jolla oli moitteettoman valkea päähine, astui esiin ja kysyi melkein kunnioittavasti kuiskaten Stellalta, halusiko hän mennä yläkertaan; mutta Stella pudisti päätään, ja palvelijatar vain auttoi viitan ja huivin hänen päältään.

Sitten ojensi setä hänelle käsivartensa, ja hän laski kätensä sille, samalla kun kaksi palvelijaa veti auki verhot, jotka verhosivat seurusteluhuoneeseen vievää käytävää, ja kolmas siirsi syrjään toiset verhot, jotka peittivät itse seurusteluhuoneen ovea, sekä ilmoitti: »Herra ja neiti Etheredge.»

Lady Wyndward astui heti eteenpäin lausumaan vieraansa tervetulleiksi. Jos Stellan kauneus ja sulous saattoi hänet hämmennyksiin, ei kukaan olisi voinut aavistaa sitä hänen käyttäytymisestään. »Kuinka voitte, herra Etheredge? Oli kovin ystävällisesti tehty, että tulitte. Ymmärrän, kuinka suuri kunnianosoitus tämä on, ja olen siitä kiitollinen. Tämäkö on veljentyttärenne? Kuinka voitte, neiti Etheredge? Minusta on hyvin hauska tutustua teihin.«

Kun Stella puristi lady Wyndwardin kättä, palasi hänen rohkeutensa, ja hän nosti silmänsä, katsoen kauniita, tyyniä kasvoja, aavistamatta että kreivitär ihmetteli ja ihaili hänen kauneuttaan.

»Meitä on vain pieni seurue», jatkoi kreivitär. »Melkein kaikki vieraamme ovat poistuneet. Meidän pitäisi itsemmekin olla nyt jo kaupungissa, mutta loordi Wyndwardia pidättävät asiat täällä.» Hänen puhuessaan lähestyi kreivi, ja Stella näki pitkän, hoikan miehen kumartavan hänelle, ikäänkuin odottaen kättelyä.

»Kuinka voitte, herra Etheredge? Olemmepa vihdoinkin saaneet houkutelluksi teidät erakonmajastanne. Kuinka voitte, neiti Etheredge? Toivoakseni ette tuntenut kylmää vetoa.»

Stella hymyili, käsittäen heti, minkävuoksi jokainen ovi oli verhojen peitossa.

Kreivi veti maalarin syrjään, ja kreivitär laski kätensä Stellan käsivarrelle, ohjaten hänet lady Longforthin luokse. »Herra Etheredgen veljentytär», hän esitteli; sitten Stellalle: »Lady Longforth.»

Stella tunsi terävän silmäparin tarkastavan kasvojaan.

»Hauska oppia teidät tuntemaan, ystäväni», virkkoi vanha rouva. »Tulkaa istumaan viereeni ja kertokaa minulle sedästänne; hän on ihmeellinen mies, mutta hyvin ilkeä. Itsepintaisesti hän pysyttelee piilossa, sensijaan että tulisi muun maailman yhteyteen ja suostuisi olemaan kuuluisuus, kuten hänen pitäisi olla. Mutta kentiespä te nyt tänne saavuttuanne saatte hänet taivutetuksi lähtemään kuorestaan.»

»Tarkoitatteko hänen majaansa? En usko, että häntä saadaan millään ehdolla suostutetuksi lähtemään sieltä. Ja miksi hän sen tekisi? Hän viihtyy siellä perin hyvin.»

Hyväntahtoisen vanhan rouvan seurassa ei Stella ollenkaan kainostellut, ja hän keskusteli kreivittären kanssa vapaasti, kunnes äkkiä, juuri kun kello löi kahdeksan, hänen takanaan lausuttiin: »Päivällinen on pöydässä, mylady.»

Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan eikä kreivitärkään osoittanut vähäisimmälläkään merkillä eikä vilkaisulla kuulleensa sitä. Äkkiä vetäistiin huoneen toisessa päässä olevat verhot syrjään, ja saliin astui solakka mies. Se oli Leycester! Hän asteli lattian poikki ja pysähtyi Stellan eteen, ojentaen kätensä: »Olette tullut», hän sanoi; »pelkäsin, ettette saapuisi. Siinä menetteli herra Etheredge kovin ystävällisesti.»

Stella kätteli häntä virkkamatta sanaakaan. Hän tiesi, että hänen vieressään istuvan vanhan rouvan terävät harmaat silmät tarkkasivat häntä. Myöskin Leycester näytti sen oivaltavan, sillä hän lisäsi tyynemmällä, jokapäiväisemmällä äänellä: »Olen myöhästynyt; se on vanha vikani.»

»Niin onkin», huomautti vanha kreivitär. »Istukaa nyt hetkinen, jos voitte!»

»Minähän olen antanut teidän kaikkien odottaa», sanoi hän, vilkaisten kelloaan.

Lady Longforth pudisti päätään: »Ette suinkaan; odotamme Lenorea.»

Hänen puhuessaan menivät verhot levälleen, ja huoneeseen saapui joku.

Puitteinaan oviverhot, jotka laskeutuivat hänen takanaan punaisiin poimuihin, seisoi ihmeellisen kaunis, kultatukkainen ja violettisilmäinen neito. Stella tunsi hänet heti setänsä kuvauksen nojalla; mutta häntä ei yllättänyt neidon kauneus, niin että hän säpsähti; sen sai aikaan jokin muu, hänestä huokuva epämääräinen, sanoinkuvaamaton tenhovoima, hänen olemuksensa, hänen ryhtinsä viehkeys. Hän seisoi hetkisen paikoillaan ja silmäili hymyillen ympäri salia; sitten hän meni verkkaisesti lady Wyndwardin luokse ja kumarsi kreivittärelle syvään.

Stella ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta arvasi hänen pyytävän anteeksi viivästymistään, sillä kreivi, joka seisoi vieressä, hymyili hänelle. Stella istui paikallaan, katsellen lady Lenorea, ja äkkiä hän havaitsi violetin väristen silmien kohdistuvan itseensä. Hän näki kauniiden huulien liikkuvan, huomasi kreivin vastaavan ja tarkkasi sitten heitä, kun he yhdessä astelivat salin poikki. Hänen hämmästyksekseen he tulivat häntä kohti ja pysähtyivät hänen eteensä.

»Neiti Etheredge», aloitti kreivi, »sallikaa minun tutustuttaa lady
Lenore Beauminster teihin».

Stella katsahti ylöspäin ja kohtasi violettisilmien häneen kiintyneen katseen. Hetkisen hän oli sanattomana; ponnistaen itseään hän sitten ojensi kätensä, ja he seisoivat vastakkain, katsoen toisiaan silmiin, loordi Trevornen seistessä sivussa, luonteenomainen hymy huulillaan.

XI.

Katsoessaan lady Lenorea Stella vasta ensi kerran tunsi, että niin soma kuin hänen oma pukunsa olikin, oli se sittenkin tehty vain halpa-arvoisesta silkistä. Sitä hän ei aikaisemmin ollut huomannut; mutta nyt, tämän erikoisesti puetun naisen läheisyydessä, hän sen tunsi. Hän tunsi myöskin jäävänsä lady Lenoresta jäljelle älynsä, samoin kuin vaatetuksensakin puolesta, keskustellessaan hänen kanssaan muutamia lyhyitä hetkiä ennen päivällistä. Hänestä tuntui todella helpotukselta, kun koko seurue asteli jonossa ruokasaliin. Vaikka päivällinen monine ruokalajeineen olikin Stellasta loppumattoman pitkä, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja kuunnella heidän puheitaan. Hän oli loordi Grayfordin seurassa kuin kotonaan, niinkuin kuka hyvänsä olisi ollut. Palattuaan päivällisen jälkeen muiden naisten mukana seurustelusaliin sai Stella nauttia pienestä, jokapäiväisestä keskustelusta Leycesterin äidin ja kreivitär Longforthin kanssa, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että lady Lenore karttoi häntä. Pian miesväki ryhmittyi kahvikuppiensa ympärille, ja keskusteltuaan joitakuita minuutteja lady Lenoren ja muiden vieraiden kanssa astui Leycester Stellan luokse ja ehdotti: »Jos suvaitsette, niin saatan teidät nyt sisareni luokse, neiti Etheredge.»

»Oi, kyllä, tulen heti paikalla», vastasi hän, nousten seisomaan.

Leycester opasti hänet Lilianin huoneiden ovelle ja poistui sitten.

Lady Lilian lepäsi sohvalla ikkunan ääressä ja kohosi ojentamaan kättään. »Kuinka ystävällisesti, että tulitte!» hän sanoi lämpimästi. »Pidätte kai minua hyvin itsekkäänä, kun houkuttelen teidät pois kaikkien muiden seurasta, ettekö pidäkin?» lisäsi hän, pitäen yhä Stellan kättä omassa viileässä kädessään.

»En suinkaan», torjui Stella. »Minusta on hyvin hauska tulla tänne. Olisin tullut aikaisemmin, mutta en tietänyt, saisinko sen tehdä, ennenkuin veljenne tarjoutui tuomaan minut tänne.»

»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti lady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»

Stella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi hymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut ihmeellinen ilta!»

Lady Lilian katsahti häneen kysyvästi.

»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen ole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta ja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että tuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»

»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen ja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta minä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»

Stella pudisti päätään.

»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka kaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»

»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin herttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»

»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi, te kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä kenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti teitä; eikö hän olekin viehättävä?»

»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin useimmat kuningattaret ovat olleet».

»Kuinka hauskaa, että ihailette häntä», riemuitsi lady Lilian. Hän vaikeni hetkisen, laskien pehmeästi valkean kätensä Stellan tummille hiuksille. »Saanko kertoa teille salaisuuden?»

»Kyllä; lupaan säilyttää sen», vastasi Stella hymyillen.

»Kuinka omituisesti sen lausuitte — niin juhlallisesti. Niin, uskon, että te säilyttäisitte salaisuuden kuolemaanne saakka. Mutta tämä ei ole senlaatuinen; se on vain — että me toivomme, kaikki toivomme, että Lenoresta tulee sisareni.»

Stella ei säpsähtänyt eikä siirtänyt katsettaan pois kalpeista, viehättävistä kasvoista; mutta hänen silmiinsä tuli ilme, joka ei johtunut ihmettelystä eikä tuskasta, vaan jostakin voimakkaasta, epämääräisestä tunteesta, ikäänkuin hän olisi pidättänyt henkeään ponnistaessaan salatakseen kaikkien tunteiden merkit.

»Tarkoitatteko, että loordi Trevorne menee avioliittoon hänen kanssaan?» kysyi hän varmasti.

»Niin, juuri sitä», vastasi lady Lilian. »Eikö se olisi sopivaa?»

»Loordi Trevornelleke?» kysäisi Stella, hymyillen yksivakaisesti.

»Kuinka kummallinen tyttö olettekaan!» sanoi lady Lilian, silittäen puhuessaan Stellan silkinhienoa tukkaa. »Kuinka minä voisin virkkaa siitä mitään? No niin — kyllä, tietysti. Mutta myöskin Lenorelle», lisäsi hän hieman ylpeästi.

»Niin, lady Lenorelle myös», myönsi Stella.

»Me kaikki haluaisimme niin hartaasti, että Leycester menisi naimisiin», jatkoi Lilian naurahtaen. »Sanotaan, että hän on — niin raju — sitä sanaa he muistaakseni käyttävät! Oi, he eivät näe häntä sellaisena kuin minä. Pidättekö te häntä rajuna?»

Stella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki tempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän kidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En tiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»

»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te ja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan tapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain muutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino, Stella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko vihainen, kun käytän teistä sitä?»

»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan kätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En, mielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»

»Tahdotko sinä nimittää minua Lilianiksi?»

»Jos niin haluat», vastasi Stella. »Kyllä, tahdon.»

»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos pyytäisin?»

»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä silmiin.

»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa, sillä olen nähnyt silmiisi.»

»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti naurahtaen.

»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että sellaisissa asioissa olen noita.»

»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle seinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin sonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja sekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei kumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.

Aavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen, kauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki loordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja tuijotti häntä silmiin.

Loordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän ei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.

»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen maalausta.

»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se on sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella! Niin, kyllä minä tunnen!»

»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan päin.

»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte kauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»

»En, en laula», kuiskasi Stella.

»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan paljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»

»En laula», toisti Stella, mennen takaisin tuolilleen.

»Eikö se ole ihanaa?» riemuitsi lady Lilian kuiskaten. »Olen tänä iltana saanut runsaasti lahjoja, kuulin lauluasi ja sain tämän taulun. Kuinka erinomaista se oli! Missä olet oppinut laulamaan tuolla tavoin?»

»Ei missään», sanoi Leycester. »Sitä ei voida oppia!»

Lilian katsahti häneen; hän oli edelleenkin kalpea, ja hänen silmistään näytti hehkuvan hillitty kiihtymys. »Mene kiittämään herra Etheredgeä», huomautti sisar.

»Heti kohta», vastasi Leycester, laskien kätensä Lilianin käsivarrelle; »salli minun levähtää täällä hetkinen. Täällä on kuin paratiisissa sen jälkeen kun —» Hän pysähtyi.

»Et saa levätä», selitti Lilian. »Laula jotakin, Ley!» Kun Stella sitten nosti katseensa, naurahti Lilian sointuvasti. »Etkö tietänyt, että hän osaa laulaa? Hän on pahankurinen, laiska poika. Hän osaa kaikenlaista, jos vain viitsii, mutta hän ei milloinkaan halua ponnistella. Ei hän nytkään laula, vai laulatko?»

Leycester seisoi silmäillen Stellaa, ja ikäänkuin hänen olisi ollut pakko puhua ja katsoa nuorukaiseen kohotti Stella katseensa. »Ettekö laulaisi meille?» hän pyysi hiljaa.

Ikäänkuin olisi odottanut hänen käskyään Leycester kumarsi ja meni pianon ääreen. Hitaasti hän jonkun aikaa näppäili sormillaan säveliä; sitten hän sanoi kääntämättä päätään: »Oletteko nähnyt nämä kukat?»

Stella ei olisi tahtonut liikahtaa; mutta Leycester tuntui kutsuvan häntä luokseen, ja hän nousi ja meni pianon luokse.

»Jääkää siihen!» kuiskasi Leycester, vilkaisten häneen.

Hän empi silmänräpäyksen, mutta jäi seisomaan katse luotuna alas ja vaikka hän ei nähnytkään, oli hän tuntevinaan nuorukaisen palavan katseen kasvoillaan. Leycester hiveli vielä vienosti koskettimia ja alkoi sitten ilman enempää alkusoittoa hiljaa laulaa:

»Ma illansuussa saavuin laakson rintaan; siell’ luonto hymyili, ja lintuin laulu soi, ja joki rantaa kohti hiljaa solui. Ei rauhaa sielläkään. Mua lempi väijyi kukkatanterella; pensaikon takaa, jousi virehessä, hän huusi: ’Armasta en jätä ikinään!’ Hämyinen hetki virran partahalla.

Pois pilvilakiseen mä riensin vuoristoon, karuimpaan seutuhun, vain kotkain hallitsemaan. ’Vihdoinkin’, riemuitsin, ’saan rauhan lemmeltäin; täält’ ei se enää mua löydä’. Mutt’ utupilven takaa piilostaan se lauloi ilkkuvasti sulolauluaan: ’Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla, ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.’»

Katse Stellaan tähdättynä hän lauloi, ikäänkuin joka sana olisi tarkoitettu hänelle; Leycesterin ääni muistutti huilua, se oli pehmeä, kirkas ja sointuva; mutta voimakkaammin kuin ääni tuntuivat sanat painuvan kuuntelevan Stellan sydämeen. Hänestä tuntui kuin olisi Leycester uhmaten varoittanut häntä pakenemasta luotaan — hänen rakkautensa, näytti hän haluavan sanoa, seuraisi häntä jokaiseen rauhaisaan laaksoon, kaikille vuorten rinteille. Hetkeksi Stella unohti lady Lenoren, unohti kaikki; hän tunsi olevansa kykenemätön vastustamaan noiden tummien silmien ja sointuvan äänen lumousta; hänen päänsä painui riipuksiin, silmät sulkeutuivat.

»Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla, ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.»

Niinkö hänen kävisi? Tulisiko Leycester aaveen lailla seuraamaan häntä aina ja kaikkialla? Säpsähtäen hän kääntyi poispäin ja meni nopeasti sohvan viereen, ikäänkuin turvaa etsien.

»Olette väsynyt», huomautti lady Lilian.

»Niin luulen», vastasi Stella.

»Leycester, saata hänet pois! En tahdo rasittaa häntä, muuten hän ei tule uudelleen luokseni. Tulethan jälleen, teethän niin?»

»Kyllä», sanoi Stella, »tulen uudelleen.»

Loordi Trevorne seisoi avoimella ovella, mutta Lilian puristi vielä
Stellan kättä. »Hyvää yötä!» hän sanoi, kääntäen kasvonsa ylöspäin.

»Hyvää yötä!» vastasi Stella, kumartui suutelemaan häntä ja poistui.

He menivät portaita alas virkkamatta mitään, mutta kun he saapuivat seurusteluhuoneen lähellä olevan pienen kasvilaitteen luokse, pysähtyi Leycester äkkiä. »Ettekö tahdo viipyä tässä hieman?» kysyi hän.

»On varmaankin jo myöhäistä», esteli Stella, pudistaen päätään.

»Vain hetkinen!» rukoili Leycester. »Sallikaa minun pitää teitä vähän aikaa itseäni varten, ennenkuin lähdette pois — tähän asti olette kuulunut muille.»

»Ei, ei, minun täytyy mennä», torjui Stella, koettaen jatkaa matkaa, mutta nuorukainen ojensi kätensä, pidättäen häntä.

»Stella!»

Tyttö kääntyi ympäri, katsoen häntä avuttomasti, mutta Leycester näki vain hänen viehättävän olemuksensa.

»Stella», toisti hän, vetäen tyttöä puoleensa, »minun täytyy puhua — minun täytyy sanoa se sinulle — minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!»

Vain kolme sanaa; mutta vain nainen voi ymmärtää, mitä ne kolme sanaa merkitsivät Stellalle. Hän oli tyttö — pelkkä lapsi, eikä hän ollut kuullut sellaisia sanoja koskaan ennen paitsi isänsä huulilta. Tuskin hän nytkään tajusi niiden koko sisältöä. Hän tiesi vain, että Leycesterin käsi oli hänen käsivarrellaan, että hänen silmiinsä kiintyneestä nuorukaisen katseesta kuvastui intohimoa, vetoomusta, pyyntöä ja käskevää voimaa, jota hän ei kyennyt vastustamaan. Hän seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, hänen katseensa ei painunut alas, sillä Leycesterin silmät vetivät sitä puoleensa, ja koko hänen neitseellinen luontonsa oli kiihkeästi kuohuksissa tämän ensimmäisen rakkaudentunnustuksen johdosta.

»Stella, minä rakastan sinua!» hoki nuorukainen, ja hänen äänensä helkkyi kuin hiljainen, hieno musiikki, kaikuen hänen korvissaan vielä senkin jälkeen kun sanat olivat haihtuneet Leycesterin huulilta.

Stella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa hänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»

»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin, ihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»

»Ei», toisti Stella vielä kerran, tuskin kuultavasti. »Se on mahdotonta.»

»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan välähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä selvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua. Stella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian maltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa, kuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt muistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti, arkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt puhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa, mitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva vuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet tieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot sinä minulle?»

Puhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen sydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos hän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa Leycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin hän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta siitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli kaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin loordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.

»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö sinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit, kuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle samoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä minulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»

»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko enää mitään! En voi sitä kestää!»

»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?» kuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa minua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua omaksi armaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö, sinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni hetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan vastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö voi, Stella?»

»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.
»Antakaa minun mennä!»

»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään, ennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu, etten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa? Parempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta tahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»

»Se — ei — johdu siitä», äänsi tyttö pää painuksissa.

»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen neidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan poskea.

Seurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön loistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi Stellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi Leycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä, rajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.

»Se ei johdu siitä»», hän virkkoi. »Mutta — unohdatteko?»

»Unohdanko…?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka hänen silmistään hehkui raju kiihko.

»Unohdatteko, kuka minä olen — kuka te olette?» sanoi Stella hiljaa.

»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja kallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester kiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle luonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun muistaa mitään muuta, Stella?»

»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava. Minä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä olen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon, merkityksetön tyttö; ja te —»

»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki hänen estelynsä.

»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee tämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa minulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»

Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon — liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen — kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»

Stella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.

»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.

Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.

»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»

»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos — sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären? Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne varastamisesta.»

»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä olen antanut — antanut sinulle kaikki.»

»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus, olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella, sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni — se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin, ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua. Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»

Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu. Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.

Äkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi
Trevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.

Mutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä syrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen lempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle itseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt! Katsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi, armaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»

Stella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen vieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti puiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin kaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa. »Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle nyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä. En väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna vastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan sinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»

Unohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan ympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön ruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko yö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta ja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen kohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten, painoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»

Jos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle — maailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja lausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät hänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään Stellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen luottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä tahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin tunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin. Hetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus värähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta. Sitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan neidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.

»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi, rakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat minua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä tajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»

Stella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi tytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester taivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti, tulisesti.

Stellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän kiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti päätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten painautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli pysähdyksissä.

Melkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa, himmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa toisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin hyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen, autuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester, suuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen yllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään tulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka luuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri virtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Mutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja koetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.

»Mitä olenkaan tehnyt?» kuiskasi tyttö.

»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»

»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa — pelottaa!»

»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen, armaani; puhu nyt pelosta!»

»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»

Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää, kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»

»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»

»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on rakkaus — me molemmat, armaani.»

»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?» Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut tällaista!»

Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.

»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat, että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen rakkauden.»

»Oi, st, st!» varoitti neito.

»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en olo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää arvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se olisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»

»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet kuninkaani!»

Vaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta luottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa myöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta tästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman mielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»

Stella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen väristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien sanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi työntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes se siepataan minulta pois.»