XV.
Jasper Adelstone oli rakastunut.
Kului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään; sillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet eivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja tovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun nämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli »hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».
Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli. Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit, jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies, jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle, sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti. Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.
Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan. Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran, jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.
— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria, toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.
Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan, vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden» liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.
Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.
Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta. Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen enempää kuin hän jo tiesi.
James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti tunnettuun tapaansa.
»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.
Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»
Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä, toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen pastorille pudonneensa hevosen selästä.
Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä. Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.
Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan vaivaa.
— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.
Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.
Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?
Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta ikkunasta.
— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.
Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan. Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.
Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle. Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan toisessa päässä.
»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan ennenkuin poistun vaunusta.»
Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin, asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa mietteissään.
Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti, kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja, arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne, piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.
Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset; lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.
Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet, mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen Jasperiin odottavasti.
»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.
»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.
»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»
»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»
»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän mukaansa.
Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään. Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan, mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.
Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän. »Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»
»Kyllä, sir.»
»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»
»Kyllä», kuului tyyni vastaus.
»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan tietää, minne hän menee.»
»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.
Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä — sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»
»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»
»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin voit sen välttää!»
»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.
Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon, jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s Innin synkissä huoneissa.
Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.