XIII.
»Mitä minun on tehtävä?» huudahti herra Etheredge.
Stella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen äännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»
»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään ehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä, puristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia, Stella.»
Stella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen silmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.
»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella taaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä käteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään se jakamalla se kanssasi!»
»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä tappaisi minut. Ei! Ei!»
»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa sinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»
»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen kätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa se nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja vedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon kello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse tiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti; jokainen hetki on tärkeä.»
»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella kalpeana.
»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen, hyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»
Stella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva Penfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni takaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan työhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.
»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun lehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden heti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»
»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun tulla mukaasi?»
»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei kukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon, rakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen kestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en voi.»
»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan poissa?»
»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän rauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En mielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en aavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»
Nämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan hänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan äkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen mieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa maahan.
»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi vanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas. En ole kauan poissa.»
Stella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes pieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi taloon ja istahti vanhuksen tuolille.
Jonkun aikaa askarsivat hänen ajatuksensa yksinomaan setää kohdanneessa salaisessa huolessa, mutta pian heräsi hänen mielessään muisto siitä, mitä hänelle itselleen oli samana iltana tapahtunut. Se oli surua voimakkaampi, ja kädet ristissä, pää painuksissa hän istui, muistellen loordi Trevornen miellyttäviä kasvoja ja kiihkeätä ääntä. Kaikki oli hänestä niin ihmeellistä, niin epätodellista, että se tuntui näytelmältä, jonka näyttämönä oli upea kartano ja näyttelijöinä ylimysmiehet ja -naiset sekä pääsankarina komea loordi Trevorne. Hän saattoi vieläkin tuntea Leycesterin polttavat suudelmat huulillaan, pitkät, tuliset hyväilyt kaulallaan. Niin, se oli kaikki todellista; hän rakasti Leycesteriä, ja tämä, niin outoa ja ihmeellistä kuin se olikin, rakasti häntä! Miksi piti Leycester hänestä? Se ihmetytti Stellaa. Eihän hänessä ollut mitään, minkä vuoksi loordi Trevorne tuhlasi hänelle niin palavaa ihastusta ja kiihkeätä antaumusta.
Koneellisesti hän nousi seisomaan mennäkseen venetsialaisen peilin ääreen ja katseli sen pintaa, joka välkkyi miellyttävästi huoneen himmeässä valossa. Huoneen poikki astellessaan hänen mieleensä juolahti kuva, joka nojasi nurin käännettynä seinään, ja hän kumartui tarttuakseen siihen kuin henkilö, joka äkkiä muistaa aarteensa, nosti Leycester Trevornen kuvan ylös, katseli sitä pitkään ja hartaasti, kumartuen sitten suutelemaan sitä. Nyt hän käsitti, mitä noiden tummien silmien hymy merkitsi; nyt hän tiesi, kuinka rakkauden hehku saattoi niistä säkenöidä. Pannessaan kuvaa paikoilleen hän kaatoi pienen lippaan. Sen sisältö vierähti lattialle, ja hän pisti kaikki takaisin niin nopeasti kuin voi. Mutta sijoittaessaan viimeistä esinettä, miniatyyrikoteloa, sen tavalliselle paikalle, ponnahti se hänen käsissään auki, ja hän näki norsunluulle hienosti maalatun muotokuvan. Hän tuskin vilkaisi siihen, aikoen painaa kotelon kiinni, mutta hänen katseensa osui kuvassa olevaan kirjoitukseen, ja hän vei kotelon lähemmäksi valoa.
Kuva esitti poikaa, jolla oli vaalea tukka, hymyilevä suu ja iloiset, siniset silmät. Ne olivat hauskat kasvot, ja Stella käänsi kuvaa lukeakseen kirjoituksen. Siinä oli vain yksi sana: »Frank.»
Uudelleen Stella katsoi kuvaa välinpitämättömästi; mutta äkkiä välähti hänen mieleensä, että kuva muistutti jotakuta henkilöä, jonka hän tunsi ja lisäksi läheisesti. Hän tarkasti sitä taaskin, tällä kertaa huolellisemmin. Niin, siitä ei voinut olla epäilystäkään; kuva muistutti varmasti hänen setäänsä. Eikä ainoastaan hänen setäänsä, vaan myöskin häntä, sillä kun hän siirsi katseensa kuvasta peiliin, näki hän sieltä epämääräisesti samanlaiset piirteet kuin muotokuvastakin.
»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän lienee?»
Hän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä; mutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta, joka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä jutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen mieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan takaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään hän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät hänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain kammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva, jonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut vihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se, että hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin. Hymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen ajatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen joukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.
Mutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein loordi Trevornen piirteisiin.