XXII.
Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta, äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi toivoa. Niin; minä teen sen.
Mutta kuinka? Siinä pulma.
— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. — Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut syviin aatoksiin.
Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään.
»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»
Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.
Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen kotosalla.
Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:
»Nyt on jotakin huonosti.»
»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»
»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.
»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten hän ei olisi enää täällä.»
»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.
»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta. Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa, ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua esikoisen kummiksi?»
Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti. Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä kohtauksesta.
Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli, ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.
Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen, joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä; mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin, myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki, liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa saavuttaakseen tarkoituksensa.
Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.
— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia haaveita äidin päähän?
Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta. Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli riippuvainen Leycesteristä.
— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.
Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.
»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet ollut? Tule tänne ylös!»
Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.
»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»
»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»
»Tapaturma?» kertasi Lenore.
»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»
»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä pelastamaan».
»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.
»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»
Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank Etheredge».
»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on kiitollinen.»
»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan vaatteita», lisäsi hän sitten.
»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.
»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli tuonnottain täällä päivällisillä.»
»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys oli teeskentelyä.
»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»
Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.
»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi. Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen sanottuaan hän lähti astelemaan pois.
»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
Grayfordille syvän ihailevasti.
»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»
»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan lady Wyndwardina.»
Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»
»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär. »Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma, että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»
»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty. Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan omista asioistani.»
Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.
»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»
»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa, jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En voi menettää hetkeäkään.»
»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.
Leycester punehtui hiukan.
»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»
»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut mukaan.»
»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä apuna.»
»Oho!»
Leycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:
»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»
Loordi Grayford vastusteli:
»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»
»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie; tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»
»Todellako?»
»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»
»Arvasin sen. Lontoo-parka!»
»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan, että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»
»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.
»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»
»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»
»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa tunnin parin ajan.»
Loordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.
»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»
Leycester hymyili.
»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut valmiiksi viemään minut asemalle.»
»Tarvitsette minua, mylord?»
»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»
Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.
»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.
»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi
Leycester. »Istu vain paikallasi.»
»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä, varsinkin muiden ihmisten.»
»Ole hiljaa!»
Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:
»Hyvä Frank.
Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin? Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville aikomuksiasi.
Sinun, hyvä Frankini.
Leycester.»
Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?
Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.
»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.
»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.
»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»
»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.
»Rakas.
Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä. Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele! Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi, kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua. Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.
Iäti sinun
Leycester.»
Hän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän laajempaan, jonka hän osoitti Frankille.