XXIV.
»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia, kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.
»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen. Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»
»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje — ystävältäni loordi Trevornelta.»
Frankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.
Loordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.
»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui minulta.»
»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen, sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos saavat tavata teitä.»
Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»
Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.
Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.
Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.
»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.
»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä tyydyn suukkoon.»
»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»
Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti takaisin.»
Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen silmissään.
»No?» äänsi Frank.
»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»
»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten pelkäät? Minä tulen mukaasi.»
»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»
»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se! Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin vihata sinua, jos kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»
Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.
»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu — hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»
»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.
Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä. En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»
»Minä myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan ’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»
»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa olisit turvassa sitten, ja — ja, Stella, sinun täytyy mennä. Näetkö, Leycester on uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»
»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.
»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään, että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni — minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun…»
Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.
»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»
Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.
»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»
»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen
Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle
onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!
Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.
»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen poika, setä!»
»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua, rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä poika nyt, kiitos sinun!»
Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen tähtensä!
»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!
Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»
Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.