XVII.
Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa kahden kesken talossa.
Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia — vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.
Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.
»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»
»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.
»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.
»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on poissa.»
»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.
»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.
Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin. »Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä uteliaisuudesta.»
»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»
»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen; hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen, mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»
»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»
Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta takaisin kukkavihko kädessään.
»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»
»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle vai minulle?»
»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut niitä sedällenne?»
»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja panette ne veteen?»
Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.
»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»
»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».
Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.
Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä, joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.
— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani, niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»
Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta suvantoon ja nosti airot vedestä.
»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole ollut siihen tilaisuutta.»
Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen nauraen syrjään.
»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan, Stella? Mikä sinun on?»
»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
Leycester.»
»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella. Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»
Neito puristi hänen kättään.
»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me huolehdimme.»
Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi »sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»
»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos! Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»
»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.
»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»
»En, en», vastasi Stella hätäisesti.
»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
Tarkoitan sisartani Liliania.»
»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka kaunis ja rakastettava hän onkaan!»
»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»
»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.
Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas. En ole kertonut hänelle.»
»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.
»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä? Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»
Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin pitkään aikaan — kenties en koskaan!»
»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt! Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta tuntunut, niin ymmärtäisit.»
»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.
»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla pian, Stella.»
»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
Minä olen hyvin onnellinen.»
»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin hirvittävä?»
»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»
»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua — meitä!»
»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»
»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra Brown.»
»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»
»Että olisin herra Wyndward —»
»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja purskahtaen nauramaan.
»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos, Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin, Stella?»
»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen. »Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla; kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen Italiassa, tiedäthän.»
»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»
»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan johtuvat velvollisuudet’.»
Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen häntä uudessa valossa.
Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja osasi ilmaista ajatuksensa.
»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja, enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin, tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»
»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.
»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.
Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»
Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn; hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.
He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan; sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo kohonnut puiden yläpuolelle.»
»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan, haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani. Olen itsekäs, enkö olekin?»
Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato alkoi.
Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni. »Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»
Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.
»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa sanani:
»Osamme olkoon puute, rikkaus, rajaton riemu taikka murhe, mut rakkaus meidät yhteen liittää, ja kuolo yksin liiton murtaa.»
Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen olkaansa.
Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä, tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui, ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä pudonnut.
»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.
Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
Muistanette, että olemme täällä kahden.»
»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä olisi suojelija mukananne.»
»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!» Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.
Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin; sellainen on lady Len—»
Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan; mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä suulleen.
»Mitä teillä on sanomista minulle?»
Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta hän hillitsi itsensä.
»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi, säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.
»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»
Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»
Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»
»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»
»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt. En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske raha-asioita.»
»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa matkaani!»
Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan ja väistyi syrjään tieltä.
»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti, mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.» Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.
Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella, kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.
»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»
Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti. »Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin minun mielipuuhani».
Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.
»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa, kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat, lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»
»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.
»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»
Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän huomautti ylpeästi.
»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen. »Minulla oli sellainen käsitys, että koska mielenkiinto tai uteliaisuus saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa minua.»
»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»
»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun taakse ja näin kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»
Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti; hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti huivin ympärille.
»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»
»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista», ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.
Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte, että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»
»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»
Lady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.
»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti kuin siihen asti.
»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä — rakastan — häntä.»
»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri äsken lähti täältä?»
»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»
»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»
»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,
Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»
»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.
»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’. Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»
Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.
»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».
Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.
»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne. Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa, että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»
Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.
»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»
»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään — erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»
»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti ympärilleen.
— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä — nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee sitä. Suostutteko siihen?»
»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.
»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma, että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen. Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen. Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko empiä?»
Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.
»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan, että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille hyvää yötä.»
»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»
»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.
Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen voima nujersi hänen vastarintansa.
»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee, huomautan sitä teille.»
Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.
»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä, mylady!»
»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne — tiedätte minun.»
»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»
»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»
Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi, ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja kadonnut näkyvistä.
Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä. »Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle; sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään, jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.
Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista nuoruusikään.
Siinä oli »Frank».