XXXV.
Loordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan ja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada. Vaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon viidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista, miellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.
Kreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa päivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.
Kreivi säpsähti. »Mitä!»
»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen istumaan.
»Mistä?» kysyi puoliso.
»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi
Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»
»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»
Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti. »Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan, jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»
»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi; »jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»
»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän jää tänne, ja kaikki käy hyvin…»
»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä tyttö — mitä hänestä kuuluu?»
»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä, että Lenore on täällä.»
»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö? Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä pojalle.»
»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»
»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen, koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»
Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.
Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa minulle suukon, jos tahdotte.»
Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.
»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen. »Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.
»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär. »Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat, ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»
»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä
Ley on?»
Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään hänen rintaansa vasten.
»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»
Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»
Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,
Ley?»
Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä», murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»
»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet menemään, ja hän lupasi tulla.
Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi Grayfordin varalle.
Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»
Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia, vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»
Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti, ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia kuukausia yhteen menoon.
Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa ylitse ja huokasi.
Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:
»Missä Lenore on?»
Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»
Leycester taivutti päätään, sopertaen: »Sepä ikävää.»
Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin, mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän kysyi.
Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin on kuolemansynti.»
»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani, etten muista heidän tapojaan.»
»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.
Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään, jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle koittaisi.
Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.
»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»
»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja hänen silmänsä välähtivät.
»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi minut?»
Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin iloinen.»
Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»
Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.
»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko minua!»
Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.
Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla totta, Lenore? Sinä!»
Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin; kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina. »Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä tiedät sen!»
Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle anteeksi!»
Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.
»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti suudellessaan neitoa.
»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin verraton».
Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton! Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.
»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle. Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.
Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.
He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»
»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»
»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».
Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut. Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin luokse ja kumartui suutelemaan häntä.
»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin väsynyt.»
Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan, jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.
Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»
Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:
»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan, sir?»
Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt, Leycester.»
Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä poikansa olalle ja suuteli häntä.
»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»
Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen, Leycester.»
»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi
Leycester levollisesti.
»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon — että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa. Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»
Leycester melkein säpsähti. »Tarkoitatko —»
»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat. Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»
Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle, sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen sointu.
»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»
»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin luokse; hän odottaa minua.»
Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen häntä.
»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»
»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»
»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki — kaikki!»
Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, — hän mutisi.
Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.
Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa päälaelle.
»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen. Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja herttainen ja niin vilpitön.»
»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.
»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»
»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.
Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi, Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»
»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti. Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden, luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.
»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»
»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni tähden».
»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»
»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.
Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli kylmä kuin jää.