XXXIII.
Stellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän ei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän huvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita hän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä pidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja johtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa, ja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet saapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään tavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain Lilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä katsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen näköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan surun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan hänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut Leycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta siitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas, ja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta häntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie Grayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista metsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.
Sillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse kartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi huoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.
Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron jälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä ainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut melkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen kanssaan.
Siinä oli koko erotus; mutta minkälainen se erotus oli!
Leycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella vihasi.
Mutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen, oli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja ehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli hieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä ei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen avoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja jos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka tapauksessa oli.
Herra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään Stella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan kihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin merkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni matalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan hänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään. Senjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän oli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen.
Molemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän oli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi kuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi lukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan vähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että opiskelu jätettäisiin toistaiseksi.
»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä naiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt poikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.
»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole sairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen — että kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa tai pienemmässä määrin heikkoja.
»Mutta hänellä on niin kaunis ihonväri», huomautti Stella hermostuneesti.
»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut hänestä irti.
Mutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille, peittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei myöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei ollut kovin levoton.
Frank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi. »Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn. »Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen vastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin paljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille jonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»
»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli mennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan nojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti sitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana iltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai — ratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»
Frank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi hitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille vähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä et käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa ja vainioilla.»
Stellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin pidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.
»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika.
Tyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»
»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja sydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen laihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.
Tytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain lyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.
»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin olalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on mentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään. Tule! Mennään sisään!»
Frank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia askelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse loordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä hän on?»
Stella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi:
»En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»
»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti, sillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten ääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä. Hän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä hymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.
Jasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin askelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen sitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä olemustaan.
»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin myöhään! Etkö vilustu?»
»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään, hän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»
Jasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole mitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen värähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä suotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet, ja hän on vilustunut, siinä kaikki.»
»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on, ettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»
»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina huolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä Frankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»
»Kyllä», virkkoi Stella tottelevaisesti.
»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas.
Toivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»
Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.
»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa, armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»
— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein odottanut.»
»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e
»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin? Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»
»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan, ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»
Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.
»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse sinulle mitään?»
»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä, ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»
Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.
Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.
Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,
että menemme pian avioliittoon?»
»Kyllä», sanoi Stella koruttomasti.
Jasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi väristyksen, joka uhkasi vallata hänet.
»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti, »tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»
»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma, ennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin opetan sinut rakastamaan minua.»
Stella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili kummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi. Opettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin opettaa!
»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei kukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään, vaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».
»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka kalvoi hänen sydäntään yötä päivää.
He menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa edestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti. Frank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja heikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän astuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt nyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen, jolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin kosketusta, vaan pahastui siitä aina.
»No, Frank, kuinka voit tänään?»
Frank murahti jotakin epäselvästi ja muutti asentoaan.
»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi sinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»
Poika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo lähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»
Stella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se tekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla äänellään.
»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo, ihan totta.»
»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi
Stellaan.
»Minä lähden, jos Stella lähtee», huomautti poika yksikantaisesti.
»Mitä arvelette te, sir?» kysyi Jasper vanhukselta.
Herra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta jaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä matkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko? En usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä? Niinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»
»No —» alkoi Jasper.
»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin silloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät joki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän muuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli Stellaa, hymyillen jurosti.
»Minä en voisi lähteä ilman sinua», virkkoi Stella rauhallisesti.
»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän voi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»
Sitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan omituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän katseli Frankia.
»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen huomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta on, että matkustatte! Minne aiotte?»
Stella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus valmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään seutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan seutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»
Vanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei ole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»
Poika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?» kysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.
»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on siellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen siellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan kylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte? Antakaapa, kun katson! Missä on kartta?»
Hän otti kartan, levitti sen pöydälle ja kutsui Stellan luokseen.
»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma, yksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»
Tyttö säpsähti ja antoi kätensä pudota kartalle.
»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta puolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»
»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin kirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät lausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»
»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi tulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»
Stella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper kartan laskoksiin.
»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte siellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»
Vanhus pyyhkäisi valkeat hiukset otsaltaan. »Vai niin? Mitä varten?»
»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että liittomme solmitaan siellä.»
Vanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta Stella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on kummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis, mutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»
Niin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä hänen edessään.