XXIV.
Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa, kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.
»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»
Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen lattiaan.
Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.
»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»
»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan — raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»
»Niin se on, Oliver.»
»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»
Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven; sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»
Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi Grayford »paljasti» asian Leycesterille.
Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille, mitä on tarpeen!»
Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan, poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla, osaksi hevosella.
Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren parasta metsästysseutua.
Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon. Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat, metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.
Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen. Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen pirteäksi ja hilpeäksi.
»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua poltellen.
Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina suoriksi.
»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»
»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»
»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»
Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua kyllästyttää, vanha veikko?»
»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie», lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»
Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän. Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»
»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu, kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni; mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä rakastaa aina — loppuun asti.»
»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford. »Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin joka tapauksessa koettanut.»
Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti; »sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme huomenna?» hän lisäsi huokaisten.
Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset kykenevät.»
»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.
Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.
»Darlingford Courtissa, mylord.»
»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»
Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»
Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»
Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia, kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen. Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle neuvonut.
Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.
Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on majatalo — tai jotakin sentapaista.»
Siihen Leycester tyytyi.
Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.
Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti, »tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja olla siellä yötä.»
Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»
»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»
»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»
»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri niin. Eteenpäin!»
He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti tervetulleet.»
Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento, pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan, mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.
Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen, viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme. »Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.
Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen — sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti häntä.
»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman. Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»
Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.
»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai — kuin haamu? Säikäytit minua.»
Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että Lenore rakasti häntä.
»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi minut tänne. Keitä täällä on?»
»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.
Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina. Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti paras ja herttaisin kaikista muista.
»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä. Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.
Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!» kertasi hän huoahtaen.
Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.
»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö niin kuihtuneelta, mylady?»
»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»
Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina, katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen, epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»