XXI.
Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se lievensi hänen vastaustaan.
»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en tietänyt —»
»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»
»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»
»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper. »Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte rakastaa minua vähän.»
»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta koettaa. Sitäpaitsi ette tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»
»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»
»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.
»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea, en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt, ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi — ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.
»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»
Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen. »Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa, että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki, mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»
Stella kumarsi päätään.
»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella ojensi säpsähtäen kätensä.
»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa se takaisin, pyydän.»
Mies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.
»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon sen!»
»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en voi antaa sitä takaisin.»
Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän välillään.
»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin. »Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi sitä kantapäällään.
Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen. Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän murahti, »mikä on hätänä?»
Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.
»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.
Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen
päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?
Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!
Hillitön poika!»
Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten
Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi
Stellalta muitta mutkitta.
»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä — hyviä ystäviä, eikö niin?»
Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen häntä epäluuloisesti.
»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse. Saanko?»
Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.
»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän sanoi nauraen.
Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.
»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas — tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin voitte sen tehdä.»
»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää painuksissa rakennukseen päin.
Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei; olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! — muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»
Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.