XXXVI.
Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle, ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän, kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi, että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota »Stellaa», maalarin veljentytärtä.
Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista, ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —
Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan. Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä. Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:
»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa,
Lenore?»
Lenore hätkähti ja kääntyi toisaalle sopertaen: »Niin pian?»
»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.
Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.
Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»
Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän hiljaa.
Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»
»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester, jota toivoisin —»
»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.
»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»
Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»
Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»
»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»
»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»
»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka valtiattarena olet ollut!»
»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.
Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään, aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä. »Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»
»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»
Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»
»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia, ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.
»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»
Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti, että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä, mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster, ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te olette molemmat järjiltänne.»
Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla. »Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään, rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»
Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.
Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä naimisiin, missä haluavat!»