XXIX.
»Mitä hän on puhunut ja tehnyt, että sinä olet noin muuttunut? puhuttelet häntä, ikäänkuin olisit hänen orjansa!»
Jasper pudisti päätään. »Odottakaa», hän kehoitti Stellaa, »teidän on parasta odottaa. Luottakaa minuun; säästän teitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta parasta on, että hän saa tietää kaikki, mitä hänen pitää tietää, teidän suustanne, nyt, täällä.»
Stella taivutti päätään ja vaipui tuolille, yhä pitäen kiinni Frankin käsivarresta. Poika oli puhkeamaisillaan uudelleen raivoon, mutta Stella hillitsi häntä.
»St!» hän kuiskasi. »Älä virka mitään. Jokainen sanasi viiltää sydäntäni. Pysykäämme täällä.»
Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä, meluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten tempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.
Loordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti sitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan luokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä kohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet tiukasti puristettuina ristiin.
»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut Waterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen käteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja murhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.
»Teidät kutsuttiin minun käskystäni», selitti Jasper kylmästi.
Leycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla Stellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut kotona — sedällesi?»
»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi heitä.
»Miksi vastaa tämä mies puolestasi? En ole kysynyt mitään teiltä, sir.»
»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä silmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti vaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen puolestaan.»
Leycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen mielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän huomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti pysyä hiljaa.»
Jasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun asunnossani, loordi Trevorne.»
»Minusta on hyvin ikävä, että minun täytyy myöntää se. Ja vielä ikävämpää minusta on, että tämä lady on täällä.» Sen sanottuaan Leycester meni onnettoman tytön luokse. »Tule, Stella! Sinun pitää kertoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee», kuiskasi hän, tarjoten tytölle käsivarttaan.
Mutta Stella astahti taaksepäin surkea ilme silmissään. »En voi lähteä kanssasi», hän huudahti. »Älä pyydä minua!»
»Et voi!» kummasteli loordi Trevorne edelleenkin yhtä hiljaa. »Stella!
Miksi et?»
»Minä — en voi sanoa sitä sinulle! Älä kysy minulta!» rukoili tyttö.
»Mene nyt — mene ja jätä minut!»
Leycester katsahti hänestä Frankiin, joka pudisti päätään ja mulkoili Jasperiin. »En ymmärrä sitä; loordi Trevorne; minuun katsomisesta ei ole mitään hyötyä. Toimin pyyntönne mukaisesti, ainakin sikäli kuin voin, kunnes minut estettiin. Nousimme junasta Vauxhallissa, kuten kehoititte —»
»Kehoitin!» sanoi Leycester hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. »Minä en ole pyytänyt teitä tekemään mitään sinnepäinkään! Odotin teitä Waterloossa ja arvelin, että olitte huomaamattani menneet ohitseni ja lähteneet — sinne, minne pyysin teidän saapua, ja kiiruhdin sinne. Siellä oli eräs mies — otaksuttavasti herra Adelstonen palvelija — joka ilmoitti minulle, että Stella odotteli minua täällä. Tulin tänne — siinä kaikki!»
Frank katsoi tuikeasti Jasperia ja osoitti häntä uhkaavan syyttävästi sormellaan. »Vaatikaa selitystä häneltä», hän huomautti.
Leycester katsahti Adelstonen kalpeihin, ilkkuviin kasvoihin. »Mitä vehkeilyä tämä on?» hän kysyi. »Onko minun uskottava, että — että tämä lady on houkuteltu ansaan ja tuotu tänne vasten tahtoaan?»
Jasper taivutti päätään.
»Teillä on vapaus uskoa mitä haluatte», hän vastasi. »Jos kysytte minulta, johtuiko se, että tämä lady ei noudattanut teidän antamianne ohjeita, minun väliintulostani, niin vastaan myöntävästi. Toimitin hänet sitä varten, että minä, hänen setänsä ja holhoojansa ystävä, voisin osoittaa hänelle häntä väijyvän vaaran sillä polulla, jolle te tahdoitte houkutella hänet. Olen selvittänyt hänelle, että hänen on mahdotonta tehdä niinkuin te haluatte, ja nyt hän ehdottomasti kieltäytyy pitämästä sitä sopimusta, jonka te pakotitte hänet tekemään kanssanne. Hän ei suostu seuraamaan teitä. Hän —»
»Vaiti!» huudahti Leycester matalalla äänellä, joka tuntui pelottavammalta kuin karjuminen. Sitten hän kääntyi Stellaan päin.
»Onko asia niin?» hän tiedusti.
Tyttö kohotti katseensa. »Kyllä», hän kuiskasi. »Minä — minä en voi tulla mukaasi.»
Leycester katseli ympärilleen, ikäänkuin epäillen näkevänsä unta. »Mitä tämä merkitsee?» hän mutisi. »Stella, rukoilen, käsken sinua puhumaan. »Ajattele asemaani! Minä — joka odotin sinua kuten — kuten hyvin tiedät — tapaan sinut täältä ja kuulen sinun, sinun omasta suustasi, että suhteemme ovat perinpohjin muuttuneet, niin äkkiä, niin aiheettomasti —»
»Sen täytyy olla niin», huokaisi Stella. »Kunpa vain lähtisit ja jättäisit minut yksin! Sääli minua!»
Leycester kääntyi puhuttelemaan Frankia. »Ettekö — ettekö poistuisi hetkeksi, hyvä Frank?» pyysi hän käheästi. Frank meni verkkaisesti ulos, ja Leycester huudahti Jasperille: »Te vihjasitte tuntevanne tämän arvoituksen selityksen. Suvainnette kertoa sen minulle. Pois kaikki salaperäisyys! Tietäkää kerta kaikkiaan, etten suvaitse kujeilua!»
Jasper puraisi huultaan. »Minulla on vain vähän lisättävänä siihen, mitä olen jo maininnut. Sanon sen, ja neiti Etheredge saa vahvistaa puheeni oikeaksi. Tahdotte tietää syyn, miksi hän ei saapunut tapaamaan teitä kuten odotitte ja miksi hän sensijaan on täällä minun suojeluksessani. Siihen kysymykseen on helppo vastata. Syy on se, että hän on lupautunut vaimokseni!»
Leycester katsoi häntä värähtämättä silmiin osoittamatta saaneensa sellaista iskua, kuin vastustaja oli toivonut. Sensijaan hän näytti rauhoittuvan.
»Minulle on kerrottu», hän virkkoi tyynen purevasti, »että te olette taitava mies, herra Adelstone. En ole tätä ennen sitä epäillyt. Mutta nyt minusta tuntuu, että teidän täytyy olla hölmö voidaksenne toivoa minun uskovan väitettänne.»
Jasperin kasvot kävivät kiukusta punaisiksi. Hän viittasi vapisevalla kädellään Stellaan. »Kysykää häneltä!» hän kehoitti käheästi.
Leycester säpsähti ja pyörähti tyttöön päin. »Muodon vuoksi», hän murahti melkein kuin anteeksi pyytäen, »kysyn sinulta, Stella. Onko se totta?»
»Kyllä se on totta», ähkäisi tyttö.
Nyt vasta Leycester kalpeni eikä näyttänyt voivan siirtää katsettaan pois Stellan silmistä. Sitten hän meni Stellan luokse ja otti hänen kätensä omiinsa.
»Katso tänne!» pyysi hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä. »Tiedätkö, että minä olen täällä — minä — olen täällä — että olen tullut suojelemaan sinua? Mitä hyvänsä tämä mies on sanonut pakottaakseen sinut antamaan tämän hullun lupauksen, siitä hänen on vastattava minulle! Stella! Stella! Jollet tahdo saattaa minua mielipuoleksi, niin katso tänne ja sano, että se on valhetta!»
Stella katsoi häntä surullisesti silmiin. »Se on totta — totta.»
»Omasta vapaasta tahdostasiko? Sinä emmit! Ah!»
Tyttö vei kädet kasvoilleen kootakseen voimia iskun antamista varten ja sanoi hetkisen kuluttua pakotetusti. »Omasta vapaasta tahdostani.»
Loordi Trevornen kädet painuivat alas, ja hän jäi seisomaan tuijottaen Stellaan. Jasperin ääni herätti hänet tyrmistyksestä, joka hänet oli vallannut.
»Kas niin, mylord», huomautti Adelstone kuivan kylmästi. »Olette saanut vastauksen. Sallikaa minun huomauttaa, että olette tuottanut tälle ladylle tuskaa enemmän kuin tarpeeksi, ja muistuttaa, että minulla, hänen tulevana puolisonaan, on oikeus pyytää teitä jättämään hänet rauhaan.»
»Stella», virkkoi Leycester kiinnittämättä ollenkaan huomiota Jasperiin. »Viimeisen kerran kysyn sinulta — viimeisen kerran! — onko se totta? Oletko pettänyt minut lupautuaksesi tälle miehelle? Oletko luvannut mennä hänen vaimokseen?»
Vastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen vaimonsa.»
»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä en sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin pakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata. Tunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi, jos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella — nimitän sinua niin viimeistä kertaa — sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä seikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en voi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.
Frank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi
Trevorne!» huudahti poika.
Leycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle. »Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen ja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.» Ennenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa suostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.