XXXVII.
»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.
Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko; asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.
Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?» kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen huulilleen.
Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle, haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä pidän.»
»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja poskillesi, lapseni.»
»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»
»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen näköinen, poika-rukka.»
Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»
»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.
»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»
Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti, vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»
Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi voineet valita.»
»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»
»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».
»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».
Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
Stellaa.»
He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja asteli ovelle.
Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä huomenna, muuten et pysy etunenässä!»
Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»
Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti, katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»; tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!» soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta? Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti rauhoittua.
Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies, ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet. Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään, niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!
Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi, joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle. Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä, joka oli mennyt toista tietä.
Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa. Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.
»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä hänen luokseen!»
Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»
Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä», vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet. Miksi en sitä tunnustaisi?»
»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä, kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»
»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».
Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme aatto; kuuletko — häittemme aatto!»
Stella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.
»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»
Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan katseen. »Sinä!» hän äännähti.
Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.
»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme; mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän, että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»
Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi! Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet, että valtani on lopussa —»
Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei pannut sitä merkille.
»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»
Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut, tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi, sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»
Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.
»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan, miten aiot menetellä?»
Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa kävelemään kukkulalle.
Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon Frankin seisovan polulla.
»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.
»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin, mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.
»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä väärennyksestä.»
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa. Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!» läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin teräskiskot.
Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta; vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika, joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi paperin.
Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan. Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on takanasi!»
Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä. Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.