XIV.
Loordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen jälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän meni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit, ja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän kuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta vaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden puhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin hetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen oli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.
Ikivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut ikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa hän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa, eikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi, ettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin kuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi mennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän hankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää valtaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei hänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin polkuavioliitto.
Hymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän astui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth, jo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin sohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa sisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin, hänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä aina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.
Leycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä. »No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet taisteluun, »mitä arvelet hänestä?»
»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä mitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin hauskannäköinen tyttö.»
»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se on kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin hauska.»
»Se on tarpeeksi hänen asemassaan olevalle nuorelle tytölle», vastasi kreivitär.
»Ja kelle hyvänsä», kuului sointuva ääni Leycesterin takaa, ja kun hän kääntyi ympäri, näki hän lady Lenoren vastassaan.
»Se oli hyvin sanottu», huomautti loordi Trevorne nyökäyttäen päätään.
»Hän on enemmän kuin hauska», selitti lady Lenore, hymyillen Leycesterille, ikäänkuin hän mitä lämpimimmin hyväksyisi sen, että hänet oli syrjäytetty koko illaksi. »Hän on hyvin sievä, todella kaunis ja sitten — saanko sanoa sen, rakas lady Wyndward? — niin raikas!»
»Koulutytön pitäisi olla ’raikas’, kuten te sanotte, Lenore; muuten hän ei ole mitään», virkkoi kreivitär naurahtaen.
Leycester katseli vuoroin toista, vuoroin toista, silmäillen loistavan kaunista lady Lenorea ihailevin katsein. »Olet oikeassa, Lenore», hän sanoi. »Hän on kaunis.»
»Ihailen häntä tavattomasti», vakuutti lady Lenore, hymyillen hänelle ikäänkuin olisi tuntenut hänen salaisuutensa ja hyväksynyt hänen valintansa.
»Alkaa olla myöhäistä», huomautti kreivitär, vilkaisten ensin toista, sitten toista. »Nyt sinun on mentävä, Lenore.»
Lady Lenore kumarsi. Hän kuten kaikki muutkin, jotka joutuivat
Wyndwardin emännän seurapiiriin, oli tottelevainen…
»Se on hyvä; olen hieman väsynyt. Hyvää yötä!»
Leycester tarttui hänen käteensä, puristaen sitä hetkisen. Hän oli Lenorelle kiitollinen niistä sanoista, jotka tämä oli Stellasta lausunut.
»Saanko saattaa sinua käytävään?» pyysi hän.
Kumartaen muille huoneessa-olijoille hän poistui lady Lenoren seurassa.
He astelivat vaieten portaiden juurelle, missä Lenore ojensi kätensä.
»Hyvää yötä», sanoi hän, »ja hyviä unia!»
Leycester katsahti häneen tutkivasti. Piilikö hänen sanoissaan joku erikoinen merkitys? Tiesikö Lenore, mitä Stellan ja hänen välillään oli tapahtunut? Mutta hän ei huomannut Lenoren silmistä muuta kuin niiden pehmeän, väsyneen ilmeen; ja kumartaen ja puristaen hänen kättään Leycester kuiskasi: »Toivotan samaa sinulle.»
Lady Lenore nyökäytti hymyillen päätään ja poistui, ja Leycester kääntyi palatakseen saliin. Samassa avautui biljardihuoneen ovi, ja loordi Grayford pilkisti raosta.
»Pelataan hieman, Ley», hän ehdotti.
»Ei tänä iltana, Charlie», vastasi Leycester, pudistaen päätään.
Lordi Grayford katsahti häneen, naurahti ja vei päänsä takaisin.
Leycester asteli eteissalissa edestakaisin; hän oli hyvin rauhaton eikä halunnut mennä nukkumaan; Stellan ääni kaikui hänen korvissaan, hän tunsi vieläkin Stellan huulien hellän hyväilevästi painautuvan omiaan vasten. Hän ei voinut sietää biljardihuoneen melua ja naurua; se olisi pyhyyden häväisemistä! Äkkiä hän pyörähti ympäri, ja meni yläkertaan omaan huoneeseensa. Hän heittäytyi tuolille, kiersi käsivarret niskaansa ja sulki silmänsä, uneksiakseen tytöstä, joka oli nojannut hänen rintaansa — jonka suloiset, puhtoiset huulet olivat kuiskanneet: »Minä rakastan sinua!»
Pian keskeytyi hänen haaveilunsa siihen, että ovelle hoputettiin ja kreivitär astui sisään.
»Oletko tullut hieman pakisemaan, mylady?» kysäisi hän, käyttäen hänestä arvonimeä leikillisen vakavaan tapaansa, kuten hän tavallisesti puhutteli äitiään ollessaan kahden kesken hänen kanssaan.
»Kyllä, olen tullut haastelemaan kanssasi, Leycester», vastasi kreivitär rauhallisesti. Mutta hänet oli vallannut kummallinen vastahakoisuus käydä käsiksi siihen tehtävään, jonka hän oli ottanut suorittaakseen. »Olet laittanut huoneesi varsin hauskoiksi, Leycester», hän huomautti.
»Sinä et ole tullut puhelemaan huoneistani, äiti», virkkoi Leycester ja nojautui naurahtaen taaksepäin. »Mistä on kysymys? Ei suinkaan talleista — ethän vain tahdo, että luovun hevosista?»
»Miksi sitä haluaisin, Leycester? Kyllähän ne maksavat melkoisia summia, mutta jos ne huvittavat sinua, niin miksi —» Hän kohautti olkapäitään, mutta ei lopettanut lausettaan.
»Ne maksavat todellakin melkoisia summia», myönsi Leycester nauraen, »mutta enpä tiedä, onko niistä minulle kovinkaan paljon huvia. En usko, että mikään huvittaa minua erikoisesti.»
»Kun mies puhuu tuolla tavoin, niin se tavallisesti merkitsee sitä, että hänen on aika mennä naimisiin.»
Leycester aavisti, mitä oli tulossa, ja kävi hetkiseksi vakavan näköiseksi; sitten hän katsoi äitiinsä hymyillen. »Eikö se ole epätoivoinen lääke, mylady. Voin luopua hevosista, jos ne lakkaavat huvittamasta minua ja rasittavat minua liiaksi; samoin voin luopua useimmista niin sanotuista huvituksista, mutta avioliitto — jos oletamme, että se ei olisi onnistunut! Se olisi perin vakava juttu.»
»Miksi se ei onnistuisi?»
»Käyhän joskus niinkin», selitti Leycester vakavasti.
»Ei milloinkaan, jos rakkaus on mukana», vastasi kreivitär lempeästi.
Leycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli näkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan kasvot ja silmät.
»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos mennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on ollut onneton, Leycester?»
»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle toisen lady Ethelin?»
Kreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi mielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.
»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin nähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan hetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän toistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon muitakin seikkoja.»
»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»
»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin, minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan minulle, Leycester?» kysäisi hän.
Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa. Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut myöntävän vastauksen.
»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»
»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.
»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen sinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»
»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan iloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä kaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut parissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa. Onko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta, äiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut perikadosta?»
»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär, »siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua vähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse tee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai kunniatonta, Leycester.»
»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys, äiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on pakko keventää sydäntäsi?»
»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin lähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne sinulle, jos suinkin voin.»
»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on vakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran valmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun vain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka miellyttää minua, saadakseni hänet.»
»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,
Leycester?» kysyi äiti merkitsevästi.
»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen, oikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»
»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre äänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan siitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun menettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi olisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun asemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»
»Puhut ankarasti, mylady», sanoi Leycester melkein tuikeasti.
»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti, jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata; yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»
»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»
»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme siitä?»
»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.
»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt sinua kaiken lisäksi.»
»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin kiitollinen, äiti; uskothan sen?»
»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»
»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.
»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»
»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»
»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.
»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»
»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»
»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on vaalisi osunut, sulttaanitar?»
»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen, Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa! Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»
»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä saat minut häpeämään, äiti.»
»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.
»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.
Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
Leycester.»
Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!» äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»
Värähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa. »Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän levollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi juuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko väärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun onnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa aarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä sinä et tee!»
Koskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna. Ensimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi oikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien edessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät kuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen hän peräytyi.
»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et voi tietää —»
»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja helmi on jalkojesi juuressa Leycester.»
»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.
Mutta toivoakseni olet erehtynyt.»
»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen olisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä naisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen viehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena! Kuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole syntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»
Melkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja nojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian palaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen jälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!» Suudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.
»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet antanut minulle miettimistä liiaksikin.»
Kreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli kamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui tuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.
»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen silmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei saa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»
Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.
— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. Hän on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse. Armaani!
Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.
»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.
»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen huulensa hymyyn.
»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka herätti luottamusta.
»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.
»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.
»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.
Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»
»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen hänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja siinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»
»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta tämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi tuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»
Leycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti ystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä värähdys.
»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa mieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan sääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»
»Mitä?» kysyi loordi Trevorne rauhallisesti.
»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat puhelivat siitä biljardisalissa.»
»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka hänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena biljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»
»Niin, Langford siitä mainitsi; hän tuntee miehen.»
»Minkä miehen?»
»Jasper Adelstonen, jonka kanssa hän on kihloissa.»
Leycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki rajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.
»Se on valhetta!» pääsi häneltä.
»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä. Sitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley, se ei voi merkitä sinulle mitään.»
Loordi Trevorne kääntyi ääneti toisaalle.