XXXII.
— Oi, rakkaani, rakkaani!
Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista. Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä, jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa; siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi hänen huuliltaan voihkaus:
— Oi, rakkaani, rakkaani!
Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.
He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen käsivarteensa.
»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.
Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa, Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita, viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat, tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella», kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.
Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.
»Olet tullut tänne — näin myöhään!»
»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun. »En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»
Stellan huulet liikahtivat. »Kenties.»
Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»
Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.
»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.
Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi, Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»
Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.
»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa! Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin vilpitöntä kuin hänen!»
Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän», huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen menettänyt?»
»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt. Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä särjet hänen sydämensä.»
Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’, niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut. Lilian, sinä et tunne minua —»
Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan häntä!» kuiskasi Lilian.
Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle, että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja, ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»
»Ei, ei; niin et saa sanoa.»
Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita! Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä, sinä, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa! Olenko puhunut selvästi?»
Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se totta?»
»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»
Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas, rakas ystävä», nyyhkytti hän.
Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. »Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa vapisevan tytön ympärille.
»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»
Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.»
Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset silmät kyynelettöminä.
Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.
»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.
Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?
Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.
»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään, ettei ole vähääkään toivoa.»
Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän kertasi masentuneena.
Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»
»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten kestämisestä!»
»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»
Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella. »Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»
Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä, vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun täytyy sattua Stellaan.»
»Sanoiko hän sinulle niin?»
»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen, ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi. »Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen tiedän, että hän on oikeassa.»
Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil. Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään. ’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi pitänyt olla vihkimispäivämme!»