XVI.
Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi, peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen — että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.
Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.
Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona tutustuimme kartanoon.
Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa, jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.
»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?»
Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.
»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»
»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»
»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»
Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta, joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.
»Minkälainen seikka?» hän kysyi.
»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.
Jasper nyökkäsi päätään.
»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»
»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»
»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»
»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.
»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»
»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä sitten?»
»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän, millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa pelissä?»
Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.
»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen — ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.
»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.
Jatkakaa!»
»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»
»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi
Jasper, peittäen kädellään hymyään.
»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka», vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.
»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»
»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen kuntoon.»
»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta ihmiseltä», huomautti Jasper.
»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei nuorukainen maksaisi.»
»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.
»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti takeeksi minulle.»
»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»
»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»
Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.
»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti», jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»
»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.
»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja — te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»
»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.
»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»
Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan tarkasteli huolellisesti kynsiään.
»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta, esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»
»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»
»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti, kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä, ettei Bellamy olisi nostanut melua.»
»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät asian toisessa valossa.»
»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»
— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»
»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»
»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä sikaarinne.»
»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti kuin kohtalo on kohtalo!»
»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»
»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi! Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»
Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä sitten?» hän kysyi.
»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»
»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina. Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.
»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan, »nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä — kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat, ymmärrättekö?»
Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»
»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»
»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»
»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.
»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä», jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.
»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua, Adelstone.»
»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»
Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.
»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.
Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»
Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday, olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo. Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»
Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni ovi, ja Scrivell astui sisään.
»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’
Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»
Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi ovenrivassa.
Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»
»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa kehen hyvänsä, eikö totta?»
»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin, ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»
»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte kaikki, niin sanoisitte samoin.»
»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»
»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»
»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle kaikki, eikö niin?»
»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —
Etheredge.»
»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.
Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»
»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —
Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!
»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies — maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»
»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.
»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta. »Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»
»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan — »luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»
»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin sähköttämisestä.»
»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.
»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.
Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti
kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.
»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»
»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja soitti kelloa.
»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.
Scrivell poistui sanaa sanomatta.
»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään muulle kuin minulle?»
»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan siitä».
»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte. Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle — luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»
»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua joskus pistäytymään luonaan.»
»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»
»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.
Jasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.
»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa ryyppy», virkkoi hän hymyillen.
»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä», huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.
»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä ja panette oven salpaan?»
Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista, täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään. Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.
»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.
»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.
Kapteeni huokaisi helpotuksesta.
»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä rankaisematta!»
»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos lähettäisitte hänelle pari riviä?»
»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko kirjoittaa täällä?»
»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne. Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»
»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavansisältöisen kirjeen:
»Herra Etheredge.
Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.
Kunnioittaen
Harry Halliday.»
»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.
Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä, nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii. Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita, että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja kyteä tuhaksi.
Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä viemään sen, jos sallitte.»
»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja poistua!»
»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»
»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»
Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua, ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin, hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli. Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; — näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin, hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!