XXX.
Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut, kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin. Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford. Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku, suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa hänen korvaansa.
Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja antautui katkeran epätoivon valtaan.
Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla, päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa, huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.
Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran, kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi kaikkea.
Pian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.
»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.
Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi, katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet varsin pirteän näköinen, Lenore!»
Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi kipeä?»
»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».
»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista käsivarresta.
»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan, että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»
»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi, huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta tai kerskailevalta.
Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.
Mistä sinä sitä päättelet?»
Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.
Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä neuvo.»
Vaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin, nähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen toimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni sisähuoneisiin.
Leycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset, mutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille kohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi silmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei ollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa. Mutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta ja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin läpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui kamaripalvelijansa.
»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku valmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»
Leycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella ei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä muistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka hän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli etruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella oli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne ulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä. Leycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen suuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän laski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen koputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta kun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille levinnyt tervehdyshymyily.
»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja silmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»
Leycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja viittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.
Lilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta kääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin näki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi soittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle kaikki, Ley!»
Leycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka vihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa; »se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin. Panin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin. Isku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun aikaa.»
»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin minulle! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»
»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on vain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko siitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle sen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on heittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»
»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»
»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko maailmassa on minua varten?»
»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.
»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella
Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»
Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,
Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»
»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun täällä!»
»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se —”oliko se viisasta, Ley?»
»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester. »Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille ajautunut laiva, ja se on lopussa!»
Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän ajatteli naisten tapaan.
»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»
»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki paitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.
»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja suruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän rakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan, kuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»
»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä, jolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua väliimme vaatimaan häntä omakseen.»
»Toisen miehen! Minkä miehen, Ley?»
»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi olisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin odottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut tapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin, että meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper Adelstonen tuleva puoliso.»
»Entä syy — aihe?»
»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella edestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien tosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»
Lilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys:
»Tyttö-parka!»
»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen omasta vapaasta tahdostaan.»
»Tuon miehen seisoessa hänen vierellään?»
Leycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä tarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on pahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus. Voinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen miehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana, pettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut sanomaan sinulle jäähyväiset.»
»Jäähyväiset. Aiotko lähteä — minne?»
»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä välitä siitä. Hyvästi, Lil!»
»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän pidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet kasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti vieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää, — hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla yhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin, yhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En voi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!
Kamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen lapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui sisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat silmänsä.
»Oi, mylady, mikä teitä vaivaa? Olette itkenyt!»
»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi. »Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa häntä.»
Pelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä herännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui vihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan emäntänsä toiveen.