XXIII.
»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan ja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje, Charlie! Lue sen osoite!»
Loordi Grayford otti kirjeen varovasti ja pudisti päätään.
»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee?
Toivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»
»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä evätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet Etheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen, hienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»
Loordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja heikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä, aivan liian hyvä.»
»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen häntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon sinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»
»No sitten ovat asiat miltei huonommin. Ley, mitä aiot tehdä?»
»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään minua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen silmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»
»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin sen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko pakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»
»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei; mitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja pyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»
»Kyllä, tulen», lupasi loordi Grayford.
Oliver koputti ovelle. »Vaunut odottavat, mylord, aika on täpärällä.»
Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton säveliä.
»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia kohti.
»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen mennyt kaupunkiin asioissa.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa. »Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.
»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.
Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»
Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»
»Lontooseen, äiti», oli vastaus.
»Miksi?»
Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester epäröi.
»Asioissa», vastasi hän vihdoin.
Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.
»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti», vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui suutelemaan äitiään.
»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.
»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.
»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.
— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. — Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa. Koituukohan tästä hyvää?
Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen, että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. — Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.
»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme teidät mukaan.»
Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi, ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».
»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»
»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
»Sitten on parasta sähköttää.»
»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».
»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»
Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.
— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.
»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen teeskenneltyä.
Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.
Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.
»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan niin hyvin.»
»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.
Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi
Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi
pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady
Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi
Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.
»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti naurahtaen.
Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.
»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten kirjeen.
»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki harhalyönnin.
»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.
»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»
»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford innokkaasti.
»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä — he erehtyvät aina.»
»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää peliä, ymmärrättehän?»
»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin pöydällä —»
»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.
Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta. Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman. Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan. Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu, työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.
Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille! Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.
Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli hän huokaisten.
»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»
»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»
»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»
»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.
Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?» kysyi hän äkkiä.
»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»
»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä sinä arvelet?»
»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani», huokasi huolestunut äiti.
»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»
»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.
»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»
»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»
Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä, lady Lenore! Onko tämä oikea?»
»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»
»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No, peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä. Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:
»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»
Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.
Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia, jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi kuumaa vettä.
»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».
Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.
— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä! — Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten sen voi estää?
Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen; sitten hän muisti Jasper Adelstonen.
— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.
Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.
Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen paikalleen.