Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa

by Charles Kingsley

ENSIMMÄINEN OSA.

1 Luku.

LAURA.

Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana, rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta, hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.

Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää, nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana — kuin erämaan nuori Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta, voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.

Mitä tekemistä tuolla kukoistavalla nuorukaisella oli noiden hautojen keskellä.

Ehkä hän itsekin ajatteli samaa pyyhkäistessään kädellään otsaansa aivankuin karkottaakseen pois jonkun tunkeilevan unelman. Syvään huoaten hän nousi ja läksi vaeltamaan pitkin kallioita, tarkastellen jokaisen lokeron ja kallionkielekkeen löytääksensä polttopuita luostarille, josta hän tuli.

Niin mitätöntä kuin hänen etsittävänsä oli, — vain matalia, kuivuneita aropensaita, ja toisinaan joku puunpala hylätystä kivilouhoksesta tai rauniolta — kävi se yhä niukemmaksi apotti Pambon Laura-luostarin ympäristössä Sketiksen luona; ja ennenkuin Filammon oli saanut jokapäiväisen määränsä likimaillekaan täyteen, oli hän joutunut kauemmaksi kotoaan kuin koskaan ennen.

Muutamasta laakson käänteestä avautui äkkiä hänelle outo näky… hiekkakivikallioon uurrettu temppeli. Sen edustalla oli tanner tasoitettu ja siellä makasi hajallaan parruja ja lahonneita työkaluja. Siellä täällä pisti hiekasta esiin pääkallo, arvatenkin jätteitä työmiehistä, jotka ennenaikaan alituisissa sodissa oli työnsä ääreen murhattu.

Apotti, hänen hengellinen isänsä — eikä hän muuta isää tuntenutkaan, sillä hänen aikuisimmat muistonsa yhtyivät Lauraan ja tuon vanhan miehen koppiin — oli häntä ankarasti kieltänyt käymästä noissa entisajan pakanuuden jäännöksissä tai edes lähestymästä niitä. Mutta leveä pengertie johti ylängöltä sinne alas ja polttopuiden runsaus siellä oli liian houkutteleva… Hän vain pistäytyisi siellä, poimisi muutamia kalikoita ja palaisi sitte heti takaisin kertoakseen apotille löytämästään aarteesta ja kysyisi häneltä, eikö hän toistamiseen saisi siellä käydä.

Hän laskeutui alas uskaltaen tuskin kohottaa katsettansa noihin viekotteleviin, pakanallisiin, väritettyihin kuviin, jotka punaisissa ja sinisissä väreissään loistaen ja kuivassa ilmassa hyvin säilyneinä yhä tuijottivat kauas erämaan tyhjyyteen. Mutta hän oli nuori ja nuori on utelias, ja perkele on, — ainakin oli se viidennellä vuosisadalla — hyvin innokas viettelemään nuoria miehiä. Filammon oli syvästi vakuutettu perkeleen läsnäolosta ja yötä päivää hän hartaasti rukoili Jumalaa varjelemaan hänestä. Hän teki ristinmerkin ja huudahti vakavasti: "Herra, käännä pois silmäni, etteivät ne turhuutta näkisi…" mutta siitä huolimatta hän näki.

Ja kukapa olisi voinutkaan olla näkemättä noita neljää suunnattoman suurta kuningasta, jotka istuivat siellä ankarina ja liikkumattomina, nojaten itsetietoisen varmoina käsiään polviansa vasten aivan kuin kannattaisivat he koko vuorta tukevilla päillään. Pelon ja voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei uskaltanut pysähtyä kerätäkseen puita heidän jalkojensa juuresta. Heidän suuret tuikeat silmänsä tarkastelivat häntä niin ankarasti.

Heidän polviinsa ja valtaistuimiinsa oli kaiverrettu salaperäisiä merkkejä, kuva kuvan perästä, rivi rivin jälkeen. Ne sisälsivät vanhaa egyptiläistä viisautta, jota Moses, Jumalan mies, oli ymmärtänyt — miksi ei hänkin saisi sitä ymmärtää. Mitenhän syviä salaisuuksia niissä piilikään tuosta suuresta maailmasta, menneestä, nykyisestä ja tulevaisesta, josta hän vain niin pienen kolkan tunsi? Nuo kuninkaat, jotka tuossa istuivat, olivat olleet niiden perillä. Heidän tiukastisuletut huulensa näyttivät aukenevan, valmiina puhumaan hänelle… Voi, kunpa he puhuisivatkin heti!…

Mutta tuo julma ivahymy heidän huulillaan, kun he valtansa ja viisautensa kukkuloilta äänettöminä ja halveksien katselivat alas häneen, — häneen, köyhään nuorukaiseen, joka keräili syliinsä heidän entisen loistonsa jätteitä… Hän ei uskaltanut enää katsoa heihin.

Hän katsoi heidän ohi temppelin saleihin, sinne loistavien syvyyksien vilpoiseen, vihreään varjoon, joka synkkeni pilari pilarilta, holvi holvilta, kunnes se muuttui sysimustaksi yöksi. Ja siellä hämärässä erotti hän jokaisella seinällä ja pilarilla koreita arabeskeja, pitkissä kuvasarjoissa esitettyjä kertomuksia voittokulkueineen ja jokapäiväisine aherruksineen, muukalaisiin, kummallisiin pukuihin puettuine orjajonoineen, jotka taluttivat outoja tuntemattomien maiden lahjoilla lastattuja eläimiä. Joukossa oli juhlivia naisia, päät köynnöksillä koristettuina ja käsissä tuoksuvia lotus-kukkia. Lapset istuivat heidän polvillaan ja miehensä heidän vieressään ja orjat tarjoilivat viiniä ja hajuvesiä ympäriinsä. Siellä oli myöskin tanssivia tyttöjä, jotka läpinäkyviin viittoihin puettuina ja kultaiset vyöt uumenilla vääntelivät ruskeita jäseniään ihmistungoksessa.

Mitä tarkotti tuo kaikki? Miksi tuo kaikki oli tapahtunut? Miksi tuo suuri mailma oli niin elänyt, läpi vuosisatojen, vuosituhansien juoden ja mässäten, naiden ja naittaen mistään paremmasta tietämättä… Mitenkäpä he olisivat voineet paremmasta tietää? Heidän esi-isänsä olivat kadottaneet valon jo miespolvia ennenkuin he syntyivätkään… Ja Kristus oli tullut vasta miespolvia heidän kuolemansa jälkeen. Miten he voivatkaan tietää? Ja kumminkin he olivat kaikki helvetissä… jok'ikinen. Jok'ainoa noista vaimoista, jotka istuivat tuolla käherrettyine hiuksineen, seppeleineen, jalokivillä koristettuine kaulanauhoineen, lotus-kukkineen ja harsopukuineen, joiden alta heidän solakat jäsenensä kuultivat esiin — vaimoista, jotka eläissään ehkä olivat hymyilleet niin viehkeästi, kävelleet niin iloisina, saaneet lapsia ja tehneet tuttavuuksia, kertaakaan ajattelematta miten heille oli käyvä — miten heille täytyi käydä… Jok'ainoa heistä oli helvetissä. He paloivat siellä ikuisesti — ikuisesti — tuolla alhaalla hänen jalkojensa alla. Hän tuijotti alas kivilattiaan. Jos hän vois nähdä sen läpi — ja uskon silmillä voikin sen tehdä — voisi hän katsella miten he kiemurtelivat ja vääntelehtivät siellä nuoleksivien liekkien keskellä kärventyneinä ja palaneina… ikuisessa tuskassa, jonka ajatteleminenkin sai hänet värisemään. Kerran oli hän polttanut kätensä kun muuan palmunlehtimaja oli syttynyt palamaan… Hän muisti miltä se tuntui… He kärsivät tuhatkertaa tuimempia tuskia kuin mitä hän oli tuntenut… ja ikuisesti… Hän kuulisi heidän turhaan huutavan vedenpisaraa, jolla kieltänsä kostuttaisivat… Vain kerran oli hän kuullut ihmisen parkuvan. Se oli ollut muuan poika, jonka krokodiili oli siepannut kitaansa vastapäiseltä Niilin rannalta, jonne poika oli mennyt uimaan. Ja hänen paruntansa, niin heikolta kuin se pitkän matkan päästä kuuluikin, oli pitkät ajat kaikunut kiusaavana hänen korvissaan… Ajatella sitä parantaa, mikä sieltä helvetin tulikidasta kaikui… ja ikuisesti! Voiko sitä kestää? — Miljoonat ja taas miljoonat palamassa ikuisesti Aatamin lankeemuksen takia… Oliko Jumala siinä oikeudenmukainen?

Tämä oli vihollisen kiusaus! Hän oli astunut jalkansa jumalattomalle alueelle, missä perkeleet yhä lymysivät vanhoissa tyyssijoissaan. Hän oli antanut silmänsä ahmia pakanallista riettautta ja antanut sijaa itsessään perkeleelle. Hänen täytyi paeta kotia tunnustamaan kaikki isälleen. Hän rankaisisi häntä ansion mukaan, rukoilisi hänen puolestaan, antaisi hänelle anteeksi. Mutta voisiko hän kertoa isälleen kaikki? Voisiko hän, uskaltaisiko hän tunnustaa hänelle totuuden kokonaisuudessaan — sammumattoman halunsa oppia tuntemaan tiedon salaisuudet, nähdä se suuri, myllertävä ihmisten maailma? Tuo halu oli kasvanut hänessä vähitellen, kuukausi kuukaudelta, siksi kun se oli kehittynyt näin pelottavan voimakkaaksi. Hän ei voinut viipyä kauempaa erämaassa. Tuo maailma, joka lähetti kaikki sielut helvettiin — oliko se todella niin paha kuin miksi munkit sen kuvasivat. Tottapa se oli, sillä mitenkäpä muuten sen hedelmät sellaisia olisivat? Mutta sitä ajatusta oli liian kamala uskoa. Ei! hänen täytyi päästä näkemään.

Mieli täynnä sellaisia pelottavia kysymyksiä, epäselviä ja epämääräisiä kuin lapsen mietteet, vaelsi tuo kokematon nuorukainen edelleen, kunnes hän saapui sen kallion reunalle, jonka juurella hänen kotinsa oli.

Sillä oli sangen hauska asema tuolla yksinäisellä Lauralla, joka oikeastaan oli vain rivi kallioon uurrettuja karkeatekoisia kammioita, siellä vuoriharjanteen eteläisen äyrään siimeksessä, keskellä ikivanhaa taatelipalmumetsikköä. Muuatta kallion sisään haarautuvaa luolaa käytettiin kappelina, varastohuoneena ja sairashuoneena; aurinkoisilla rinteillä laakson toisella puolen olivat veljeskunnan yhteiset viljelysmaat, missä hirssi, maissi ja pavut vihersivät. Pelloilla kierteli pieni puronen, joka vuoren juurelta oli suurella huolella johdettu kostuttamaan tuota pientä maatilkkua, jonka vapaaehtoinen veljellinen työ oli vähitellen valloittanut kaikkinielevältä hiekalta. Tuo pelto, kuten kaikki muukin Laurassa, lukuunottamatta kunkin veljen seitsemän jalan mittaista, kivistä makuukomeroa, oli yhteistä omaisuutta ja senvuoksi kaikkien yhteisenä huolenpidon ja ilon esineenä. Sekä yhteiseksi että omaksi hyväkseen oli joka mies palmunlehtikorillansa pitkin laaksoa raastanut mustaa mutaa Niilistä, jonka hopeana välkkyvään, leveään pintaan kapean laakson suu synkkänä kuvastui. Yhteiseksi hyväksi oli joka mies lakaissut rinnettä puhtaaksi hiedasta ja sinne kannettuun, ohueen ruokamultaan tehnyt toukoa, jonka sato jaettiin tasan kaikkien kesken. Hankkiakseen vaatteita, kirjoja ja kappelinkalustoa yhteisiä tarpeita, opetusta ja jumalanpalvelusta varten, istui joka mies päivittäin ja viikottain, mieli täynnä jaloja ja taivaallisia ajatuksia, kutoen pienen palmulehtonsa lehdistä koreja, jotka muuan munkkivanhus vaihtoi tavaraan Niilin vastapäisellä rannalla olevissa varakkaammissa ja vilkasliikkeisemmissä luostareissa. Filammon souti aina vanhuksen sinne keveässä papyrus-venosessa, ja odottaessaan pyydysti kaloja yhteistä ateriaa varten. Yksinkertaista, onnellista ja hiljaista oli elämä Laurassa. Kaikki kävi sääntöjen ja määräysten mukaan, joita pidettiin melkeinpä yhtä pyhinä kuin Raamatunkin käskyjä, joista niiden sanottiin, eikä aivan syyttä, johtuvan. Jokaisella oli ruokaa ja vaatteita, maallinen asunto, ystäviä ja neuvonantajia ja elävä usko kaikkivaltiaan Jumalan lakkaamattomaan huolenpitoon; ja yöt päivät säteili heidän silmiensä edessä toivo ikuisesta kirkkaudesta, ihanammasta kuin mitä yksikään oli uneksinut… Kelläpä olisi siihen aikaan ollutkaan enempää? Sinne he olivat paenneet kaupungeista, joiden rinnalla Pariisi on vakava ja Gomorra neitsyeellinen. Tyrannien ja orjien, liehakoitsijoiden ja mässääjien täyttämästä lahonneesta, helvetillisestä ja kuolevasta maailmasta olivat he paenneet sinne rauhassa mietiskelläkseen velvollisuudesta ja tuomiosta, kuolemasta ja kuolemattomuudesta, taivaasta ja helvetistä. Siellä he löysivät yhteisen uskon, yhteiset pyrinnöt, yhteisen toivon, yhteiset velvollisuudet, ilot ja surut… Olipa sellaisiakin heidän joukossaan, jotka Teeban erämaihin paetessaan olivat jättäneet paikan, jonka Jumala oli heille määrännyt. Minkälaisia ne paikat olivat ja minkälainen se maailma, josta nuo munkkivanhukset olivat paenneet, saanemme tietää ennenkuin tämä kertomus on loppunut.

"Sinä tulet myöhään, poikani", virkkoi apotti kotia palaavalle
Filammonille, jatkaen keskeyttämättä korinsa kutomista.

"Puita on niukalti ja minun täytyi mennä kauas."

"Munkki ei vastaa ennenkuin häneltä kysytään. En kysynyt syytä. Mistä löysit nuo puut?"

"Temppelin edestä kotvan matkaa rotkoa ylöspäin."

"Temppelin! Mitä siellä näit?"

Ei vastausta. Pambo nosti terävät, mustat silmänsä työstään.

"Sinä olet mennyt sen sisälle, ja himonnut sen saastaisuutta."

"Minä — minä en mennyt sisälle: mutta minä katsoin —."

"Ja mitä näit sinä? Naisia?"

Filammon vaikeni.

"Enkö ole pyytänyt ettet koskaan katsoisi naiskasvoihin? Eivätkö he ole perkeleen esikoisia, kaiken pahuuden alku, saatanan kavalin paula? Eivätkö he ole ikuisesti kirotut heidän ensimäisen äitinsä lankeemuksen takia, jonka kautta synti maailmaan tuli? Nainen avasi ensiksi helvetin portit, ja tähän päivään asti ovat he sen portinvartijat. Onneton poika, mitä olet tehnyt!"

"Ne olivat vain seinille maalattuja."

"Ah!" apotti huokasi aivan kuin olisi raskaasta taakasta päässyt.
"Mutta kuinka voit tietää, että ne olivat naisia, koska et ole vielä
koskaan, ellet valehtele — jota en sinusta usko — nähnyt ainoankaan
Eevan tyttären kasvoja?"

"Ehkä — ehkä", Filammon sanoi aivankuin uusi ajatus olisi hänen mieltänsä keventänyt — "ehkä ne olivatkin vain perkeleitä. Niitä ne kai olivatkin, koska ne olivat niin ihmeen kauniita."

"Mutta mistä tiedät että perkeleet ovat kauniita?"

"Olin viikko sitten isä Aufuguksen kanssa työntämässä venhettä vesille, ja rannalla — ei aivan lähellä… oli kaksi olentoa… pitkätukkaisia, alaruumiilla mustan, punasen ja keltaisen raitainen verho… ja ne poimivat kukkasia rannalla. Isä Aufugus käänsi kasvonsa pois; mutta minä… minä en voinut sille mitään, että ne näyttivät minusta kauneimmilta olennoilta mitä koskaan olin nähnyt… siksi minä kysyin häneltä miksi hän käänsi kasvonsa pois; ja hän sanoi, että ne olivat samoja perkeleitä, jotka kiusasivat pyhää Antoniusta. Silloin muistin kuulleeni luetun, miten saatana kiusasi pyhää Antoniusta kauniin naisen hahmossa… Ja sitten… ja sitten… nuo kuviot siellä seinillä olivat hyvin samannäköset… ja minä ajattelin, että ne ehkä olivat…"

Ja poika parka, joka luuli tunnustavansa jotain kamalaa ja häpeällistä syntiä, sävähti tulipunaseksi, rupesi änkyttämään ja lopulta vaikeni.

"Ja sinusta he ovat kauniit? Voi lihan syvää turmelusta! — voi saatanan kavaluutta! Herra antakoon sinulle anteeksi, kuten minäkin, lapsi parkani. Tästä lähtien sinä et mene puutarhan ulkopuolelle."

"Ei puutarhamuurien ulkopuolelle! Mahdotonta! Minä en voi! Jos et olisi isäni, sanoisin minä ett'en tahdo! Minun täytyy päästä vapaaksi! — Minun täytyy itse nähdä — minun täytyy itse kokea mikä tuo maailma on, josta te kaikki niin katkerasti puhutte. En halaja mitään loistoa enkä turhuutta. Lupaan sinulle tänä hetkenä, jos tahdot, etten enää koskaan astu jalkaani pakanalliseen temppeliin — lupaan piilottaa kasvoni maan tomuun milloin vain naista lähenen. Mutta minun täytyy — minun täytyy saada nähdä emäkirkko Aleksandriassa ja patriarkka ja hänen pappinsa. Jos he voivat palvella Jumalaa kaupungissa, miksi en minäkin? Minä voisin siellä tehdä työtä Jumalalle paljon enemmän kuin täällä… Ei niin, että työtä täällä halveksisin — ei niin, etten olisi sinulle kiitollinen — oi, en koskaan — mutta minä halajan taisteluun. Salli minun mennä! En ole sinuun tyytymätön, vaan itseeni! Minä tiedän, että kuuliaisuus on suurta, mutta vaara on vielä suurempaa. Jos sinä olet maailman nähnyt, miksi en minäkin? Jos sinä olet paennut siitä, kun huomasit sen niin pahaksi, ettet siinä voinut elää, miksi en minäkin voisi paeta ja palata omasta vapaasta tahdostani tänne sinun luoksesi jäädäkseni ainaiseksi tänne? Mutta eiväthän Kyrillos ja hänen pappinsa ole vielä paenneet sitä…"

Epätoivoisella kiivaudella purki Filammon nämä sanat sydämensä sisimmästä sopukasta ja jäi sitten odottamaan, luullen apotin lyövän häntä. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi nuorukainen nurkumatta alistunut rangaistukseen; jokainen luostarin munkki, olipa hän miten vanha tahansa, olisi samoin käyttäytynyt… Ja miksikäs ei? Pitkän toveruuden, pohtimisen ja rukoilemisen jälkeen olivat he valinneet Pambon apotikseen — isäkseen — viisaimpana ja kokeneimpana heidän joukossaan, ja sellaisena häntä oli toteltava. Ja hän olikin voittanut munkkien rakkauden niin täydelleen, että häntä toteltiin uskollisesti ja samalla sellaisella ehdottomalla, sotilasmaisella täsmällisyydellä, jota moni kuningas ja sotapäällikkö olisi häneltä kadehtinut. Olivatko he, Teeban munkit sitte pelkureita ja orjia? Rooman sotilaat lienevät siinä pätevimmät tuomarit… Ja he tapasivat sanoa, ettei mikään barbaari, gootti tai vandaali, mauri tai espanjalainen ollut niin pelottava kuin Teeban aseeton munkki.

Kahdesti kohotti vanhus sauvansa lyödäkseen, mutta yhtä monta kertaa laski hän sen jälleen alas. Hitaasti seisoalleen kohoten jätti hän polvistuneen Filammonin paikalleen ja meni silmät miettiväisesti maahan luotuina veli Aufuguksen kammioon.

Kaikki lauralaiset kunnioittivat Aufugusta. Hänessä oli jotain salaperäistä, joka vielä enensi hänen tavattoman pyhyytensä ja lapsenomaisen rakastettavaisuutensa ja lempeytensä viehätysvoimaa. Kuiskailtiin — niinä aniharvoina hetkinä, jolloin munkit yksinäisillä vaelluksillaan toisilleen kuiskailivat — että hän oli kerran ollut kuuluisa mies ja että hän oli tullut suuresta kaupungista — ehkä aivan Roomasta. Ja munkit olivat kaikessa yksinkertaisuudessa ylpeitä siitä, että heidän joukossaan oli mies, joka oli nähnyt Rooman Se ainakin oli varmaa, että apotti Pambo häntä kunnioitti. Häntä ei koskaan lyöty eikä edes nuhdeltu. Ehkä hän ei sitä koskaan ansainnut. — Mutta kaikkihan sitä ansaitsivat. Eiköhän apotti Pambo ollut vähän puolueellinen? Eikö hän, kun Teofilus lähetti Aleksandriasta viestinviejän, joka hämmästytti kaikki Lauran veljesluostarit uutisella, että Alarik oli ryöstänyt Rooman, ollut vienyt hänet ensin Aufuguksen kammioon ja vasta kolme kokonaista tuntia siellä salaisesti neuvoteltuaan ilmoittanut tuon kamalan uutisen muille veljeskunnan jäsenille? Ja eikö Aufugus itse ollut antanut viestintuojalle omakätisiä kirjeitä, jotka puheen mukaan sisälsivät tärkeitä maallisia salaisuuksia, mitkä yksin hänellä olivat tietona? Kun nyt nuo pyhät miehet, jotka kivisten kammioittensa edustalla työnsä ääressä istuessaan salavihkaa katselivat kohtausta, näkivät apotin tavattoman vihanpurkauksensa jälkeen jättävän rikoksellisen polvilleen ja ohjaavan askeleensa viisaan isän kammioon, päättivät he jotain erikoista ja arkaluontoista tapahtuneen heidän yhteiskunnassaan ja kukin heistä toivoi mitään kateutta tuntematta, että olisi yhtä viisas kuin tuo mies, jonka neuvot olivat pulman selvittävät.

Noin tunnin ajan viipyi apotti siellä puhuen vakavasti matalalla äänellä. Sitten kuului kammiosta juhlallista hyminää aivankuin vanhukset olisivat huokaillen ja nyyhkien rukoilleet. Veljet painoivat päänsä alas ja kuiskasivat toivomuksen, että Hän, jota he palvelivat, ohjaisi heidät toimimaan Lauran, kirkkonsa ja sen ulkopuolella olevan suuren pakanamaailman hyväksi. Ja Filammon makasi yhä polvillaan tuomiotaan odottaen. Ken voisi sanoa mitä hänen sydämessään liikkui. Sydän tuntee oman surunsa eikä sen iloon saa vieras sekautua. Niin ajatteli hän ja niin ajattelen minäkin, sillä minä tiedän, että yksinkertaisimmissakin luonteissa on tutkimattomia syvyyksiä, joiden perille runoilija ei voi päästä, olipa hän olevinaan miten terävänäköinen tahansa. Hän voi niitä vain hämärästi aavistaa ja kertomalla niiden aiheuttamat teot niitä epäselvästi kuvata.

Vihdoin viimein palasi Pambo ja istuutuen kammionsa aukkoon puhui:

"Ja nuorempi sanoi: isä, anna minulle se osa tavarasta, joka minulle tulee… Ja hän meni kaukaiselle maalle ja hukkasi siellä tavaransa irstaisella elämällä. Sinä saat lähteä, poikani. Mutta ensin tule puhumaan Aufuguksen kanssa."

Filammon, samoin kuin kaikki muutkin, rakasti Aufugusta; ja kun apotti poistui jättäen heidät kahden kesken, ei häntä pelottanut eikä hävettänyt avata koko sydämensä hänelle… Peittelemättä ja intohimoisesti vastaili hän vanhuksen hienotunteisiin kysymyksiin. Ilman tuota munkeille tavallista kalseaa ja turhan tarkkaa juhlallisuutta keskeytti tämä tuontuostakin nuorukaisen sanatulvan ja salli hänen vuorostaan keskeyttää omia selityksiään. Ylevästi, älykkäästi, melkeinpä leikillisesti puheli vanhus. Kumminkin oli hänen äänessään surullinen sointu, kun hän vastasi nuorukaisen sanoihin:

"Tertullianus, Origenes, Klemens ja Kyprianus elivät maailman humussa; kaikki he ja monet muut, joiden nimiä me pidämme kunniassa ja joiden esirukouksia me anomme, olivat pakanalliseen viisauteen täysin perehtyneitä; he taistelivat ja tekivät työtä maailmassa sen heitä saastuttamatta — miksi en minäkin? Eikö Kyrilloskin, itse patriarkka, kutsuttu Nitrian luolista Aleksandrian valtaistuimelle."

Hitaasti vanhus kohotti kätensä ja pyyhkästen suortuvat nuorukaisen otsalta katsoi pitkään, lempeän surkuttelevasti häntä kasvoihin.

"Ja sinä tahdot nähdä maailman, poika parka."

"Minä tahdon käännyttää maailman!"

"Ensin täytyy sinun tuntea se. Kerronko sinulle minkälainen se maailma on, joka sinusta näyttää niin helpolta käännyttää? Täällä istun minä tuntematon, vanha munkki parka paastoten ja rukoillen kuolemaan saakka, toivoen, että Jumala ehkä armahtaa sieluani, ja vähän sinä tiedät siitä mitä minä maailmasta olen nähnyt. Vähän tiedät, sillä muutoin sinä tyytyisit olemaan täällä loppuun asti. Minä olin Arsenius… Oh, mikä vanha hupakko minä olen! Ethän sinä koskaan ole kuullut sitä nimeä, joka kerran sai kuningattaret kalpenemaan ja vaikenemaan. Vanitas vanitatum omnia vanitas! Ja hänkin, jonka rypistetyn otsan edessä puoli maailmaa vapisee, on itse minun edessäni vapissut. Minä olin Arkadiuksen kasvattaja."

"Byzantin keisarin?"

"Juuri hänen, poikani. Siellä minä näin sen maailman, jonka sinä tahdot nähdä. Ja mitä näin minä? Samaa mitä sinäkin olet näkevä. Eunukit omien keisareittensa tyranneina; piispain suutelevan isänmurhaajien ja porttojen jalkoja; pyhimysten repivän muutaman sanan vuoksi toisensa kappaleiksi ja syntisten yhä vain kiihottavan heitä luonnottomaan kiistaansa, valhettelijoiden saavan kiitosta valheistaan, ja imartelijoiden hyötyvän imartelustaan. Minä näin miten lukemattomat ihmisolennot myytiin ja teurastettiin muutamien harvojen ilkeämielisyyden, oikullisuuden ja turhamielisyyden vuoksi; miten köyhien ryöstäjät vuorostaan joutuivat heitä suurempien ryövärien käsiin. Minä näin miten jokainen yritys parannuksien aikaansaamiseksi synnytti yhä pahempia häväistysjuttuja, jokainen armahdus uusia julmuuksia; näin miten vainooja toisensa jälkeen masennettiin vain siksi, että toiset saisivat vuorostaan häntä vainota; miten jokainen ulosajettu perkele palasi seitsemän pahemman kanssa takaisin; miten saatana ajoi ulos saatanan — vilppiä ja itsekkäisyyttä, vihaa ja hekumaa, seitsenkertaisesti hämmennettyä hämminkiä kaikkialla alkaen valtaistuimellaan hekumoivasta keisarista aina kahleissaan Jumalaa pilkkaavaan orjaan saakka."

"Jos saatana ajaa ulos saatanan, ei hänen valtakuntansa ole pysyvä pystyssä."

"Ei kyllä tulevassa maailmassa. Mutta tässä maailmassa se pysyy ja kehittyy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi tuomiopäivään asti. Nämä ovat niitä viimeisiä päiviä, joista profeetat ovat puhuneet, sellaisen tuskan ja vaivan alku, jollaista ei maailma ole vielä ennen kokenut. — 'Ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden; ja ihmiset maassa pitää nääntymän pelätessään ja odottaessaan sitä kuin maan päälle on tuleva.' Kauvan sitten olen sitä aavistanut. Vuosi vuodelta olen huomannut miten ne — pohjoisten raakalaisten synkät laumat — tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kuin aavikon pyörteinen hiekkamyrsky, joka aluksi riehahtaa karavaanin ohi, mutta lopulta kumminkin hautaa sen alleen. Minä ennustin sitä ja koetin rukouksillani sitä ehkäistä, mutta minun ennustukseni ja rukoukseni, kuten Kassandran muinoin, kaikuivat kuuroille korville. Kasvattini ei varotuksistani välittänyt. Nuoruuden intohimot ja hovimiesten vehkeet olivat voimakkaammat kuin Jumalan varottava ääni. Silloin lakkasin toivomasta, lakkasin rukoilemasta sen loisteliaan kaupungin puolesta, sillä minä tiesin, että sen tuomio oli luettu. Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään, näin minäkin hengessä kaupungin, sen synnit ja sen perikadon. Ja minä pakenin sieltä salaa yön pimeässä ja hautauduin tänne erämaan helmaan maailman loppua odottamaan. Yöt päivät rukoilen Herraa, että Hän erottelisi jyvät akanoista ja jouduttaisi valtakuntansa tulemista. Joka aamu katsahdan vapisten, mutta samalla toivoen taivaalle odottaen näkeväni siellä Ihmisen Pojan merkin, jolloin aurinko muuttuu pimeäksi ja kuu veriseksi ja tähdet putoavat alas taivaalta ja taivas aukee kuin käpertynyt kirja ja syvyyksien tulikidat aukenevat meidän jalkojemme ääressä ja kaiken loppu tulee. Ja sinä tahdot mennä siihen maailmaan, josta minä pakenin?"

"Jos elonkorjuuaika on käsissä, tarvitsee Herra työmiehiä. Jos hetket ovat vakavat, tahdon minä ne käyttää vakavaan työhön. Lähettäkää minut sinne minne mieleni palaa ja sallikaa hetken löytää minut siellä, Herran sotamiesten etumaisessa rivissä."

"Kuulkaamme Herran ääntä! Sinä saat mennä. Tässä on kirjeitä patriarkka Kyrillolle. Hän on pitävä sinua rakkaana minun ja toivoakseni myös sinun itsesi tähden. Sinä lähdet meidän vapaasta tahdostamme ja omasta vapaasta valinnastasi. Me olemme apotin kanssa kauan seuranneet sinua silmillämme ja ymmärrämme että Herra tarvitsee sinun kaltaisia miehiä muuallakin. Me olemme vain koetelleet sinua nähdäksemme, oletko niin herkkä tottelemaan, että sovit käskijäksi. Mene, Herra olkoon kanssasi! Elä himoitse kenenkään kultaa tai hopeaa. Elä syö lihaa eläkä juo viiniä, vaan elä kuten täälläkin olet elänyt — Herran sotamiehenä. Miehistä hahmoa elä pelkää, mutta naiskasvoja kavahda. Paha oli se hetki, jona he maailmaan tulivat, nuo kaiken sen pahuuden äidit, jota auringon alla olen nähnyt. Tule, apotti odottaa meitä portilla."

Silmät hämmästyksestä, ilosta, surusta ja melkeinpä pelostakin kyynelissä seisoi Filammon paikallaan.

"Joutukaamme. Miksipä pitkällisillä hyvästelyillä murtaisit veljiesi sydämet. Nouda varastohuoneesta viikon varat kuivattuja taateleja ja hirssiä. Papyrus-venhe on valkamassa, sillä lähdet taipaleelle. Jumala on kyllä antava meille sijaan toisen, kun venhettä tarvitsemme. Joella elä ryhdy puheisiin kenenkään muun kuin munkkien kanssa. Kun olet viisi päivänmatkaa laskenut virtaa alas, kysy Aleksandrian kanavan suuta. Kerran kaupunkiin päästyäsi, voi kuka munkki tahansa ohjata sinut arkkipiispan luo. Lähetä meille tietoja olostasi jonkun pyhän miehen kera. Tule."

Vaieten he kävelivät laaksoa alas mahtavan virran autiolle rannalle. Pambo oli jo siellä. Hänen valkoset hapsensa hohtivat nousevan kuun valossa, kun hän jäykin ja heikoin käsin työnsi kevyttä venosta vesille. Filammon heittäytyi vanhusten jalkojen juureen ja kyynelsilmin pyysi heiltä anteeksiantoa ja siunausta.

"Ei meillä ole mitään sinulle anteeksiannettavana. Seuraa sisäistä kutsumustasi. Jos se on lihasta, on se itse itsensä rankaiseva; jos se on Hengestä — miksi taistelisimme Häntä vastaan? Hyvästi!"

Muutaman minuutin kuluttua solui jo nuorukainen venhossaan kesäisen illan hämyssä alas vuolasta virtaa. Hetkinen, ja etelän yö oli äkkiä kietonut kaikki sysimustaan vaippaansa. Kuu vain valoi koleata valoansa joen pinnalle ja kallionkyljille ja valasi vanhukset, jotka rannalle polvistuneina ja lasten lailla nojaten päätänsä toistensa olkapäihin yhdessä nyyhkien rukoilivat kadotetun lemmikkinsä puolesta.

2 Luku.

KUOLEVA MAAILMA.

Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta. Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita, kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet. Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.

Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse välkehti leveä juova sinistä merta.

Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä, jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli, kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta. Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä, sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista vakavuutta, koko hänen asennossaan — joka muuten näytti jostain astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta — liiaksi punnittua arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.

Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu itseksensä. Kuule!

"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit mykkiä, lehtikujat vaikenevat… Ja sittenkin — ken väittää, että vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota. Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa. Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet Hypatiaa." — — —

"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat… Uskoa epäilyksistä huolimatta… Toivoa toivottomuudessakin… Osottautua olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja kuolleiksi… Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa, vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet… voittaakseni ehkä… ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena jumalaisten sankarien joukkoon — kohota kuolemattomien jumalien, noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin, ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen sanomattomaan loistoon!" — — —

Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen, kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta tarkasti häntä.

"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni edessä — ainakin oli hän kuukausi sitten — ja tuossa hän taas on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. — Minua hullua — hullua! — filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."

Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä — tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat jännitetystä ajatustyöstä…

… "Nyt se selvisi… Ei, taas se pääsi käsistä — se kumoaa itse itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta, niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan. Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"

"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään nauttinut."

"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi. Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"

"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy meidän kantaa kahleitamme — kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme olla ymmärtäväisiä — ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin, ellet sitä kokonaan tuomitse."

"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me voitamme vielä!"

Hypatia huokasi.

"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten, jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin ympärillä, ja öisin — tiedän sen todeksi — kuluttavan aikansa arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi — toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää — mutta jos vihaamaan voisin alentua — niin vihaisin häntä — vihaisin —!"

Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla vihalla.

Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui sisään ja läähättäen ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"

"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"

Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies, puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan kimalteli runsaasti jalokiviä.

"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän palvelee… Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"

"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja huulillaan hymy häntä tervehtimään.

"Ah niin; niin sanotaan. — Mutta arvoisa isännehän on poistunut! Hän on toden totta liian kaino — vaikka se on kyllä kunniallista — kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne. Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt poissaollessani?"

"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.

"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä. On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä, ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"

Hypatia pudisti surumielisesti päätään.

"Niin, niin; pojat ovat aina poikia… Tunnustan itsenikin syylliseksi. Video meliora proboque, deteriora sequor. Älkää sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa. Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."

"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.

"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"

"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"

"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin! Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani hänen elefantti jalkojensa alle!"

"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."

"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän, ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään jalosukuisuutta riittämään asti — kehuu näet polveutuvansa jostain ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta — ja olipa niin ja näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla — mutta eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet, mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään, ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle — miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"

"Kyrillon?"

"Niin juuri."

"Oikeudenmukaisesti."

"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä, maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit, armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset asiat, mahdotonta."

"Pelkäättekö kansaa?"

"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin — kuinka tahdotte."

Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi, mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja kristillisyys —"

"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen korkeasta sisarestaan —"

"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko — toisella puolen rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan? Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."

"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa, odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."

"Miksikäs ei tällaisena aikakautena, jolloin, kuten useasti ja sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa, jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen kuluessa kerätystä viisaudesta — miksi, kysyn minä, yksikään noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne, jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat käyttivät.]

"Kaunopuheisin filosofini! Tuo kaikki voi olla — ja arvattavasti onkin — puhdasta totta. Minä myönnän mielelläni, että uudessa — tarkotan yhteisessä — uskonnossa on sangen vakavia käytännöllisiä vaikeuksia, mutta maailmahan on niitä täynnä. Viisas ei soimaa uskontoaan siksi että se on vähän vastenmielinen yhtä vähän kuin hän soimaa sormeaan, jos sitä pakottaa. Hän ei voi sitä auttaa ja hänen täytyy kääntää paha asia niin hyväksi kuin mahdollista. Sanokaa minulle vain miten rauha olisi säilytettävä!"

"Ja jättää filosofia turmion omaksi?"

"Se ei tule koskaan tapahtumaan niin kauan kuin Hypatia on maailmaa valaisemassa; ja niin paljon kuin se minusta riippuu lupaan teille vaikutusvallan — ja runsaasti suosiota, mitä jo todistaa se, että tulin nyt julkisesti luoksenne ennenkuin laskin puheilleni ainoatakaan niistä neljästä sadasta suuresta ja pienestä kiusanhengestä, jotka virastossani odottavat päästäkseen minua kiduttamaan. Auttakaa minua nyt neuvoillanne! Miten on minun meneteltävä?"

"Olen jo sen sanonut."

"Periaatteellisesti kyllä. Mutta luentosalin ulkopuolella ovat käytännölliset neuvot minulle mieluisemmat. Esimerkiksi: Kyrillos kirjoittaa tässä minulle — hitto hänet vieköön; ei edes anna minun viikkokautta rauhassa metsästellä! — hän kirjoittaa, että juutalaiset ovat päättäneet salakähmää murhata kaikki kristityt, tässä on itse kirje — vilkaiskaa siihen, olkaa niin armelias. Katsokaa, enhän tiedä — enkä välitäkään tietää, — vaikka asia olisikin päinvastoin ja kristityt aikoisivat murhata kaikki juutalaiset. Mutta tuo kirje täytyy minun ottaa jollain tavoin huomiooni."

"Minusta se ei ole niin välttämätöntä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä! Jos jotakin sitten tapahtuisi, niin ajatelkaapa niitä syytöskirjeitä, jotka minua vastaan lennätettäisiin Konstantinopeliin!"

"Antakaa niiden vain lentää. Mitäpä niistä jos kerran tunnette syyttömyytenne?"

"Tunnette syyttömyytenne! Menetän virkani!"

"Vaara olisi yhtä suuri, vaikka kirjeen ottaisittekin huomioonne. Olipa asia kumminpuolin tahansa, teitä syytettäisiin juutalaisten suosimisesta."

"Eikä se syytös taitaisikaan olla aivan perää vailla. En uskalla ajatellakaan, miten maakunnan raha-asiat menisivät ilman heidän hyväntahtoista apuaan. Jos vain nuo kristityt lainaisivat minulle rahansa sen sijaan että rakentavat niillä nyt vaivaistaloja ja sairashuoneita, saisivat he minusta nähden vaikka huomispäivänä polttaa juutalaiskorttelit. Mutta nyt…"

"Mutta nyt te ette millään muotoa saa välittää kirjeestä. Jo sen sävy kieltää teitä siitä oman kunnianne ja valtion kunnian vuoksi. Tekö ryhtyisitte keskusteluihin miehen kanssa, joka Aleksandrian rahvaasta puhuu 'laumana, jonka kuningasten Kuningas on uskonut hänen hoitoonsa?' Teidän ylhäisyytennekö vai tuo ylpeä piispa hallitsee Aleksandriaa?"

"Totta puhuen, armolliseni, siitä en ole enää viitsinyt ottaa selkoa."

"Mutta hän on. Hän esiintyy teitä kohtaan henkilönä, joka eittämättä käskee kahta kolmannesta asukkaista, eikä hän emmi huomauttaa teille, että tuo hänen valtansa johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän. Loppupäätös on selvä. Jos se kerran johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän, pitäisi sen hallita teidän valtaanne. Ja sen te myönnätte — te tunnustatte täydellisesti kaikkien hänen päättömien vaatimustensa syyt ja perusteet, jos te sanallakaan vastaatte kirjeeseen."

"Mutta minun täytyy sanoa hänelle jotakin; muuten ne minut kadulla rammaksi ruhjovat. Te filosofit, olittepa sitten omia ruumiitanne miten paljon korkeammalla tahansa, ette toden totta saa unhottaa, että muilla kuolevaisilla on luita, jotka voivat murtua."

"Vastatkaa sitte hänelle; suullisesti vain, että koska tiedonanto, jonka hän teille lähetti, johtuu hänen yksityisistä tiedoistaan eikä koske häntä piispana, mutta kyllä teitä käskynhaltijana, voitte te ottaa sen harkittavaksenne vain siinä tapauksessa, että hän yksityishenkilönä kääntyy teidän puoleenne ja säädetyssä järjestyksessä lähettää ilmiannon teidän virastoonne."

"Erinomaista, te valtiomiesten ja filosofien kuningatar! Minä tottelen teitä. Ah, miksi ette olekin Pulkeria! Tietysti siksi, että silloin Aleksandria olisi vaeltanut pimeydessä ja Oresteella ei olisi ollut suloista onnea suudella kättä, jonka Pallas teidät luodessaan on epäilemättä lainannut Afroditeen työpajasta."

"Muistakaa, että olette kristitty", Hypatia myhäillen vastasi.

Prefekti poistui ja oikealle ja vasemmalle kumarrellen kiiruhti vaunuilleen läpi ulkosalin, joka oli jo tungokseen asti täynnä Hypatian ylhäisiä oppilaita ja kuuntelijoita. Hän naurahteli itsekseen vastaukselle, jolla hän aikoi Kyrillon nolata ja lohdutteleutui sillä ainoalla raamatunlauseella, jonka järkevyydestä hän oli täydellisesti vakuutettu — "Tyytyköön kukin päivä surullensa".

Oven edustalla oli suuri joukko ajopelejä, ja orjia, joilla oli herrojensa päivänvarjot käsissään, ja kokonainen lauma uteliaita katupoikia ja kaupustelijoita, mikä oli siihen aikaan tavallista Aleksandriassa samoin kuin se nykyisin on tavallista kaikissa suurissa kaupungeissa. Koko tuo liuta töllisteli prefektiä ja sai tunkeilevaisuudestaan ympäri korvia hänen henkivartijoiltaan ja kummaili, miten ylhäinen henkilö tuo Hypatia mahtoi ollakaan ja miten komeissa huoneissa hän asuikaan kun Aleksandrian mahtava hallitsija näki hyväksi seurustella hänen kanssaan. Ei sitä, ettei rahvaan joukossa moni olisi nyrpeästi ja altakulmin häntä silmäillyt, sillä suuri enemmistö siitä oli kristityitä ja sangen jäykkäniskaisia ja rauhattomia politikoitsijoita, joina aleksandrialaiset, Makedonian miehet, mielellään esiintyivät. Ja paljon nurinaa, vaikk'ei kuultavaa, oli väkijoukossa siitä, että prefekti noin virallisesti kävi tuon pakanallisen naisen — eli kuten moni hurskas nunna sanoi, pakanallisen noidan — luona ennenkuin hän otti virastossaan kuullakseen ihmisparkojen valituksia tai edes kävi kirkossa rukouksensa lukemassa.

"Ah, Rafael Aben-Ezra! oiva ystäväni, mikä suosiollinen taivahinen — tuota marttyyri — lähettää teidät Aleksandriaan juuri kun teitä tarvitsen! Nouskaa tänne viereeni, niin saamme vähän pakinoida virastoon mennessämme."

Puhuteltu läheni hitaasti, ja teki hyvin juhlallisesti kumarruksen, mikä ei kuitenkaan peittänyt, eikä ollut aijottukaan peittämään ylenkatseellista ja välinpitämätöntä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän kysäsi vetelästi:

"Ja missä ystävällisessä aikomuksessa tarjoaa Cæsarien edustaja niin suuren kunnian hänen nöyrimmälle, ja niin edespäin — teidän teräväjärkisyytenne arvaa kyllä jatkon."

"Elkää peljätkö. En aijo nyt lainaa pyytää", Orestes nauraen vastasi juutalaisen noustessa ajopeleihin.

"Hauskaa kuulla. Yksi koronkiskuri jo riittää perheessä. Isäni keräsi rahat ja kun minä ne kulutan, luulen tekeväni kaikki, mitä filosofilta vaaditaan."

"Kaunis valjakko valkeita nisealaisia tämä, eikö totta? Vain yksi harmaa kavio koko joukossa."

"Kyllä… hevoset ovat kiusanhenkiä, alkaa minusta tuntua, kuten kaikki muutkin. Aina ne sairastelevat tai karkailevat tai jollain muulla tavalla häiritsevät mielenrauhaa. Sitäpaitsi sain melkein henkimenoon kiusautua tuolla Kyrenessä puuhatessani koiria, hevosia ja jousia tuolle piispalliselle Nimrodille, Synesiulle."

"Mitä, yhäkö ukko on yhtä vilkas kuin ennenkin?"

"Vilkas? Kolmessa päivässä olin vähällä saada siellä hermokuumeen. Kello neljä aamulla nousee hän ylös, aina mitä sietämättömimmin hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella; muokkaa maata, ratsastelee, metsästelee, ajaa yli kantojen ja kivien mustien rosvovekkulien perästä; saarnaa, juonittelee, lainailee rahoja; kastaa ja julistaa pannaan; riitelee tuon riitapukarin, Andronikan kanssa; lohduttelee vanhoja mummoja ja jakelee sieville tytöille morsiuslahjoja; kirjoittelee puolisen tuntia filosofiasta ja seuraavana hetkenä hevosenkengityksestä; istuu yöt pitkät virsiä kirjoittamassa ja juo väkeviä juomia; seuraavana aamuna kello neljä on taas hevosen selässä; ja pitää sittenkin pitkiä puheita filosofin velvollisuudesta vetäytyä syrjään maailman touhusta. Taivas minua varjelkoon kaikista kaksijalkaisista tuuliaispäistä! Sivumennen sanoen, samassa laivassa kuin minäkin oli Aleksandriaan palaamassa muuan uhkea tyttö minun heimoani, mukanaan matkatavaraa, joka ehkä miellyttää teidän ylhäisyyttänne."

"Heimossanne on uhkeita tyttäriä, jotka minua miellyttäisivät ilman mitään matkatavaraa."

"Äh, ne pikku hupsut ovat olleet hyvässä koulussa aina Nebatin pojan Jerobeamin ajoista asti. Mutta minä tarkotan Mirjamia — nähkääs. Hän on lainannut Synesiulle rahaa, että tämä kykenisi vastustamaan niitä mustia roistoja. Viime hetkellä se olikin. Ne ovat polttaneet jokaisen ihmisasunnon maakunnassa peninkulmien alalta. Mutta tuon pelottoman vanhan immen piti ansaita vähän omaankin pussiinsa. Ja niin läksi hän matkalle, meni barbaareista välittämättä aina Atlaan rajoille asti, vaihtoi siellä vanhoihin helmiin ja raudan romuun kaikki heidän naisvankinsa ja vieläpä muutamia heidän omia poikiaankin ja tyttäriään; ja nyt on hän tullut takaisin mukanaan niin kaunis kokoelma Liibyan kaunottaria kuin mistä hienomakuinen prefekti konsaan voi toivoa saavansa ensimmäisenä valita. Siitä etuoikeudesta saatte kiittää minua."

"Luonnollisesti olette te, minun viekas Rafaelini, kumminkin ensin valinnut omanne."

"Ei kiitoksia. Naiset ovat kiusanhenkiä, minkä Salomo jo kauan sitten älysi. Enkö ole vielä teille kertonut? Aluksi minulla oli Aleksandrian aistikkaimmin valittu haaremi. Mutta naiset siinä torasivat keskenään niin, että minä muutamana kauniina päivänä möin pois heidät kaikki paitsi yhtä, joka oli juutalainen — rabbiinit panivat hänen myymistään vastaan. Sitten koetin elää yhden kanssa, kuten Salomo ennen, mutta tuo minun 'sulettu puutarhani' ja 'lukittu lähteeni' tahtoi että minä aina vain häntä rakastaisin, ja niin minä menin lakimiesten puheille, hankin hänelle huolettoman toimeentulon, ja nyt olen vapaa kuin munkki ja olen tunteva itseni onnelliseksi saadessani tarjota teidän ylhäisyytenne avuksi hyvän makuni, joka minulla myönnettänee olevan."

"Kiitos kaunis, kunnon juutalainen. Me emme aijo olla yhtä ylevämielisiä kuin te ja vielä tänä iltana lähetämme Erikto vanhuksen paikalle. Mutta lainaisitteko nyt korvanne eräälle mitättömälle, maalliselle ja valtiolliselle asialle. Kyrillos on kirjoittanut minulle ilmoittaen, että te juutalaiset olette tehneet salaliiton murhataksenne kaikki kristityt."

"Vai niin — ei niin vallan hassua! Toivon sydämeni pohjasta, että siinä olisi perää ja mielestäni onkin se yleensä sangen luultavaa."

"Kautta kuolemattomien — pyhimysten, mies; ettehän vain puhu totta?"

"Kaikki pääenkelit siitä varjelkoot! Se ei kuulu vähääkään minuun. Minä vain sanon, että kansalaiseni ovat suuria tyhmyreitä, kuten koko muukin maailma. Voihan heillä olla sellainen aikomus, vaikk'en sitä tiedä enkä siitä välitäkään. Se menee tietysti kumminkin myttyyn — ja sehän lienee teille pääasia. Mutta jos asia teistä ansaitsee jotain vaivannäköä — mitä se minun mielestäni ei ansaitse — niin on minulla noin viikon kuluttua asiaa synagogaan ja voinhan silloin kysästä rabbiinilta."

"Voi te ihmisistä laiskin! — ja minun täytyy jo tänä päivänä antaa
Kyrillolle vastaus!"

"Yksi syy lisää teille olla meikäläisiltä mitään kyselemättä. Voitte nyt aivan rehellisesti vastata, ettette tiedä asiasta kerrassaan mitään."

"Taitaapa olla niinkin, että tietämättömyys sittenkin on virkamiesraukan paras turva. Ette siis tarvitse pitää mitään kiirettä."

"Totta totisesti, teidän ylhäisyytenne; kiirettä en ole pitävä."

"Noin viikon kuluttua siis."

"Juuri niin. Silloin on kaikki ohi."

"Eikä sitä voi auttaa. Mikä helpotus on, nyt ja sitten, tuota 'ei voi auttaa'!"

"Se on kaiken filosofian juuri ja ydin. Käytännöllinen mies paha koettaa auttaa sitä ja auttaa tätä ja kiusaa aivojansa keinoilla ja menettelytavoilla ja syillä ja vastasyillä; filosofi rauhallisesti sanoo: sitä ei voi auttaa! Jos se on niin oleva, se on niin, jos se on niin, se on niin oleva. Kas siinä kaiken todellisen viisauden summa ja sisällys, ja yhteenveto kaikesta, mitä siitä on kirjoitettu Filo Juutalaisesta Hypatia Pakanaan asti. Mutta tuollahan laskeutuu Kyrillos alas Cæsareumin portaita. Sangen komea, kaikesta huolimatta, vaikka näyttääkin äkäseltä kuin karhu."

"Penikkansa näkyvät hänellä olevan kintereillään. Mikä ryövärinnaama onkaan tuolla pitkällä miehellä — diakooni, esilukija vai mikä hän lienee."

"Kas niin — nyt he kuiskailevat. Taivas antakoon heille lempeät ajatukset ja lempeän naaman!"

"Amen!" lisäsi Orestes ivallisesti naurahtaen. Ja hän olisi aivan tosissaan sanonut amen, jos olisi voinut kuulla — kuten me — Kyrillon vastauksen Pietarille, pitkälle esilukijalle.

"Hypatian luota? Ja vasta tänä aamuna palasi kaupunkiin."

"Puolisen tuntia sitte tullessani tänne Museokatua pitkin, näin hänen nelivaljakkonsa seisovan oven edessä."

"Parinkymmenen muun ajopelin mukana, epäilemättä?"

"Katu oli niitä tungokseen asti täynnä. Kas tuolla! Katsohan tuonne nurkkaukseen: ajopelejä, kantotuoleja, orjia ja keikareja. Milloinkahan saamme nähdä sellaisen tungoksen siellä, missä sen pitäisi olla!"

Kyrillos ei vastannut ja Pietari jatkoi:

"Tarkotan sinun ovesi edustaa Serapeiossa, isäni."

"Maailma, liha ja perkele tuntevat omansa, Pietari; ja niin kauan kun heillä on omansa, jonka luo mennä, emme voi toivoa heidän meidän luoksemme tulevan."

"Mutta mitäpä jos heidän omansa laitettaisiin pois tieltä?"

"He voisivat paremman huvituksen puutteessa tulla meidän luoksemme… kaikin kolmin. Kunpa vain saisin nuo kaksi ensinmainittua varmasti käsiini, niin ottaisin kolmannenkin kaupanpäällisiksi ja miettisin keinot hänenkin varalleen. Mutta toivoni ei voi toteutua niin kauan kuin nuo luentosalit ovat olemassa — nuo egyptiläiset kuvakabinetit — nuo saatanan teaatterit, joissa pimeydenhenki esiintyy valonenkelinä ja jäljittelee kristillisiä hyveitä ja pukee palvelijansa vanhurskauden vaippaan. Niin kauan kun tuo luentosali on olemassa ja sen suuri ja voimakas yleisö kerääntyy sinne oppiakseen verukkeita julmuudelleen ja jumalattomuudelleen, niin kauan poljetaan Jumalan valtakunta täällä Aleksandriassa tomuun ja tämän maailman mahtavat gladiaattorineen ja liehakoijineen ja koronkiskureineen hallitsevat täällä piispojen ja pappien ja elävän Jumalan sijasta."

Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään. Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti koristetuissa vaunuissa.

"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael — hyvä vehnälaivoillekin."

"Joko ne ovat lähteneet?"

"Jo — miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte ja loput valmistautuvat tänään matkalle."

"Vai niin — hm —. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"

"Heraklianuksesta? Kautta — pyhimysten; mitä minun vehnälaivani kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"

"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee kapinoimaan… Mutta johan olemmekin ovellanne."

"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.

"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."

"Hyvä jumalat — Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle — puhukaa hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot kuulleet sanojanne."

"Helppohan on heittää heidät kanavaan, jos olisivat kuulleet", Rafael huomautti ivallisesti seuratessaan kiihottunutta prefektiä käytävien läpi.

Orestes parka ei pysähtynyt ennenkuin saapui muutamaan pieneen sisäkammioon. Hän kehotti juutalaista istumaan sisään, lukitsi oven, heittäytyi nojatuoliin, laski kätensä polvilleen ja istui etunojassa Rafaeliin tuijottaen kasvoillaan hassunkurinen kauhun ja avuttomuuden ilme.

"Kertokaa minulle kaikki mitä asiasta tiedätte. Kertokaa paikalla!"

"Olen teille kertonut kaikki mitä tiedän", vastasi Rafael istuutuen rauhallisesti sohvaan ja leikitellen jalokivillä koristetulla tikarillaan. "Ajattelin, luonnollisesti, että te olitte salaisuuden perillä. Muuten en olisi sanaakaan siitä virkkanut. Eihän se ole minun asiani."

Oresteella, kuten kaikilla heikoilla ja hekumallisilla luonteilla — roomalaisilla etenkin — virtaili petoeläimen verta suonissaan — ja se puhkesi esiin.

"Kuolema ja kadotus! Sinä häpeämätön moukka — orja — sinä otat itsellesi liian suuria vapauksia! Tiedätkö mikä mies minä olen, sinä kirottu juutalainen! Puhu suusi puhtaaksi, taikka, kautta keisarin kypärän, minä kärvennän sinusta totuuden tulikuumilla raudoilla!"

Rafaelin kasvoille levisi itsepäinen ilme, mikä osotti, että isiltäperitty juutalaisveri yhä virtaili väärentymättömänä hänen suonissaan ulkopuolisesta uusplatoonilaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta; ja hänen hymyssään oli tyyntä ja kylmää vakavuutta hänen vastatessaan:

"Silloin olisitte te, arvoisa hallitsijani, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka olisi pakottanut juutalaisen sanomaan tai tekemään jotain vastoin tahtoansa."

"Sen saamme nähdä", Orestes kiljasi. "Tänne, orjat!" Ja hän löi raivoisasti käsiään yhteen.

"Tyyntykää, teidän ylhäisyytenne", puhui Rafael nousten seisoalleen. "Ovi on lukossa, moskiittiverkko on ikkunan edessä ja tämä tikari on myrkytetty. Jos minulle jotain tapahtuu, loukkaatte te kaikkia juutalaisia rahanlainaajia, ja kolmen päivän sisällä teitä kohtaa sangen tukala kuolema. Meidän sopimuksemme Mirjamin tavarasta on silloin mennyt myttyyn, te olette kadottanut hauskimman seuramiehenne ja jättänyt sekä omanne että maakunnan raha-asiat sangen surkeaan tilaan. Miten paljon parempi olisikaan siis teille rauhassa istuutua ja kuulla filosofin lailla ja kuten Hypatian oikean oppilaan sopii, kaikki mitä minulla on sanottavaa eikä vaatia miestä kertomaan sellaista jota hän ei todellakaan tiedä."

Haettuaan silmillään turhaan ympäri huonetta pakopaikkaa oli Orestes kaikessa hiljaisuudessa jälleen istuutunut tuolilleen; ja kun orjat koputtivat ovelle, oli hän jo niin paljon saanut takaisin filosofityyneyttään että hän pyysi orjia tuomaan tulisien rautojen asemasta viiniä ja pikareja.

"Äh, te juutalaiset", hän virkkoi koettaen lyödä asian leikiksi. "Samoja piruja ihmishahmossa näytte olevan, jollaisina Titus oppi teidät tuntemaan!"

"Aivan samoja, arvoisa prefekti. Mutta asiaan, joka kieltämättä onkin tärkeä — pakanoille ainakin. Heraklianus on todellakin kapinahankkeissa. Hän on varustanut sotalaivaston matkalle Ostiaan [vanhan Rooman satamakaupunki], jättänyt omat vehnälaivansa lähettämättä ja aikoo pyytää teitä tekemään samoin, näännyttääkseen siten nälkään Ikuisen kaupungin, goottineen, senaattoreineen, keisareineen ja muineen. Myönnyttekö te tuohon hänen vaatimattomaan pyyntöönsä, riippuu luonnollisesti teistä itsestänne."

"Ja se taas suureksi osaksi hänen aikeistaan."

"Luonnollisesti. Eihän voi toivoa, että te ryhtyisitte — jätämme pois sen ruman sanan — ellei siitä olisi teille vastaavaa hyötyä."

Orestes oli vaipunut syviin mietteisiin.

"Luonnollisesti ei", hän viimein virkkoi, melkein huomaamattaan. Ja sitte hän äkkiä, peläten puhuneensa itsensä pussiin kuohahtaen katsahti juutalaiseen.

"Mutta ken takaa, ettei tämä kaikki ole teidän kirottuja konnankoukkujanne? Kertokaa mistä tuon kaiken olette saanut tietää, taikka kautta Herkuleen (nyt hän jo oli kokonaan unhottanut olevansa kristitty) — kautta Herkuleen ja kahdentoista jumalan, minä —"

"Elkää käyttäkö moista filosofille sopimatonta puhetapaa. Tietojeni lähde oli sangen yksinkertainen ja luotettava. Hän on keskustellut lainasta Karthagon rabbiinien kanssa. He olivat joko pelkureita tai kuuliaisia alamaisia taikka molempia eivätkä myöntäneet. Hän ymmärsi — kuten kaikki viisaat hallitsijat ymmärtävät, kun vain suovat itselleen aikaa — ettei maksa vaivaa maanitella juutalaista ja kääntyi minun puoleeni. Minä en koskaan lainaa rahaa, sillä se ei ole filosofillista; mutta minä neuvoin hänet Mirjamin luo, joka ei pelkää ryhtyä kauppoihin itse pirunkaan kanssa. Saiko hän siltä rahaa tai ei, sitä en tiedä, mutta sen voin sanoa teille, että meillä on hänen salaisuutensa — ja nyt se on teilläkin; ja jos tarkempia tietoja haluatte, niin se mummo vanhus, josta keinottelut ovat yhtä mieluisia kuin falernolaiset viinit, on ne teille antava."

"Kun kaikki ympäri käy, niin olettekin te oikea tosiystävä."

"Tietysti. Ettekö nyt tällä tavoin saanut tietää totuutta paljon helpommin ja mukavammin kuin jos olisitte panneet pari likaista orjaa kärventämään ja pieksämään minua ja siten tehnyt minulle kunnia-asiaksi olla kertomatta teille muuta kuin valetta? Siinähän jo Ganymedes tuo viiniä parhaiksi tyynnyttääksenne hermojanne ja saadaksenne ennustajan lahjat… Hyvien neuvojen jumalattarelle, isäntäni! Mitä viiniä tämä on?"

"Oikeata syyrialaista tulta ja hunajaa; neljätoista vuotta vanhaa ensi viininkorjuuaikana, kunnon Rafael! Ulos, Hypokorisma! Katsokaapa, ettei se häpeämätön nulikka jää kuuntelemaan. Ne peijasivat minut maksamaan hänestä kaksituhatta kultakolikkoa pari vuotta sitten; hän oli niin komea — sanoivat hänen vasta kolmeatoista tavottelevan — ja alusta alkaen on hän valanut sappea jokapäiväiseen elämääni ja nyt hänessä jo alkaa olla parturille työtä. Tuota noin — mitähän käskynhaltija oikeastaan tavottelee?"

"Palkkaansa Stilikon murhaamisesta."

"Mitä, eikö Afrikan yliherruus jo riitä?"

"Arvelen hänen laskevan sen kolmena viime vuonna tekemiensä palvelusten korvaukseksi."

"No niin, pelastihan hän Afrikan Roomalle."

"Ja samalla Egyptinkin. Voitanee pitää myöskin teidän, yhtä hyvin kuin keisarinkin, olevan hänelle jonkunlaisessa velassa."

"Ystävä hyvä, velkani ovat liian monet voidakseni ajatella maksaa niistä ainoatakaan. Mutta minkä hän palkkiokseen haluaa?"

"Purppuran."

Orestes säpsähti ja vaipui sitte mietteisiinsä. Rafael istui hetken häntä katsellen.

"Sallinette, ylhäinen isäntäni, minun nyt poistua? Olen sanonut teille kaiken sanottavani; ja jollen heti joudu kotia aterialle, minä tuskin ennättänen ennen auringonlaskua etsiä Mirjam käsiini teitä varten ja selvittää pikku asiamme hänen kanssaan."

"Odottakaa. Suuriko on hänen sotavoimansa?"

"Jo neljäkymmentä tuhatta, kerrotaan. Ja nuo donatistilaisroistot ovat yhtenä miehenä hänen puolellaan, jos vain hän saa haalituksi kokoon rahaa, millä vaihtaa heidän lyijypäiset keppinsä hyvään teräkseen."

"Hyvä, saatte mennä… Vai niin. Sadalla tuhannella se olisi tehty", hän itsekseen puhui Rafaelin kumarrellen poistuessa. "Hän ei saa niitä kokoon. Eikä tiedä sentään; sillä miehellä on Juliuksen pää. Hm — tuo Attalus tyhmyri puhui Egytin yhdistämisestä Länsi-Roomaan… Eikä hullumpi ajatus olekaan. Mikä tahansa on parempi kuin kuulua tylsäjärkisen lapsen ja kolmen tekopyhän mummon vallan alle. Joka päivä pelkään heidän julistavan minut pannaan jostain loukkauksestani Pulkerian siveyttä vastaan."

… "Heraklian Rooman keisarina… ja minä herra ja valtijas meren tällä puolen… ja donatistilaiset taas usutettuina oikeauskoisten kimppuun, tehdäkseen kaikessa rauhassa toisistaan lopun… ei enää Kyrillon vakoiluja ja juoruja Konstantinopoliin… Eipä hulluimpaa… Mutta toisekseen… siitä olisi niin paljon vaivaa!"

Näin sanoen Orestes meni kolmanteen lämpimään kylpyynsä sinä päivänä.

3 Luku.

GOOTIT.

Kaksi päivää nuori munkki meloen lipui nopeasti alas Niiliä. Kaihoten katseli hän, miten kaupunki kaupungin, kylä kylän perästä jäi hänen taakseen. Hän seurasi niitä silmillään kunnes rantatöyryt peittivät ne taakseen, ja vaivasi aivojaan arvailemalla, minkälaisilta nuo komeat rakennukset ja puistot lähempää katsoen näyttäisivätkään ja minkälaista elämää nuo sankat ihmisparvet viettivät, jotka tunkeilivat satamissa ja päättömänä jonona kävelivät tai ajoivat pitkin kumpaakin rantaa korkealla kulkevia teitä. Hän vältti huolellisesti kaikkia vastaan tulevia aluksia rikkaan tilanomistajan tai kauppiaan kultaa hohtavasta huvijahdista heikkoon, tyhjien tynnörien kannattamaan lauttaan saakka, jota kuletettiin suistomaan markkinoilla myytäväksi. Silloin tällöin tapasi hän seurueen munkkeja vetämässä nuottaa jossain tyynessä lahdelmassa tai matkalla vesitietä luostarista toiseen. Hän puhutteli heitä, mutta kaikki, mitä hän heiltä sai tietää, oli, että Aleksandrian kanava oli vielä monen päivänmatkan päässä. Noilla yksitoikkoisilla korkeilla saviperäisillä rantatörmillä sulkulaitoksineen ja vesirattaineen, palmuja taatelimetsikköineen ei näyttänyt ollenkaan olevan loppua. Loppumattomilta näyttivät hänestä myöskin nuo hiekkasärkät ja mutakummut, jotka tarkalleen edellisten kaltaisina seurasivat toinen toistaan. Jokaisella niistä näkyi vesirajassa rivi hirrenmöhkäleitä ja kiviä, joiden hän lähemmäksi tultuaan huomasikin olevan päivänpaisteessa lojuvia krokodiilejä ja nukkuvia pelikaaneja. Hänen silmänsä kaipasivat ahtaaseen näköalaan väsyneinä erämaan äärettömyyttä, ne kaipasivat noiden kaukaisien vuorien kaareilevaa vyötä, jonka hän lapsuudestaan asti oli nähnyt joka aamu salaperäisenä ilmestyvän itäiselle taivaanrannalle ja iltasin yhtä salaperäisenä sinne jälleen häviävän, ja jonka takana oli kokonainen ihmemaailma, elefantit ja lohikäärmeet, satyyrit ja ihmissyöjät — niin, ja itse feenixlintu. Hänen väsyneet ja kaihoisat ajatuksensa kääntyivät sisäänpäin, itsetutkisteluun, ja Arseniuksen viimeiset sanat muistuivat uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä. "Oliko kutsumus hengestä vai lihasta?" Miten päästä siitä selville? Hän halusi nähdä maailman… se voi olla lihallista. Mutta sittekin; hän halusi käännyttää maailman… eikö se ollut henkistä? Eikö hänen tehtävänsä ollut jalo? Hän ikävöi työtä, pyhyyttä, vieläpä marttyyrikuolemaa, jos se vain tuli leikkaamaan poikki kaikkien kiusausten gordilaisen solmun ja yhdellä iskulla auttaisi hänet — hän aavisti, että se sen tekisi — kunniakkaasti ja turvallisesti pois tuosta maailmasta, johon hän ei vielä ollut jalkaansa astunut, ja siten säästäisi häneltä sanomattoman paljon tuskaa ja vaivaa… Hänen sydäntänsä kouristi turvaton yksinäisyys, joka oli hänen edessään ja jota hän ei vielä ollut kokenut. Mutta arpa oli heitetty! Alas virtaa, yhä eteenpäin hänen täytyi, kuulipa hän sitten hengen tai lihan kutsua. Oi, olisipa edes tuntikauden vielä saanut nauttia rakkaan Lauran rauhaa ja nähdä ympärillään rakkaat vanhastaan tutut kasvot!

Muutamassa joen polvekkeessa ilmestyi äkkiä hänen eteensä loistava pursi. Siinä oli asestettuja ja outoihin, muukalaisiin pukuihin puettuja miehiä, jotka meluten ahdistivat jotain suurta, vedessä olevaa esinettä. Keulassa seisoi jättiläiskokoinen mies. Oikeassa kädessään heilutti hän väkäkeihästä ja vasemmassa piti hän köyttä, johon kuuluva keihäs oli upotettu muutaman metrin päässä ähkyvän ja vääntelehtivän, suunnattoman suuren virtahevon verestä punertavaan kylkeen. Aluksen perässä seisoi vanha harmaahapsinen sotakarhu, joka, airot molemmissa käsissään, piti venhettä aina päin petoon sen äkillisistä ja rajuista liikkeistä huolimatta. Kun se milloin päättömästi syöksi suoraan virran poikki, läiskähti samassa silmänräpäyksessä parikymmentä airoa veteen, ohjaten pedon jälkeen. Kaikki olivat innokkaassa touhussa. Ei siis ihme, että uteliaisuus sai Filammonin lähestymään purtta melkein sen vierelle ennenkuin hän huomasi, että sieltä peräkannelta, koristetun aurinkokatoksen alta kymmenkunta paria raukeita, mustia silmiä tarkasteli vuoroin miesten pyydystystä, vuoroin häntä. Käärmeitä! — ne supattivat, hymyilivät, tuon tuostakin somasti huudahtivat ja pudistivat hohtavia kutriaan ja kultaisia kaulanauhojaan ja heilauttelivat ohuita pukujaan, vain muutaman metrin päässä hänestä! Sävähtäen tulipunaiseksi, hän ei itsekään tiennyt mistä syystä, tarttui hän airoonsa yrittäen paeta viettelystä… Mutta miten olikaan, koettaessaan vapautua noiden säkenöivien silmien lumouksesta hän unohti kaiken muun. Virtahepo oli huomannut hänet ja haavoistaan raivostuneena syöksi se nyt suoraa päätä viattoman palkoveneen kimppuun. Heittokeihään köysi kietoutui hänen vartalonsa ympärille ja silmänräpäyksessä oli hän ja hänen henterä ruuhensa kumossa, ja hirviö, kauhea kita ammollaan, hänen vierellään valmiina nielasemaan vedessä ponnistelevan miehen.

Onneksi oli Filammon, vastoin munkkien tapaa, ahkera kylpijä, ja ui kuin vesilintu. Pelkoa hän ei ollut koskaan tuntenut ja kuten muillekin Lauran asukkaille, oli kuolema hänelle ollut lapsuudesta asti niin jokapäiväisenä tutkistelun aineena, että se oli kaiken kammottavaisuutensa kadottanut, silloinkin kun elämä näytti tuoreena hänen eteensä avautuvan. Mutta munkki oli mies ja nuori mies, eikä hänellä ollut halua kuolla kuin lammas, puolustautumatta. Tuossa tuokiossa hän oli vapautunut köydestä, temmannut esiin lyhyen puukkonsa, ainoan aseensa, ja notkeasti syrjään heittäytyen välttänyt pedon hyökkäyksen. Hän kävi nyt takaa päin sen kimppuun, jakeli sille tuimia iskuja, jotka, vaikka eivät olleetkaan syviä, kuitenkin joka kerralla värjäsivät veden pedon verellä. Barbaarit karjuivat ihastuksesta. Virtahepo kääntyi raivostuneena uutta vihollista vastaan. Kerran vain loksahtivat sen jykevät leuvat ja tyhjä ruuhi oli tuhansina sirpaleina. Mutta käännös oli sen turmio. Muukalaisten pursi oli sen vieressä ja kun se paljasti leveän kylkensä iskulle sieltä, syöksi jättiläisen jäntevä käsivarsi keihään suoraan sen sydämeen ja kerran vavahtaen kellahti sinertävä hirviö kuolleena kyljelleen.

Filammon parka! Hän yksin oli vaiti keskellä riemuhuutoja. Hän uiskenteli surullisena muserretun papyros-ruuhensa ympäri… ei se olisi enää hiirtäkään kannattanut. Hän katsahti kaihoten etäiselle rannalle, aikoen pyrkiä sinne pakoon… muisti krokodiilit… pyörsi taas takaisin… muisti sisilisko-silmät… krokodiilit hän ehkä välttäisi, mutta kenpä naisista pelastuisi?… ja päättävästi läksi hän uimaan rantaa kohti. Mutta äkkiä hänet pysäytettiin. Venheen keula oli hänen edessään, joku ystävällinen barbaari heitti sieltä nuoransilmukan hänen ympärilleen ja veti hänet ylös kannelle. Iloinen seurue nauroi ja ylisteli häntä ja samalla ihmetteli, sillä se oli otaksunut hänen empimättä turvautuvan heidän tarjoamaan apuun eikä voinut ymmärtää miksi hän yritti heitä paeta.

Filammon silmäili ihmeissään omituisia isäntiään. He olivat vaaleaveriset, pää ja kasvot pyöreäpiirteiset, poskiluut ulkonevat, vartalo korkea ja jykevä, parta oli punertava, hiukset kellertävät ja päälaella omituisesti yhteensidotut. Heidän pukunsa olivat valmistetut puoleksi roomalaisista tai egyptiläisistä, puoleksi ulkomaalaisista turkiksista. Lukemattomissa myrskyissä ja taisteluissa ne olivat kuluneet ja nuhraantuneet, mutta niihin oli runsaasti ja mauttomasti kiinnitetty jalokiviä, solkia ja kaulanauhan tapaan yhteenliitetyitä roomalaisia rahoja. Ainoastaan perämiehellä, joka oli tullut keulaan virtahepoa ihmettelemään ja auttamaan sen nostamisessa näytti olevan päällään oikea ja koristelematon kansallispuku, valkoset, hirvennahkakaistaleilla reunustetut pellavasäärystimet, täytetty nahkahaarniska, karhunnahkaviitta, jonka koristeina olivat vain saman eläimen kynnet ja hampaat ja reunuksena harmaita suortuvia, jotka eivät voineet olla muita kuin ihmishiuksia. Kieli, jota he puhuivat, oli Filammonille kokonaan käsittämätöntä, mutta, meille sen ei tarvitse olla.

"Vankkatekoinen poika tuo, ja urmakka, Wulf, Ovidan poika", jättiläinen sanoi sille ijäkkäälle uroolle, jolla oli karhunnahkaviitta; "ja näkyy osaavan paremmin kuin sinä käyttää nahkatamineita tässä uunikuumassa ilmastossa."

"Kannan esi-isäini pukua, Almarik Amaalilainen. Mikä Rooman valloituksessa kelpasi, siinä kelvannee Asgaardkin löytää."

Jättiläinen, joka oli puettu kypärään, haarniskaan, ja senaattorin jalkineihin — aivankuin roomalainen sotilas-ja siviilipuku olisi pantu sekasin hänen päälleen — ja kaulassaan toistakymmentä kultaketjua ja jokaisessa sormessa jalokiviä, kääntyi kärsimättömästi naurahtaen pois puhujasta.

"Asgaard — Asgaard? Jos sinulla on sellainen kiire päästä Asgaardiin tätä hiekkamaahan kaivettua ojaa pitkin, niin parasta kai sinulle olisi kysyä tuolta mieheltä, pitkältikö sinne vielä täältä on."

Wulf tarttui rauhallisesti hänen sanoihinsa ja teki munkille kysymyksen, johon tämä ei kyennyt vastaamaan muuten kuin päätä pudistamalla.

"Kysy häneltä kreikaksi, mies."

"Kreikka on orjien kieltä. Pane joku orja sitä puhumaan eläkä minua."

"Tänne, tytöt, joku teistä, Pelagia! Sinähän ymmärrät tuon miehen puhetta. Kysy häneltä, pitkältikö on Asgaardiin."

"Sinun pitää puhutella minua kohteliaammin, ankara urooni", vastasi vieno ääni aurinkokatoksen alta. "Kauneutta tulee pyytää eikä käskeä."

"Tule sitte oma oliivipuuni, minun gasellini, lotuskukkani, minun — mikä se viimeinen hullutus taas olikaan, jonka minulle opetit — ja kysy tältä hieta-aavikon kesyttömältä pojalta kuinka pitkälti näistä kirotuista, loppumattomista kaniinikoloista on Asgaardiin."

Aurinkokatos kohosi ja Filammonin eteen ilmestyi näky, jollaista hän ei koskaan ennen ollut vielä nähnyt.

Mukavasti pehmeille patjoille ojentuneena, riikinkukon höyhenillä vilvotettuna ja rubiineista ja topaaseista säkenöiden, loikoi siellä noin kaksikolmatta kesää vanha nainen, jonka piirteet olivat uhkeimman kreikkalaisen kaunottaren, ja jonka herkullisesti ruskahtavan ihon alta kuulsi jokainen sinervä suoni. Hänen pienet, paljaat untuvatyynyllä lepäävät jalkansa olivat kuin itse Afroditeen, pehmeämmät kuin joutsenen rinta. Rintansa ja käsivarsiensa pieninkin kaarevuus esiintyi selvänä ohuen harsopukunsa alta, mutta alaruumista verhosi oranssinkarvainen silkkivaippa, johon oli kirjailtu näkinkenkiä ja ruusuja. Hänen tumma tukkansa oli huolellisesti levitetty päänaluselle ja järjestetty kullalla ja jalokivillä sirotettuihin kiehkuroihin; hänen raukeat silmänsä säihkyivät kuin timantit luolassa mustalla antimonilla tummennettujen ja varjostettujen silmäluomien alta; hänen huulensa kaareutuivat, luonnostaan tai tahallisesti, kuin herkeämättömään suuteloon. Verkalleen hän kohotti toista hentoa kätöstään, täyteläiset huulet hitaasti aukenivat ja puhtaimmalla ja sointuvimmalla Attikan murteella hän sopotti jättiläismäisen rakastajansa kysymyksen munkille. Hänen täytyi se toistaa ennenkuin nuorukainen irtautui lumouksesta ja vastasi:

"Asgaard? Mikä Asgaard on?"

Kaunotar katsahti jättiläiseen pyytäen lisää määräyksiä.

"Kuolemattomien jumalien asuinpaikka", lisäsi soturi vanhus nopeasti ja vakavasti neidolle.

"Jumalan asuinpaikka on taivaassa", Filammon sanoi kyselijälle kääntäen katseensa pois noista välkkyvistä, viekottelevista ja tutkivista silmistä.

Hänen vastauksensa ottivat vastaan suurella naurulla kaikki muut paitsi päällikkö, joka vain kohautti olkapäitään.

"Voihan se yhtähyvin olla ylhäällä pilvissä kuin Niilin yläpäässä. Luullakseni pääsemme sinne yhtä hyvin lentämällä, kuin tätä suurta ojaa ylöspäin soutamalla. Kysy häneltä, Pelagia, mistä tämä joki tulee."

Pelagia totteli ja seurauksena oli mitä hurjin sekasotku kaikista niistä tuon salaperäisen satumaan mahdottomista ihmeistä, joista vanhat munkit olivat kertoilleet Filammonille heidän yhteisillä kävelyretkillään, ja niistä yhtä todenperäisistä saduista, joita gootit olivat Aleksandriassa kuulleet. Ei ollut olemassa mitään jota ei asetettu tuon joen yhteyteen. Se alkoi Kaukaasuksesta. Missä oli Kaukaasus? Hän ei tiennyt. Paratiisissa, Intian Etiopiassa — Etiopian Intiassa. Missä ne olivat? Hän ei tiennyt. Ei kukaan tiennyt. Sata ja viisikymmentä päivänmatkaa se juoksi halki erämaiden, joissa ei elänyt muita kuin lentäviä käärmeitä ja hirviöitä ja missä oli niin kuuma, että oikein jalopeurojen harjat kärventyivät.

"Olisi siellä ainakin hauska metsästellä noiden lohikäärmeiden keskellä", ivasi Smid, Trollin poika, seurueen aseseppä.

"Yhtä hauskaa kuin Torilla, kun sai verkkoon sen härän päällä varustetun Midgaard käärmeen", Wulf sanoi.

Vielä sadan päivänmatkan päässä pitäisi Niilin kääntyä itään Arabian ja Intian ympäri läpi metsien, jotka ovat täynnä elefantteja ja koiranpäillä varustettuja naisia.

"Yhä parempaa ja parempaa, Smid!" myönnytti Wulf.

"Tuore liha olisi siellä halpaa, häh, Wulf prinssi?" Smid ivasi.
"Täytyy tarkastaakseni nuolenkärkiä."

— — Hyperborean vuorille asti, jossa vallitsee ikuinen yö ja jossa ilma on höyheniä täynnä… Eli siis, yksi kolmas-osa Niilistä tulee sieltä, toinen kolmasosa Etelän merestä yli Kuuvuorien, missä ei kukaan ole käynyt, ja jälellä oleva kolmannes tulee siitä maasta, missä feenixlintu elää eikä kukaan tiedä missä se on. Ja sitten siellä ovat ne kosket ja tulvat — ja — ja — ja putouksien yläpuolella vain hiekkakumpuja ja raunioita täynnä perkeleitä niin hirmuisen paljon perkeleitä… ja Asgaard… niin siitä ei kukaan tiennyt mitään…

Seurueen naamat venyivät yhä pitemmiksi sitä myöten kuin Pelagia heille kertomusta selitti taikka sekotti ja viimein jättiläinen iski nyrkkinsä polviinsa ja vannoi pyhän valan, että Asgaard hänestä nähden saisi lahota aina maailman loppuun asti, mutta hän vain ei enää ottaisi askeltakaan Niiliä ylös.

"Kirottu munkki!" Wulf murahti. "Mitenpä moinen poika poloinen sellaisista asioista tietäisi!"

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin se apina, se roomalainen käskynhaltija?" Smid kysäsi.

"Oo, munkit tietävät kaikki", Pelagia sanoi. "He vaeltavat kymmeniä ja satoja peninkulmia ylös virtaa ja kulkevat vihollisista ja hirviöistä huolimatta läpi erämaiden, missä ei kukaan muu voisi liikuskella, tai jos sinne menisi, tulisi paikalla hulluksi."

"Ah, ne rakkaat pyhät miehet! Sen vaikuttaa se siunattu ristinmerkki!" huudahtivat yhdestä suusta kaikki tytöt hartaasti itseään ristien ja pari innokkainta oli jo vähällä langeta polvilleen Filammonin eteen hänen siunauksensa saadakseen, mutta jäivät kumminkin paikoilleen, kun muistivat miten pakanallisen typeriä ja arkoja heidän goottilaiset rakastajansa olivat sellaisissa asioissa.

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin prefekti? Oikein sanoit, Smid! Luulen, että se prefekti lurjus peijasi meitä sanoessaan että Asgaard oli vain kymmenen päivänmatkan päässä."

"Miksi?" Wulf kysyi.

"Syitä en koskaan ilmota. Mitä hyötyä olisi arvostani amaalina ja Odinin poikana jos minun aina pitäisi selittää syyni kuin minkäkin roomalaisen nurkkatuomarin? Minä sanon, että tämä munkki näyttää luotettavalta mieheltä ja minä katson parhaaksi uskoa munkkia, ja sillä hyvä."

"Älkää katsoko noin karsaasti minuun, Wulf prinssi; minä vakuutan, ettei se ollut minun vikani; enhän minä voinut muuta sanoa kuin mitä munkki minulle kertoi", Pelagia parka ehätti väliin.

"Ken sinuun karsaasti katsoo, kuningattareni?" karjasi amaali. "Käske hänen tulla tähän eteeni, niin kautta Torin moukarin minä —"

"Eihän kukaan ole sinulle mitään puhunut, sinä tuhma rakkaani!" vastasi Pelagia, joka aina pelkäsi riitaa. "Kukapa muu tässä olisi vihainen kuin minä sinulle siitä, että sinä aina kuulet väärin ja ymmärrät väärin ja sekotat asian! Minä teen toden uhkauksestani karata luotasi Wulf prinssin kera, jos vain et ole hyvä minulle. Etkö näe että koko seurue odottaa sinun pitävän heille puheen?"

Amaali nousi.

"Kuulkaa, Wulf Ovidan poika ja kaikki soturit! Jos me rikkauksia haluamme, emme löydä niitä hiekkakummuista. Jos me naisia haluamme, emme löydä näitä somempia lohikäärmeitten ja pirujen joukosta. Elä mulkoile, Wulf. Ei kai sinua haluta naida joku niistä koirankuonolaistytöistä, vai mitä? No niin; meillä on siis rahaa ja naisia; ja jos urheilua kaipaamme niin onhan parempaa urheilua tappaa miehiä, kuin tappaa petoja. Meidän on siis mentävä sinne, missä on paras tilaisuus sellaiseen leikkiin ja sitä ei tarjoutune tällä tiellä. Mitä sitte maineeseen ja muuhun sellaiseen tulee, — vaikka sitä jo minulla on tarpeeksi-niin saavutamme sitä yllin kyllin missä tahansa Välimeren rantamilla. Polttakaamme ja ryöstäkäämme Aleksandria; nelisenkymmentä meikäläistä kykenee kyllä kahdessa päivässä tappamaan kaikki nuo aasinratsastajat ja hirttämään tuon vieraskielisen prefektin, joka narrasi meidät tänne turhan takia. Elä pane vastaan, Wulf. Minä tiedän hänen vetäneen meitä kaikkia nenästä, mutta sinä olit niin valmis uskomaan kaikki mitä hän sanoi, että taivuin seuraamaan vanhempani neuvoa. Menkäämme takaisin; lähettäkäämme kutsumaan joku heimolaisistamme meren tuolta puolen; kutsukaamme vandaalit Espanjasta — he kaikki lienevät jo saaneet kyllikseen kirotusta Ataulfista — Minä olen varottava heitä, kokoova armeijan ja valloittava Konstantinopolin. Minusta on tuleva Augustus ja Pelagiasta Augusta, sinusta ja Smidistä tulossa Cæsarit, ja munkista teemme eunukkien päämiehen, häh? —taikka panemme johonkin muuhun rauhalliseen toimeen; mutta kauemmaksi ylös tätä kirottua kuumavesipuroa en lähde. Kysykää tytöiltänne, urooni, minä kysyn omaltani. Naiset ovat ennustajia jok'ainoa."

"Kun eivät ole porttoja," Wulf itsekseen murisi.

"Olen kulkeva vaikka maailman loppuun sinun kanssasi, kuninkaani!" Pelagia huokasi, "mutta Aleksandria on kieltämättä hauskempi paikka kuin tämä."

Ukko Wulf hyppäsi rajusti pystyyn.

"Kuulkaa minua, Almarik Amaalilainen, Odinin poika, ja soturit muut!"

"Kun isäni Odinille uskollisuutta vannoivat ja jättivät valtakunnan pyhille amaaleille, Aasajumalien pojille, niin mitä koski se juhlallinen sopimus, jonka sinun ja minun isäni keskenään tekivät? Eikö meidän pitänyt kulkea ja kulkea etelämmäksi ja etelämmäksi, kunnes tulisimme Asgaardiin, kaupunkiin, missä Odin ikuisesti asustaa, ja voisimme hänen käsiinsä luovuttaa koko maailman kuninkuuden? Emmekö ole valaamme pitäneet? Emmekö ole amaaleille uskollisina pysyneet? Emmekö jättäneet Ataulfia siksi ettemme balttia tahtoneet seurata, kun vielä amaali löytyi meitä johtamaan? Emmekö ole pysyneet uskollisina sinulle Aasojen poika?"

"Ei ole koskaan nähty Wulfin, Ovidan pojan, ystävää pettävän."

"Miksi sitte hänen ystävänsä pettää hänet? Miksi hänen ystävänsä pettää itsensä? Jos bisoonihärkä heittäytyy maahan laiskottelemaan, mikä silloin laumaa johtaa? Jos kuningassusi häipyy jäliltä, miten lauma voi sillä pysyä? Jos Ynglingi unhottaa Asgaardin laulun, ken sen uroille laulaa?"

"Laula itse jos haluttaa. Pelagia laulaa kyllin hyvin minulle."

Viipymättä otti kaunotar viittauksen varteen ja lauloi pehmeästi, hiljakseen ja unisesti:

"Päästä purjeet, laske laiva luisumaan,
Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan.
On lyhyt elon tie — se lepohon kun vie,
Nukkuos rinnallani!"

"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.

"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"

"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille annettu?"

"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!" huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.

"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"

"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse meitä johtamaan?"

"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme liikkeelle."

"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan, hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä tarvitse olla."

"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden koskien ohi."

"Tukkikaamme ensin suu siltä akalta ja selvittäkäämme sitten asia keskenämme", Smid sanoi hyökäten ylös penkiltä, missä hän siihen asti oli istunut. Hän tempasi toiseen käteensä kirveen ja tarttui toisella Filammonin kurkkuun. Silmänräpäys vielä, ja munkin taival olisi ollut lopussa.

Ensi kertaa elämässään Filammon tunsi vihamiehen otteen ruumiissaan ja outo tunne valtasi hänet soturin kanssa kamppaillessaan. Hän tarttui vasemmalla kädellään vastustajansa kohotettuun ranteeseen ja oikealla hänen vyöhönsä ja alkoi ilman mitään erityistä tarkotusta ottelun, joka, kumma kyllä, kävi hänelle suorastaan mieluisaksi.

Naiset itkien pyysivät rakastajiaan erottamaan taistelijat, mutta turhaan.

"Ei toki mistään hinnasta! Suora ottelu ja kaunis katsella! Vedä
pitkät koipesi takaisin, Ito, taikka saat molemmat niskaasi! Oikein
Smid, elä käytä puukkoa! Ne menevät yli laidan! Kautta kaikkien
Valkyyrien, ne ovat kellellään! — ja Smid alla!"

Niin se olikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luulivat katselijat Filammonin vääntävän irti kirveen vastustajansa kädestä. Mutta kaikkien ihmeeksi hän hellittikin otteensa, irroitti voimakkaalla punalluksella itsensä vastustajastaan ja rauhallisesti istuutui entiselle paikalleen. Omatunto oli pistänyt häntä verenhimosta, joka oli hänessä kuohahtanut tuntiessaan vastustajansa allansa.

Katselijat ällistyivät perin pohjin. He olivat pitäneet aivan luonnollisena, että hän olisi muitta mutkitta musertanut voitetun vastustajansa kallon. Se oli tapaus, jota he luonnollisesti olisivat syvästi valittaneet, mutta jota he kunniallisina miehinä eivät olisi millään tavoin estäneet. Enintään olisivat he lohdutuksekseen toverinsa kuolemasta nylkeneet voittajan elävänä, "kaivertaneet hänet verikotkaksi", tai keksineet jonkun muun juhlallisuuden, joka osottaisi heidän suruaan ja tuottaisi kuolleen sielulle lohdutusta.

Smid nousi ylös, kirves kädessään, ja katsahti ympärilleen — kai nähdäkseen mitä muut häneltä nyt odottivat. Hän yritti kohottamaan aseensa lyöntiin… Filammon katsoi häntä istualtaan tyynesti kasvoihin… Soturivanhuksen silmät sattuivat joenrantaan, joka nyt nopeasti kulki heidän ohitsensa, ja kun hän siitä näki heidän toden teolla soluvan taas alas virtaa, ilman että yritettiinkään sitä estää, hän laski kirveen kädestään ja istuutui tyynesti entiselle paikalleen, hämmästyttäen siten katselijoita yhtä paljon kuin Filammonkin.

"Viisi minuuttia komeata ottelua, eikä ketään tapettu! Se on häpeällistä!" joku huudahti. "Verta meidän täytyy nähdä, ja mieluummin sinun, munkki herra, kuin parempiesi", — ja hän kävi Filammon paran kimppuun.

Hän lausui seurueen mielipiteen. Kamppailu oli herättänyt heissä uinuvan pedon ja heidän täytyi nyt saada verta. Yhtenä miehenä ponnahtivat he pystyyn ja kaataen Filammonin selälleen ryhtyivät keskustelemaan tappotavasta. Heissä ei ollut kelttien tai egyptiläisten raivoa, vaan juttelivat he asiasta teutooneille ominaisella tyyneydellä ja ilkamoivalla julmuudella.

Filammon tyytyi ääneti kohtaloonsa — jos tyytymisellä on mitään tekemistä sen mielentilan kanssa, kun oudot ja ihmeelliset yllätykset saattavat ihmisen niin kokonaan pois tasapainosta, että kummallisimmatkin teot ja kohtalot tuntuvat luonnollisilta. Hänen äkkipikainen lähtönsä Laurasta, se uusien ajatusten ja tekojen maailma, johon hän oli joutunut, ne oudot toverit, joiden seuraan hän oli sekaantunut, olivat irroittaneet hänet niin täydellisesti entisistä kiinnekohdistaan, että mitä tahansa saattoi nyt hänelle tapahtua. Hänellä, joka oli luvannut, ett'ei koskaan katsoisi naiskasvoihin, hänellä oli nyt, syistä, joille hän ei mahtanut mitään, seuranaan kokonainen laivalastillinen tuon hyljittävimmän sukukunnan hyljittävimpiä olennoita. Ja kun se pahin nyt kerran oli tapahtunut, täytyi kaiken muun, mikä tapahtuisi, olla pahinta parempaa. Sitäpaitsi, hän oli lähtenyt maailmaa näkemään — ja tämä kai oli yksi sen puolia. Niin hän päätti nähdä sen, ja nauttia menettelynsä hedelmät.

Ja varmasti hän seuraavassa tuokiossa olisikin saanut nauttia niistä jollain niin kamalalla tavalla, ettei siitä voi mainitakaan; mutta kun syntisilläkin naisilla on sydän rinnassaan, huudahti Pelagia:

"Almarik! Almarik! Elä salli heidän! En voi kestää sitä!"

"Soturit ovat vapaita miehiä, kultaseni ja tietävät mikä sopii. Ja mitäpä moisen nulikan elämä sinulle merkitsee?"

Ennenkuin hän ennätti estää, oli Pelagia hypännyt pystyyn ja tunkeutunut keskelle julmien miesten nauravaa piiriä.

"Säästäkää häntä! Säästäkää hänet minun vuokseni!" hän parkasi.

"Ai, ai, ihana impi, elä keskeytä soturien toimia!"

Silmänräpäyksessä Pelagia tempasi vaipan ympäriltään ja heitti sen Filammonin päälle. Seisoen siinä, kauniin vartalonsa pieninkin piirre selvästi ohuen ja harvan harsoverhon alta näkyvänä, hän lausui:

"Yrittäköön se, ken uskaltaa, koskea häneen tämän vaipan alta — vaikka se onkin safraninvärinen!"

Gootit peräytyivät… Pelagiaa itseänsä kohtaan heillä ei ollut enempää kunnioitusta kuin muillakaan. Mutta sinä hetkenä hän ei ollut Aleksandrian pahin portto, vaan nainen, ja isiltäperitylle naisenkunnioitukselle uskollisina he katsahtivat hänen leimuaviin silmiinsä, joissa jalo osanottavaisuus ja suuttumus ja myös naisen pelko kuvastui, — ja he vetäytyivät ulommaksi kuiskaillen keskenään.

Hetkisen vielä näytti epävarmalla, voittaisiko hyvä vai paha, kun
Pelagia tunsi raskaan käden olallaan ja taakseen katsoessaan näki
Wulfin, Ovidan pojan.

"Mene paikallesi, kaunis nainen! Miehet, minä vaadin pojan itselleni. Smid, anna hänet minulle. Hän on sinun. Sinä olisit voinut hänet surmata, jos olisit tahtonut, mutta sinä et tahtonut; eikä kukaan muukaan saa sitä tehdä."

"Anna hänet meille, Wulf prinssi. Emme ole nähneet verta moneen päivään!"

"Olisitte saaneet nähdä sen jokena juoksevan, jos teillä olisi ollut päätä lähteä eteenpäin. Poika on minun ja uljas poika hän onkin. Hän on juuri pannut soturin allensa ja säästänyt hänen henkensä; ja me teemme hänestä soturin palkinnoksi."

Ja hän nosti munkin jaloilleen.

"Sinä olet nyt minun. Pidätkö tappelusta?"

Filammon ei ymmärtänyt kieltä, jolla häntä puhuteltiin, eikä voinut kuin pudistaa päätään. Mutta jos hän olisi ymmärtänyt, ei hän olisi voinut puhtaalla omallatunnolla vastata kieltävästi.

"Hän pudistaa päätään! Hän ei pidä siitä! Hän on pelkuri! Antakaa hänet meille!"

"Minä olen kuninkaita kaatanut silloin kuin te sammakoita ammuskelitte!" Smid huudahti. "Kuulkaa minua poikani! Lurjus käy alussa kovasti kiinni, mutta otteensa höltyy kohta, sillä hänen verensä pian kuumenee ja pian jäähtyy. Uljaan miehen ote käy sitä vankemmaksi mitä kauemmin hän pitää kiinni, sillä Odinin henki tulee hänen päällensä. Minä tunsin tämän pojan kouran kurkussani; ja hänestä tulee mies; ja minä teen hänestä miehen. Me voimme kumminkin käyttää häntä nyt heti hyödyksemme; antakaa hänelle airo."

"No niin", Filammonin uusi suojelija virkkoi, "voihan hän yhtä hyvin soutaa meitä, kuin me häntä; ja jos kerran meidän on mentävä lehmän kuolemaa kohti ja Heelin manalaan, niin mitä pikemmin sinne menemme, sitä parempi."

Ja miehet asettuivat jälleen airojensa ääreen ja Filammonille annettiin yksi niistä. Hän hoiti sitä sellaisella voimalla ja kätevyydellä, että hänen äskeiset kiusaajansa, jotka huolimatta satunnaisesta murha-innostaan, olivat pohjaltaan hyväluontoisia, kunniallisia miehiä, taputtivat häntä selkään ja kehuskelivat häntä yhtä sydämmellisesti kuin he äsken olisivat kiduttaneet hänet kuoliaaksi. Kaikki, jotka eivät olleet airoissa käsin, menivät sitte keulaan tarkastelemaan äsken tappamaansa petoa. He tunnustelivat sitä päästä pyrstöön asti, työnsivät päänsä sen kitaan, koettelivat puukkojaan sen kylkeen ja vertailivat sitä kaikkiin samanlaisiin ja erilaisiin petoihin, joita he olivat nähneet. He nauroivat ja osottelivat elukkaa toisilleen ilkamoiden ja lapsellisesti ihmetellen kuin parvi koulupoikia. Lopuksi Smid, joka oli seurueen neromies, ratkaisi vertaileva-eläintieteellisen kysymyksen huudahtaen:

"Hitto vieköön! Nyt tiedän mitä se enimmin muistuttaa. Se on kuin yksi niitä suuria, sinertäviä luumuja, joista kaikki saimme vatsataudin ollessamme leirillä puutarhoissa Ravennan luona!"

4 Luku.

MIRJAM.

Eräänä aamuna samalla viikolla Hypatian suosikkiorja astui peloissaan hänen huoneeseensa.

"Se vanha juutalaisnainen, neiti — se akka, joka viime aikoina on niin usein kurkistellut tuolta muurinjuurelta — pilkisti eilisiltana sisään ja oli meidät kaikki mielipuoliksi säikäyttää. Me kaikki sanoimme, että hänellä jos kellään, on kateen silmä —"

"No, mitä hänestä?"

"Hän on siellä alhaalla ja tahtoo puhua kanssanne. Ei siltä, että minä hänestä välittäisin; minulla on taikakaluni — kai teilläkin on?"

"Tuhma tyttö! Ne, jotka ovat perehtyneet, kuten minä, jumalien salaisuuksiin, voivat henkiä uhmata ja niitä hallita. Luuletko, että Pallas Atheenen suosikki alentuisi taikoja tekemään. Lähetä hänet luokseni!"

Tyttö poistui heittäen emäntäänsä katseen, josta ilmeni kunnioitusta mutta samalla epäluuloa hänen ylpeätä vakuutustaan kohtaan. Kun hän palasi, tuoden Mirjamin mukanaan, pysytteli hän vaatimattomasti eukon takana, välttääksensä noita sisiliskonsilmiä, jotka hänet olivat niin pahanpäiväisesti pelottaneet, ja siten päästäkseen liiaksi koettelemasta taikakalunsa voimaa.

Mirjam astui sisään ja edeten paikallaan istuvan ylpeän naisen eteen, kumarsi lattiaan asti, mutta ei kumminkaan hetkeksikään ottanut katsettaan Hypatian kasvoilta.

Hänen naamansa oli ryppyinen ja luiseva, huulet olivat paksut ja teräväpiirteiset ja niissä kuvastui omituinen sekotus voimaa ja aistillisuutta. Mutta mikä hänessä heti veti Hypatian huomion puoleensa ja vastoin tahtoa sen vangitsi, se oli tuo kuiva, säihkyvä, sysimusta silmäpari, joka kultarahoilla koristettujen hiussuortuvien välistä tuijotti harmahtavien kulmakarvojen alta. Hypatia ei voinut kääntää katsettaan pois noista silmistä ja hän punastui ja tunsi sangen epäfilosofista suuttumusta selvään huomatessaan, että akka tahtoi hänen juuri niihin katsovan ja tuntevan niiden omituista vaikutusta.

Hetken vaitiolon jälkeen Mirjam veti poveltaan kirjeen ja uudelleen syvään kumartaen ojensi sen Hypatialle.

"Keneltä tämä on?"

"Kai sen kirje itse sanoo teille, kaunis, onnellinen, teräväjärkinen neito", akka vastasi matelevasti ja mielistelevästi. "Mitenpä vanha juutalaisparka ylhäisten salaisuuksista tietäisi."

"Ylhäisten?" —

Hypatia katsahti sinettiin, jolla silkkinauha oli kirjeen ympärille kiinnitetty. Se oli Oresteen ja hänen oli käsialakin… "Merkillistä, että hän moisen sanantuojan valitsi! Mikä sanoma sellaista salaperäisyyttä vaati?"

Hän kutsui sisään orjattaren:

"Anna tämän naisen odottaa etuhuoneessa", käski hän.

Mirjam poistui takaperin, syvään kumarrellen.

Kun Hypatia katsahti kirjeen yli nähdäkseen oliko hän yksin, huomasi hän tuon ilkeän katseen yhä olevan häneen suunnattuna, ja naisen kasvoilla oli ilme, joka häntä puistatti ja pöyristytti, ilman että hän käsitti syytä siihen.

"Mikä hullu minä olenkin. Mitäpä mokoma akka minuun kuuluisi? Mutta nyt kirjeeseen."

"Jaloimmalle ja ihanimmalle filosofian opettajattarelle, Atheenen lemmikille, hänen oppilaansa ja orjansa lähettää tervehdyksen." — —

"Orjani! Eikä mitään nimeä!"

"On olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä että Honoriuksen lemmikkikana, joka kantaa Ikuisen kaupungin nimeä, höystyisi paremmin uuden hoitajan hoivissa, ja Afrikan käskynhaltijan ovat kuolemattomat jumalat ja hän itse määränneet nyt kaitsemaan Cæsarien kanatarhaa — ainakin niin kauan kuin Ataulf ja Placidia ovat poissa. On olemassa myöskin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että Numidian jalopeura ja Egyptin krokodiilit voitaisiin hänen poissaollessaan pakottaa ikeen alle, ja että maatila, jota sellainen pari kyntäisi ja joka ulottuisi Niilin ylimmistä putouksista Herkuleen pylväihin asti, viehättäisi filosofiakin. Mutta niin kauan kuin kyntäjällä ei ole nymfiään, on Arkadia epätäydellinen. Mitäpä Dionysos olisi ilman Arianea, Ares ilman Afroditeetä, Zeus ilman Heraa? Artemiillakin on Endymionsa; Atheene yksin on aviotta, mutta vain siksi, että Hefaistos oli liian karkea kosia. Sitä ei ole hän, joka nyt Atheenen edustajalle tarjoaa tilaisuuden jakaa se, mikä hänen viisautensa avulla olisi mahdollista saavuttaa, mutta ilman sitä olisi mahdoton. Fonanta sunetoisin. Onko tuo tähänasti voittamaton Eros nyt kadottava jaloimman otuksen, mitä kohti hän koskaan on jousensa ojentanut?…"

Jos Hypatian kasvot äsken juutalaisakan tuikean katseen edessä olivat kalvenneet, palasi niille nyt puna sitä nopeammin, rivi riviltä lukiessaan merkillistä kirjettä. Lopuksi hän, rutistaen sen kädessään, nousi ja kiiruhti viereiseen kirjastohuoneeseen, missä Theon istui kirjojensa ääressä.

"Isä, tiedätkö mitään tästä? Katso, mitä Orestes on minulle rohjennut lähettää katalan juutalaisakan kautta!" — Ja hän levitti kirjeen isänsä eteen, ja jäi kärsimättömänä odottamaan. Ylpeys ja suuttumus kuohui hänessä. Vanhus luki kirjeen hitaasti ja tarkkaavaisesti ja katsahti sitten ylös, eikä sen sisällys näyttänyt vaikuttaneen häneen vastenmielisesti.

"Mitä isä?" Hypatia vähän nuhtelevasti kysyi. "Etkö sinäkin tunne sitä loukkausta, joka on tyttäreesi suunnattu?"

"Rakas lapseni", vanhus mietteissään vastasi, "etkö älyä, että hän tarjoaa sinulle —"

"Ymmärrän, mitä hän minulle tarjoaa, isä. Afrikan kuningaskunnan. Minun pitäisi laskeutua tieteen kukkuloilta tutkistelemasta sen muuttumattomia ja sanoin selittämättömiä ihanuuksia, alas maallisen, jokapäiväisen elämän rumille pelloille ja maatiloille. Minun pitäisi ruveta valtiollisten keinottelijoiden kätyriksi ja tuon matelevan rahvaan syntien ja valheitten ja pyyteitten välikappaleeksi! Ja palkinto, minkä hän minulle tarjoo — minulle, puhtaalle, vapaalle neidolle — on — hänen kätensä! Pallas Atheene! Etkö punastu lapsesi kera?"

"Mutta lapseni — lapseni — kokonainen valtakunta —"

"Voisiko koko maailmankaan kuninkuus korvata kadotettua itsekunnioitustani ja ylpeyttäni? Säästäisikö se poskeni häpeän punasta joka kerta kun muistaisin kantavani inhottavaa ja alentavaa vaimon nimeä. Olla miehen omaisuus ja hänen nukkensa — mukautua hänen oikkuihinsa — kantaa hänen lapsiaan — kuluttaa itseni vaimon vastenmielisissä tehtävissä — ei enää voida kunnioittaa itseään puhtaana ja itsetietoisena vaan joka hetki muistaa, ettei kauneutenikaan enää olisi Atheenen rakkaudestaan minulle antama todistus vaan miehen leikkikalu! Ja sellaisen miehen! Irstas, sydämetön hekumoitsija, joka vuosikausia on hakenut seuraani vain noukkiakseen jäännökset jumalien juhla-aterioilta ja käyttääkseen ne sitte omiin alhaisiin, maallisiin tarkoituksiinsa. Olen rohkaissut häntä liiaksi — minä turhamielinen hupakko! Ei, teen vääryyttä itselleni! Se oli vain siksi että ajattelin — kuvittelin, — että hänen läsnäolonsa herättäisi rahvaassa kunnioitusta kuolemattomien jumalien asiaa kohtaan ja lisäisi niiden vaikutusvoimaa. Olen koettanut maallisilla polttoaineilla lisätä tulta taivaallisten alttareille! Ja tämä nyt on ansaittu palkkani! Minä kirjoitan hänelle paikalla, maksan loukkauksen loukkauksella, käytän hänen omaa, sopivaa sanansaattajaansa!"

"Taivaan nimessä, tyttäreni! Isäsi tähden, — minun tähteni, Hypatia; — oma ylpeyteni, iloni, ainoa toivoni, — sääli harmaita hiuksia!"

Ja vanhus heittäytyi hänen jalkojensa juureen syleillen rukoilevasti hänen polviaan.

Hän nosti hellästi isänsä ylös, kietoi kauniit käsivartensa hänen ympärillensä ja painoi hänen päänsä valkoista olkapäätään vasten. Vuolaat kyyneleet helmeilivät hänen silmistään vanhuksen harmaille hapsille, mutta hänen suunsa oli jäykkä ja päättäväinen.

"Ajattele ylpeyttäni — minun mainettani oman maineesi vuoksi — ajattele minua… Ei itseni vuoksi! Tiedät, etten itsestäni välitä!" vanhus nyyhkytti. "Mutta kuolla nähden sinut hallitsijattarena!"

"Ellen minä ensin kuolisi lapsivuoteeseen, isä, kuten kuolee moni nainen, joka on ollut kyllin heikko antautuakseen orjaksi ja alistuakseen tuskiin, jotka vain orjille sopivat."

"Mutta — mutta", vanhus hoki vaivaten hämmentyneitä ajatuksiaan keksiäkseen jonkun syyn, joka olisi siksi kaukana luonnollisuudesta ja terveestä järjestä, että se vaikuttaisi hänen kauniiseen haaveilijaansa-. "Mutta ajattele jumalien asiaa! Mitä sen hyväksi saisitkaan aikaan!… Muista Julianusta!"

Hypatian kädet hervahtivat äkkiä alas. Niin; todellakin! Ajatus välähti hänen aivoissaan viehättävänä ja samalla pelottavana. Lapsuuden unelmat muistuivat nopeasti selvinä hänen mieleensä. Temppelejä — uhreja — pappeja — kouluja — museoita! Mitä hän saisikaan aikaan! Mitä hän tekisikään Afrikan hyväksi! Saisipa hän vain kymmenisen vuotta pitää valtaa kädessään, niin tuo vihattu kristityn nimi olisi unohdettu ja Atheenen mahtava, norsunluuhun ja kultaan kaiverrettu kuvapatsas vartioisi tyynenä ja voitonriemuisena pakanallisen Aleksandrian satamia — Mutta hinta!

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja katkeriin kyyneliin herahtaen poistui hitaasti huoneeseensa koko ruumiinsa vavahdellessa sisällisestä taistelusta.

Vanhus katsoi huolestuneena ja hämillään hänen jälkeensä ja seurasi sitten empien häntä. Hän istui pöytänsä ääressä kasvot käsien varassa. Vanhus ei uskaltanut häiritä häntä. Kaiken sen hellyyden, viisauden ja hurmaavan kauneuden lisäksi, joista vanhuksen sydän joka päivä nautti, uskoi hän tyttärensä omaavan ne yliluonnolliset lahjat ja voimat, jotka tämä niin häikäilemättä väitti itsellään olevan. Ja hän jäi seisomaan ovipieleen katsellen tytärtään ja rukoillen kaikkia jumalia ja haltijoita Atheenesta aina hänen suojelushenkeensä asti, että ne muuttaisivat päätöksen, jota vastaanpanemaan hän oli liian heikko ja hyväksymään taas liian järkevä.

Viimein oli taistelu ohi ja Hypatia kohotti katseensa, joka oli jälleen kirkas, tyyni ja juhlallinen.

"Olkoon niin. Kuolemattomien jumalien vuoksi — taiteen, tieteen ja tiedon ja filosofian vuoksi — Olkoon niin. Jos jumalat uhria vaativat, olen minä heidän käytettävänään. Jos Kreikan laivasto ei nytkään voi neitsyttä uhraamatta laskea voittaen ja sivistäen ulapalle, panen minä kaulani alttiiksi uhripuukolle. Isä, elä enää kutsu minua Hypatiaksi, vaan Iphigeniaksi!"

"Ja minäkö olisin Agamemnon?" vanhus kysyi koettaen ilonkyyneleittensä keskeltä leikkiä laskea. "Sinä kai pidät minua kovin julmana isänä; mutta —".

"Säästä minua isä — olen sinua säästänyt."

Ja Hypatia ryhtyi kirjoittamaan vastaustaan.

"Olen hyväksynyt hänen tarjouksensa — vaikka ehdollisesti. Ja siitä, onko hänellä rohkeutta täyttää tuo ehto tai ei, riippuu — Elä kysy, mikä se on. Kun Kyrillos on kristityn rahvaan johtaja, voi olla parempi sinulle, isä, että voit kieltää tietäväsi mitään vastaukseni sisällöstä. Tyydy siihen. Olen vastannut niin, että jos hän menettelee niinkuin sinä tahtoisit hänen menettelevän, menettelen minä niinkuin sinä tahtoisit minun menettelevän."

"Ethän vain ole ollut liian äkkipikainen. Ethän vain ole vaatinut häneltä jotain, jota hän yleisen mielipiteen vuoksi ei uskalla julkisesti tunnustaa mutta jonka hän kyllä sallisi sinun tekevän kun kerran —"

"Olenpa niinkin. Jos minun täytyy uhriksi antautua, vaadin, että uhripappi ainakin on mies eikä mikään heittiö ja tuuliviiri. Jos hän uskoo kristittyjen uskontoon, puolustakoon hän sitä väitöksiäni vastaan, sillä sen tai minun täytyy kukistua. Jos hän ei usko — kuten luulenkin — niin lakatkoon valheessa elämästä ja syytämästä suustaan häväistyksiä kuolemattomia kohtaan, häväistyksiä, joita hänen sydämensä ja järkensä paheksuu!"

Ja hän kutsui jälleen orjattarensa, antoi hänelle kirjeen sanaakaan virkkamatta, sulkeutui huoneeseensa ja koetti syventyä Plotinus-tutkimuksiinsa. Mutta mitäpä merkitystä metafysikan pilventakaisilla haaveiluilla oli hänelle näissä inhimillisten tunteitten todellisissa ristiriidoissa? Mitä hyödyttivät nuo määrittelyt siitä miten yksityiset sielut kehittyvät yhdestä yhteisestä, kun hänen oman sielunsa oli yksin ja omalla vastuullaan täytynyt tehdä niin vaikea päätös? Tai mitä hyödytti kirjoitella kynällä ja musteella kauniita sanoja korkeimman Järjen muuttumattomuudesta, kun hänen oman järkensä oli henkensä edestä täytynyt taistella epäilyksien pimeällä, myrskyisellä ja rannattomalla merellä? Voi miten suuremmoiselta, selvältä ja loogilliselta kaikki olikaan näyttänyt vielä puolen tuntia sitte. Ja miten kumoamattomasti hän oli eri päätelmien kautta todistanut, ettei pahaa ollut olemassa — että paha oli vain hyvän alhaisempi muoto, yksi sen suuren hengen lukemattomista tuotteista, joka ei voinut erehtyä eikä muuttua. Tuo muoto oli vain niin omituinen ja salaperäinen, että se herätti vastenmielisyyttä kaikissa muissa paitsi filosofeissa, jotka olivat oppineet näkemään sen haaran, mikä tuon näöltään karvaan hedelmän yhdisti siihen täyskelpoiseen alkujuureen, josta se oli versonut. Kykenikö hän tässäkin näkemään tuon haaran — ymmärtämään jotain yhteyttä olevan puhtaan ja korkeimman Järjen ja tuon irstaan ja roistomaisen Oresteen mielistelyjen välillä? Eikö tämä ollut puhdasta pahaa, pahaa, jossa ei ollut tippaakaan olleesta, olevasta tai tulevasta hyvästä?…

Totta kyllä että hän voisi kaikesta huolimatta säilyttää henkensä puhtaana; hän uhraisi vain alhaisen ruumiinsa ja jalostaisi itseuhrinsa kautta sieluansa. — — — Mutta eikö tämä juuri lisäisi uhrin kammottavaisuutta, tuskallisuutta ja pahuutta — tuota ainakin hänelle mitä todellisinta pahuutta, jota ei voinut olemattomaksi selittää? Ja kumminkin jumalat sitä vaativat! Olivatko he tässä oikeudenmukaiset ja armeliaat? Sopiko heidän arvolleen kiduttaa häntä, heidän viimeistä, uskollista papitartaan? Vaativatkohan he sitä? Eikö sitä jumalilta vaatinut joku vielä heitä korkeampi olemus, jonka ilmauksia, välikappaleita ja leikkikaluja he vain olivat? — Tai vaatiko siltä uhria vielä sitäkin korkeampi olemus — joku nimetön, järkähtämätön kohtalo, jonka uhreja olivat Orestes ja hän ja koko taivas ja maa, joita väistämätön pyörre laahasi avuttomina, toivottomina kohti kullekin määrättyä päämaalia? — Ja hänelle oli tämä määrätty! Sitä ajatusta ei jaksanut kestää, se huimasi päätä. Ei, hän ei tahtonut totella! Hän panisi vastaan! Prometheun lailla hän uhmaisi kohtaloa, katsoisi sitä silmästä silmään, tuli mikä tuli! Ja hän hypähti pystyyn pyytääkseen kirjeensä takaisin… Mirjam oli mennyt ja hän heittäytyi lattialle ja itki katkerasti.

Eikä hän varmastikaan olisi tyyntynyt, jos olisi nähnyt Mirjam vanhuksen kiiruhtavan likaiseen kotiinsa juutalaiskorttelissa, avaavan ja lukevan siellä kirjeen, ja sinetöivän sen jälleen niin taitavasti ettei terävinkään silmä olisi voinut huomata muutosta. Ja vielä vähemmin hän olisi tyyntynyt jos olisi kuullut keskustelun, joka tapahtui Oresteen palatsin kesähuoneessa, mainitun korkea-arvoisen valtiomiehen ja Rafael Aben-Ezran välillä. He loikoivat vastatusten kumpikin leposohvallaan ja arpapelin ääressä kuluttivat vastausta odotellessaan pitkiksi venyviä hetkiä.

"Taas kaksoset! Te olette paholaisen kanssa liitossa, Rafael!"

"Siitäpä näyttää", Rafael vastasi pyyhkäisten kultakolikot taskuunsa…

"Milloin luulette sen akan palaavan?"

"Kun on lukenut läpi teidän kirjeenne ja Hypatian vastauksen."

"Lukenut ne?"

"Tietysti. Ette kai luule hänen olevan niin typerä, että kulettaisi sanaa, tietämättä mitä se merkitsee? Elkää suuttuko;: ei hän juorua. Hän antaisi vaikka toisen noista hehkuvista hiilistä, joita hän silmikseen nimittää, saadakseen asian onnistumaan."

"Minkä vuoksi?"

"Teidän ylhäisyytenne kyllä sen älyää, kun vastaus saapuu. Siellä hän onkin; kuulen askelia käytävässä. Mutta lyödäänpä vetoa ennenkuin he tulevat sisään. Minä panen kaksi yhtä vastaan siitä, että Hypatia vaatii teitä kääntymään pakanaksi."

"Mistä lyödään vetoa? Neekeripojista?"

"Mistä vain haluatte."

"Olkoon menneeksi. Sisään, orjat!"

Hypokorisma astui nyrpeän näköisenä sisään.

"Se juutalaisraivotar on tuolla ulkona kirje kädessään ja on niin häpeämätön, ettei anna minun tuoda sitä sisälle."

"Tuo sitte akka sisään. Pian!"

"Mitähän varten sitte minä täällä olen, jos teillä on salaisuuksia, joita minä en saisi tietää" mutisi nokkaviisas orja.

"Tahdotko saada sinisiä piirtoja noille valkoisille kupeillesi, sinä apina?" Orestes ärjäsi. "Jos haluttaa, niin nahkapiiska riippuu tuossa valmiina."

"Pannaanpa hänet pariksi tunniksi tuohon polvilleen pöydäksemme", Rafael virkkoi, "kuten ennen tapasitte armenialaisille tytöille tehdä."

"Ahaa, vieläkö sen muistatte? Kai muistatte myöskin, miten ne barbaaripapat rupesivat murisemaan ja minun täytyi lopuksi ristiinnaulita heistä muutamia? Se oli vasta elämää se! Minä rakastan noita syrjäpaikkoja, joissa ei kukaan turhia utele; mutta täällähän on kuin eläisi Nitrian munkkien keskellä. Siinähän Canidia tuleekin! Ah, vastaus? Anna se tänne, sinä välittäjien kuningatar!"

Orestes luki — ja hänen naamansa piteni.

"Olen voittanut, vai?"

"Ulos orjat. Varokaa kuuntelemasta!"

"Olen siis voittanut?"

Orestes lykkäsi kirjeen hänelle ja Rafael luki:

"Kuolemattomat jumalat eivät kärsi mitään puolinaista jumaloimista; ja hänen, joka haluaa käyttää hyväkseen heidän papittarensa neuvoja, tulee muistaa, etteivät he anna papittarelleen minkäänlaisia vihjauksia, ennenkuin heidän maineensa on saatettu entiseen loistoonsa. Jos hän, joka halajaa päästä Afrikan herraksi, uskaltaa polkea tuon vihatun ristin jalkainsa alle ja luovuttaa Cæsareumin niille, joiden palvelukseen se rakennuttiin, jos hän uskaltaa suullaan ja teoillaan julkisesti julistaa halveksumisensa, jonka hänen aistinsa ja järkensä jo ovat hänessä synnyttäneet tuota nykyajan raakaa taikauskoa kohtaan, silloin hän olisi osottanut olevansa mies, jonka rinnalla olisi kunnia työskennellä, jotain uskaltaa ja kuollakin suuren asian puolesta. Mutta siksi — —"

Ja siihen loppui kirje.

"Mitä nyt tehdä?"

"Ottakaa hänet sanoistaan kiinni."

"Taivas varjelkoon! Minut julistetaan pannaan! Ja — ja — minne minun sieluni joutuu?"

"Minnepä se muutenkaan joutunee", Rafael vastasi silmää räpäyttämättä.

"Tarkotatte — — tiedän, miten te kirotut juutalaiset luulette käyvän kaikille muille paitsi itsellenne. Mutta mitä maailma sanoisi? Minä luopio! Ja Kyrillon ja kansan silmien edessä! Minä en uskalla; sen sanon suoraan!"

"Eihän kukaan ole teitä pyytänyt uskosta luopumaan."

"Miten — mitä? Mitä nyt sanoittekaan?"

"Minä pyysin teitä lupaamaan. Ei, tapahtuisi ensi kerran, ettei ennen naimista annettuja lupauksia sitten jälestäpäin niin pilkusta pilkkuun täytettäisi."

"En uskalla — tuota, en tahdo luvata. Alan jo epäillä, että tämä on vain joku juutalaiskujeistanne, joilla tahtoisitte saada minut loukkaamaan kristityitä, joita vihaatte."

"Voin vakuuttaa halveksivani koko ihmiskuntaa liian syvästi voidakseni ainoatakaan ihmistä vihata. Miten välinpitämätön koko asiasta olin ehdottaessani teille tätä aviokauppaa, ette koskaan tule tietämään; ja minä tulisinkin kehumaan itseäni, jos siitä kertoisin. Mutta kyllä teidän toden totta täytyy jotain uhrata voittaaksenne se tyttöhupakko. Kun teillä olisi hänen syvämietteisyytensä ja uskaliaisuutensa apunanne, vetäisitte te aivan varmaan vertoja sekä roomalaisille että byzantilaisille ja gooteille. Ja mitä hänen kauneuteensa tulee — niin hänellä on kuoppanen ranteen sisäpuolella, juuri siinä missä hänen pieni viehkeä kätensä alkaa, joka vastaa kaikkea muuta lihaa ja verta koko Aleksandriassa."

"Kautta Jupiterin! Tehän ihailette häntä niin suuresti, että minusta tuntuu, kuin olisitte itse häneen rakastunut. Miksi te ette nai häntä? Minä teen teistä pääministerin ja silloin on meillä hänen neronsa käytettävänämme tarvitsematta vaivata itseämme hänen haaveiluillaan. Kautta kahdentoista jumalan! Jos te hänet naitte ja autatte minua, teen minä teistä mitä vain haluatte."

Rafael nousi ylös ja kumarsi lattiaan asti.

"Teidän korkea-arvoisuutenne aivan painaa minut maahan suopeudellaan. Mutta minä vakuutan teille, että kun tähän asti olen välittänyt ainoastaan omista harrastuksistani, ei voida toivoa, että nytkään antautuisin toisten avustajaksi, vaikkapa te olisittekin tuo avustettava."

"Suoraa puhetta!"

"Aivan niin; ja sitä paitsi, kenen tahansa minä nainenkin, tulee hän sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olemaan minun yksityistä ja ainoastaan itselleni kuuluvaa omaisuutta… Ymmärrättekö?"

"Taas selvää puhetta!"

"Aivan niin; ja puhumattakaan kolmannesta syystä, siitä nimittäin, ettei hän ehkä haluaisikaan minua ottaa, pyydän saada huomauttaa, ettei olisi ollenkaan suotavaa, että maailma puhuisi minulla, alamaisella, olevan viisaamman ja kauniimman vaimon kuin teillä, hallitsijalla, ja vielä lisäksi vaimon, joka ensin olisi hylännyt mainitun hallitsijan korkean tarjouksen."

"Kautta Jupiterin! Hän on täydellä todella hylännyt tarjoukseni!
Mutta sitä hän tulee katumaan! Hullu olinkin kun sen ollenkaan tein!
Mitä hyötyä henkivartijoista on, jos ei tahtoansa saisi täytetyksi?
Jos hyvät keinot eivät auta, niin kyllä huonot! Minä noudatan hänet
heti paikalla!"

"Korkea-arvoisin majesteetti — se ei onnistu. Ette näy tuntevan sen naisen päättäväisyyttä. Ruoskat ja tuliset raudat eivät häneen vaikuta, eivät ainakaan elävänä; ja kuolleena ei hänestä teille ole minkäänlaista hyötyä, mutta Kyrillolle kyllä suurikin."

"Miten niin?"

"Hän on mitä suurimmalla mielihyvällä kääntävä koko jutun aseeksi teitä vastaan. Hän tulee selittämään, että neito kuoli marttyyrikuoleman pyhintä katodista ja apostoolista uskontoa puolustaessaan, panemaan toimeen ihmeitä hänen ruumisarkkunsa ääressä ja niiden voimalla hautaamaan teidät palatsinne raunioihin."

"Kyrillos saa siitä kuulla joka tapauksessa ja se on toinen pulma, johon olette minut saattanut, te vehkeilevä hirtehinen! Ja tyttö tulee kehuskelemaan ympäri kaupungin että minä olen tehnyt hänelle naimatarjouksen mutta että hän on nähnyt hyväksi hyljätä se!"

"Hän on liian viisas siten menetelläkseen. Hänellä on älyä tarpeeksi ymmärtääkseen, että jos hän sen tekisi, ilmoittaisitte te kristityille mitkä ehdot hän teille pani, ja huolimatta siitä että hän niin syvästi halveksii lihallista ulkokuortaan, ei hänellä ole ollenkaan halua päästä siitä joutumalla kristittyjen munkkien kappaleiksi revittäväksi; mikä muuten sangen otaksuttavasti kaikessa tapauksessa lieneekin hänen loppunsa, kuten hän itsekin surullisina hetkinään tunnustaa!"

"Mitä neuvotte sitten minut tekemään?"

"En kerrassaan mitään. Antaa sen profeetallisen hengen haihtua hänestä pois mikä päivässä tai parissa tapahtuneekin, ja sitte — en tunne silloin ollenkaan naisluonnetta, ellei hän tingi vähän omasta hinnastaan. Uskokaa pois, että huolimatta kaikesta sanomattomuuksien ihailemisestaan ja tunnottomuudestaan ja seitsemännen taivaan kuunvalosta, josta täällä Aleksandriassa niin paljon ilveillään — on valtaistuin Hypatia Velhollekin liian makea syötti hyljittäväksi. Jättää hyvä koskematta on hyvä ohje, mutta jättää paha koskematta on vielä parempi. Ja nyt vielä yksi veto ennen kuin eroamme ja tällä kertaa kolme yhtä vastaan. Jos ette ryhdy toimiin puoleen ettekä, toiseen, lähettää hän omasta alotteestaan teitä noutamaan ennenkuin kuukausi on umpeen kulunut. Kaukaasialaisista muuleista? Olkoon menneeksi."

"Olette te sittekin parhain neuvonantaja mitä prefekti paralla voi olla. Jos minulla vain olisi sellainen yksityisomaisuus kuin teillä, ottaisin vain rahat ja antaisin asioiden kulkea omia teitään."

"Se onkin oikea, menestyksellinen hallitustapa. Orjanne pyytää nyt saada jättää hyvästi. Elkää unhottako vetoamme. Kai syötte päivällistä kanssani huomenna?"

Rafael poistui kumarrellen.

Jättäessään prefektin asunnon, huomasi hän Mirjamin toisella puolen katua, nähtävästi odottamassa. Heti kun hän näki tulijan, läksi hän liikkeelle näyttämättä ollenkaan huomanneensa häntä. Vasta kun Rafael kääntyi toiselle kadulle riensi hän luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Uskaltaako se narri?"

"Kuka ja mitä?"

"Tiedät mitä tarkoitan. Vai luuletko, että Mirjam vanhus kuljettaisi kirjeitä ottamatta selville mitä ne sisältävät? Luopuuko hän uskosta? Kerro! Minä vaikenen kuin muuri!"

"Se narri on löytänyt vanhan koinsyömän omantuntoriekaleen jostain sydämensä sopukasta, eikä uskalla."

"Kirottu konna! Ja minä kun jo suunnittelin sellaisen kaappauksen! Minä olisin vuoden kuluessa lakaissut pois kaikki kristityt koirat koko Afrikasta. Mitä se mies pelkää?"

"Helvetin tulta!"

"Mutta sinne hän joutuu joka tapauksessa, mokoma matelija!"

"Jo hänelle viittailin siihen suuntaan niin hienosti kuin osasin, mutta kuten kaikilla muilla ihmisillä, on hänelläkin erikoinen halu päästä sinne omia teitään."

"Hirtehinen! Kenen nyt löydän? Voi jos Pelagialla olisi koko ruumiissaan niin paljon älyä kuin Hypatialla on pikkusormessaan, niin korottaisin hänet ja hänen goottinsa Cæsarien valtaistuimelle. Mutta —"

"Mutta hänellä on viisi aistia ja juuri sen verran älyä, että osaa niitä käyttää, hä?"

"Elä häntä siitä moiti, sitä pikku sydänkäpyä!"

"Minä olen häneen kaikesta huolimatta ihastunut. Aivan se lämmittää vanhaakin verta kun näkee miten perinpohjaisesti hän ymmärtää ammattinsa ja miten hän siitä nauttii, aivan kuin oikea Eevan tytär konsanaan."

"Hän onkin ollut onnistunein kasvattisi, äiti. Sinä, voitkin hänestä ylpeillä."

Vanha akka nauraa hyrisi hetkisen itsekseen ja kääntyen sitte äkkiä
Rafaeliin virkkoi:

"Kas tässä! Lahja sinulle." Hän veti esiin loistavan sormuksen.

"Miksi sinä, äiti, minulle aina lahjoja kannat? Vasta kuukausi sitte sinä lähetit minulle tämän myrkytetyn tikarin."

"Miksipä en — miksipä en? Miksi ei juutalainen antaisi lahjoja juutalaiselle? Ota tämä vanhan vaimon sormus!"

"Mikä komea opaali!"

"Niin, niin, opaali se todella on! Ja aivan kuin Salomonin oikea sormus; nimikin siihen on piirretty, jota ei hevillä lueta. Ota se, sanon minä! Ken tahansa sitä kantaneekin, hänen ei tarvitse pelätä tulta, rautaa, myrkkyä eikä naissilmiä."

"Eikö sinunkaan silmiäsi, vai?"

"Ota se, sanon minä!" ja Mirjam tarttui hänen käteensä ja työnsi väkisin sormuksen hänen sormeensa. "Kas niin! Nyt olet turvassa. Ja nyt kutsu minua jälleen äidiksi. Minä pidän siitä. En tiedä miksi, mutta minä pidän siitä. Ja — Rafael Aben-Ezra — elä naura minulle äläkä nimitä minua akaksi ja velhoksi, kuten tapasi on. En siitä välitä, kun muut niitä nimityksiä käyttävät, olen tottunut niihin. Mutta kun sinä sen teet, tekee mieleni survaista tikari sydämeesi. Sen vuoksi annoin sinulle tikarin. Kannoin sitä ennen kupeellani ja minua pelotti, että jonakin kauniina päivänä joutuisin kiusaukseen käyttää sitä, kun tulin ajatelleeksi, miten kauniilta ja tyyneltä kuolleena näyttäisit ja miten onnellinen sielusi olisi Abrahamin sylissä katsellen niitä matelijoita, jotka siellä alhaalla ikuisesti paistuvat helvetin tulessa. Elä naura minulle, sanon minä, eläkä pane vastaan! Voi käydä niin, että minä jonakin päivänä teen sinusta keisarin pääministerin. Minä voin sen tehdä, jos vaan haluan."

"Taivas varjelkoon", Rafael nauraen huudahti.

"Elä naura! Katsoin viime yönä tähdistä kohtaloasi ja minä tiedän, ettei sinulla ole ollenkaan naurun syytä. Suuri vaara uhkaa sinua ja voimakas kiusaus. Ja jos sinä sen myrskyn kestät, voi sinusta tulla kamariherra, pääministeri, keisari, mitä vain haluat. Ja sinusta on tuleva — kautta neljän pääenkelin — sinusta on tuleva!"

Ja vanha nainen hävisi muutamaan syrjäkujaan jättäen hämmästyneen
Rafaelin yksikseen.

"Mooses ja profeetat! Aikooko tuo vanha rouva naida minut? Mitähän tässä perin laiskassa ja itsekkäässä persoonallisuudessa, joka minun nimeäni kantaa, lienee sellaista, mikä niin runollisia tunteita herättää? Kas niin, Rafael Aben-Ezra, sinulla on nyt Bran-koirasi lisäksi vielä yksi ystävä tässä maailmassa ja siis yksi kiusa lisää, sillä ainahan ne ystävät odottavat, että heidän ystävyytensä ja ystäväntyönsä ja muut sellaiset asianomaisella tavalla heille palkitaan. Onkohan se vanha rouva ehkä jostain lapsenryöstöstä joutunut pulaan ja haluaa nyt minun vaikutustani, päästäkseen siitä pois? — — — Vielä kilometri tätä uunikuumaa taivalta, ennenkuin kotiini pääsen!… Täytyy kai ottaa ajopelit tai kantotuoli tai jokin sellainen ensi asemalta… ja ajaja, joka äsken on syönyt sipulia… Mutta tietystikään en saa minkäänlaisia kulkuneuvoja, ennenkuin olen kotini luona. Oi sinä jumalainen eetteri, kuten Prometeus sanoo, ja te kevytsiipiset tuulet, (toivoisin nyt niiden edes vähän puhaltavan) milloin tämä kaikki loppuukaan? Kolme ja kolmekymmentä vuotta olen jo kiusautunut tässä hullujen ja roistojen Baabelissa; ja kun minulla on näin inhottavan hyvä terveys, joka ei salli luuvalon eikä vatsakouristustenkaan minuun tarttua, täytynee minun vielä toiset kolmekymmentäkolme vuotta kärsiä täällä… Minä en tiedä mitään, en välitä mistään enkä toivo mitään; enkä edes viitsi pistää reikää itseeni, että sekin pieni älymäärä, mikä minussa on, vuotaisi ulos ja minä saisin nähdä jotakin, joka todella näkemistä ansaitsee, ja toimittaa älypahaselleni jotakin, mikä todella olisi toimittamisen arvoista — ellei elämä haudan tuolla puolen osottautuisi aivan yhtä typeräksi kuin täälläkin… Milloinhan tämä kaikki loppuu ja minä pääsen Abrahamin syliin — tai jonkun muun kunhan vaan en naisen!"

5 Luku.

PÄIVÄ ALEKSANDRIASSA.

Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin, nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat. Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan. Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset — kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan, ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä. Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta; mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.

"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille hyvästi?"

"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin sinut ja sinä olet minun mieheni."

Filammon pysähtyi empien.

"Olen munkki ja Jumalan mies."

"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."

"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi, että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"

"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut, meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"

"Minäkin olen hänelle vähän leikistä velkaa", Smid virkkoi. "Tässä on maksu!"

Ja varman käden heittämä tappara lensi vinkuen suoraan Filammonin päätä kohti. Parhaiksi hän ennätti väistää sen, ja ase iski hänen taakseen marmooriseinään.

"Hyvin väistetty!" Wulf tyynesti sanoi; mutta merimiehet ja markkina-akat ylhäällä rannalla kirkuivat murhasta, ja tullivirkamiehet ja sataman muut virkamiehet ja poliisit riensivät paikalle, vetäytyen kuitenkin heti takaisin kun amaali venheen keulasta jyrisi: "Ei mitään hätää, hyvät miehet! Me olemme vain gootteja ja tulemme tervehtimään prefektiä."

"Vain gootteja, te aasinratsastajat!" lisäsi Smid. Tämän pahaa ennustavan nimen kuultuaan koetti koko väkijoukko näyttää aivan välinpitämättömältä ja huomasi äkkiä, että heidän läsnäoloansa tarvittiin kokonaan toisella suunnalla.

"Antakaa hänen mennä", sanoi Wulf astuessaan portaille. "Antakaa pojan mennä! Aina kun olen johonkin ihmiseen vähän kiintynyt", murisi hän itsekseen, "olen hänen suhteensa pettynyt — ja mitäpä muuta voisin tältäkään nulikalta odottaa. Tulkaa miehet rannalle ja käykäämme ryypyille!"

Luonnollisesti Filammon, kun hänellä nyt oli lupa mennä, halusikin jäädä — ainakin käydä isäntiään kiittämässä. Vastahakoisesti hän kääntyi lausuakseen kiitoksensa niin pian kuin mahdollista ja tapasi Pelagian jättiläismäisine rakastajineen juuri nousemassa kantotuoliin. Silmät maahan luotuina lähestyi hän tuota ihanaa lohikäärmettä ja sopersi hänelle jonkun epäselvän sanan; mutta Pelagia hempeästi hymyillen heti kääntyi häneen.

"Kerro meille vähän enemmän itsestäsi ennenkuin eroamme! Sinä puhut niin; kaunista kreikkaa, oikeata ateenalaista. On hauskaa kuulla taas pitkistä ajoista omaa murrettansa. Oletko koskaan ollut Ateenassa?"

"Aivan pienenä poikasena, muistelen — tuota luulen —"

"Mitä?" Pelagia kiihkeästi kysäsi.

"Suuri talo Ateenassa — ja hirmuinen taistelu siellä — ja tulo
Egyptiin laivassa."

"Taivas!" huudahti Pelagia ja vaikeni. "Merkillistä! — Tytöt, kuka sanoikaan, että hän on minun näköiseni?"

"Minä vakuutan, ettemme mitään pahaa tarkoittaneet, me vaan sanoimme sen leikillä", ehätti muuan joukosta.

"Minun näköiseni — sinun täytyy tulla luoksemme. Minulla on sinulle jotain sanomista — sinun täytyy!" Filammon ymmärsi väärin hänen kiihkoisan äänensä. Hän teki tahtomattaan torjuvan liikkeen ja oli valmis juoksemaan tiehensä. Pelagia purskahti nauruun.

"Elä toki, poika parka, ole niin turhamainen, että epäilisit jotain. Tule vain! Luuletko, ettei minulla ole sinulle sanottavana mitään muuta kuin hassutuksia? Tule käymään luonani. Se voi olla sinulle hyödyksi. Minä asun" — hän sanoi jonkun hienon kadun nimen, joka painui vastoin tahtoakin Filammonin mieleen vaikka hän itsekseen pyhästi lupasi, ettei kutsua noudattaisi.

"Jätä nyt se villi mies ja tule", ärähti amaali kantotuolista. "Et kai aijo kääntyä nunnaksi?"

"En ainakaan niin kauvan kuin se mies, jonka kaikkein ensiksi tässä maailmassa tapasin, on elossa", Pelagia vastasi nousten kantatuoliin ja antaen samalla mitä ihanimman, valkoisen kantapään ja nilkan pistää esiin ampuakseen siten partialaisen lailla nuolen vielä paetessaankin. Mutta se ei osunut Filammoniin, jonka lukemattomat nauravat palvelijat olivat jo tunkeneet syrjään keskelle koreja, pukulaatikoita ja lintuhäkkejä. Hän oli iloinen päästessään pakenemaan häntä ympäröivään Baabeliin ja ryhtyi heti kyselemään tietä patriarkan talolle.

"Patriarkan talolle?" vastasi mies, jolle hän ensiksi teki kysymyksen. Hän oli pieni, hoikka, tummaihoinen, ja vilkassilmäinen mies, joka vieressään hedelmäkori, paistatti päivää muutamalla tukilla ja miettiväisenä papyyrussauvaansa pureskellen terävästi tarkasteli muukalaisia. "Minä tiedän sen; tietysti minä tiedän sen; koko Aleksandrialla on syytä kyllin tietää missä patriarkan asunto on. Oletko munkki?"

"Olen."

"Kysy sitte munkeilta tietäsi. Et tarvitse kauan kävellä, ennenkuin jonkun heistä tapaat."

"Mutta enhän edes tiedä mihin suuntaan on mentävä. Mitä sinulla on munkkeja vastaan, mies hyvä?"

"Kuule, nulikka! Sinä näytät olevan liian avosydäminen munkiksi. Elä sentään luulottele, että sellaisena kauan pysyt. Jos kykenet täällä kuukauden päivät kantamaan lampaannahkaa ja kiertämään kirkkoja, oppimatta valehtelemaan, panettelemaan ja rähisemään ja ottamaan osaa kapina-ja murhailveilyihin — niin silloin olet mies parempi kuin luulenkaan. Minä, herra, olen kreikkalainen ja filosofi, vaikka maallisen elämän pyörrevirta ehkä on, ja todella onkin, sulkenut taivahisen kipinäni kantajan hahmoon. Sen vuoksi, nuorukainen", jatkoi pikku mies hypäten pystyyn pölkylle kuin suuttunut apina ja tehden sauvallaan mahtavan liikkeen, "senvuoksi kannan minä koko munkkien sukukuntaa kohtaan kolminkertaista vihaa. Ensiksi vihaan minä heitä miehenä ja aviomiehenä… sillä kaunottarien — tai heidän vastakohtiensa — suosiosta olen minä osalla sellaisella kuin olen, ja jos munkit saisivat ilkeämielisen tahtonsa täytetyksi, eivät he jättäisi maailmaan miehiä eivätkä naisia. Yhden ainoan sukupolven aikana hävittäisivät he koko ihmiskunnan vapaaehtoisen itsemurhan kautta! Toiseksi vihaan minä heitä kantajana, sillä jos kaikki ihmiset olisivat munkkeja, ei kukaan olisi laiska, ja koko kantajien ammattikunta kuolisi työn puutteesta. Kolmanneksi vihaan minä heitä filosofina, sillä samoin kuin väärä raha on oikean rinnalla inhottava samoin inhottaa munkkien järjetön ja eläimellinen asketismi kaikkia niitä, jotka kuten minä filosofeista alhaisin, halajavat elää puhtaan järjen vaatimusten mukaista elämää ja koettavat harjoittaa loogillista ja järjestelmällistä itsensä hillitsemistä?"

"Sano minulle", Filammon naurahtaen kysäsi, "kuka on ollut opettajasi filosofiassa?"

"Klassillisen viisauden lähde, itse Hypatia. Kuten se muinaisajan viisas — nimi on munkille yhdentekevä — joka öisin teki työnsä että päivät saisi tutkia, olen minä hänen luentohuoneensa pyhällä sisäänkäytävällä päällysvaatteiden ja päivänvarjojen vartijana, että saisin imeä itseeni taivaallista viisautta. Nuoruudestani asti olen tuntenut, että sieluni on tuota aineellisuuteen kiintynyttä rahvasta korkeammalla. Hän sai minulle selviämään sen ihanan tosiseikan, että minä olen kipinä itse jumaluudesta. Langennut tähti olen kyllä, herrani!" jatkoi hän miettiväisesti ja hiveli kädellään laihaa vatsaansa — "langennut tähti — langennut — niin sanoakseni, jos filosofian arvo sellaista vertausta kärsii, alhaisemman maailman sikojen sekaan — ja aivan itse sikopahnaan. — Mutta minä näytän sinulle sittekin tien arkkipiispan luo. Onhan se filosofillinen ilo saada näyttää aarteitaan vaatimattomalle nuorukaiselle. Ehkä autat minua kantamaan tätä hedelmäkoria?"

Ja pikku mies hyppäsi alas tukilta, asetti korinsa Filammonin pään päälle ja läksi astumaan ylös läheistä katua.

Filammon seurasi häntä puoleksi halveksien, puoleksi ihmetellen että mitähän tuo filosofia mahtoi olla, joka niin surkuteltavassa olennossa, kuin hänen repaleisessa ja apinamaisessa pikku oppaassaankin, voi pitää vireillä itserakkautta. Mutta tuo hänelle outo jyrinä ja melu kaduilla, jännitettyjen kasvojen alituinen vilinä, pitkissä jonoissa kulkevat ajopelit, kantotuolit, lastatut aasit, kameelit ja elefantit, jotka matkallaan Moonkadun kautta sen takana olevalle valtakadulle myllersivät hänen ohitsensa ja pakottivat hänet usein pakenemaan portaille tai porraskäytäviin, täyttivät pian hänen mielensä ihmettelevällä uteliaisuudella. Ja samalla häntä rupesi tämä elävä erämaa pelottamaan paljoa enemmän kuin konsaan se kuollut hiekkaerämaa, jonka hän oli jättänyt. Hän rupesi jo kaipaamaan Lauran rauhaa ja lepoa, ihmisiä, jotka hänet tunsivat ja hänelle hymyilivät. Mutta liian myöhäistä oli nyt kääntyä takaisin. Hänen oppaansa seurasi pari mailia suurta pääkatua, jota kaupungin keskustassa leikkasi kohtisuorana viivana toinen yhtä komea katu. Sen molemmissa päissä häämöittivät epäselvinä liikkuvan ihmisvirran yläpuolelta erämaan keltaiset hietakummut. Mutta suoraan edestäpäin välkkyi mastometsän läpi sinervä meri.

Vihoviimein saapuivat he satamaan kadun toisessa päässä. Ja siellä ilmestyi Filammonin hämmästyneiden silmien eteen ääretön sininen ulappa, joka puoliympyränä kaareutui palatsin ja torien edustalla… Hän pysähtyi vaistomaisesti, pieni opas pysähtyi myöskin ja silmäili syrjästä nuoreen munkkiin nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä suuremmoinen panoraama tekisi häneen.

"Kas siinä! — katso käsialojamme! Meidän kreikkalaisten! — meidän pimeässä elävien pakanoiden! Katso sitä ja tunne itsesi sellaiseksi kuin olet, hyvin pieneksi, itserakkaaksi, tietämättömäksi nuorukaiseksi, joka luulee, että teidän uusi uskontonne oikeuttaa teidät hylkäämään kaikki muut. Kristitytkö tämän ovat tehneet, kristitytkö rakensivat tuon Faros-majakan tuolla vasemmalla, joka on yksi maailman seitsemästä ihmeestä? Kristitytkö sommittelivat tuon monta mailia pitkän laiturin sekä siinä olevat kaksi nostosiltaa, jotka yhdistävät molemmat satamat toisiinsa? Kristitytkö istuttivat tämän puiston ja tämän auringonportin rakensivat, tämän, jonka alitse nyt kuljemme? Taikka tuon Cæsareumin tuolla oikealla? Katsoppa noita obeliskeja sen edustalla!"

Hän viittasi noihin kahteen maailman kuuluun obeliskiin, joista toinen, "Kleopartan neulaksi" kutsuttu, seisoo vieläkin paikallaan. [Vuodesta 1877 lähtien kuitenkin Lontoossa. Suom. muist.]

"Katsele niitä, katso ylös niihin, sanon minä, ja tunne itsesi pieneksi, hyvin pieneksi! Kristitytkö ne pystyttivät ja hekö kaiversivat niiden sivut täpötäyteen muinaisaikojen viisautta? Kristitytkö rakensivat tuon museon tuolla, nekö muovailivat sen veistokset ja maalaukset, joiden keskellä attikalaiset mehiläiset eivät, sen pahempi, enää surise. Hekö ovat tuon toisen palatsin, pörssin, laineista kohottaneet; hekö täyttivät tuon Neptunon temppelin kuparilla, joka hengittää, ja marmorilla, joka punastuu? Hekö tuonne niemelle rakensivat tuon Timoniumin, jossa Aktiumin luona tappiolle joutunut Antonius unhotti häpeänsä Kleopatran sylissä. Hekö louhivat tuon Antirrhodussaaren lukemattomiksi satamiksi, taikka peittivät nämä vedet kaiken maailman kansojen purjelaivoilla? Vastaa, sinä myyrien ja yökköjen penikka, sinä kolme kyynärää maan tomua, sinä muumio kallioluolista! Kykenevätkö munkit tällaisia tuloksia aikaansaamaan?"

"Toiset ovat työtä tehneet, me olemme heidän urallensa astuneet", Filammon vastasi koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin mahdollista. Todellisuudessa hän oli liian ällistynyt mistään suuttuakseen. Koko näköalan suunnaton laajuus, moniaisuus ja mahtavuus, nuo monet rakennukset, jonkalaisia maaemo tuskin koskaan ennen tai sen jälkeen on pinnallaan kantanut, muotojen tavaton vaihtelevaisuus — aina ensimmäisestä Ptolemejien puhtaasta doorilaisesta ja joonilaisesta tyylistä myöhäisempään roomalaiseen, mauttomaan ja sekavaan ylellisyyteen asti ja niiden seassa jäljittelyjä vanhan Egyptin suurpiirteisestä elefanttityylistä, joissa iloiset värit kevensivät jykevien ja yksinkertaisten ulkopiirteitten vaikutusta — tämän kivisen vyön ikuinen tyyneys jäsen vastakohtana kimmeltelevien laineiden herkeämätön loiske ja lukemattomat purjealukset, jotka ohjasivat ulos ulapalle kuin valkoiset kyyhkyset, jotka lentävät rannattomaan avaruuteen — kaikki tämä häikäisi, huimasi ja huolestutti häntä… Tämä siis oli se maailma… Eikö se ollut kaunis?… Eikö niiden ihmisten, jotka kaiken tämän saivat aikaan, täytynyt olla — jos ei juuri suuria… niin… hän ei osannut sanoa mitä? Aivan varmaan heillä oli suuri sielu ja jalot ajatukset. Aivan varmaan oli jotain jumalallista siinä, että kykeni luomaan tällaista. Ei se ollut vain heille itselleen vaan kokonaiselle kansalle — niin, tuleville sukupolvillekin… Ja tuossa on meri ja sen takana — uusia kansakuntia, lukemattomia ihmisiä… hänen mielikuvituksensa lento pysähtyi ajatellessaan sitä. Olivatko he kaikki tuomitut — kadotetut?… Eikö Jumalalla ollut ollenkaan rakkautta heidän osalleen?

Vihdoin toinnuttuaan muisti hän asiansa ja kysyi uudelleen tietä arkkipiispan asunnolle.

"Tännepäin sinä nuori mitättömyys", vastasi pikku mies ohjaten kulkunsa obeliskien vieritse Cæsareumin ympäri.

Filammonin silmät sattuivat samalla äsken muurattuun seinäkoristeeseen, jossa näkyi kristittyjen symbooleja.

"Mitä, onko tämä kirkko?"

"Se on Cæsareum; väliaikaisesti se on kirkoksi muutettu. Kuolemattomat jumalat ovat nyt nähneet hyväksi luopua oikeuksistaan, mutta Cæsareum se on siitä huolimatta. — Tännepäin, alas tuota katua oikealle. Tuossa", virkkoi hän, osottaen muuatta museorakennuksen sisäänkäytävää, "on runottarien viimeinen tyyssija — Hypatian luentosali, minun arvottomuuteni koulu… Ja tässä", pysähtyen kadun toisella puolen olevan komean talon ovelle, "on Atheenen siunatun suosikin asunto. Egyptin raakalaiset nimittävät mainittua jumalatarta Neith'iksi, mutta me, Makedonian miehet, pysytämme vanhat ja kunniakkaat kreikkalaiset nimitykset… Voit laskea korisi maahan."

Hän koputti ovelle ja antaen hedelmät mustaihoiselle palvelijalle teki kohteliaan kumarruksen Filammonille ja yritti mennä tiehensä.

"Mutta missä on arkkipiispan talo?"

"Serapeiumin vieressä. Sen kyllä löydät: muutamalla kummulla näet neljäsataa marmoripylvästä, nykyisin kristittyjen hävittäjien turmelemia."

"Mutta pitkältikö sinne on?"

"Noin kolme mailia; siellä Moon-kadun likistöllä."

"Mitä? Sitähän katua tulimme satamasta kaupunkiin."

"Aivan niin; osaatpahan nyt palata takaisin samaa tietä, jota jo kerran kuljit."

Filammonin teki mieli tarttua miestä kurkkuun ja iskeä hänen päänsä seinään, mutta hän hillitsi itsensä ja tyyntyi sanomaan, "sinä pakanan penikka olet siis vienyt minut kuusi tai seitsemän mailia syrjään?"

"Hiljaa, hiljaa, nuori mies! Jos sinä teet minulle jotain pahaa, huudan minä apua. Juutalaiskorttelit ovat tässä lähellä ja siellä on tuhansia, jotka pyrähtävät ulos kuin ampiaiset heti kun tarjoutuu tilaisuus kepittää munkki kuoliaaksi. Kaikista huolimatta olen menetellyt hyvässä tarkoituksessa. Ensiksikin — poliitillisesti eli käytännöllisen viisauden vaatimusten mukaan — siten nimittäin, että sinä tulit kantaneeksi korin enkä minä. Toiseksi filosofillisesti eli puhtaan järjen vaatimusten mukaan — siten nimittäin, että sinä nähtyäsi sen sivistyksen suuremmoisuuden, jonka sinun toverisi tahtovat hävittää, oppisit älyämään, että sinä olet aasi ja kilpikonna ja nolla; ja huomattuasi, ettet ole mitään, voisit ruveta toivomaan joksikin tulevasi."

Näin sanoen hän kääntyi mennäkseen.

Mutta Filammon tarttui hänen repaleiseen tunikkansa kaulukseen ja niin lujasti, ettei mies, vaikka hän ankeriaana kiemurteli, päässyt pakoon.

"Hyvällä taikka pahalla täytyy sinun seurata minua takaisin ja näyttää minulle tie askel askeleelta. Se riittäköön rangaistukseksi."

"Filosofi hallitsee asemaa mukautumalla siihen. Tulen hyvällä. Sitä paitsi siihen sikopahnaan kuuluvan olemukseni osan alhaiset tarpeet pakottavatkin minut menemään takaisin Moon-kadulle noutaakseni toisen korillisen hedelmiä."

He läksivät nyt yhdessä matkalle.

Psykologit saavat selittää, miksi Filammonin ajatukset nyt itsepintaisesti tahtoivat pyöriä sen vaimoihmisen ympärillä, jonka hän oli oppinut tuntemaan, vaikkakin vain nimeltä. Varmaa vain on, että hän kuljettuaan puolisen mailia ääneti, äkkiä ikäänkuin syvästä mietteistä heräten kysäsi:

"Mutta kuka on tuo Hypatia, josta sinä niin paljon puhut?"

"Kukako on Hypatia, moukka? Aleksandrian kuningatar, viisaudessa
Atheene, Hera ylevyydessä, kauneudessa Afrodite."

"Ja ketä ne ovat?" Filammon kysyi.

Kantaja pysähtyi, tarkasti häntä hitaasti kiireestä kantapäähän asti, kasvoillaan pohjattoman säälin ja ylenkatseen ilme. Tunteittensa kiihottamana yritti hän pyörtää tiehensä, mutta Filammonin väkevä käsi pidätti hänet.

"Ai, ai, jo muistan!… Siitähän sovittiin… Kukako on Atheene? Jumalatar, viisauden antaja. Hera, Zeun puoliso, taivahisten kuningatar; Afrodite; rakkauden äiti… Et kai ymmärrä."

Filammon ymmärsi; mutta vain sen verran että Hypatia oli hänen pienen oppaansa mielestä aivan erikoinen ja hyvin ihmeellinen olento. Siksipä hän tekikin sen ainoan kysymyksen, jonka avulla hän voi vertailla kaikkia Aleksandrian ilmiöitä: "Onko hän patriarkan ystävä?" Kantajan silmät suurenivat; ja hän asetti keskisormen omituiseen asentoon etusormen ja nimettömän väliin ja työntäen sitä veitikkamaisesti Filammonia kohti teki hän sillä jotain salaperäisiä merkkejä. Mutta kun niilläkään ei ollut mitään vaikutusta, pysähtyi kantaja, silmäili Filammonia uudelleen kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Hän on koko ihmiskunnan ystävä, nuori mies. Filosofin täytyy kohota yksityisen yläpuolelle kokonaisuuden käsittääkseen… Aha! — Täällä on jotain näkemistä ja portit ovat auki."

Hän pysähtyi erään suunnattoman suuren rakennuksen sisäänkäytävälle.

"Onko tämä patriarkan talo?"

"Patriarkan maku on paljoa alhaisempi. Sanotaan hänen elävän kahdessa pienessä likaisessa huoneessa — tietää siis mikä hänelle sopii. Patriarkan talo? Sen vastakohta, nuori ystäväni — jos sellaisia ilmiöitä yleensä onkaan olemassa, mitä Hypatia epäileekin. Tämä on taiteen ja kauneuden temppeli, runollisen innostuksen delfiläinen kolmijalka, maallisen kuormajuhdan virkistyspaikka eli yhdellä sanalla teatteri, jonka sinun patriarkkasi, jos hän siihen kykenisi, muuttaisi huomenna — mutta filosofi ei saa solvata. Aha, prefektin palvelijat ovat portilla. Hän toimittaa hallitustehtäviään, kuten täällä sanotaan, valmistaa päivän ruokaseteliä yleisön makuaistin mukaan. Täällä pidetään kerta viikossa hassunkuriset pukutanssit, joita jotkut ihailevat, juutalaiset etenkin. Niiden mielestä, joilla on klassillisempi maku, puuttuu hänen liikkeistään — etenkin perääntyvistä — oikea antiikkinen vakavuus; niitä voisi yleensä melkein rivoksi sanoa. Väsyneen vaeltajan täytyy kuitenkin saada virkistystä. Pistäytykäämme sisälle kuulemaan!"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti kieltäytyä, syntyi sisällä mylläkkä; sisällä olijat tunkeutuivat ulos ja prefektin palvelijat sisään.

"Se on valhe!" huudettiin. "Juutalaisten panettelua! Mies on viaton!"

"Ei hänessä ole kapinanhalua enempää kuin minussakaan", huusi muuan lihava teurastaja, joka näytti yhtä mielellään voivan iskeä kuoliaaksi miehen kuin häränkin. "Hän oli aina ensimmäinen ja viimeinen osottamaan hyväksymistään pyhän patriarkan saarnoille."

"Voi sitä rakasta, hellää miestä", muuan nainen vaikeroi. "Vasta tänä aamuna minä sanoin hänelle, että miksi et anna vitsaa pojallesi, mestari Hierax? Miten voit toivoakaan, että he ilman vitsaa mitään oppivat? Ja hän vastasi, ettei hän voinut nähdä vitsaa, se pani hänenkin selkänsä kirvelemään."

"Sehän oli selvä ennustus."

"Ja todistaa hänet viattomaksi; sillä mitenpä hän olisi kyennyt ennustamaan, ellei olisi ollut pyhä mies."

"Munkit apuun! Hierax kristittyä kidutetaan teatterissa", ärjyi eräs suuttunut erakko, jonka parta ja tukka valui rinnalle ja olkapäille.

"Nitria, Nitria! Jumalan ja Jumalan äidin tähden! Nitrian munkit!
Alas juutalaiset solvaajat! Alas pakanatyrannit!"

Aivan kuin satojen näkymättömien ulkoapäin pakottamana, ryntäsi väkijoukko avarasta pilarikäytävästä uudelleen sisään ja vei Filammonin oppaineen mukanaan.

"Hyvät ystävät", virkkoi pieni mies, koettaen näyttää filosofisen tyyneltä, vaikka hän naapuriensa puristamana riippui taivaan ja maan välillä. "Mistä tämä meteli?"

"Juutalaiset rupesivat huutamaan, että Hierax aikoi sytyttää kapinan. Hitto vieköön heidät ja heidän sabattinsa! Aina he lauantaisin panevat toimeen mellakoita sen sijaan että tekisivät työtä kunnollisten kristittyjen lailla."

"Ja mellakoisivat sen sijaan sunnuntaisin! Hm! Lahkoeroituksia, joita filosofi —"

Lauseen loppu hävisi puhujan mukana kun hän tungoksen äkkiä vähetessä tipahti alas ja hautautui väkijoukon jalkoihin.

Raivostuneena kuullessaan kidutuksesta puhuttavan ja ympärillään kaikuvien huutojen huumaamana, Filammon tunkeutui kiivaasti väkijoukon läpi, kunnes hän pääsi etumaiseen riviin, jossa korkeat rautaristikkoiset portit sulkivat häneltä tien, mutta eivät estäneet näkymästä sitä murhanäytelmää, joka niiden toisella puolen tapahtui. Viaton mies parka riippui siellä muutamassa poikkipuussa ja kiemurteli ja parkui jokaisesta kiduttajansa nahkapiiskan iskusta.

Turhaan ryskyttivät Filammon ja muut munkit rautaporttia. Prefektin palvelijat sen toiselta puolen vastasivat vain solvauksilla ja ivanaurulla ja kiroilivat Aleksandrian kapinanhaluista roskajoukkoa, sen patriarkkaa, papistoa, pyhimyksiä ja kirkkoja, ja lupailivat kaikille portin takana seisoville, että heidän vuoronsa tulisi ensi kerralla. Uhrin valitushuudot kävivät yhä heikommiksi, ja heikommiksi, kunnes hänen kiemurtelunsa ja kärsimyksensä viimein loppuivat ainaiseksi puistatuksentapaiseen värinään.

"He ovat murhanneet hänet! Kiduttaneet kuoliaaksi! Takaisin arkkipiispan luo; hän kostaa puolestamme!"

Kun tuo pöyristyttävä sanoma ja sitä seurannut kehotus tuli väkijoukon tietoon, pyörähti se yhtenä miehenä ympäri ja samosi katu kadulta Kyrillon asuntoa kohti. Filammon kauhusta, raivosta ja säälistä aivan tyrmistyneenä kiiruhti joukon mukana eteenpäin.

Runsas tunti täytyi hänen odottaa kadulla mylläköivässä väkijoukossa, ennenkuin hänen onnistui päästä portista sisään. Ihmisvirta tempasi hänet silloin mukaansa ja kuljetti matalan pimeän käytävän läpi neliskulmaiselle pihamaalle, jota uudet, mutta rumat rakennukset ympäröivät. Serapeumin raunioiden neljäsataa juhlallista pylvästä kohosi rakennusten yläpuolelle. Ruoho peitti jo niiden latvoja ja niskahirsiä. Uneksikohan edes yksikään niiden hävittäjistä, että päivä oli tuleva, jolloin yksi ainoa näistä neljästä sadasta oli jäljellä "Pompeijin pilarin" nimisenä osoittamassa, mitä vanhan ajan ihmiset kykenivät suunnittelemaan ja aikaan saamaan.

Vihoviimein pääsi Filammon tungoksesta erilleen. Hän pisti kirjeen, jota hän oli kuljettanut rinnallaan, erään väkijoukossa huomaamansa papin käteen, ja tämä vei hänet käytävään ja sieltä portaita ylös suureen matalaan, aution näköiseen huoneeseen. Sen vapaamuurariuden ansioksi, jonka kristityt ensimmäisinä ovat luoneet, on luettava, että hän viidessä minuutissa pääsi odottamaan Välimeren eteläpuolen mahtavimman miehen sisäänkutsua.

Sisähuoneen oven edessä riippui vain verho ja Filammon kuuli selvästi jonkun kiivaasti astelevan siellä edestakaisin.

"He pakottavat minut siihen!" syvä ja soinnukas ääni puhkesi viimein puhumaan. "He pakottavat minut siihen! Heidän verensä tulkoon heidän itsensä päälle! Eikö heille siis riitä, että he solvaavat Jumalaa ja hänen kirkkoansa, että heillä on yksityisoikeutena kaikki pettäminen, povaaminen, koronkiskominen, loihtiminen ja väärän rahan tekeminen koko kaupungissa, vaan täytyy heidän vielä jättää pappejani tyrannin käsiin?"

"Niinhän oli apostolienkin aikana", huomautti pehmeämpi, mutta paljon epämiellyttävämpi ääni.

"Mutta nyt sitä ei enää saa jatkua! Jumala on antanut minulle vallan tehdä siitä loppu, ja Jumalan viha tulkoon päälleni, ellen tätä valtaani käytä. Huomispäivänä minä puhdistan tämän roistoutta sisältävän Augiaan tallin enkä jätä ainoatakaan juutalaista pilkkaajaa ja petturia koko Aleksandriaan."

"Minä pelkään, että sellainen tuomio, vaikkakin oikeudenmukainen, loukkaisi hänen ylhäisyyttään!"

"Hänen ylhäisyyttään! Hänen tyranniuttaan! Eikö Orestes mukaannu näihin oloihin vain siksi, että he lainaavat rahaa hänelle ja hänen kätyreilleen? Hän laittaisi perkeleillekin tyyssijan Aleksandriaan, jos vain ne tekisivät hänelle saman palveluksen. Ja sitte hän käyttää niitä minua ja minun väkeäni vastaan ja alentaa uskonnon arvoa yllyttämällä roskajoukon tappelemaan ja lopuksi hän ryhtyy tällaisiin väkivaltaisuuksiin! Ja se on sitte kapinoimista! Eikö heillä olekin syytä kyllin siihen? Mitä pikemmin minä vapautan heidät yhdestä viettelyksestä, sitä parempi! Toinen viettelijä varokoon silloin itseänsä, ellei hänen tuomionsa hetki olekin jo lyönyt!"

"Prefektinkö, teidän pyhyytenne?", kysyi toinen salakähmäisesti.

"Ken prefektistä on puhunut? Jos ken on tyranni ja murhaaja, köyhän sortaja ja sen filosofian suosija, joka köyhiä halveksii ja tekee heistä orjia, eikö hänen tule joutua turmioon, vaikka olisi seitsemän kertaa prefekti?"

Silloin Filammon, ajatellen ehkä kuulleensa jo liian paljon, ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella kolinalla. Toinen puhelevista, joka näytti olevan sihteeri, kohotti heti verhoa ja ankaranlaisesti kysyi hänen asiaansa. Pambon ja Arseniuksen nimet näyttivät kuitenkin heti tyynnyttävän hänet ja hän vei vapisevan nuorukaisen sen miehen eteen, joka todellisuudessa, vaikkakaan ei nimellisesti, istui Faraoiden istuimella.

Päältäpäin ei se siltä kuitenkaan näyttänyt. Huone ei ollut kalustettu paljoa paremmin kuin käsityöläisen asunto. Itse suuren miehen puku oli karkea ja yksinkertainen; ainoa, mikä hänessä osoitti jotain turhamaisuutta, oli tavattoman huolellisesti harjattu tuuhea parta ja muutamat käherretyt hiussuortuvat, jotka olivat jätetyt leikkaamatta. Mutta hänen kookas ja majesteetillinen vartalonsa, hänen kasvonpiirteittensä vakava ja voimakas kauneus, säkenöivät silmät, teräväpiirteinen suu ja korkea otsa — kaikki osoittivat että hän oli käskijäksi syntynyt. Nuorukaisen sisään astuessa pysähtyi Kyrillos ja tarkasteli tulijaa läpitunkevin silmäyksin, jotka tulena polttivat Filammonin kasvoja ja saivat hänet toivomaan, että maa avautuisi hänen jalkojensa alla ja piilottaisi hänet noilta katseilta. Viimein otti Kyrillos kirjeet, luki ne ja puhui:

"Filammon. Kreikkalainen. Sinun sanotaan oppineen tottelemaan.
Jos niin on asian laita, olet sinä myöskin oppinut hallitsemaan.
Apotti-isäsi on uskonut sinut huolenpitooni. Sinun tulee nyt totella
minua."

"Minä tottelen."

"Hyvä! Nouse nyt tuolle ikkunalle ja hyppää alas pihalle!"

Filammon meni ikkunan luo ja avasi sen. Se oli vähintäin kaksikymmentä jalkaa korkealla pihamaasta, mutta hänen asiansa oli totella eikä tehdä arviolaskuja. Ikkunapenkillä oli kasvi astiassa. Hän nosti sen tyynesti syrjään ja seuraavassa tuokiossa olisi hän seurauksista välittämättä hypännyt ulos, ellei Kyrillos olisi ärjäissyt: "Seis!"

"Tuo poika kelpaa, Pietari. En tarvitse pelätä salaisuuksia, jotka hän ehkä kuuli."

Pietari hymyili myöntävästi, mutta näytti kuitenkin siltä kuin hän olisi pitänyt parempana antaa nuorukaisen taittaa niskansa ja siten tehdä kaiken juoruamisen mahdottomaksi.

"Sinä haluat nähdä maailman? Ehkä oletkin siitä jo jotain nähnyt tänään?"

"Näin murhan —"

"Silloin näit sen, mitä näkemään sinä tänne tulit; näit mitä maailma on ja minkälaista oikeutta ja armeliaisuutta se harjoittaa. Jos sinun ulkomuotosi ei petä, niin näkisit luullakseni mielelläsi miten Jumala kostaa ihmisten julmuudet ja olisit kernaasti Jumalalle apuna kostotyössä."

"Minä tahtoisin kostaa sen miehen kuoleman."

"Oi sinä poikanen maailmanparantajaksi! Tuon miehen kohtalo on nyt tietysti sinulle tärkein kaikista. Odotahan siksi kuin Hesekielin kanssa olet käynyt perkeleen temppelin sisimmässä sopukassa, niin olet näkevä asioita paljon pahempia kuin tämä — naisia, jotka itkevät Tammusta ja surevat unhoon joutuneita epäjumalia, joihin he eivät itsekkään usko. — Sekin, Pietari, on Herkules-töiden luettelossa".

Samassa astui sisään eräs diakoni.

"Teidän pyhyytenne, sen kirotun kansan rabbiinit, jotka olette luoksenne kutsunut, ovat alhaalla. Toimme heidät sisään takaportin kautta, peläten —"

"Oikein, oikein! Jos heille jotakin olisi tapahtunut, olisimme hukassa. Minä pidän sinut muistissani. Pietari, ota tämä nuorukainen ja esitä hänet parabolaaneille… Kuka heistä olisi paras hänen opettajakseen?"

"Veli Theopompus on erittäin lempeä ja hienotunteinen."

Kyrillos pudisti nauraen päätään.

"Mene tuonne viereiseen huoneeseen hetkeksi, poikani… Kuule, Pietari, anna hänet jollekin ankaralle pyhimykselle, jollekin oikealle Boanergeelle, joka puheluillaan saattaa hänet vaikenemaan, teettää hänellä työtä kuin juhdalla ja näyttää hänelle kaikesta parhaimman ja hienoimman puolen. Cleitofonissa on meillä oikea mies. Ja nyt päivän puuhiin; viisi minuuttia noita juutalaisia varten — Orestesta ei haluttanut säikäyttää heitä; saamme nähdä kykeneekö Kyrillos sen tekemään — sitte puoli tuntia sairashuonetilien tarkastukseen, tunti kouluja varten, puoli tuntia erikoisasioita varten, toinen puolituntinen itselleni, ja sitten jumalanpalvelus. Pidä huoli siitä, että poika on siellä. Tuo kukin vuorollansa sisään, Pietari hyvä. Kuluu niin paljon aikaa turhaan etsiskelemiseen ja elämä on muutenkin liian lyhyt. Missä ne juutalaiset nyt ovat?"

Kyrillos kävi käsiksi iltapäivätöihinsä samalla väsähtämättömällä tarmolla, itseuhrautuvaisuudella ja järjestelmällisyydellä, joka, vaikkakin häntä epäiltiin väkivaltaiseksi, kunnianhimoiseksi ja vehkeilijäksi, hankki hänelle satojen tuhansien ihmisten kunnioittavan rakkauden ja ehdottoman kuuliaisuuden.

Samaan aikaan kulki Filammon kaupungilla Parabolaanien seurassa. Nämä olivat pappeja, jotka eräänlaiseksi järjestöksi liittyneinä harjoittivat köyhäin- ja sairashoitoa. Heidän seurassaan näki Filammon sinä iltapäivänä pimeän puolen sitä maailmaa, josta satamapanoraama oli ollut valoisa puoli. Lähellä tuota suuremmoista satamaa, joka piti koko maailman ruuassa, kärsi nälkää ja nääntyi joukottain vanha kreikkalainen väestö, eläen likaisessa kurjuudessa, ruokottomuudessa irstaisuudessa, tietämättömyydessä, raakuudessa ja tyytymättömyydessä ruumiin, asunnon ja sielun suhteen kokonaan viranomaisten unhottamina, ja ilmaisten läsnäoloansa vain tarkoituksettomilla ja väkivaltaisilla kapinoilla. Näiden keskellä, ehkä liian raivoisasti ja fanaatisesti, mutta sittekin heidän keskellään ja heidän hyväkseen työskentelivät parabolaanit yötä päivää. Filammon avusti heitä kuljettaen tarvitseville ruokaa ja vaatteita, auttaen sairaita sairashuoneeseen ja kuolleita hautaan, puhdistaen tartunnan saastuttamia asuntoja — kuumetaudeilla oli näet näissä kaupungin-osissa vakinainen tyyssija — ja lohduttaen kuolevia ylhäältä luvatulla anteeksiannolla. Useimmat parabolaanit menivät jo ilta-jumalanpalvelukseen, mutta hän jäi päällysmiehensä kera valvomaan sairasvuoteen ääreen. Oli jo myöhäinen yö ennenkuin hän pääsi kotia, ja Pietari esilukijalle ilmoitettiin hänestä että hän oli käyttäytynyt kuin Jumalan mies ainakin. Ja tämän hän oli todellisuudessa tehnytkin, munkki kun oli, ollenkaan ajattelematta, että hänen menettelynsä oli jaloa ja uhrautuvaista. Hän heittäytyi heti vuoteelleen muutamassa käytävään antautuvassa kammiossa ja vaipui silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.

Mutta päivän vaikutelmat rupesivat kiusaamaan häntä unina. Hän uneksi, että gootit tanssivat parabolaanien kanssa ja Pelagia oli heidän joukossaan enkelinä riikinkukon siivet hartioillaan; Hypatia ratsasti sarvipäisenä ja kaviojalkaisena: teatterin ympäri istuen samalla kertaa kolmen virtahevon selässä; Kyrillos seisoi avonaisessa ikkunassa ja pommitti häntä kukka-astioilla — ja muuta samaan suuntaan. Kesken uniaan heräsi hän ulkoa kadulta kuuluviin kiireisiin askeleihin ja huutoihin, jotka, sen mukaan kuin hän unenhorroksista selvisi, pukeutuivat sanoiksi "Aleksanterin kirkko on tulessa! Apuun kristityt! Tuli on irti! Apuun!"

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja koetti muistella, missä hän oikeastaan oli. Onnistuttuaan lopulta siinä, heitti hän lammasnahkan päälleen ja juoksi ulos kysymään tarkemmin käytävää pitkin kiiruhtavilta diakooneilta ja munkeilta. "Niin niin, Aleksanterin kirkko palaa!" huudettiin hänelle vastaukseksi ja yhdessä toisten kanssa riensi Filammon alas rappusia yli pihan ja ulos kadulle. Pietarin korkea vartalo oli heille lippuna ja suunnan määrääjänä.

Porttikäytävästä ulos päästessään Filammon pysähtyi silmänräpäykseksi, kun kirkas kuunvalo ulkona häikäisi pimeään tottuneita silmiään. Mutta tämä pieni pysähdys pelasti hänen henkensä, sillä samassa hän näki tumman haamun syöksyvän esiin seinän varjosta, pitkä puukko välähti hänen silmiensä edessä ja pappi, jonka kintereillä hän oli juossut, vaipui maahan. Murhaaja pakeni alas katua minkä jalat kannattivat, ja munkit ja parabolaanit syöksyivät hänen perässään.

Filammon, joka juoksi kuin aron peura, oli jo sivuuttanut kaikki muut paitsi Pietarin kun useita muita mustia haamuja ilmestyi oviaukoista ja kulmien takaa ja yhtyi, tai näytti yhtyvän takaa-ajoon. Mutta jonkun matkaa juostuaan pysähtyivätkin ne muutaman poikkikadun suulle. Murhaaja pysähtyi myös. Pietari, joka vainusi vaaran, hiljensi vauhtia ja tarttui Filammonin käsivarteen.

"Näetkö noita-miehiä tuolla varjossa?"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti vastata, marssi varjosta keskelle katua kolme tai neljäkymmentä miestä, kuunvalossa välkkyvät tikarit käsissään ja pakenevat yhtyivät heidän riveihinsä. Mitä tämä tarkoitti? Olipa tämä sangen merkillinen näyte siitä, miten koko keisarikunnan kristillisimmässä ja sivistyneimmässä kaupungissa menetellään!

"Olen kyllä lähtenyt maailmaa näkemään, mutta minusta tuntuu kuin olisin tällä kertaa sitä jo aivan tarpeeksi nähnyt", Filammon ajatteli.

Pietari pyörsi heti ympäri ja pakeni yhtä nopeasti kuin äsken oli takaa-ajanut, ja katsoen varovaisuuden tässä parhaimmaksi, seurasi Filammon häntä. Juoksusta hengästyneenä pääsivät he toveriensa luo.

"Asestettu joukkue on kadun päässä!"

"Murhaajat!" "Juutalaiset!". "Salaliitto!" Kaikki huusivat yhteen ääneen. Vihollinen tuli samassa näkyviin, edeten varovaisesti, ja koko munkkijoukko pötki pakoon, etumaisena taas Pietari, joka oman nahkansa pelastukseksi näytti päättäneen kykynsä mukaan käyttää pitkiä koipiaan, jotka luonto oli hänelle lahjoittanut.

Vähän vastahakoisesti seurasi Filammon hänen kintereillään; parisenkymmentä askelta otettuaan kuuli hän valittavan äänen jalkojensa juuresta huutavan hänelle:

"Auttakaa! Armahtakaa! Elkää jättäkö minua tähän murhattavaksi! Olen kristitty, valhettelematta olen kristitty!"

Filammon pysähtyi ja nosti maasta uhkeavartaloisen neekerinaisen, joka itkien värisi pukunsa riekaleissa.

"Juoksin ulos kun kuulin heidän huutavan, että kirkko on tulessa", nyyhkytti vaimo parka "mutta juutalaiset ottivat minut kiinni ja rääkkäsivät minua. He repivät päältäni viittani ja tunikkani, ennenkuin heidän käsistään pääsin, ja sitte juoksivat omat uskontoverini minut kumoon ja polkivat minut jalkoihinsa. Ja nyt pieksää minut mieheni, jos vaan kotia pääsen. Pian tuolle sivukadulle, muuten ne tappavat meidät!"

Asestettu joukkue oli jo hänen kintereillään. Jokainen silmänräpäys oli kallis, ja Filammon, vakuuttaen vaimolle, ettei hän jättäisi häntä pulaan, kiiruhti hänen kanssaan syrjään. Mutta vainoojat olivat huomanneet heidät ja pääjoukon jatkaessa kulkuaan pitkin pääkatua, erosi kolme tai neljä miestä siitä heidän jälkeensä. Vaimo parka kykeni vain vaivaloisesti liikkumaan, ja kun aseeton Filammon vilkasi taakseen, näki hän kirkkaitten tikarien välkkyvän kuun valossa ja hän päätti kuolla kuten munkille sopii. Nuori ei kuitenkaan toivoa kadota, ja hän päätti ainakin koettaa pelastaa henkensä. Hän tyrkkäsi neekerivaimon pimeään porttikäytävään, josta häntä värinsä takia ei voitu huomata. Itse ennätti hän parhaiksi piiloittautua muutaman pilarin taa, kun etumainen takaa-ajaja saapui paikalle. Filammon pidätti henkeänsä tuskallisessa jännityksessä. Huomaakohan mies hänet? Ei hän ainakaan puolustamatta kuolisi. Ei! Mies juoksi läähättäen ohi! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen, huomasi hänet äkkiä ja heittäytyi hämmentyneenä syrjään. Se pelasti Filammonin. Vikkelästi kuin kissa juoksi hän miehen kimppuun, kaatoi hänet yhdellä iskulla maahan, tempasi tikarin hänen kädestään ja hyppäsi pystyyn parhaaksi ennättääkseen iskeä uuden aseensa kolmannen vainoojansa kasvoihin. Mies tavoitti kädellään päätään ja horjahti takaperin kintereillä seuranneen toverinsa päälle. Voiton hurmaamana käytti Filammon hyväkseen miesten hämmästystä ja ennenkuin he olivat siitä toipuneet, oli hän jo antanut heille puolen tusinaa iskuja. Miesten onneksi oli nuori munkki kuitenkin aseen käyttelyyn tottumaton; muuten hänellä olisi ollut useampi kuin yksi murha omallatunnollaan. Nyt he pötkivät nilkuttaen pakoon kiroillen jollain vieraalla kielellä, ja Filammon huomasi olevansa voittaja ja yksin vapisevan neekerivaimon ja iskusta pyörtyneen kadulla makaavan roiston seurassa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.

Neekerivaimo oli porttikäytävässä polvillaan kiittäen yksinkertaisin sanoin taivasta tästä odottamattomasta pelastuksesta, ja Filammon oli hänkin polvistumaisillaan, kun uusi ajatus pisti hänen päähänsä. Hän otti juutalaiselta tämän vaipan ja kangasvyön ja ojensi ne vaimoparalle ajatellen, että hänellä voittajana oli siihen oikeus. Mutta voi kauhistus! Juuri kun neekerin kiittelyt vuolaimpina valuivat, täytti uusi väkijoukko kadun toisen pään, ja ennenkuin he sitä huomasivat, oli se jo aivan lähellä. Pelko ja epätoivo valtasi heidät, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he jo riemuitsivat, sillä kuunvalossa erotti Filammon joukossa papinkaapuja ja ensimmäisessä rivissä — vaaraa näet ei näyttänyt olevan tarjolla — Pietari esilukijan. Hän näytti tahtovan välttää kysymyksiä ja puhkesi sen vuoksi heti luistavasti puhumaan:

"Ah, sinä poika! Olet siis turvassa? Pyhimykset olkoot kiitetyt! Me jo pidimme sinua kuolleena. Ken sinulla täällä on? Vanki? Ja meillä on toinen. Hän juoksi tuolla suoraan meidän syliimme ja Herra antoi hänet meidän käsiimme. Hänen on täytynyt sivuuttaa sinut."

"Kyllä hän sivuuttikin", Filammon vastasi, laahaten esiin vankinsa, "ja tässä on hänen rikostoverinsa."

Vangit sidottiin käsivarsistaan yhteen ja joukkue läksi uudelleen marssimaan Aleksanterin kirkolle auttamaan muka sen sammutuksessa.

Filammon vilkasi ympärilleen etsien neekerivaimoa, mutta hän oli hävinnyt. Hän oli liiaksi häpeissään siitä, että oli ollut kahdenkesken vaimoihmisen kanssa, mainitakseen sanaakaan koko asiasta. Hän toivoi kuitenkin hänet uudelleen tapaavansa. Hänen sydämessään oli jo herännyt osanotto, melkeinpä mieltymys, tuota koristelematonta vaimo-parkaa kohtaan, jonka hän oli kuolemasta pelastanut.

Sen sijaan että olisi pitänyt häntä kiittämättömänä, kun ei ollut jäänyt kertomaan, mitä kaikkea hän oli tälle tehnyt, oli Filammon vaimolle kiitollinen siitä, että tämä niin sopivassa tilaisuudessa häviämällä oli säästänyt hänet monilta punastumisilta. Filammonin teki mieli päästä kertomaan hänelle näistä ajatuksistaan — kuulemaan, oliko hän loukkaantunut — ja —. Voi voi, Filammon! Vain neljä päivää olet ollut Laurasta poissa ja jo kokonainen rykmentti naistuttavia! Mutta olihan kohtalo lähettänyt maailmaan yhtä monta naista kuin miestäkin, ja vaikeahan oli pysyttäytyä kokonaan poissa heidän tieltään. Ehkä kohtalo olikin aikonut heidät joksikin avuksi toiselle sukupuolelle, koska heidät oli niin erottamattomasti toisiinsa sekoittanut. Elä väittele turhia, Filammon! Aleksanterin kirkko palaa! — Eteenpäin!

Ja väkijoukko jatkoi yhä kulkuaan. Siinä oli munkkeja ja muita kaupungin asukkaita. Avuttomat vangit heillä oli keskellään ja parisenkymmentä omavaltaista tutkijatuomaria laahasi heitä pitkin katua, tyrkki, noitui ja tutki heitä yhtä haavaa. Mutta vangit joko juutalaiselle ominaisesta itsepäisyydestä tai pelkästään pelosta eivät nähneet hyväksi antaa itsestään minkäänlaisia tietoja.

Kun he kääntyivät muutamassa kulmauksessa toiselle kadulle, avautui eräs suuri portti ja pitkä rivi kiiltäviin haarniskoihin puettuja miehiä marssi siitä poikki kadun. He laskivat kaikki yhdellä kertaa keihäänsä alas ja jäivät liikkumattomina seisomaan paikoilleen. Väkijoukon etumainen rivi pysähtyi ja kuului hämmästynyt kuiske: "Henkivartijat!"

"Ketä ne ovat?" Filammon kuiskaten kysyi.

"Sotureja — roomalaisia sotureja", joku kuiskaten vastasi.

Filammon, joka oli etumaisten joukossa, oli myöskin pysähtynyt — ei hän itsekään tiennyt miksi — kun näki tuon taipumattoman näköisen miesrivin, mutta samassa hänessä jo heräsi halu mennä sitä niin likelle, kuin suinkin uskalsi… Nämä siis olivat Rooman sotureja — maailman valloittajia — miehiä, joiden nimen kaiku oli hänessä lapsuudesta asti herättänyt jonkunlaisen pelon ja ihailun sekaisen tunteen vaikka tiedot heistä siellä yksinäisessä Laurassa olivatkin häilyviä… Rooman sotureja! Ja nyt hän katseli heitä kasvoista kasvoihin!

Hänen uteliaisuutensa häipyi kuitenkin äkkiä kun eräs sotureista, joka kypäränsä ja haarniskansa kultakoristeista päättäen oli upseeri, tarttui hänen käsivarteensa ja kohottaen viinipuisen keppinsä uhkaavaan asentoon, kysyi ankarasti:

"Mikä tällä kaikella on tarkoituksena? Miksi te ette pysy rauhassa sängyssänne te aleksandrialaiset roistot?"

"Aleksanterin kirkko on tulessa", Filammon vastasi pitäen parhaana välttää liikoja sanoja.

"Sen parempi."

"Ja juutalaiset murhaavat kristityitä."

"Puolustakaa sitte itseänne. — Käännös perinpäin, miehet. Ne vain vähän räyhäävät."

Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.

Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!" Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun "olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä, jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta — jonka hän oli kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi — ja Aleksanterin kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen, kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. — — Hän vihasi noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet, tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen vähäpätöiseksi.

Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä — hän oli näet nuori eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi — kun väkijoukon pysäytti eräs nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m. y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen, että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä — itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli — jok'ainoalla kadulla heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.

Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta "juutalaiset ovat kimpussamme!" — jolloin muutamat, turhasta hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin, otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön — saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä, — vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta, niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, — ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista. Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä, ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.

Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas. Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan! Soturithan siellä tulivatkin!

"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän torkkuessa!"

Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin sotureita. Vastaus kuului:

"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme kanakoppinne tuleen!"

Äkäiset huudot olivat vastauksena tähän kohteliaaseen huomautukseen, ja soturit, jotka hyvin tiesivät ettei näiden aseettomien sananmiesten kanssa ollut leikkimistä eivätkä ollenkaan halunneet saada kivi- tai kuumavesisadetta korvillensa, marssivat pitemmittä puheitta tiehensä.

Kaikki vaara oli nyt ohi ja munkit rupesivat entistään äänekkäämmin ilosta meluamaan. Sitä olisi kai jatkunut aamuun asti, ellei eräs ikkuna pihalla päin olisi äkkiä lentänyt auki ja Kyrillon jyrisevä ääni käskenyt heitä vaikenemaan.

"Kukin nukkukoon, missä vain paikan saa. Tarvitsen teitä päivän sarastaessa. Parabolaanien vanhimmat tuokoot luokseni vangit sekä miehet, jotka ottivat heidät kiini!"

Muutaman minuutin kuluttua oli Filammon parinkymmenen muun seurassa arkkipiispan edessä. Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti ääneti kirjelmiä paperiliuskoille.

"Tässä on nuorukainen, joka auttoi minua ajaessani murhaajaa takaa, ja kun hän oli päässyt edelleni, hyökkäsivät vangit hänen kimppuunsa", Pietari selitti. "Käteni ovat verestä puhtaat, Jumalan kiitos!"

"Kolme miestä kävi päälleni tikarit kädessä", selitti Filammon puolustuksekseen, "ja minun täytyi ottaa yhdeltä tikari ja karkottaa sillä toiset."

Kyrillos pudisti hymyillen päätään.

"Sinä olet urhakka poika; mutta etkö ole lukenut, että jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle myös toinen!"

"Minä en voinut juosta pakoon, kuten mestari Pietari ja muut."

"Vai juoksit sinä pakoon, arvoisa ystäväni?"

"Eikö ole kirjoitettu", vastasi Pietari sulavimmalla äänellään, "että jos sinua yhdessä kaupungissa vainotaan, niin pakene toiseen!"

Kyrillos hymyili uudelleen.

"Ja miksi et voinut juosta pakoon, poikani?"

Filammon sävähti tulipunaiseksi, mutta ei uskaltanut valhetella.

"Kadulla oli eräs — eräs mustaihoinen vaimoparka, haavottunut ja toisten jalkoihin polkema, ja minä en uskaltanut jättää häntä sinne, kun hän sanoi olevansa kristitty."

"Oikein, poikani, oikein. Minä pidän tämän muistissani. Mikä oli hänen nimensä."

"En kuullut sitä. — Ei, odottakaapa, hän taisi sanoa, että hänen nimensä oli Judit!"

"Ahaa, sen palvelijan vaimo, joka aina seisoo luentohuoneen ovella, minkä Jumala hävittäköön! Hän on Jumalaa pelkääväinen nainen, aina altis hyviin töihin, mutta pakanallinen miehensä kohtelee häntä hyvin huonosti. Pietari, huomenna menet hänen luokseen lääkärin kanssa ottamaan selvää, onko hän avun tarpeessa. Poikani, sinä olet tehnyt hyvän työn. Kyrillos ei unhoita sitä koskaan. Tuokaa nyt ne juutalaiset sisään! Heidän rabbiininsa olivat luonani pari tuntia sitte ja lupasivat rauhaa. Tällä tavalla he ovat nyt lupauksensa pitäneet. Mutta paha takertuu omaan verkkoonsa."

Juutalaiset tuotiin sisään, mutta he vaikenivat kuin muuri.

"Teidän pyhyytenne kai huomaa", joku virkkoi, "että kummallakin heillä on vihreä palmurengas oikean käden ympärillä."

"Se on hyvin vaarallinen enne! Selvä salaliitto!" Pietari selitti.

"Vai niin! Mitä se merkitsee, roistot? Vastatkaa, jos henkenne on teille kallis."

"Sinulla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme; me olemme juutalaisia emmekä kuulu sinun väkeesi", vastasi toinen heistä synkästi.

"Vai ette kuulu minun väkeeni! Te olette minun väkeäni teurastanut! Vai ette kuulu minun väkeeni! Jok'ainoa sielu Aleksandriassa kuuluu minulle, jos Jumalan valtakunnalla on jokin tarkoitus, ja sen te tulette pian huomaamaan. En ryhdy kanssanne sanakiistaan, hyvät ystävät, yhtä vähän kuin rabbiiniennekaan kanssa kiistelin. Vie nämä miehet pois, Pietari, ja lukitse heidät halkokellariin ja katso, että heitä tarkasti vartioidaan. Jos ken heidät päästää pakenemaan, niin on hänen hengellään vastattava teostaan."

Miehet vietiin ulos.

"Ja nyt, veljeni, tässä saatte te ohjeenne! Jakakaa nämä kirjelmät keskenänne ja levittäkää niitä myös luotettaville ja Jumalaa pelkääville uskontovereille piireissänne! Odottakaa vielä tunti, siksi kun kaupungilla on hiljaista, ja sitten käykää herättämään kaikki ristinveljet. Auringon noustessa täytyy minulla olla kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänäni."

"Mitä varten, teidän pyhyytenne?"

"Lukekaa ohjeenne! Jokainen, ken taistelee huomenna Herran lipun alla, saa vapaasti ryöstää Juutalaisten korttelissa. Mutta ihmisten rääkkäämisen ja surmaamisen minä kiellän ankarasti. Jumalan viha langetkoon päälleni, jos huomenna päivällisen aikaan ainoatakaan juutalaista on jälellä Aleksandriassa. Menkää!"

Lähettijoukko poistui huoneesta ja kiitti taivasta, joka oli heille lahjoittanut niin päättäväisen ja miehekkään johtajan. Seuraavan tunnin kuluttivat he takkavalkean ääressä, korppuja syöden ja huonoa olutta särpien ja verraten Kyrilloa Barukiin, Gideoniin, Simsoniin, Jeftaan, Juudas Makkabeukseen ja kaikkiin muihin Vanhan Testamentin urhoihin. Sitte he läksivät rauhalliselle asialleen.

Filammon oli juuri lähtemässä heidän mukaansa, kun Kyrillos pysäytti hänet.

"Jää tänne, poikani! Sinä olet nuori ja tulinen etkä tunne kaupunkia. Laskeudu levolle tuonne etuhuoneeseen. Kolmen tunnin kuluttua nousee aurinko, ja silloin me lähdemme Herran vihollisia vastaan."

Filammon heittäytyi lattialle muutamaan nurkkaan ja nukkui levollisesti kuin lapsi, kunnes eräs parabolaani päivän sarastaessa hänet herätti.

"Ylös, poika! Joudu katsomaan mitä me saamme aikaan! Kyrillos lähtee liikkeelle mahtavampana kuin Baruk, Abinoamin poika. Hänen johdettavanaan ei ole kymmenen vaan kolmekymmentätuhatta miestä."

"Katsokaa, veljet", Kyrillos huudahti astuessaan ulos täydessä virkapuvussaan ja ympärillään komea seurue pappeja ja diakooneja, "yhteisellä kirkolla on järjestönsä, yksimielisyytensä, yhdistävä aatteensa ja tunnussanansa, joita tämän maailman heikot ja eripuraiset tyrannit kadehtivat ja pelkäävät, mutta joiden veroisia he eivät kykene aikaan saamaan. Kykenisikö Orestes kolmessa tunnissa kokoamaan ympärilleen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka olisivat valmiit kuolemaan hänen puolestansa?"

"Kuten me sinun puolestasi!" huudahti moni. "Sanokaa Jumalan valtakunnan puolesta", Kyrillos virkkoi lähtien liikkeelle.

Ja niin päättyi ensimmäinen päivä, jonka Filammon vietti
Aleksandriassa.

6 Luku.

UUSI DIOGENES.

Seuraavana aamuna kello viiden seuduissa tapaamme Rafael Aben-Ezran lojumassa vuoteellaan, vuoroin Filo juutalaisen käsikirjoituksen ääressä haukotellen, vuoroin pihamaalla pulppuilevan suihkulähteen vesihelmiä seuraten ja ihmetellen milloin se laiska lurjus palvelijaksi tulisi sanomaan, että kylpy oli valmis. Hän mietti puoliääneen:

"Kas niin, tässä taas olen — aivan samassa paikassa, mistä läksin!… Mitenhän pääsisinkään vapaaksi tuosta pakanallisesta tenhottaresta? Rutto hänet nielköön! Minä vielä kaiken hyvän lopuksi rakastun häneen… Enkä ole varma, etten olekin jo saanut sen sokean pikkupojan nuolen ruumiiseeni. Minä tunsin itseni niin hirveän iloiseksi tässä tuonoin, kun se hullu sanoi, ettei hän uskalla suostua hänen kohtuulliseen tarjoukseensa! Ha ha ha! Olisipa ollut mieltäylentävää nähdä Oresteen puita ja kiviä palvelevan ja Hypatian, hävityksen kauhistuksen ylimmäisenä papittarena, ottavan Serapeumin rauniot asunnokseen!… Ja nyt… Mutta minä otan taivaan ja maan todistajikseni siitä että minä olen miehekkäästi taistellut. Piiska kädessä olen vastustanut sitä pahankurista Eros-poikaa. Mitäpä inehmo parka voi muuta tehdä kuin koettaa naittaa tyttö jollekin toiselle, että sillä tavalla kyllästyisi koko juttuun. Niin niin; kullakin koilla on kynttilänsä ja kullakin ihmisellä kohtalonsa. — Mutta sen pienen hupakan uskallusta! Miten pilviäpiirtäviä ovatkaan hänen haaveilunsa! Hänestä tulisi uusi Zenobia, Orestes Odenatuksena ja Rafael Aben-Ezra Longinuksen osan näyttelijänä… palkkanaan kirves tai myrkky kuten Longinuksellakin. Hän ei välitä minusta. Hän uhraisi minut ja tuhannet minun kaltaiset, se kylmäverinen pääenkeli, kastellakseen verellämme uuden, poisheitetyille ryysyille ja rikkonaisille nukille pyhitetyn temppelin perustuksia… Äh, Rafael Aben-Ezra, mikä hullu sinä oletkin… Tiedäthän, että sinä taas tänäänkin menet tavallisuuden mukaan hänen luennoilleen!"

Tässä keskeytti hänen itsetunnustuksensa palvelija, joka ei ilmoittanut kylvystä, vaan Mirjamin.

Vanhus, jolla ammattinsa vuoksi oli vapaa pääsy kaikkiin Aleksandrian hienoimpiinkin asuntoihin, tuli kiireesti sisään; mutta sen sijaan, että olisi tavallisuuden mukaan istuutunut juttelemaan, hän jäi seisomaan ja tyrkki poikaa pois huoneesta.

"Mitä kuuluu, äiti hyvä? Istu! Kas niin, sinä veijari, ethän taas tuonut viiniä rouvalle! Etkö vielä tunne hänen tapojaan?"

"Eolla on luonnollisesti se jo oven takana valmiina", poika vastasi loukkautuneena.

"Korjaa luusi, sinä pirun penikka!" Mirjam ärähti. "Nyt ei ole aikaa viinin latkimiseen. Rafael Aben-Ezra, miksi yhä täällä venytteleydyt? Etkö saanut eilisiltana kirjettä?"

"Kirjettä? Sain todellakin, mutta minua nukutti silloin niin, etten jaksanut sitä lukea. Tuolla se onkin. Poika, tuo se tänne!… Mitä tämä on? Värssy Jeremian kirjasta? 'Nouse ja pakene, jos henkesi on kallis, sillä viholliset ovat tulossa koko Israelin huonetta vastaan!' Ylimmäinen rabbiiniko tämän lähettää? Minä olin aina pitänyt sitä kunnianarvoista vanhusta tyyniluontoisena miehenä. Mitä sanot, Mirjam?"

"Sinä hullu! Mikset nouse ylös ja tottele profeetan sanoja, sen sijaan että naurat niille. Minä lähetin kirjeen sinulle!"

"Miksi minä en voisi profeetan sanoja sängyssäkin totella? Tutkinhan minä pääni puhki tässä kabbalaa, taikka Filoa — mikä on vielä typerämpää. Mitä muuta vielä vaadit?"

Vaimo vanhus, joka ei enää jaksanut kiukkuaan hillitä, kävi hammasta purren häneen käsiksi ja veti hänet sängystä ylös, ennenkuin Rafael sitä huomasikaan. Mirjamin intoa ihmetellen jäi hän paikalleen seisomaan ja virkkoi:

"Suuret kiitokset, äiti, kun säästit minulta jokapäiväisen vaivan — sängystä omin voimin nousemisen."

"Rafael Aben-Ezra, niinkö on sinut paaduttanut filosofiasi ja pakanuutesi ja laiskuutesi ja Jumalan ja ihmisten ylenkatsominen, että voit rauhassa katsella miten kansakuntasi joutuu pakanakoirien valtaan ja omaisuutesi heidän ryöstettäväksi? Minä sanon sinulle, että Kyrillos on vannonut, että Jumalan viha langetkoon hänen päällensä, jos huomenna tähän aikaan ainoatakaan juutalaista on jälellä Aleksandriassa."

"Sen parempi juutalaisille, jos he ovat tähän meluavaan pandemoniumiin puoleksikaan niin kyllästyneitä kuin minä. Mutta mitä minä sille voin? Olenko minä mikään Esther-kuningatar, joka voisi mennä Ahasveruksen luo tuonne prefektin palatsiin ja saada hänet ojentamaan minulle kultaisen valtikkansa?"

"Sinä mielipuoli! Jos olisit eilisiltana lukenut tuon kirjeen, olisit ehkä saanut meidät pelastetuksi ja sinua olisi uutena Mordekaina kiitetty sukukunnasta sukukuntaan."

"Äiti rakas, Ahasverus olisi ollut joko sikeässä unessa taikka liian juopunut asiatani kuullakseen. Miksi et itse mennyt?"

"Luuletko, etten olisi mennyt, jos olisin voinut? Luuletko minua yhtä laiskaksi kuin itse olet? Henkeni kaupalla olen kiiruhtanut tänne koettaakseni sinut ajoissa pelastaa."

"Pitääkö minun sitte pukea päälleni? Voiko jotain vielä tehdä?"

"Ei! Kyrillon laumat ovat sulkeneet kadut. Kas niin! Kuuletko huutoa ja melua? Ne jo mellastavat korttelin toisessa päässä."

"Mitä? Murhaavatko he meikäläisiä?" Rafael kysyi heittäen viitan päällensä. "Jos niin on asian laita, olen minä suurimmalla mielihyvällä käyttävä vastakeinoa. Miekkani ja tikarini, poika! Pian!"

"Ei; ne tekopyhät sanovat, ettei verta vuodateta jos me emme ryhdy vastarintaan vaan annamme heidän rauhassa ryöstää omaisuutemme. Kyrillos munkkineen on mukana estämässä väkivaltaisuuksia… Herran enkeli tuhotkoon heidät."

Keskustelu keskeytyi siihen, sillä koko talon väki hyökkäsi pelosta mielettömänä sisään. Rafael, joka lopultakin oli herännyt toimintaan, meni kadunpuoliseen ikkunaan. Katu oli täynnä toraavia vaimoja ja parkuvia lapsia, ja miehet, nuoret ja vanhat, katselivat juutalaisille ominaisella juroudella, vastustamaan liian viisaina ja valittamaan taas liian ylpeinä, miten heidän omaisuuttaan ryöstettiin. Jokaisesta ikkunasta lenteli kadulle huonekaluja, ja ovista työntyi ulos laumottain roskaväkeä syli täynnä rahaa, jalokiviä, silkkitavaroita ja muita aarteita, jotka juutalaiset koronkiskomisellaan olivat useiden sukupolvien aikana koonneet. Mutta keskellä tuota ryöstäjien ja ryöstettyjen lainehtivaa ihmismerta seisoi Kyrillon hengellinen poliisi ja sanansa voimalla piti yllä järjestystä, jonkalaisen Rooman sotilaat olisivat vain keihäittensä avulla saaneet aikaan. Väkivaltaisuuksia ei saanut tapahtua, ja niitä ei tapahtunutkaan. Päinvastoin näki usein papinkaapuun puetun miehen kiiruhtavan tungoksen läpi ja hellävaroen taluttavan kädestä pientä lasta, joka oli vanhemmistaan eksynyt.

Rafael seisoi rauhallisena ikkunan ääressä katsellen näytelmää alhaalla kadulla, mutta Mirjam mittaili raivoissaan huoneen lattiaa pyytäen turhaan häntä joko puhumaan tai toimimaan.

"Jätä minut yksikseni, äiti", hän viimein virkkoi. "Kuluu ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin he tulevat minua tervehtimään ja ne voin parhaiten käyttää katselemalla miten tämä uusi Egyptistä lähtö tapahtuu."

"Ei se nyt tapahdu niin kuin ensi kerralla. Silloin läksimme laulun kaikuessa ja symbaalien soidessa Punaisen meren ihmeeseen. Silloin lainasi jokainen vaimo naapuriltaan kultaa ja jalokiviä ja vaatekappaleita."

"Ja nyt me maksamme lainan — — onhan se aivan kohtuudenmukaista. Meidän olisi pitänyt jo tuhat vuotta sitte totella Jeremiasta eikä palata takaisin maahan, jolle olemme niin suuressa velassa."

"Kirottu maa!" Mirjam huudahti. "Onneton oli se hetki, jolloin esi-isämme eivät totelleet profeettaa. Nyt niitämme siitä, mitä olemme kylväneet! Poikamme ovat unhottaneet esi-isiensä uskon pakanoiden filosofian vuoksi ja täyttävät huoneensa (tässä Mirjam katsoi halveksien ympärilleen) pakanallisilla kuvilla. Ja meidän tyttäriämme. — — Katso, katso tuonne?"

Naapuritalosta juoksi kaunis tyttö parkuen ulos, perässään juopunut miehen roikale, joka koetti päästä käsiksi kultaketjuihin ja muihin koristeihin, joita tytöllä juutalaisnaisten tapaan oli runsaasti kaulassa ja rinnalla. Mies oli toisella kädellään juuri tarttunut hänen kiiltävänmustaan tukkaansa ja toisella paksuun kultaketjuun, joka tytöllä oli kaulan ympärillä, kun eräs pappi astui esiin ja laski tyynesti kätensä hänen olkapäälleen. Mutta mies oli totellakseen liian kiihtynyt ja, tyynnyttäjään kääntyen, hän tyrkkäsi leveän käden pois hartioiltaan. Samassa silmänräpäyksessä kaatoi hänet eräs nuori munkki yhdellä iskulla maahan.

"Kosketko kätesi Herran voideltuun, sinä katala!" karjasi erämaan poika miehen kaatuessa saalis kädessään kadulle.

Munkki riisti häneltä kaulaketjun ja katseli sitä hetkisen ihmeissään kuin metsäläinen jotain outoa sivistyneiden teollisuustuotetta. Sylkäisten ylenkatseellisesti heitti hän sen katuun ja polki koristeen lokaan.

"Seuraa Akanin kultatankoa ja Judas Iskariotin hopeapenninkejä, sinä kaiken pahuuden alku ja juuri!" ja hän jatkoi matkaansa huutaen "alas ympärileikkaajat, alas jumalanpilkkaajat!" tyttöraukan hävitessä väkijoukkoon.

Rafael katseli häntä miettiväisenä ja huulillaan hieno hymy, mutta
Mirjam parahti nähdessään rakkaan romun kohtalon.

"Munkki on oikeassa, äiti. Jos nuo kristityt tuolla tavalla jatkavat, vievät he meistä voiton. Alusta alkaen on ollut onnettomuutemme siinä, että olemme erikoisella mielihalulla sälyttäneet selkäämme raskasta maan multaa."

"Mitä aijot tehdä?" Mirjam huudahti tarttuen hänen käteensä.

"Mitä sinä aijot tehdä?"

"Minä olen turvassa. Minulla on venhe varattuna kanavassa puutarhan portin luona. Aleksandriaan aijon jäädä. Ei yksikään kristitty koira saa Mirjam vanhusta ottamaan askeltakaan vastoin tahtoansa. Kaikki jalokiveni ovat piilossa, tyttöni ovat myydyt. Pelasta mitä voit ja tule minun mukaani."

"Äiti hyvä, miksi sinä ennen kaikkia Juudaan poikia pidät minusta niin erikoista huolta?"

"Siksi — siksi — että — ei, sanon sen sinulle toiste. Mutta minä rakastin sinun äitiäsi ja hän minua. Tule!"

Rafael katseli taas hetkisen äänettömänä mellakkaa kadulla.

"Miten nuo kristityt papit pitävätkin väkensä järjestyksessä! Ei auta taistella kohtaloansa vastaan. He ovat nykyajan väkevät, sitä ei voi kieltää; ja toisen Egyptistä lähdön täytyy mennä menoaan. Mirjam, Jonatanin tytär —"

"En ole kenenkään tytär. Minulla ei ole isää eikä äitiä, miestä eikä
—. Kutsu minua uudestaan äidiksi!"

"Pitipä minun nimittää sinua miksi tahansa, niin tuossa rasiassa on jalokiviä sen verran, että voisi ostaa puolet Aleksandriasta. Ota ne. Minä lähden."

"Minun mukaani?"

"Pois avaraan maailmaan, rouva rakas. Rikkaudet minua kiusaavat. Tuo nuori metsäläismunkki ymmärsi niitä paremmin kuin me juutalaiset. Minä aijon kääntää pakon hyveeksi ja ruveta kerjäläiseksi?"

"Kerjäläiseksi?"

"Miksi en? Elä väitä vastaan. Nuo hirtehiset tekevät minusta kuitenkin sen, tahdoinpa tai en. Sen vuoksi lähden. Ei ole paljoa hyvästelemisiä. Tämä koira on ainoa ystäväni koko maailmassa, ja minä rakastan häntä siksi että hänessä on sitä oikeata vanhaa, itsepäistä, häijyä, viekasta, uppiniskaista sisua — jota jos meillä juuri nyt olisi vähänkään, niin Egyptistä lähdöstä ei tulisi mitään; vai mitä, Bran kaunottareni?"

"Sinä pääset kanssani pakenemaan prefektin luo ja voit pelastaa suuret rikkautesi."

"Juuri sitä minä en tahdo tehdä. Minä vihaan prefektiä kuin kuollutta kameelia tai sitä korppikotkaa, joka sen syö. Ja totta puhuakseni alan minä kiintyä liiaksi siihen pakanalliseen naiseen —"

"Mitä?" akka huudahti — "Hypatiaan?"

"Vaikkapa niinkin. Kaikessa tapauksessa on helpointa selvittää pulma pakenemalla. Minä kerjään itselleni vapaan matkan ensimmäisessä Kyreneen lähtevässä laivassa ja menen Heraklianuksen joukkojen mukana Italiaan sikäläistä elämää tutkimaan. Joutuin nyt — ota jalokivet ja hanki niillä uusia huolia itsellesi! Minä lähden. Vapauttajani jo ryskyttävät ulko-ovea."

Ahneesti keräsi Mirjam rasiasta timantit ja päärlyt, rubinit ja smaragdit ja piilotti ne avaran pukunsa poimuihin.

"Mene, mene! Pakene häntä! Minä säilytän jalokivesi."

"Niin vain, säilytä ne kuten maaemo säilyttää kaikki avarassa sylissään. Tietysti olet ne kartuttanut kaksinkertaisesti, ennenkuin jälleen toisemme tapaamme. Hyvästi, äiti!"

"Mutta ei ainiaaksi, Rafael, ei ainiaaksi! Lupaa minulle neljän pääenkelin nimessä, että jos joudut pulaan tai vaaraan, niin kirjoitat minulle Eudaimonin taloon."

"Senkö pienen kantajan — filosofin, joka seisoksii Hypatian luentosalin ovella?"

"Juuri hänen. Hän toimittaa minulle kirjeesi, ja minä vannon, että tulen sinut pelastamaan, vaikka täytyisi minun Kaf-vuoren yli kulkea! — Minä maksan sinulle kaikki takaisin — vannon sen Abrahamin, Iisakin ja Jakobin kautta. Tarttukoon kieleni kitalakeeni, ellen tuo sinulle takaisin kaikkea viimeiseen penniin asti."

"Elä saata itseäsi pulaan liian herkillä lupauksilla, hyvä rouvani! Jos köyhyys alkaa minua kiusata, voin lainata muutamia kultakolikolta joltakin rabbinilta ja ruveta kaupustelijaksi. Minä en todellakaan usko, että sinä annat omaisuuteni minulle takaisin; enkä senvuoksi ollenkaan pahastu, ellet lupaustasi täyttäisi. Miksipä pahastuisinkaan?"

"Siksi — siksi. Oi Jumalani! — Ei, — ei se merkitse mitään! Kaikki olet sinä saava takaisin Pyhä Elias, missä on se musta akaatti? Miksi se ei ole näiden joukossa? Se puolikas siitä mustasta talismanista?"

Rafael kalpeni.

"Mistä tiedät että minulla on musta akaatti?"

"Mistä tiedän? Miksi en tietäisi?" huusi hän puristaen Rafaelia käsivarresta. "Missä se on? Kaikki riippuu siitä. Sinä mielipuoli, oletko antanut sen sille pakanalle?"

"Kautta isieni sielun, sinä salaperäinen akka, joka näytät kaikki tietävän, juuri niin olen tehnyt."

Mirjam löi raivoissaan kätensä yhteen.

"Kadotettu! Menetetty! Ei! Se minun täytyy saada takaisin, vaikka pitäisi kaivaa se hänen sydämestään. Minä kostan hänelle — sille merkilliselle naiselle, joka sanoillaan imartelee ja jonka luo yksinkertaiset menevät tietämättä, että kuolleet siellä oleskelevat ja että hänen vieraansa tulevat helvetin syvyyksistä! Jumalan viha langetkoon päälleni, jos häntä ja hänen noitatemppujansa on olemassa vielä vuoden kuluttua tästä lukien!"

"Vaiti, sinä Isebel! Olipa hän noita tai muu, on hän yhtä puhdas kuin auringonvalo! Annoin hänelle akaatin, kun siihen kaiverrettu talismani huvitti häntä."

"Että hän sillä noituisi sinut turmioon!"

"Sinä katala orjakauppias! Sinä luulet kaikkia ylitä alhaisiksi kuin ne ihmisraukat, joita ostat ja myyt häpeään, jotta niistä, jos mahdollista, tulisi yhtä hyviä helvetin lapsia kuin itse olet!"

Mirjam tuijotti puhujaan, ja hänen suuret mustat silmänsä laajenivat ja säkenöivät. Hän haparoi tikariansa, mutta herahti sitten katkeraan itkuun, peitti kasvonsa kuihtuneisiin käsiinsä, ja juoksi pois huoneesta samassa kuin ryske ja huudot ulkoa ilmaisivat oven murtuneen.

"Siinä meni hän, jalokiveni mukanaan, ja siellä tulevat vieraani, nuori munkki etumaisena. — Toinen nousee kun toinen laskee. Oikeat Dioskuri-kaksoset! Tule, Bran!… Pojat! Orjat! Missä te olette? Varastakaa kaikki, mitä käsiinne saatte ja juoskaa henkenne edestä takaportille!"

Orjat olivat jo totelleet. Hän käveli hymyillen tyhjien salien läpi ja tapasi pääkäytävässä munkit, kaupustelijat, ja rantajätkät, kalamummot ja kerjäläiset, jotka olivat pakkautuneet ahtaaseen käytävään ja mursivat auki ovia oikealle ja vasemmalle. Heidän johtajanaan oli sama munkki, joka äsken oli polkenut kaulaketjun lokaan, ja tämä munkki ei ollut kukaan muu kuin Filammon.

"Tervetuloa, arvoisat vieraani. Käykää sisään, tehkää hyvin, ja seuratkaa omalla tavallanne oppianne, joka varoittaa Teitä liiaksi kokoomasta itsellenne tämän elämän hyvyyksiä. Syödäksenne ja juodaksenne ovat keittiöni ja kellarini käytettävänänne. Pukeutuaksenne on tässä intialainen vaippa ja pari silkkihousuja sen arvoisan miehen käytettäväksi, joka haluaa osottaa minulle sen kunnian että vaihtaa niihin pyhät ryysynsä. Ehkä sinä nuori, komea kapteeni, tämän uuden profeettain koulun johtaja, haluat vaihtaa pukua kanssani?"

Filammon, jolle tämä kysymys oli kohdistettu, yritti halveksien sivuuttaa hänet.

"Anteeksi, herrani; minä osoitan täällä tietä. Tämä tikari on myrkytetty, — naarmu vain, niin olet hengetön. Tämä koira on oikeata brittiläistä rotua; jos hän päällesi käy eivät tuliset raudatkaan pysäytä häntä ennenkuin hän kuulee luusi murskautuvan. Jos ken haluaa vaihtaa kanssani vaatteita, on kaikki, mitä minulla on, käytettävänänne. Jos ketään ei haluta, on jokainen, joka askeleenkaan eteenpäin astuu, kuoleman oma."

Puhujan tyyntä, ylevää päättäväisyyttä ei voinut epäillä. Jos hän olisi raivonnut ja räyhännyt olisi Filammon voinut vastata samalla tavalla; mutta nyt oli häntä vastassa mies, joka osotti kohteliasta ja itsetietoista ylenkatsetta. Se sai Filammonin ja koko roskajoukon häpeämään.

"Minä vaihdan vaatteita kanssasi, sinä juutalaiskoira!" röhisi eräs ryysyinen mies joukosta.

"Siitä jään teille ikuiseen velkaan. Menkäämme tänne sivuhuoneeseen. Käykää sisään hyvät ystäväni. Varokaa siellä, herrani! Se posliinikapine on ehyenä kolmentuhannen kultakolikon arvoinen, rikkinäisenä ei kolmen penninkään. Toivoakseni ymmärrätte sitä sen mukaan käsitellä. Ja nyt pukua muuttamaan, ystäväni!"

Keskellä riehuvaa ryövärijoukkoa, joka kasasi käsiinsä kaiken minkä vain voi käsissään kulettaa ja löi rikki muut esineet, heitti Rafael pois hienot pukimensa ja pani päälleen repaleisen pumpuli tunikan ja rutistuneen olkihatun, jotka mies hänelle ojensi.

Filammon, jolla ei alunpitäenkään ollut ryöstö mielessä, katseli Rafaelia ihmettelystä sanattomana ja hänet valtasi katumus, itsekään ei hän tiennyt mistä syystä, kun hän näki roskaväen repivän maalauksia ja murskaavan kuvapatsaita. Pakanallisia ne kyllä olivat, mutta nymfit ja Venukset näyttivät liian kauniilta noin raa'asti hävitettäviksi… Niiden taittuneet kädet ja jalat, joita makasi hajallaan pitkin lattioita, herättivät sääliä aivan kuin olisivat olleet ihmisruumiin osia… Hän nauroi alle ajatukselle; mutta se ei siltä jättänyt häntä rauhaan.

Rafael näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa sillä hän osoitti sirpaleita ja merkitsevästi nuoreen munkkiin katsahtaen virkkoi.

"Imettäjämme tapasivat sanoa:

"Mitä et voi laittaa
Ei sun pitäis taittaa."

"Ei minulla ole imettäjää ollut", Filammon vastasi.

"Vai ei! Se selittää tämän ja paljon muutakin. Sinä olet hyvällä tolalla, kaunis nuorukainen", jatkoi hän mitä purevimmalla kohteliaisuudella. "Minä toivon, että sinulla olisi iloa työtovereistasi ja harjoittelustasi jaloon munkkiammattiin. Kun jo kahdentenakymmenentenä kesänäsi olet mukana katumellakassa ja ryöstössä ja ajat parkuvia vaimoja ja turvattomia lapsia ulos kodeistaan, niin on sinulla varmasti tie avoinna pyhyyteen, josta Paulus Tarsolaisella — joka kaikista omituisuuksistaan huolimatta oli sivistynyt mies — ei ollut aavistustakaan. Olen kuullut Feebus Apollosta moninaisissa hahmoissa puhuttavan mutta tämä on ensi kerta, jolloin näen hänet suden vaatteissa."

"Taikka jalopeuran" — Filammon virkkoi koettaen häpeissään käyttää suuria sanoja.

"Kuten aasi sadussa. Hyvästi! Pois tieltä ystävät! Varokaa hampaita ja myrkkyä!"

Näin sanoen hävisi hän väkijoukkoon, joka kunnioittavasti väistyi hänen tikarinsa ja täplikkään toverinsa tieltä.

7 Luku.

NE, JOISTA PAHENNUS TULEE.

Koko sinä päivänä rupesi Filammonin sydän rajusti sykkimään heti kun hän vain ajatteli aamuista työtään. Siihen asti olivat kaikki kristityt ja etenkin munkit olleet hänen silmissään erehtymättömiä, kaikki juutalaiset ja pakanat riiviöitä ja kiroukseen tuomituita. Sitä paitsi kehuivat kristityt yksin osoittavansa tyyneyttä solvauksien sadellessa, ja jäntevyyttä vastoinkäymisissä, yksin hylkivänsä maallisia nautinnolta ja yksin kunnioittavansa köyhyyttä jalona elämän muotona. Kumpikohan puoli oli tänä aamuna osoittautunut näissä avuissa etevämmäksi? Hän näki edessään Rafaelin, joka itsetietoinen hymy huulillaan läksi talostaan repaleissa ja rutiköyhänä ulos avaraan maailmaan. Toinenkin ominaisuus hänessä, jota hän ei ollut ennen huomannut kenessäkään muussa kuin Arseniuksessa, oli tehnyt häneen syvään vaikutuksen. Se oli tuo levollisuus ja hienous, tuo kohteliaisuus ja maltillisuus, jotka olivat tehneet Rafaelin moitteet kahta purevammiksi, sillä hän tunsi, että moittija oli jollain käsittämättömällä tavalla häntä ylempänä, luki hänen ajatuksensa ja olisi voinut voittaa hänet sanasodassa tai missä muussa tahansa, raakaa voimaa ehkä lukuunottamatta. Omituista, että Rafael oli hänestä niin paljon muistuttanut Arseniusta, ja että juuri ne ominaisuudet, jotka viimemainitun tekivät niin harvinaisen miellyttäväksi, voivat ensinmainitussa vaikuttaa niin vastenmielisesti. Ja kuitenkin oli molemmilla epäilemättä samat ominaisuudet. Mikä siihen oli syynä? Vaikuttiko sen arvo? Hän tiesi, että Arsenius oli ollut suuri mies, seurustellut kuninkaitten kanssa. Ja Rafael näytti rikkaalta. Hän oli kuullut rahvaan moittivan prefektiä siitä, että tämä suosi Rafaelia. Johtuiko tuo etevämmyys puheessa ja käytöksessä seurustelusta tämän maailman suurten kanssa? Kaikessa tapauksessa oli se sekä Arseniuksessa että Rafaelissa voima, joka hänet nöyryytti ja jota hän heissä kadehti. Jos se teki Arseniuksen täydellisemmäksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi, miksi ei se vaikuttaisi samalla tavalla hänessäkin? Miksi ei hänkin voisi päästä siitä osalle?

Sellaisissa ajatuksissa kului aamupuoli päivää ja oli jo kohta käsissä iltapäivä, jonka puuhia Filammon ikävällä odotti, toivoen niiden vapauttavan hänet mietteistään.

Hän istui oikean erämaan miehen lailla pahimmassa auringonpaahteessa portailla, joille hän oli levittänyt lammasnahkansa kun aurinko oli lämmittänyt kiviset astuimet niin kuumiksi, ettei paljaalla kädellä voinut niihin koskea. Katsellen miten pääskyset lentää suhauttelivat Serapeiumin pylvästen lomissa muisteli hän, miten usein hän oli ihaillut niiden ilmatanssia, kun ne kiisivät ristiin rastiin rakkaassa Sketis laaksossa. Kaupunkilaisia, joilla oli toivomuksia ja ehdotuksia patriarkalle esitettävinä kulki joukottain hänen ohitsensa, toiset mennen patriarkan vastaanottohuoneeseen, toiset sieltä tullen. Pietari ja päädiakoni odottivat varjossa likistöllä parabolaanien kokoontumista ja innokkaasti kuiskailivat aamun tapahtumista, mainiten tuon tuostakin Hypatian ja Oresteen nimiä.

Eräs vanha pappi tuli heidän luokseen ja hyvin kunnioittavasti päädiakonille kumartaen pyysi avukseen yhtä parabolaania. Hänen piirissään oli merimiesperhe, jonka kaikki jäsenet sairastivat kuumetautia, ja joka sen tähden piti siirtää sairashuoneeseen.

Päädiakoni katsahti häneen ja virkkaen hajamielisesti "Vai niin", jatkoi keskusteluaan.

Kumartaen entistä syvempään vanhus huomautti että pikainen apu oli välttämätön.

"On se sangen omituista", Pietari puheli Serapeiumin pääskysille, "etteivät, muutamat ihmiset voi omissa seurakunnissaan hankkia itselleen sen vertaa vaikutusvaltaa, että saisivat vähäpätöisimmät laupeudentyöt suoritetuiksi vaivaamatta hänen pyhyyttänsä patriarkkaa."

Pappi vanhus mutisi anteeksipyynnön, ja päädiakoni virkkoi vähän ylenkatseellisesti:

"Anna hänelle joku mies, Pietari, ken tahansa. Mitä tuo poika —
Filammon — tuolla toimittaa? Menköön hän mestari Hierakan mukaan."

Pietaria ei näyttänyt tämä päätös miellyttävän ja hän kuiskasi jotain päädiakonille…

"Ei, muut eivät jouda. Tunkeilevat ihmiset saavat tyytyä siihen apuun, minkä saavat. Mutta täällähän ovatkin jo kaikki veljemme koolla; menkäämme kaikki yhdessä."

"Mitä kauemmin yhdessä, sitä parempi pojalle", mutisi Pietari siksi selvään, että Filammon ja ehkä myöskin pappi vanhus voi sen kuulla.

Filammon läksi nyt liikkeelle yhdessä toisten kanssa, ja tiellä kyseli hän niin varovaisesti kuin mahdollista ken Rafael oli.

"Hypatian ystävä."

Sekin nimi pyöri lakkaamatta hänen mielessään, ja hän rupesi nyt kautta rantain tiedustelemaan, mikä ilmiö Hypatia oli. Mutta varovaisuuteen ei tässä ollut mitään syytä. Sillä heti kun hänen nimeänsä vain mainittiin, raivostui koko joukko.

"Jumala hänet tuhotkoon, sen tenhottaren, sen velhon, sen noita-akan!
Hän on se outo nainen, josta Salomo ennusti."

"Minä luulen", sanoi toinen, "että hän on Antikristin edeltäkävijä."

"Taikka se neito, joka hänet ennustuksen mukaan synnyttää."

"Se hän ei ainakaan ole, sen minä takaan", Pietari ilkeästi hymyillen virkkoi.

"Ja onko Rafael Aben-Ezra hänen oppilaansa filosofiassa?" kysyi
Filammon.

"Hänen oppilaansa kaikessa, mitä se nainen keksii ihmisiä vietelläkseen", sanoi vanha pappi. "Oikea filosofia on kuollut aikoja sitte. Mutta tämän maailman suuret katsovat maksavan vaivan palvella sen varjoa."

"Jotkut heistä palvelevat enempääkin kuin varjoa myötäänsä hänen talossa juoksennellessaan," sanoi Pietari. "Luuletko, että Orestes menee sinne vain filosofian vuoksi?"

"Elkäämme liian ankarasti tuomitko," sanoi pappi vanhus. "Synenius Kyreneläinen on pyhä mies, mutta hän pitää kuitenkin Hypatiaa suuressa arvossa."

"Hänkö pyhä mies! — ja on naimisissa! Hän, joka oli kyllin häpeämätön sanoakseen siunatulle Teofilukselle itselleen, ettei hän tahtonut päästä piispaksi, ellei saisi pitää vaimoansa; hän, joka piti Pyhän Hengen lahjaa vähempiarvoisena kuin avioliiton lihallisia nautinnoita, unhottaen raamatun sanat, että ne, jotka ovat lihasta, eivät ole Jumalalle kelvolliset. Oikein sanoo Siricius Roomalainen sellaisista miehistä, kysyessään: 'Voiko Jumalan Pyhä Henki asua muissa kuin pyhissä ruumiissa?' Eipä ihmekään, että mies sellainen kuin Synesius matelee Oresteen rakastajattaren jalkojen juuressa."

"Hän on siis ilotyttö?" kysyi Filammon.

"Epäilemättä. Onko pakanalla uskoa tai Jumalan armoa? Eikö niille, joilla ei ole uskontoa eikä Jumalan armoa, vanhurskaus ole kuin likainen vaippa? Mitä sanoo apostoli Paulus? — Että Jumala on hyljännyt heidät paatumukseensa, täyteen vääryyttä, saastaisuutta, himoja, kavaluutta — tunnethan jatkon: miksi kysytkään?"

"Ah, onko hän sellainen?"

"Ah! — miksi sanot ah? Miten voisi evankeliumia ylistää, jos pakanat olisivat pyhempiä kuin kristityt? Sen tulee niin olla, siksi se on niin. Jos hänellä näyttää olevan hyveitä, niin ne, ilman Kristuksen armoa syntyneinä, ovat vain kullattuja paheita, kavalaa petosta, perkele puettuna valon enkeliksi. Ja mitä tulee siveyteen, joka on hyveiden kukka ja kruunu ja Pyhän Hengen esikoinen ja korkein lahja, niin ken tahansa sanoneekin, että hänellä, pakanalla, se avu olisi, hän pilkkaa Pyhää Henkeä, ja on ikuisesti anathema maranatha! Amen!"

Ja Pietari, ristien hartaasti silmiään, kääntyi vihaisesti ja ylenkatseellisesti pois nuoresta toveristaan.

Filammonilla oli ymmärrystä kyllin tietääkseen, ettei väite ole samaa kuin todistus. Mutta Pietarin todistelutapa: "Sen tulee niin olla, siksi se on niin" säästää sangen paljon vaivaa… ja epäilemättä oli hänellä varmat tiedot. Filammon jatkoi senvuoksi matkaansa pahoillaan — hän ei tiennyt minkä vuoksi — siitä uudesta kuvasta, jonka hän oli saanut Hypatiasta. Hän oli siis kauhea Messalina-noita, jonka luolassa velhotemppuja tehtiin ihmissielujen turmioksi. Mutta jos noituus oli ainoa, mitä hän opetti, niin mistä hänen oppilaansa Rafael oli saanut tuon uljaan miehuutensa? Jos filosofia oli jo, kuten he sanoivat, sukupuuttoon kuollut, niin mitä oli Rafael?

Samassa kääntyi Pietari seurueineen eräälle sivukadulle, ja Filammon jäi Hierakaan kanssa kahden matkaa jatkamaan. He kulkivat äänettöminä, kunnes Filammon muun puhumisen puutteessa kysyi, minne oltiin menossa.

"Minne minua vain haluttaa. Ei nuori mies! Jos päädiakonit ja esilukijat minua, pappia, solvaavat, niin en sitä aijo sinun suustasi kärsiä."

"Minä vakuutan, etten mitään pahaa tarkoittanut."

"Tietysti et! Kaikilla teillä on samat temput, ja nuoret oppivat ne hyvin pian vanhoilta. Sanat imeliä kuin hunaja, mutta purevia kuin miekka!"

"Ethän tällä tahtone moittia päädiakonia ja hänen toveriaan?" kysyi Filammon luonnollisesti valmiina taistelemaan sen veljeskunnan puolesta, johon hän kuului ja jota hän kunnioitti.

Ei vastausta.

"Mutta, herrani, eivätkö he ole ihmisistä pyhimpiä ja uhrautuvaisimpia?"

"Ky-yllä", vastasi hänen toverinsa äänellä, joka tuntui merkitsevän samaa kuin: "eivät".

"Etkö ole sitä mieltä?" Filammon suoraan kysyi.

"Sinä olet nuori, kovin nuori. Odotahan siksi kun olet nähnyt niin paljon kuin minä. Aika, jossa elämme, on turmeltunut, poikani, eikä sitä voi verrata vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin ihmiset uskalsivat kärsiä ja kuolla uskonsa puolesta. Olemme liian rikkaita nykyään, ja hienot naiset kävelevät kaduilla silkkinen pukunsa Magdaleenan kuvilla koristettuna ja kaulanauhoissaan raamattua kantaen. Minun nuorena ollessani he kuolivat sen edestä, jolla he nyt itseään koristavat."

"Mutta minähän puhuin parabolaaneista."

"Ah, niin, heidän joukossaan on paljon sellaisia, jotka eivät juuri mitään tee. Elä vain kerro minun sen sanoneen! Mutta löytyy paljon rikkaita, jotka kirjoittautuvat veljeskuntaan vain päästäkseen veroa maksamasta."

"Työn he jättävät sitte sellaisten köyhien miesten tehtäväksi kuin sinä olet. Mädännäisyyttä, mädännäisyyttä olet kaikkialla tapaava. Ja saarnaajat sitte — ihmiset sanoivat — tiedän apotti Isidoron ainakin sanoneen että minulla oli yhtä hyvät saarnalahjat kuin kenellä tahansa muulla Pelusiumissa, mutta tänne tultuani yksitoista vuotta sitte — usko tai elä — ei minua vielä kertaakaan ole pyydetty oman seurakuntani kirkossa saarnaamaan."

"Leikkiä kai lasket!"

"Se on yhtä totta, kuin että olen kastettu mies. Minä tiedän, mikä siihen on syynä, minä tiedän — täällä pelätään Isidoron miehiä… Pelkäävät ehkä oppivansa sen pyhän miehen lailla puhumaan suoria sanoja — ja Aleksandriassa on niin arkoja korvia. Ja täällä on muutamia niitäkin, jotka eivät koskaan unhota, mikä osa hänellä oli noiden kolmen roiston Maron, Zosimuksen ja Martinianuksen asioissa, ja eräässä kirjeessä, joka siitä johtui; ja toisessakin kirjeessä, jonka me tunnemme, ja jossa mainittiin, miten kirkolle otetaan almuja ryövärien ja koronkiskurien voitoista. 'Kyrillos ei unhota koskaan!' Niin sanoo hän jokaiselle, joka hänelle jonkun hyvän työn tekee… Ja samoin sanoo jokaiselle, jonka luulee hänelle pahan työn tehneen. Siksipä minä saankin raataa täällä alhaisena pappina, ja sellaiset miehet kuin Pietari esilukija katsovat minuun kuin orjaansa. Mutta niinhän se aina on! Ei ole vielä ollut ainoatakaan piispaa, siunattua Augustinusta lukuunottamatta — kumpa olisinkin seurannut apottini neuvoa ja mennyt hänen luokseen Hippoon — jonka imartelijat ja juorukellot, päädiakooni tavallisesti etumaisena, eivät olisi olleet valmiit heti piispan kuoltua astumaan hänen paikalleen todellista työtä tekevien seurakunnan pappien sivu. Ken vain on notkein ja liukkain, ken voi enimmän kerätä rahaa hyväntekeväisyys tarkoituksiin, saman tekevä mistä ja millä tavalla; ken haluaa ottaa suurimman osan piispan työstä omille hartioilleen, suostua kaikkeen mitä hän tahtoo ja vakoilemalla säästää häneltä vaivan käyttää omia silmiään: kas siinä mies, joka menestyy Aleksandriassa taikka Konstantinopelissa taikka itse Roomassakin! Huomaa, että koko tässä suuressa kaupungissa kaikkine pappineen on vain seitsemän diakoonia, ja he ja päädiakooni ovat kaupungin ja meidän herroja. He ja tuo Pietari tekevät Kyrillon työt, ja kun Kyrillos tekee päädiakoonista piispan, tekee tämä Pietarista päädiakoonin… He saavat palkkansa, he saavat palkkansa; ja Kyrillos myös."

"Miten?"

"Kun vain et juorua! Mutta saman tekevä. Eihän täällä ole minulla mitään menetettävänä. Sanotaan vain, että täällä Aleksandriassa on kaksi tietä menestykseen; toinen on ansion kautta ja toinen kukkaron!"

"Mahdotonta!"

"Niin, niin, luonnollisesti, aivan mahdotonta. Mutta minä tiedän kuitenkin, että kun Martianus pääsi takaisin Pelusiumiin, josta entinen piispa oli hänet roistona ja tekopyhänä karkoittanut, voitti hän nykyisen piispan suosion, pääsi hänen rahainvartijakseen ja vihittiin papiksi — minä olisin yhtä mielelläni vihkinyt tuon juoksukoiran papiksi. — Kun hän sitte oli varastanut isännältänsä, tuottanut hänelle häpeää — sillä minä en luule, että tämä piispa itsessään on huono mies, mutta ken roistoja käyttää, hän saa itse roiston nimen — sortanut köyhiä ja harjoittanut koko kaupungissa sellaista hirmuvaltaa, ettei kenenkään omaisuus tai maine tuskinpa henkikään ollut turvassa, ja kun hänet kaiken tämän jälkeen kutsuttiin tekemään tiliä teoistaan, niin oli hänellä otsaa kääntää asia niin, että kirkko joutui hänelle velkaan. Tämän tiedän varmaan ja muitten hävyttömyyksiensä lisäksi vielä senkin, että hän tarjosi patriarkalle suuren rahasumman eräästä piispanistuimesta. Ja mitä luulet patriarkan vastanneen?"

"Luonnollisesti hän julisti sen julkean roiston pannaan!"

"Patriarkka kirjoitti hänelle, että jos hän vielä kerran uskaltaisi sellaisia ehdotuksia tehdä, täytyisi hänen todellakin julistaa mies pannaan. Mutta mies ottikin rohkean askeleen ja toi ensi kerralla itse rahat mukanaan; ja kerrotaan yleisesti että Kyrillos olisi hänestä sittekin tehnyt piispan, ellei apotti Isidorus olisi kirjeellisesti pannut siihen vastalausettaan."

"Kyrillos ei kai tuntenut hänen ansioitaan", sanoi Filammon parka, koettaen keksiä jonkun puolustuksen.

"Koko Delta tunsi ne perinpohjin. Ja Isidorus kirjoitti hänelle niistä tuontuostakin."

"Sitte oli hänellä epäilemättä tarkoituksena estää häväistystä ja säilyttää kirkon yhtenäisyys pakanoitten silmissä."

Vanhus naurahti katkerasti.

"Äh, taas se vanha juttu — että pahasta päästään piiloittamalla se ja että synti on pienempi paha kuin vähän melua. Ikäänkuin ei olisi suurin häpeä joutua kiinni häpeän piiloon painamisesta. Ja mitä yhtenäisyyteen tulee, niin täytyy sinun sitä löytääksesi mennä takaisin aina Diokletianuksen ja Deciuksen aikoihin."

"Vainoojiemme?"

"Aivan niin, poikani — vainojen aikoihin, jolloin kristityt kuolivat veljinä, kun he veljinä elivätkin. Sellaista et nykyisin tapaa juuri missään ellet ehkä jossain syrjäisessä maalaishiippakunnassa, josta ei mitään kuulu tänne vuosikausiin. Mutta kaupungeissa taistelevat kaikki paikoista ja vallasta. Jokainen kadehtii toveriaan. Papit kadehtivat diakooneja, ja syytä heillä siihen onkin. Maalaispapit kadehtivat kaupunkipiispaa ja hän taas Pohjois-Afrikan piispoja, eikä hänkään syyttä. Millä oikeudella he pyrkivät itsenäisiksi, aivan kuin olisivat erehtymättömiä? Se on lahkolaisuutta sanon minä — täydellistä lahkolaisuutta! He ovat aivan yhtä huonoja kuin omat donastilaisensa. Eikö Nicean kokouksessa päätetty, että Aleksandrian arkkipiispalla pitäisi vanhan tavan mukaan olla ylin valta myös Libyassa ja Pentapoliissa?"

"Luonnollisesti!" vastasi Filammon, joka oli arka oman patriarkkansa kunniasta.

"Ja Rooman ja Konstantinopelin patriarkat kadehtivat meidän patriarkkaa."

"Kyrilloako?"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo heitä kumarrella, eikä salli heidän hallita ja vallita Afrikassa."

"Mutta tällaiset asiathan voitaisiin varmaan kokouksissa selvitellä."

"Kokouksissa? Sano sitte kun olet sellaisessa ollut. Siunattu apotti Isidorus tapasi sanoa, että jos hän joskus piispaksi pääsee — mikä ei tule koskaan tapahtumaan — siksi hän on liian kunniallinen —, ei hän koskaan mene lähellekään sellaista kokousta. Hän ei näet sanonut nähneensä ainoatakaan, joka ei olisi kiihoittanut ihmisten alhaisia pyyteitä, ja joka ei olisi sanansaivarruksillaan sotkenut asiaa entistään pahemmaksi, vaikka sitä ei jo etukäteen olisi päättänyt hovista lähetetty kamariherra tai eunukki tai kokki, aivankuin hän olisi jokin Pyhän Hengen erikoinen valittu, joka kykeni päättämään pyhän yhteisen kirkon opista."

"Kokki?"

"Eikö Valens lähettänyt ylimmäisen kokkinsa estämään Basilius Cæsarealaista vastustamasta hovin kannattamaa oppia? Sanon sinulle suoraan, että tällaisissa tapauksissa on tärkeintä saada hovi puolellensa tai päästä itse hoviin. Nuorena ollessani täytyi Antiokuksen kokouksen laatia laki, jonka piti estää piispoja juoksemasta kesken kaiken Konstantinopeliin muka orpojen ja leskien puolesta puhumaan, mutta todellisuudessa vain vehkeilemään. Mutta mitä hyötyä siitäkään on, kun jokainen suurisuinen ja kunnianhimoinen mies siirtyy hiippakunnasta toiseen kunnes pääsee Rooman tai Konstantinopelin likistölle, saa äänensä hallitsijan kuultaviin ja ulottuu lahjomaan hänen hovimiehiään."

"Eikö ole kirjoitettu: elä puhu pahaa ylhäisistä?" sanoi Filammon hurskaimmalla äänellään.

"Kuinka niin? Enhän ylhäisistä pahaa puhu, vaan — niistä, jotka heidän paikkansa huonosti täyttävät."

"En ole ennen kuullut niitä sanoja sillä tavalla selitettävän."

"Arvatenkaan et. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei se selitys olisi oikea ja puhdasoppinen. Sinä tulet kyllä piankin kuulemaan paljon asioita, jotka ovat tosia — mutta ovatko ne puhdasoppisia, sen hovikokit selittäkööt. Luonnollisesti minä olen tyytymätön ja niskoitteleva vanha napisija. Luonnollisesti; — ja luonnollisesti täytyy myöskin nuorukaisten saada maksaa oppirahat sen sijaan että uskoisivat vanhuksen sanoja. Kas tuossa — katso ja päätä itse! Siinä saat nähdä minkälaisia pyhimyksiä nykyinen kirkon hoitotapa kasvattaa. Tuossa tulee yksi niistä. Katso nyt, minä vaikenen!"

Heidän puhuessaan saapui kaksi kookasta neekeriä kirkon luo, jonka ohi he juuri olivat menemässä, ja laskivat sen rappusten eteen Filammonille uuden esineen. Se oli kantotuoli, jonka tangot olivat norsunluulla ja hopealla koristetut, ja jonka yläosan verhosivat ruusunkarvaiset silkkiverhot.

"Mitä tuon kojun sisässä on?" kysyi hän pappi vanhukselta, nähdessään neekerien pyyhkivän hikeä otsaltaan ja sorean orjattaren, päivänvarjo ja tohvelit kädessään lähestyvän tuolia ja kunnioittavasti kohottavan sen verhoa.

"Pyhimys, sanon minä!"

Kirjailtu kenkä, jossa nilkan kohdalla kiilsi suuri kultainen risti, ilmestyi verhon alta ja polvilleen laskeutuen pujotti tyttö tohvelin sen päälle.

"Siinä näet", se vanha napisija kuiskasi: "Ei riitä, että kristityitä ihmisiä pidetään kuormajuhtina. Apotti Isidorus tapasi sanoa — asianajaja Ironillekin sanoi hän sen vasten naamaa — ettei hän jaksanut käsittää, miten ihminen, joka rakasti Kristusta ja tunsi sen armon, joka tekee kaikki ihmiset vapaiksi, voi pitää orjia."

"En minäkään voi sitä käsittää", sanoi Filammon.

"Mutta me olemme toista mieltä täällä Aleksandriassa. Emme voi edes astua ylös Herran temppelin rappusia ilman lisäsuojusta hienoissa jaloissamme."

"Minä olen luullut, että on kirjoitettu: Vedä pois kengät jaloistasi, sillä paikka, missä seisot on pyhä paikka."

"Löytyy paljon muitakin asioita, jotka ovat kirjoitetut, mutta joiden muistamista me emme huomaa mukavaksi. Katso, tuossa on yksi kirkon pylväistä — Aleksandrian rikkain ja jumalisin nainen."

Ja verhojen välistä ilmestyi ihmisolento, jonka nähdessään Filammonin silmät suurenivat vielä enemmän kuin Pelagian eteen jouduttuaan. Mitä ajatuksia hänessä viimemainitun ylellinen ja hienostuneen huoleton puku lieneekin herättänyt, ei se ainakaan loukannut hänen synnynnäistä kreikkalaista kaunoaistiaan niin syvästi että hänen olisi tehnyt mieli nauraa ja itkeä yhdellä kertaa, kuten nähdessään tämän näytekappaleen, jonka hienotekoisen ja rappeutuneen sivistyksen mauton muoti oli luonut. Hänen pukunsa oli takaa pöyhistetty sellaisella tavalla, että kirkon rappusilla istuvat katupojat tulivat tehneeksi siitä samanlaisia huomautuksia, joilla pyhä Klemens ennen muinoin saarnatuolista kuritti sen ajan aleksandrialaisia naisia. Puku oli valkoisesta silkistä valmistettu ja sen alaosa oli koristettu punaisilla ja vihreillä ainakin jalan korkuisilla kuvilla, joiden Filammon lopulta älysi tarkoittavan rikasta miestä ja Lazarusta. Naisen selkäpuolella riippui kirkkaansininen viitta, jonka liepeisiin oli ommeltu ristinmerkkejä ja keskelle Job, istumassa saviastianpalanen kädessään ja kolme ystäväänsä ympärillään. Se oli muisto, vanha pappi huomautti, eräältä pyhiinvaellukselta, jonka nainen pari vuotta sitte oli tehnyt Arabiaan nähdäkseen ja suudellakseen sitä tuhkakasaa, jolla patriarkka oli istunut.

Yhdessä niistä puolesta tusinasta ketjusta, jotka hänen kaulansa ympäri oli kääritty, riippui kultasyrjäinen ja jalokivillä siroteltu evankeliumien käsikirjoitus; hänen otsallaan oli päärlyistä kokoonpantu korkea koriste, jonka keskustaan oli sovitettu suuri kultainen risti, ja hänen voiteesta kankea tukkansa oli käherretty ja palmikoitu ainakin puolen jalkaa korkeaksi harjaksi. Siinä oli varmaankin onnettomalla orjattarella aamuisin ainakin tunnin työ ja palkakseen oli hän kai saanut useamman kuin yhden ankaran sanan.

Kasvoillaan imelä hymy ja silmät maahan luotuina nousi kaunis katujatar nöyrän näköisenä ylös rappusia. Tuon tuostakin huokasi hän syvään, pudisti päätänsä ja painoi kädellään jalokivistä säkenöivää rintaansa. Samassa huomasi hän papin ja munkin, ja kääntyen nöyrimmän kunnioittavasti heidän puoleensa pyysi hän saada suudella heidän pukunsa liepeitä.

"Parempi olisi sinulle, rouvani", Filammon kaunistelematta virkkoi, "että suutelisit oman pukusi liepeitä. Sinulla on puvussasi kaksi läksyä, joita et näy vielä oppineen."

Silmänräpäyksessä muuttuivat hänen kasvonsa. Ylpeys ja viha kuvastuivat niistä nyt.

"Pyysin sinulta siunausta enkä saarnaa. Sen saan milloin hyvänsä minua vain haluttaa."

"Ja sellaisen kuin haluat", murisi pappi vanhus.

Nainen sipsutti ylös rappusia heittäen muutamia kolikoita kerjäläispojille ja mutisten itsekseen — siksi selvään kuitenkin että Filammon sen kuuli — että "hän ei jätä tätä rippi-isälle kertomatta eikä salli että munkki lurjukset häntä kadulla solvaavat".

"Nyt hän tunnustaa siellä syntinsä — kaikki muut vaan ei niitä, jotka tässä äsken teki — ja lyö rintoihinsa ja itkee kuin oikea Magdalena. Ja se kunnon arvoisa mies lohduttaa häntä: — Miten kaunis ketju! Ja miten hieno viitta — sallikaa minun koskettaa sitä! Miten pehmyttä ja miellyttävää tämä intialainen villa on! — Voi, kun tietäisitte miten suuria velkoja minun täytyy tehdä tämän pyhätön vuoksi! — Ja vastaus on luonnollisesti hänen toivonsa mukainen, että, jos siitä on Herran huoneelle pienintäkään hyötyä, niin pitää hän sitä aivan liian suurena kunniana… Ja rippi-isä saa ketjun ja ehkä viitankin. Ja nainen menee kotiinsa uskoen, että hän on nyt sanasta sanaan täyttänyt käskyn, joka vaatii pahojen tekojen sovittamista almujen antamisella, ja hän vain vähän harmittelee että pappi sattui pyytämään juuri sitä koristetta!"

"Mitä", Filammon kysyi, "eikö hän uskalla suorastaan kieltää sellaista häpeämätöntä pyyntöä?"

"Jos on kysymyksessä minun kaltaiseni köyhä pappi, niin kyllä hän hyvinkin uskaltaa, mutta kun kysymyksessä on hänenlaisensa, yleisesti pidetty saarnamies… Kuten Hieronymus sanoo eräässä kirjeessään, jonka olen nähnyt, ajattelevat naiset sellaisissa tapauksissa kahteen kertaan päänsä ympäri ennenkuin loukkaavat kaupungin juorukelloa. Vieläkö sinulla on jotain sanottavana?"

— Filammonilla ei ollut, eikä hän, älykkäästi kyllä, virkkanut mitään sittekään kun vanhus jatkoi:

"Sinun, poikaseni, on vielä kaupungin tavat opittava, Kun tulet vähän vanhemmaksi, et sinä sano hienolle naiselle, jolla on risti otsallaan, vastenmielisiä totuuksia, vaan olet valmis juoksemaan hänen vihjauksestaan vaikka Herkuleen patsaille toivossa, että hän auttaa sinua hienoa saarnapaikkaa tai piispanistuintakin kohti. Naiset pitävät siitä huolen täällä."

"Naiset?"

"Naiset juuri, poika. Luuletko, että he ilmaiseksi ammentavat rikkauksia papeille ja kirkolle? He saavat palkkansa. Luuletko että pappi on tuohonkin saarnatuoliin päässyt ilman että hän jokaisen huolellisesti kukitetun lauseensa jälkeen on levottomasti tarkastanut, hyväksyykö sen tuo hänen pyhyytensä. Sillä rouvalla on niin tarkka oikeauskoinen aisti että hän voi vainuta novatismiä tai originismia siinäkin, missä sitä ei mikään muu kuolevainen nenä kykene haistamaan. Hänen luokseen kokoontuvat kerran viikossa kaikki kaupungin rikkaimmat ja hurskaimmat naiset keskustelemaan meidän kirkkokuristamme aivan samoin kuin hovikokit opistamme. Kuiskaillaan hänen sitäpaitse olevan itse keisarinna Pulkerian suosiossa ja lähettävän hänelle Konstantinopeliin kuukausittain kirjeitä. Hän voisi saada aikaan ikävyyksiä itse patriarkallekin, jos tämä vastustaisi hänen pyhää tahtoansa."

"Mitä, liehakoiko Kyrillos sellaisten olennoiden edessä?"

"Kyrillos on aikansa viisas mies — liiankin viisas valon lapseksi, sanovat muutamat. Mutta sen hän älyää, ettei maksa vaivaa taistella niitä vastaan, joita ei voi voittaa. Ja kun hän noilta arvokkailta naisilta saa rahaa vaivaistalojansa, orpokotiansa, vierasmajojansa, sairaaloitansa ja hätäaputöitänsä ja muita sellaisia laitoksiansa varten — ja siinä hänelle ei vedä vertoja koko maailmassa muut kuin Ambrosius Milanolainen ja Basilius Cæsarealainen — niin ei häntä sovi moittia jos hän siten käyttää pahaa asiaa mahdollisimman suureksi hyödyksi. Ja hyvin paha asia se on, ja on ollut aina niistä ajoista asti, jolloin hallitsijat ja hoviherrat lakkasivat meitä polttamasta ja ristiinnaulitsemasta ja sen sijaan rupesivat meitä suojelemaan ja lahjomaan."

Äänettömänä käveli Filammon vanhan papin rinnalla. Häntä inhotti ja ihmetytti.

"Ja tätä näkemään minä siis läksin — tuulen heiluttelemia ruokoja ja hienoihin pukuihin puettuja ihmisiä, jotka vain kuninkaiden palatseissa ovat paikallaan!" Tämän vuoksi hän oli jättänyt vanhan rakkaan Lauran lapsuuden iloineen ja tuttavuuksineen, ja heittäytynyt puuhien ja kiusauksien pärskyvään pyörteeseen! Tällainen oli nyt se yhteisen kirkon sopusointuinen yhtenäisyys ja voima, kirkon, jossa, kuten hänelle lapsesta asti oli opetettu, oli vain yksi Herra, yksi usko ja yksi henki. Tämä siis oli se jakamaton yhteiskunta, "ilman tahraa tai virhettä; joka, yhdistettynä ja vahvistettuna sen kautta, mitä jokainen sen jäsen, kukin sille suhteellisesti määrätyn tarmokkaan toiminnan mukaan saa aikaan, kasvaa rakkaudessa omaksi ylennyksekseen." Häntä värisytti nämä tutut sanat muistaessaan. Ne tuntuivat kuin ivaavan sitä kurjaa ja sekasotkuista todellisuutta, jonka hän kaikkialla näki. Hän oli vihoissaan vanhukselle, joka hänen unelmansa oli särkenyt.

Hän tahtoi uskoa, että vanhuksen moitteet olivat liioiteltuja ja johtuivat kyynillisestä äreydestä ja itsekkäästä tyytymättömyydestä. Mutta sittekin — eikö Arsenius ollut varoittanut häntä? Eikö hän ollut sanasta sanaan ennustanut, mitä nuorukainen tulisi näkemään — mitä hän oli nähnyt? Oliko siis Pyhän Pauluksen suuremmoinen suunnitelma vain tyhjä ja mahdoton unelma? Ei! Jumalan sana ei voi pettää, kirkko ei voi erehtyä! Vika ei voinut olla kirkossa, vaan sen vihollisissa, se ei voinut olla kuten vanhus sanoi, kirkon rikkaudessa, vaan sen orjamaisuudessa. Hänen mieleensä muistuivat Kyrillon sanat, jotka hän verhon takaa oli kuullut, ja ne tuntuivat nyt hänestä antavan selvityksen kaikkeen. Miten voikaan kirkko vapaasti ja menestyksellä työskennellä niin kauan kuin tämän maailman hallitsijat sitä painoivat ja kahlehtivat? Ja miten voivat taasen nuo hallitsijat olla muita kuin tyranneja ja antikristejä niin kauan kuin heitä pelotteli ja peijasi pakanallinen filosofia ja inhimillisen viisauden tyhjät oppijärjestelmät? Jos Orestes oli Aleksandrian kirkon kirous, niin oli Hypatia Oresteen kirous. Hypatia oli suurimpana syynä kaikkeen. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri. Kenessä olisi miestä hävittämään se juurinensa?…

Miksi ei hän voisi koettaa? Vaarallista se ehkä oli; mutta kunniakas se yritys olisi, onnistuipa se tai ei. Kristikunnan korkea tarkoitusperä vaati korkeita esikuvia. Ehkä hän — ja hänen nuori sydämensä löi rapisti sen ajatuksen herätessä — ehkä hän jonkun suuren uskaliaan teon, itseuhrautuvaisuuden, jumalaisen uskonvimman-avulla — kuten ennen David lähtiessään jättiläistä, vastaan — voisi herättää itsekkäät ja ylellisyyden hukkuneet sielut jaloon kilpailuun, ja pakoittaa heidät muistamaan, ehkäpä jäljittelemäänkin entisajan marttyyrejä, jotka olivat Egyptin ylpeys, kunnia ja perintö. Ja hänen mielikuvituksensa maalasi hänen eteensä yksinkertaisia miehiä ja heikkoja naisia, jotka olivat voittaneet kiusauksen ja häpeän, kidutuksen ja kuoleman. Heidän maineensa eli ikuisesti ihmisten huulilla ja he itse istuivat, loistava marttyyrikruunu otsallaan, taivaan ylimysten joukossa. Filammonin sydän löi kiivaasti ja hän ikävöi tilaisuutta uskaltaakseen ja kuollakseen.

Ja ikävöity tilaisuus tulikin. Sillä tuskin hän oli jälleen päässyt parabolaanitoveriensa joukkoon, kun nuo itsepintaiset ajatukset taas puhkesivat sanoiksi ja hän rupesi innokkaasti kyselemään tarkemmin Hypatiasta.

Vastaukseksi sai hän vain yhä uusia herjauksia. Kun sitte munkit olivat tarpeeksi purkaneet kiukkuaan Hypatia-noitaa vastaan, ja selitelleet sitä voittoa, jonka oikeauskoisuus sinä aamuna oli saavuttanut, rupesivat he puhumaan pakanoitten kukistamisesta Teofilus patriarkan aikana kaksikymmentä vuotta sitte. He puhuivat Olympiodoruksesta ja hänen roskajoukoistaan, joka monta päivää oli asevoimalla puolustanut Serapeiumia kristityitä vastaan, tehnyt hyökkäyksiä kaupunkiin ja kiduttanut ja murhannut vankejaan. He puhuivat marttyyreistä, jotka tuon pilariston keskellä mieluummin olivat kiusautuneet kuoliaaksi, kuin uhranneet Serapikselle; ja lopullisesta voitosta ja sotilaasta, joka vapisevan rahvaan silmäin edessä iski suunnattoman suuren epäjumalankuvan palasiksi ja siten ikiajoiksi mursi pakanuuden noitavoiman. Filammonin mieli paloi samanlaiseen suurtyöhön kuin tuo sotilas oli tehnyt. Hän tahtoi tukahuttaa omantuntonsa epäilykset vielä valtavammalla kristillisellä urotyöllä. Epäjumalain kuvia ei enää ollut murskattavina, mutta olihan filosofia.

"Miksi ei hyökätä keskelle vihollisen leiriä ja uhmata pirua omassa pesässään? Miksi ei joku Jumalan mies häikäilemättä mene sen noidan luentosaliin ja hänen kuulijakuntansa edessä todista hänen väitteensä kumoon."

"Tee itse, jos uskallat," sanoi Pietari. "Meitä ei ollenkaan haluta joutua kaupungin kaikkien nuorten irstailevien herrojen kolhittavaksi."

"Minä teen sen," sanoi Filammon.

"Kyllä, jos vaan hänen pyhyytensä sallii sinun sellaisiin hullutuksiin ryhtyä."

"Hillitkää kielenne, herrani! Te solvaatte kaikkia marttyyrejä, pyhästä Stefanuksesta pyhään Telemakukseen asti, nimittäessänne sellaista tekoa hullutukseksi."

"Tästä röyhkeydestä en voi olla ilmoittamatta hänen pyhyydelleen."

"Ilmoittakaa vain", sanoi Filammon, jolle välähti mieleen eräs uusi suunnitelma, minkä toteuttamiseksi Pietarin uhkaus sopi erinomaisesti.

Siihen jäi asia sillä kertaa.

* * * * *

"Nykyaikaisen nuorison intoileminen alkaa käydä aivan sietämättömäksi", sanoi Pietari herralleen samana iltana.

"Sen parempi! He pakoittavat siten vanhemmat kilpailemaan kanssaan hyvissä töissä. Mutta ken on intoillut tänään?"

"Se hurja poika, jonka Pambo lähetti meille erämaasta, uskalsi tarjoutua uskon sankariksi Hypatiaa vastaan. Hän suorastaan tarjoutui menemään hänen luentosaliinsa ja väittelemään siellä hänen kanssaan. Mitä arvelette sellaisesta nuorison vaatimattomuudesta ja arkuudesta?"

Kyrillos vaikeni.

"Minkä vastauksen saan hänelle viedä? Karkotus kuukaudeksi Nitriaan vedelle ja leivälle? Ette kai aikone jättää sellaista rankaisematta, sillä jos niin teette, niin totisesti on silloin kaikki sananvalta ja kurinpito täällä lopussa."

Kyrillos vaikeni yhä, ja Pietarin otsa synkkeni.

Viimein vastasi patriarkka:

"Tässä tarvitaan marttyyrejä. Lähetä poika minun luokseni!"

Olkapäitään kohauttaen ja kasvoillaan ilme, joka sangen paljon muistutti kateutta, meni Pietari alas ja hetken kuluttua toi sisään vapisevan nuorukaisen, joka heti lankesi polvilleen.

"Sinä siis tahdot uhmata sitä pakanallista naista hänen omassa luentosalissaan? Onko sinulla rohkeutta siihen?"

"Jumala on antava sitä minulle."

"Hänen oppilaansa murhaavat sinut."

"Kykenen puolustautumaankin", Filammon huomautti silmäillen anteeksi annettavalla ylpeydellä teräksisiä jäntereitään. "Ja jos en onnistu: onko kuolemaa kunniakkaampaa muu kuin marttyyrikuolema?"

Kyrillos hymyili sangen mielissään.

"Lupaa minulle kaksi asiaa."

"Vaikka tuhat."

"Kahdessakin on sinulle tarpeeksi. Nuori on herkkä lupaamaan, mutta vielä herkempi unhottamaan. Lupaa minulle, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä et heitä ensimmäistä kiveä."

"Minä lupaan."

"Lupaa minulle vielä, ettet ryhdy väittelyyn hänen kanssaan."

"Mitenkäs minä muuten?"

"Pane vastaan, syytä, pilkkaa! Mutta syitäsi elä ilmota. Jos sen teet, joudut tappiolle. Hän on liukkaampi kuin ankerias, harjaantunut kaikkiin logiikan mutkiin. Sinä joudut kaikkien pilkattavaksi ja saat häpeissäsi luikkia tiehesi. Lupaatko?"

"Lupaan."

"Mene sitte."

"Milloin?"

"Sitä parempi mitä pikemmin. Mihin aikaan luennoitsee se kirottu nainen huomenna, Pietari?"

"Näimme hänen menevän tänä aamuna Museoon yhdeksän aikaan."

"Mene sitte huomenna kello yhdeksän. Tässä on sinulle rahaa."

"Mitä minä näillä?" Filammon kysyi käännellen uteliaasti käsissään ensimmäisiä rahoja, mitä koskaan oli käsitellyt.

"Maksaaksesi sisäänpääsyn. Filosofin luo ei kukaan rahatta pääse.
Toisin kirkkoon, joka on päivät pitkät auki orjille ja kerjäläisille.
— Hyvä on jos hänet käännytät. Ja jos et…" Hän lisäsi hiljaa
hampaittensa välistä. "Ja jos et, on sekin hyvä — ehkä parempikin."

"Kas niin!" Pietari katkerasti virkkoi viedessään Filammonin ulos. "Mene nyt Ramoth Gileadiin, sinä nuori hupsu; ja onnea matkalle! Mikä paholainen sinut lähettikin tänne lietsomaan jalon patriarkan ainoata heikkoutta?"

"Mitä tarkotatte?" tiuskasi Filammon niin äkäisesti kuin uskalsi.

"Sitä houretta että saarnat, vastaväitteet ja marttyyrikuolemat voivat karkoittaa Kananiitit, joihin vain Herran ja Gideonin miekka tepsii! Hänen enonsa Teofilus ymmärsi asian paremmin. Jos hän ei olisi ymmärtänyt, vallitsisi ehkä Olympiodorus vieläkin Aleksandriaa ja uhrituli palaisi tänäkin päivänä Serapiksen edessä. Niin mene, mene, että hän sinut käännyttäisi! Anna pirulle sormesi kuten Achan, niin saat nähdä, eikö hän lopuksi ole huoneessasi. Seurustele Midianin tyttärien kanssa, niin saat nähdä etkö pian itsekin Baal Peoria rukoile ja syö kuolleitten pöydältä!"

Näillä rohkaisevilla sanoilla erosivat miehet sinä iltana.

8 Luku.

ITÄTUULI.

Kun Hypatia seuraavana aamuna kaikessa loistossaan astui ulos huoneestaan ympärillään parvi filosofeja, filosofastereja, oppilaita ja hienoja herrasmiehiä, jotka ihaillen seurasivat häntä kadun yli luentosaliin, asettui muuan ryysyinen kerjäläisukko, seurassaan tavattoman suuri ja äkäisen näköinen koira, suoraan hänen eteensä ja ojensi likaisen kätensä mankuen almua.

Hypatia, jonka hienostunut maku ei sietänyt nähdä sen vähemmin koskettaa, mitään likaista ja rumaa, käski palvelustytön antamaan miehelle jonkun kolikon. Nuoret herrat sen sijaan katsoivat olevansa täysin oppineita jalossa "ällistyttämis"-taidossa, joka siihen aikaan oli muodissa Afrikan oppilaitoksissa, ja jolle me saamme olla kiitollisia siitä, että se ajoi pyhän Augustinuksen Karthagosta Roomaan. Tottuneina näykkimään ja solvaamaan kaikkia köyhiä, jotka vain heidän tielleen sattuivat, rupesivat he nytkin laskettelemaan sukkeluuksiaan kerjäläiselle. Mutta tämä ei niistä välittänyt. Hänelle tarjottiin rahaa, mutta hän työnsi antajan käden syrjään ja paikalleen jääden näytti aikovan estää Hypatialta pääsyn eteenpäin.

"Mitä sinä tahdot? Laittakaa tuo hurjimus ja hänen hirveä koiransa pois tieltä, hyvät herrat!" sanoi filosofi parka vähän peloissaan.

"Minä tunnen tuon koiran," sanoi eräs herroista; "se on Aben-Ezran.
Mistä sen löysit ennenkuin se isännältään hävisi, sinä hirtehinen?"

"Sieltä, mistä äitisi löysi sinut, nulikka, kun hän petkutti sinut miehelleen — orjamarkkinoilta näes! Ihana Sibylla, oletko jo unhottanut nöyrimmän oppilaasi, kuten nuo koirat, jotka jo yrittävät ällistyttää opettajaansa ja mestariansa nolaamisen jalossa taidossa?"

Kerjäläinen otti samassa leveän olkihatun päästään ja paljasti Rafael
Aben-Ezran kasvonpiirteet. Hypatia hätkähti ja huudahti hämmästyneenä.

"Ah, te hämmästytte! Miksi, jos saan luvan kysyä?"

"Kun teidät tuollaisena näen."

"Mitä siinä on ihmeellistä? Olettehan te pitkät ajat saarnannut meille kaikille, miten kunniakasta on irroittautua kaikista aistien viettelyksistä. Ei se ole kunniaksi teidän oppilaillenne eikä kaunopuheisuudellenne, jos noin pahasti hämmästytte kun yksi heistä lopultakin seuraa sanasta sanaan opetuksianne."

"Mikä tämän ilveilyn tarkoitus oikeastaan on, arvoisa herrani?" kysyi
Hypatia ja monet muut.

"Kysykää Kyrillolta. Minä olen uutena Diogeneksena matkalla Italiaan etsimään ihmistä kuten hänkin aikoinaan. Heti sellaisen löydettyäni olen minä suurimmalla mielihyvällä palaava takaisin ilmoittaakseni teille sen hämmästyttävän uutisen. Jääkää hyvästi! Tahdoin vielä kerran nähdä eräät kasvot, vaikka minusta onkin tullut kyynikko, kuten huomaatte, enkä aijo tästä puoleen kuunnella ketään muita opettajia kuin tätä koiraani, joka onneksi ei vaadi mitään maksua opetuksestaan. Jos hän vaatisi, täytyisi minun jäädä sitäkin opetusta vaille, sillä isiltä peritty omaisuuteni näki eilisaamuna hyväksi lentää tiehensä. Olette kai kuulleet siitä juutalaisia vastaan tehdystä kansanpäätöksestä, joka pantiin täytäntöön erään pyhän kansantribuunin johdolla?"

"Halpamaista!"

"Ja vaarallista, neiti rakas. Menestys innostuttaa… ja Theonin talo on aivan yhtä helposti ryöstetty kuin juutalaiskortteli. Olkaa varuillanne!"

"Ei, ei, Aben-Ezra", nuoret herrat huudahtivat. "Teidän seuranne on meille liian hauska luopuaksemme siitä noin vain sen patriarkka hirtehisen päähänpiston takia. Me panemme listan kiertämään teidän hyväksenne. Ja te saatte asua kunkin meidän luona vuorotellen. Aivanhan meiltä unehtuisivat kaikki kompeilemistemput ilman teitä!"

"Kiitoksia, herrat. Mutta se on nyt kuitenkin niin, että te olette olleet liian kauan minun narrejani, ruvetakseni nyt teidän narriksenne. — Neitiseni, pari sanaa teille yksityisesti ennenkuin lähden."

Hypatia kumartui eteenpäin ja kuiskasi hätäisesti syyriankielellä:

"Voi jääkää, minä rukoilen! Te olette oppilaistani terävin — ehkä ainoa todellinen oppilaani… Isäni kyllä keksii teille jonkun piilopaikan ja jos rahaa tarvitsette, niin muistakaa, että hän on teille velkaa. Emme ole vielä maksaneet teille takaisin sitä rahasummaa, jonka —"

"Ihanin runotar, sehän oli vain sisäänpääsymaksuni Parnassukseen. Minä teille velassa olen ja tällä opaalisormuksella suorittaisin nyt loppuvelkani. Mitä tulee pakopaikkaan teidän lähellänne", hän jatkoi alentaen ääntään ja käyttäen hänkin syyriankieltä — "niin on Hypatia Pakana liian ihana Rafael Juutalaisen mielenrauhalle."

Hän veti sormestaan Mirjamin sormuksen ja tarjosi sitä Hypatialle.

"Mahdotonta", tämä virkkoi karahtaen tulipunaiseksi. "Minä en voi ottaa sitä vastaan."

"Ottakaa, minä rukoilen! Se on viimeinen maallinen taakka, joka minulla on, lukuunottamatta tätä lihasta ja verestä kyhättyä etanan koteloa. Siihen taas voin kaivaa tikarillani kolon heti kun se käy minulle kiusalliseksi. Mutta sen aijon tehdä vasta sitte ja sillä tavalla kuin minua haluttaa; jos taas sormuksen otan mukaani, lyövät Heraklianuksen soturit aivan varmaan kalloni sen takia rikki. — Minun täytyy pyytää teitä se ottamaan."

"En koskaan! Ettekö voi myydä sormusta ja paeta Synesiuksen luo. Hän kyllä suo teille suojaa."

"Sekö vieraanvarainen myrskytuuli? Suojaa kyllä, mutta lepoa ei. Yhtä hyvin voisin pystyttää telttani Etnan kitaan. Yöt ja päivät hän käännyttäisi minua siihen kokoonhaalittuun sekasotkuun, jota hän filosofilliseksi kristinuskoksi nimittää. No niin, kun ette tahdo sormusta ottaa, niin pian siitä päästään. Me Itämaan miehet osaamme esiintyä suurellisesti ja kadota kuten maailman herroille sopii."

Ja hän kääntyi filosofien puoleen.

"Kuulkaapa, te aleksandrialaiset herrasmiehet! Haluaako joku teistä maksaa kaikki velkansa yhdellä kertaa? Tässä on Salomonin sateenkaari, opaali, jollaista Aleksandriassa ei ole koskaan ennen nähty. Millä maailman orjamarkkinoina tahansa voisi sillä vaikka kahteen kertaan ostaa kenen tahansa teistä makedonialaisine pappoineen ja makedonialaisine mammoineen ja makedonialaisine sisarineen ja hevosineen ja papukaijoineen ja riikinkukkoineen. Ken vain haluaa omistaa kymmenen tuhannen kultakolikon arvoisen jalokiven, hänen ei tarvitse muuta kuin kaivaa se käsiinsä loasta, johon minä sen heitän. Näykätkää joutuin, te nuoret Fedriakset ja Pamfiliukset! Thaiksia ja Laiksia löytyy kyllä tarpeeksi sen tuhlataksenne."

Hän oli juuri heittämäisillään jalokiven kadulle, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa ja sieppasi sormuksen hänen kädestään. Raivostuneena katsahti hän taakseen ja näki Mirjam vanhuksen seisovan siellä silmät vihasta ja ylenkatseesta säkenöiden.

Silmänräpäyksessä hyökkäsi Bran akan kimppuun, mutta säikähti loimua hänen silmissään ja vetäytyi takaisin. Rafael kutsui koiransa luokseen ja kääntyen tyynesti pettyneihin kuulijoihinsa virkkoi:

"Kas niin, onnettomat ystäväni! Teidän täytyy sittekin itse hankkia rahat, mikä meikäläisten poistuttua käynee vähän tukalammaksi kuin ennen. Se kaikkea hallitseva kohtalo, jota — kuten tekin hutikassa ollessanne hyvin tiedätte — ei filosofikaan voi vastustaa, on antanut Salomonin sateenkaaren takaisin oikealle omistajalleen."

"Jää hyvästi, filosofian kuningatar! Kun ihmisen löydän, ilmoitan siitä teille. — Äiti, minä tulen kanssasi jonkun matkaa, vaihtaakseni parisen ystävällistä sanaa ennen eroamistamme — vaikka," jatkoi hän nauraen, kun kahden poistuivat, "huonoa oli pilasi kun et suonut omalle kansalaisellesi huvia katsella miten nuo pakana koirat olisivat loassa kiistelleet hänen almustaan."

Hypatia jatkoi matkaansa museoon merkillisestä kohtauksesta ja sen vielä merkillisemmästä lopusta peräti hämmentyneenä. Hän varoi kuitenkin ilmaisemasta pienimmälläkään tavalla mielenliikutustaan, ennenkuin oli yksin luentosalinsa viereisessä, pienessä odotushuoneessa. Siellä hän heittäytyi tuolille ja jäi siihen miettimään siksi kuin hämmästyksekseen ja harmikseen huomasi kyyneleiden valuvan pitkin kasvojaan. Hänen sydämessään ei siltä ollut kipinääkään rakkautta Rafaeliin. Jos hänen tunteensa olisivat ruvenneet vähänkin sinne päin kallistumaan, olisi se kavala juutalainen kyllä tiennyt estää sen ivallisilla ja kevytmielisillä puheillaan, joilla hän tukahutti kaikki syvemmät tunteet sekä itsessään että muissa. Ja mitä hänen kauneudesta lausumiin kohteliaisuuksiin tuli, eivät ne Hypatiasta olleet mieluisia eivätkä vastenmielisiä, sillä sellaisiin hän oli tottunut. Mutta hän tunsi, kuten hän oli sanonutkin, että hän Rafaelissa kadotti ehkä ainoan todellisen oppilaansa, ja enemmänkin — ehkä ainoan todellisen opettajansa. Sillä hän näki selvästi, että tuon Silenus-naamarin alla piili luonne, joka kykeni ehkä enempään kuin hän uskalsi ajatellakaan. Aina hän oli huomannut Rafaelin käytännöllisessä neuvokkaisuudessa itseään etevämmäksi, ja äskeinen tapaus oli osoittanut todeksi hänen aavistuksensa että Rafael oli häntä ylempänä myöskin siinä henkisessä voimassa ja vakavuudessa, jota hän turhaan oli etsinyt ympärillään parveilevista veltostuneista kreikkalaisista. Sama oli asian laita sellaisissakin aineissa, joissa Rafael tunnusti hänet opettajakseen. Vuoroin hän ilolla huomasi että hän yksin koko oppilasjoukosta näytti perinpohjin ja vaistomaisesti käsittävän jokaisen hänen sanansa; vuoroin hänessä heräsi vastenmielinen epäilys, että Rafael vain leikki hänellä ja hänen matematiikallaan ja geometriallaan, metafysiikallaan ja logiikallaan, kuten miekkailija, joka harjoittelee floretilla, ja säästi todellisen voimansa jotakin hänelle arvokkaampaa varten. Useamman kuin kerran oli Rafaelin paradoksi tai kysymys särkenyt hänen kauneimmankin järjestelmänsä tuhansiksi sirpaleiksi ja avannut hänelle synkkiä epäilyksen kuiluja sellaisistakin asioista, jotka olivat näyttäneet mitä luotettavimmilta totuuksilta. Joskus oli vielä Rafael puoleksi piloillaan viitannut hebrealaisten pyhiin kirjoihin, kuitenkaan millään tavoin ilmaisematta, uskoiko hän ja miten paljon niihin. Häntä oli silloin aina suututtanut että Rafael katsoi itsellään olevan salaisia tietolähteitä, syvempiä ja todenperäisempiä kuin hänen, joista Rafael ei tahtonut päästää häntä osalle.

Ja kuitenkin veti Rafael häntä vastustamattomasti puoleensa. Tämä oli aina väittänyt, että tuo tahallinen ja johdonmukainen ylellisyys, jota Hypatia vieroi, oli kuin puku, jonka hän voi milloin tahansa heittää pois tai jälleen ottaa päälleen. Ja nyt oli hän nähtävästi osoittanut väitöksensä todeksi, ja näyttäytynyt siinä suhteessa kykenevänsä kilpailemaan vanhanajan suurten stoalaisten kanssa. Olisiko itse Zenokaan voinut vaatia enemmän heikolta ihmisolennolta? Sitäpaitsi oli Rafaelista ollut hänelle suurta käytännöllistä hyötyä. Tämä selvitteli pyytämättä hänelle laskuopilliset tehtävät; etsi sopivia todistuslähteitä, piti terävällä kielellään hänen oppilaansa kurissa, ja nerokkaisuudellaan ja etenkin verrattoman kokkinsa ja kellarinsa kautta veti yhä uusia oppilaita hänen luennoillensa. Ja kaikesta tärkeintä oli, että Rafael puolusti häntä tulisesti ja taitavasti noita moukkamaisia ja usein raakojakin sofisteja vastaan, jotka olivat muodostuneet kyyriläisten, stoalaisten ja akadeemisten koulujen tähteistä. Nämä sofistit kävivät sitä sapekkaammin, mitä selvemmäksi heidän oma raihnaisuutensa tuli, uusplatonilaisten koreaksi koristetun korttilinnan kimppuun ja väittivät, että se oli vain sisällyksetön sekotus kaikkien kreikkalaisten filosofien opeista ja itämaalaisten taikauskoista. Tähän asti olivat kaikki sellaiset poroporvarit pelänneet Rafaelin kynää ja kieltä vielä enemmän kuin ritarillista Kyrenen piispaa, vaikka viimemainittu muutamista kirjeistään päättäen vihasi heitä epäilemättä niin katkerasti kuin hän ketään ihmisolentoa voi vihata mikä ei kuitenkaan merkinnyt kovin suurta katkeruutta.

Mutta Synesiuksen käynnit olivat harvinaisia ja Karthagon ja Aleksandrian välinen pitkä matka, hänen paljotöinen virkansa ja, mikä pahinta, yhä kasvava erimielisyys hänen ja hänen ihanan opettajansa välillä teki hänen suojeluksensa melkein arvottomaksi. Ja nyt oli Aben-Ezrakin poissa ja hänen mukanaan lukemattomat suunnitelmat ja toiveet. Olisipa hän lopultakin saanut Rafaelin käännytetyksi filosofiseen uskoon, vanhojen jumalien palvelijaksi! Hän olisi saanut hänestä välikappaleen pysäyttääkseen inhimillisten erehdysten virran! Miten usein olikaan se unelma hänet pettänyt! Ken saada taas Rafaelin paikalle! Athanasius? Hyväluontoinen Synesius oli kyllä kunnioittanut häntä veljen nimellä, mutta Hypatialle oli hän voimaton koulumestari, joka oli tuomittu kuolemaan voimatta viedä maailmaa tuumaakaan eteenpäin vapautusta kohti — ja tulevaisuus osoittikin tämän arvostelun oikeaksi. Plutarkos Atheenalainen? Hän oli yli-ikäinen. Syrianus? Hän oli ainoastaan ajattelija, joka koetti saada Aristoteleen tarkoittamaan mitä tämä ei ollut koskaan tarkoittanut. Isä? Kolmioiden ja kartion leikkausten mies! Miten viheliäisiltä he kaikki näyttivätkään tuon käsittämättömän juutalaisen rinnalla! — Kauniiden hämähäkkiverkkojen kutojia — mutta ottaisivatkohan hyttyset niihin mennäkseen! Komeiden talojen rakentajia — jos vain ihmiset niihin menisivät ja niissä pysyisivät! Peräti hienostuneen siveellisyyden saarnaajia… jota heidän ihailevat oppilaansa eivät uneksineetkaan käytännössä toteuttavansa. Hypatia ymmärsi, että ilman häntä itseään oli filosofia Aleksandriassa kuolemaan tuomittu. Oliko se hänen viisautensa — vai joku hänen maallisempi viehätysvoimansa, jonka avulla hän siihen kykeni? Vastenmielinen ajatus! Oi jos hän olisi ruma — koetellakseen vain oppinsa voimaa!

Oh! Ristiriidat olivat jo liian peloittavia; pienikin apu, olipa se sitte miten maallinen ja miten alhainen tahansa, oli hänelle tervetullut. Mutta eikö työ ollut toivotonta? Hän kaipasi miehiä, jotka kykenivät toimimaan silloin kun hän ajatteli. Ja juuri sellaisia miehiä löytäisi hän nytkin, mutta — sen hän tiesi vallan hyvin — vihatussa kristityssä papistossa. Ja sitte se kammottava Ifigenian uhri näyttäytyi välttämättömältä tulevaisuudessa. Filosofian ainoa toivo oli hänen epätoivonsa.

* * * * *

Hän pyyhkäsi pois kyyneleet, astui ylpeänä luentosaliin ja nousi puhujalavalle kuin jumalatar kuulijakuntansa ihastushuutojen kaikuessa… Mitä hän heistä välitti? Seuraisivatko he hänen opetuksiaan? Hänen luentonsa oli jo puolissa, ennenkuin hän oli täydelleen tointunut ja päässyt vapaaksi äskeisistä kiusallisista ajatuksistaan. Ja siitä lähtien seuraamme hänen luentoaan.

* * * * *

"Totuus! Missä on totuus, jollei sielussa itsessään? Ilmiöt ja esineet ovat vain aineeseen sidottuja luulokuvia — tämän maallisen yön haamuja, jotka aineen mudassa ja tomussa uinuvassa sielussa herättävät väristystä ja epämääräistä pelkoa, jota se nimittää aistimukseksi ja havainnoksi. Ja samoin kuin öiset unemme herättävät meissä aavistuksen että läsnä on jotain salaperäistä ja aineetonta, jota ei aika eikä paikka millään tavoin sido, samoin vaikuttavat ne valveilla nähdyt unet, joita nimitämme valoksi ja ääneksi. Ne ovat jumalaisia sanansaattajia, jotka Zeus, säälien lapsiaan silloinkin kun hän sulki heidät tähän lihalliseen vankilaan, tarkoitti herättämään heissä hämäriä muistoja siitä sielujen todellisesta maailmasta, josta he ovat peruisin. Kun filosofissa nämä muistot ovat heränneet, ja hän on nähnyt aistimuksen ja ilmiön muodostaman verhon läpi henkisen totuuden, jolle ne ovat vain tilapäisenä peitteenä ja jonka ne samalla kertaa peittävät ja ilmaisevat, silloin voi hän syrjäyttää ilmiön aatteen vuoksi, kuoren ytimen vuoksi, ruumiin sielun vuoksi, jonka symbooli ja välikappale edellinen vain on. Mitä merkitsee silloin filosofille olivatko Hektorit tai Priamot, Helenat tai Akilleet koskaan esiintyneet ihmissilmille näkyvinä, lihasta ja verestä koottuina luulokuvina? Mitä merkitsee silloin, puhuivatko he ja ajattelivat kuten se Skion mies meille kertoo? Mitä merkitsee sekään, elikö hänkään maallista elämää? Tässä on kirja — sanat, joita sanotaan hänen sanoikseen. Olivatpa niihin sisältyvät ajatukset aluksi kenen tahansa, nyt ne ovat minun. Minä olen omistanut ne itselleni, olen ajatellut ne itsekseni ja tehnyt ne osiksi omasta sielustani. Enemmänkin: ne olivat ja tulevat aina olemaan osia minusta, sillä ne ovat, samoinkuin oli runoilija, samoinkuin olen minäkin, vain osa Maailmansielusta. Mitä merkitsee silloin, mitä taruja syntyi noiden vanhojen tietäjien valtavien ajatusten ympärille? Muut koettakoot sovitella yhteen cykliläisiä katkelmia ja todistella laivaluettelo oikeaksi. Mitäpä kadottaisi filosofi, vaikka edelliset todistettaisiinkin ristiriitaisiksi ja jälkimäinen väärennetyksi? Ajatukset ovat jälellä ja ne ovat meidän. Avatkaamme sydämemme ottamaan ne rakkaudella vastaan, tulivatpa ne mistä tahansa. Kuten ihmisissä, samoin on kirjoissakin sielu ainoa, jonka kanssa meidän sielumme on pidettävä yhteyttä; ja kirjan sielua on kaikki se mitä me siinä löydämme kaunista, oikeata ja jaloa. Meille ei merkitse mitään, oliko runoilija itse tietoinen niistä ajatuksista, joita me löydämme hänessä. Tietoisina tai tiedottomina, ajatusten täytyy olla olemassa, sillä jollei niitä olisi, miten voisimme me keksiä niitä. Asiaan perehtymättömässä rahvaassa — ja filosofeissakin — on paljon niitä, jotka sellaista tulkitsemista moittivat sofistiseksi ja mielikuvituksen omavaltaiseksi urheiluksi. Jos meidän henkinen selityksemme on mahdoton, on heidän asiansa selittää mitä Homeros tarkoitti; osoittaa maailmalle, miten muuten Homeros on ihailtava, ellei se, mitä me runoilijassa ihailemme, löydykään hänessä. Tahtovatko he väittää, että se kunnioitus, jota hän kautta vuosisatojen on nauttinut, johtuisi siitä, mikä näyttää olevan hänen teostensa läheisin ja kirjaimenmukaisin tarkoitus? Uskaltavatko he vielä väittää, että hän olisi tarkoittanut sitä, mistä hänen teoksensa, kirjaimenmukaisesti ymmärrettyinä näyttävät puhuvan. Voivatko he edellyttää, että Homeron jumalainen sielu olisi voinut alentua kirjoittamaan todellisista ja aistinalaisista juhlapidoista ja häistä ja hypyistä; todellisista yöllisistä hevosvarkauksista; todellisista avioliitoista taivahisten ja ihmisten välillä — että tämä näennäinen jokapäiväisyys oli se, jonka takia kaikkien aikojen viisaimmat antoivat hänelle runouden isän nimen? Se on alentava ajatus, joka sopii vain raa'alle ja aistin sitomalle rahvaalle, joka ei voi käsittää muuta kuin sen mikä on aisteille havaittavaa. Yhtä hyvin voisi uskoa kristittyjen kirjoihin, kun ne kertovat meille jumaluudesta, jolla on kädet ja jalat, silmät ja korvat, joka alentuu määräilemään huone- ja talouskalujen muotoja, joka on tullut täydelliseksi syntymällä — miten inhoittavaa — maalaistytön poikana ja joka tahraa itsensä ottamalla osaa alhaisimpien orjien suruihin ja murheihin!"

"Se on valhetta, jumalanpilkkaa! Raamattu ei voi valehdella!" huusi eräs ääni salin perältä.

Se oli Filammonin. Hän oli kuunnellut luentoa alusta alkaen, taikka oikeastaan ei kuunnellut, vaan enemmän hurmaantuneena katsellut puhujan kauneutta, hänen liikkeittensä suloutta, hänen äänensä sointuisuutta ja etenkin hänen kiehtovaa kaunopuheisuuttaan, joka kimalteli hänen silmissään kuin huurainen hämähäkin verkko. Hänen terävä kreikkalainen käsityskykynsä herätti hänessä jokaiselta lauseelta joukon uusia ajatuksia ja kysymyksiä — ellei juuri epäilyksiä — sitäkin helpommin kun hänen arvostelukykynsä oli siihen asti saanut olla aivan toimettomana eikä hänellä ollut mitään tieteellistä sivistystä suojana vaikutusten tulvaa vastaan. Ensi kerran elämässään huomasi hän seisovansa silmäkkäin niiden kysymysten kanssa, jotka ovat kaiken ajattelemisen juurena. "Mitä minä olen? Missä minä olen? Mitä tiedän minä?" Ja taistellessaan epätoivoisesti näitä kysymyksiä vastaan hän oli vähällä unhoittaa, missä tarkoituksessa hän oli luentosaliin tullut. Hän tunsi, että hänen täytyi riistäytyä lumouksesta. Eikö tuo nainen ollut pakana ja väärä profeetta? Noissa sanoissa oli jotain, jonka kimppuun voi käydä. Ja osaksi jumalanpilkkaamisesta raivostuneena, osaksi pakottautuakseen toimintaan, oli hän ponnahtanut pystyyn ja keskeyttänyt luennoitsijan.

Syntyi kova melu. "Ajakaa munkki ulos! Heittäkää se moukka ulos ikkunasta!" kirkuivat herrasmiehet. Jotkut rohkeammat rupesivat jo kapuamaan penkkien yli hänen luokseen, ja Filammon iloitsi jo marttyyrikuolemasta, kun Hypatian tyyni ja hopeankirkas ääni hillitsi mellakan silmänräpäyksessä.

"Antakaa munkin kuunnella, hyvät herrat! Hän on vain munkki ja moukka eikä tiedä sen enempää. Häntä on sillä tavalla opetettu. Antakaa hänen istua rauhassa täällä, niin voimme ehkä opettaa hänelle parempaa."

Ja häiriytymättä tai edes ääntään muuttamatta jatkoi hän luentoaan.

"Kuulkaa nyt palanen Iliadin kuudennesta kirjasta, jossa minä viime yönä olin näkevinäni valtavan salaisuuden jälkiä. Paikan tunnette kyllä, mutta minä luen sen siitä huolimatta teille; mahtavan runon sointuvat säkeet soinnuttakoot sielumme vastaanottamaan ylevää viisautta. Oikeassa oli Abamnon sanoessaan kauniisti, että sielu on alkuaan muodostettu sopusointuisuudesta ja rytmistä, ja että se ennenkuin antautui ruumiille, on kuunnellut jumalaisia sointuja. Siitä johtuu, että kun se, ruumiiseen yhdyttyään, kuulee sellaisia säveliä, joissa sointujen jumalaiset jäljet parhaiten ovat säilyneet, se käsittää ne ja muistaa niiden kautta jumalaiset soinnut. Ne vetävät sitä puoleensa, se löytää niissä kotinsa ja omistaa itselleen niistä niin suuren osan kuin kykenee."

Ensi kerran kaikuivat nyt Filammonin korvissa Homeron mahtavat säkeet:

Näin emännöitsijä lausui, vaan heti huoneesta Hektor tielleen syöksähti taas, katuloille liikkehikkäille Kaupungin ison kuljettuaan kun porteille Skaian saapui, jost' oli mentävä sen, ken kentille mieli, sielläpä puolisons' Andromake, häälahjoja saanut, riens' häntä vastaan, Etionin jalon kukkea impi, Etionin, joka metsäisen Plakon rinteellä asui Tebassa, Kilikiläisten urhojen mahtava herra. Tään oli tyttären nainut Hektor vaskehen vyötty. Miehensä kohtasi hän, mukanaan kävi palvelu-neito kantaen rinnallaan ilomielistä hentoa lasta, Hektorin poikaa, kaunista kasvoiltaan kuni tähti Hektor kutsui häntä Skamandrioks', vaan nimeks' muilta sai hän Astyanaks sill' yksin turvasi Troijaa Hektor. — Nyt hymysuin hän silmäsi poikoa kultaa, Vaan liki heitä nyt Andromake tuli kyynelsilmin, tarttuen sankarin kouraan, virkkoi noin, sanan lausui:

"Huima! Surmaan intosi vie sinut! Etkö sä sääli lastasi hentoa, et mua raukkaa kun pian jäänen leskeks' jälkehes, kun sun tappavat urhot Akaian rynnäten kaikki sun päälles; — mun kai ois etusampi sun menetettyäni, maan alle vaipua — eihän riemua mulle jää, kun kohtalos oot perinyt sä, pelkkää kaihoa vaan. Isätön olen, äiditön raukka. Surmasihan isän oivimman mult' uljas Akilles Kilikiläisten kaupungin soman sortaessansa korkea-porttisen Teban — tappoi Ee'etionin; rautapa-paitoa ei toki raatsinut riisua hältä, vaan tamineineen taiten tehtyineen hänet poltti, päälle kumparen loi, jonk' ympäri mahtavan Zeun tyttäret, vuorien impyet kyynäppäitäkin kylvi. Seitsemän veljestä mull' oli koissani korkeass' ennen, yhtenä päivänä kaikki ne erkanivat Manan maille, kaikki ne saavutti turmallaan tyly sankari, heidän lampaita kaitessaan sekä länkeväkinttujen karjaa. Äitini taas, jok' ol' ollut Plakon rinteillä ennen ruhtinatar, sen toi uro muun sotasaalihin kanssa tänne, pois toki päästi kun lunnaat sai epäsummat, Artemis nuolellaan pian kaas' emon linnassa taaton. Hektor! mulle sä oot yht'aikaa äiti ja taatto, ainoa veljeni oot, samaten myös sulhoni suuri! Oi! ole armias nyt ja tänne linnahan jääös? Oi! älä poikaas orvoksi tee, älä vaimoas leskeks! Suojaa vie liki viikunapuuta, kun astua siitä kaupunkiin vihamiehet voivat muurien päälle. Kolmastihan sitä koettelivat jo urhoollisimmat kumpikin Aias johtajinaan sekä Atreun poiat, kuulusa Idomeneus sekä uljas Tydeun poika, liekö nyt taitava mies joku neuvonut miehille tietä, tai oma innostus heit' yllyttää sekä johtaa."

Hälle vastasi taas kypär'töyhdöin heiluva Hektor "Huolehdin tätä kaikkea, kultani, vaan kovin Troijan miehiä, Troijan hempeähelmoja naisia häpeen; jos minä, kuin mikä pelkuri, värjötän taistoa väistäin. Ei sitä sallis mielenikään, kun oppinut oon ma ain' eturinnassa taistelemaan maanmiesteni kanssa, suojellen isän arvoa kuuluisaa sekä omaa. Kyllähän tiedän tuon, sen järkeni, tunteeni lausuu: saapuva päivä se on; jona sortuu Ilios pyhä, sortuu Priamos itse ja keihään heittäjä kanssa. Ei toki huoleta niin mua Troijan kohtalo kurja, ei Hekabeen, ei Priamos herran surkeus, enkä niin veljiä, myös jotk' uljaina ollen ja monta kentällä kaatunevat vihamiesten miekkojen alle, kuin sua säälin, kun joku vaskeen vyötty Akaian mies, vapautesi riistettyään sinut vie ja sä itket. Kons' emännällesi Argossa kuot tai vettä sä noudat Messeian tai myös Hypereian lähteestä — työläs tehtävä on, mutt' ankara pakko sen vaativi sulta — kai joku virkahtaa sun kyyneltulvasi nähden: Hektorin vaimo on tuo, hevos-oivain Iliolaisten urheimman, kun Troijan ympäri taistelu riehui! Näin joku virkannee, vaan siitäpä tuskasi yltyy, kun ei miest' ole, orjuutta joka torjua voisi. Hauta tok' ennen peittäköhön mun kuollehet luuni niin en voihkinaas kuule kun raastavat pois sua herjat!"

Lausuttuaan uro näin kurottautui poikoa kohti; vaan tämä kallistui somavöisen hoitajan rintaan kirkaisten isän armaan muotoa peljästyessään, vaskea säikähtäin sekä jouhistöyhtöä, jonka kypärin harjalta heilahtavan näki uhkaavasti. Tuot' isän naurahtaa sekä äidin armahan täytyi. Päästään pois kypärin heti tempasi loistava Hektor, laski sen kiiltoisan alas maahan, poikaansa sitten suuteli hellään, heiluttain käsivarttensa päällä. Lausuipa sitten Zeulle ja muillekin jumaloille:

"Zeus ja te muut jumalat, oi suokaa poikani tulla Troijan kansassa yht' eteväksi, kuin minä, kerran, niin väkeväks', hänen suokaa tarmolla hallita Troijaa! Silloin lausuttakoon: 'tuo voiton vie isältäänkin.' Kentältä kun palajaa, olallaan verinen sotasaalis viemänsä vastustajalt', emo riemuitsee sydämessään."

Lausui ja poikuen pois käsihin hän vaimonsa laski; tuoksuavan povivaattehen helmaan tää hänet otti kesken kyyneliään hymyten…

[T:ri Kaarlo Koskimiehen suomennos alkukielestä.]

"Sellainen on taru. Kuvitteletteko Homeron tarkoittaneen, että siinä kautta aikojen ihailtaisiin sellaisia jokapäiväisyyksiä kuin äidin älytöntä rakkautta ja lapsen säikkymisiä. Omavaltaisuudesta moittimatta voitanee epäilemättä sallia filosofin syvemmän ymmärryksen keksiä siinä piilevän jonkun syvemmän salaisuuden."

"Eikö esimerkiksi valitun sielun nimi ole Astyanaks, kaupungin valtias? Se on jumalaisen syntyperänsä oikeudella kaiken johtaja ja hallitsija, vaikka se ei sitä tiedä. Se on vielä lapsi ja lepää äitinsä Luonnon, ikuisen imettäjän ja vihollisen rinnalla. Runoilija nimittää häntä sattuvasti Andromakeksi, koska hän taistelee sitä olentoa vastaan, kun se on mieheksi varttunut, jota hän lapsena ruokki. Kaunis hän on, mutta ymmärtämätön. Hän hemmoittelee meitä, äitien tapaan, selkärangattomilla myönnytyksillään; hän pelkää päästää meidät mietiskelyjen ulapalle keksimään suuria totuuksia, sillä siellä me, ikuista kunniaa tavoitellessamme, hänet ehkä unhoittaisimme. Hän tahtoisi meidän kuluttavan nuoruuden päivämme haaremissaan ja leikkivän hänen helmoissaan. Ja eikö valitulla sielulla ole isäkin, jota se ei tunne, Hektor, hän joka on ulkopuolella — rajoittamaton ja luonnosta riippumaton, mutta kuitenkin sen herra — tuo kaikki käsittävä sielu, joka opettaa ja järjestää ja jota ihmiset nimittävät Zeus lainsäätäjäksi, Eetteri tulijumalaksi, Osiris elämän antajaksi. Hänet on runoilija tässä kuvannut tuon salaperäisen kaupungin suojelijaksi, kaikkeuden sopusoinnun, järjestyksen ja kauneuden puolustajaksi. Syrjässä istuu hänen suuri isänsä, Priamos, ensimmäinen kaikista olemuksista, monen pojan isä — absoluuttinen Järki — näkymättömänä, kaukaisessa loistossaan peloittavana, järkähtämättömänä, mutta kuitenkin riippuvaisena siitä tutkimattomasta ykseydestä, jota Homeros nimittää kohtaloksi, ja joka on kaiken olevaisen alkulähde mutta joka itsessään on kuitenkin olemukseton, määräämätön ja nimittämätön."

"Tästä ykseydestä ja sitä varten sykkii Maailmansielu kautta koko luomakunnan; se täyttää tuon järjen vaatimukset, josta se vastahakoisesti vuoti aineellisten olioiden mellastukseen. Se taistelee karkean aineen raakoja voimia vastaan; se rusentaa kaiken, mikä sille on rumaa ja soinnutonta ja sulkee syliinsä kauniin ja kaiken missä se huomaa kajastusta omasta itsestään. Se painaa siihen oman leimansa ja muuttaa sen omaksi kuvakseen olipa se sitte tähti, haltija tai valittu sielu. Ja kuitenkin, kuten runoilija antropomorfisesti huomauttaa, seuraa suru sielua koko ajan. Sitä painaa kaiken tuon työn kestäessä tunne kohtalosta, ajatus siitä ensimmäisestä yksiöstä, josta sielu alunpitäen on peruisin, ja josta se, ja sen isä, Järki, eroittautuivat, kunne uskalsivat ajatella ja vaatia itselleen omaa, vapaata tahtoa."

"Hektor, isä, lähtee nyt taisteluun ja hänen lapsensa jäävät nukkumaan ja syömään. Hän on poissa taistelutantereella ja he eivät tunne häntä — eivät tiedä, että he, yksilöt, ovat vain osia hänestä, Maailmansielusta. Mutta hetkiä on — oi, kolminkertaisesti siunatut ovat ne, joille jumalainen syntyperänsä suo sellaisia hetkiä — hetkiä on, jolloin ihmislapsessa välähtää selvä käsitys tuosta sanoin selittämättömästä salaisuudesta. Kesäyön tähtien välkkeessä — Niilin tulvien myllerryksessä, jotka jokaisessa kuohussaan hedelmällisyyttä kuljettavat — temppeliholvien jylhissä varjoissa — muinaisten orfeus-laulajien voimakkaissa sävelmissä taikka noiden jumalien kuvissa, joiden täydellisen kauneuden Kreikan jumalaiset teosofit vilahdukselta käsittivät ja taiteellisessa ihastuksessa kuin taikasauvalla loihtivat esiin lumivalkeassa marmorissa — sellaisten ilmiöiden edessä välähtää sisäiselle silmälle ihana ja valtava aavistus jostain voimasta, nerosta, jostain sielusta, jostain aatteesta, joka on yksi, mutta samalla tuhatkertainen ja joka tunkeutuu kaikkeen luotuun ja värähyttää sen jumalaisiin sointuihin kuni tuuli lyyran kielet. Me aavistamme, että kaikkeuden miljoonissa suonissa virtailee sama sydänveri, tullen yhdestä, suuresta, näkymättömästä sydämestä, jonka mahtavat lyönnit sielumme kuulee kaukaa, missä se ikuisesti sykkii äärettömyyden erämaassa, ulkopuolella paikkaa ja aikaa, jotka ovat vian laskimoita sen kaikkiluovasta merestä."

"Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia ovat ne jotka ovat uskaltaneet — vaikkakin henkeään pidättäen, rajattoman riemun kyynelten sokaisemina, täydellisessä avuttomuudessaan polvilleen vaipuneina, kun huomaavat olevansa vain kuihtuneita lehtiä, joita kaikkeuden läpi puhaltava tuuli mielensä mukaan lennättelee — onnellisia ovat ne, jotka ovat uskaltaneet vaikkakin vain hetkeksi heittää katseensa tuohon kammottavan ihanaan näkyyn, eivätkä nuoren Astyanaksin lailla ole Hektorin avaraa, säkenöivää syliä ja hänen kypäränsä töyhdön sateenkaarenloistoa peljästyen ja parkuen painautuneet äitinsä, Luonnon, syliin! Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia he ovat, vaikka tuo yliluonnollinen loiste olisi heidän silmänsä tuhkaksi polttanut! — Eikö olisi ihanaa kuolla Zeus silmien edessä, kuolla, kuten Semele, hänen loistonsa polttamana? Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia, vaikka jumalainen lumous heidän sielunsa huimaisi ja Circen elukat heitä siitä lähtien hulluiksi ja haaveksijoiksi nimittäisivät. Haaveksijoita he ovatkin, sillä Jumaluus on heissä ja he Jumaluudessa. Persoonallisuuden taakka katoaa hetkeksi, ja huomaten olevansa osa Maailmansielusta, he kohoavat sen Järjen yläpuolelle, josta sielu saa alkunsa, aina kaiken olevaisen lähteeseen — tuohon määräämättömään, kaikkeinkorkeimpaan ykseyteen saakka. He näkevät sen ja muuttuvat samalla osiksi Sen olemuksesta. He eivät puhu enää, vaan Se puhuu heidän kauttaan, ja koko heidän olemuksensa tuon säteilevän auringon loisteen muuntamalla, johon he, kuni kotkat, ovat uskaltaneet katseensa kiinnittää, muodostuu jumaluuden sopusointuiseksi välikappaleeksi, ja puhuu — itse siihen vaikuttamatta — kuolemattomien jumalien salaisuuksia. Ihmekö siis, jos he raa'asta rahvaasta näyttävät uneksijoilta?… Myhäilkää, jos teitä haluttaa; mutta elkää pyytäkö minua opettamaan teille sanoin selittämättömiä, kaikkien tieteitten yläpuolella olevia seikkoja, joita ei dialektikan sanasota eikä Järjen päättelevät ponnistukset voi koskaan saavuttaa, jotka täytyy nähdä ja nähtyä tunnustaa selittämättömiksi. Pois täältä, sinä akateeminen väittelijä, pois sinä ivaileva kyynikko, — pois sinä aistia ihaileva stoalainen, joka kuvittelet, että sielu saisi tietonsa aineellisista ilmiöistä, joita se itse luo! — pois —. Taikka ei; jääkää vain tänne ja ivailkaa. Ainoastaan hetkinen — vain muutamia päiviä tässä alennustilamme vankilassa ja kaikki on palaava alkulähteeseensä, veripisara tuohon suureen sydämeen, vesi jokeen ja joki siihen säteilevään mereen. Ja kastepisara, joka taivaasta tipahti, on nouseva takaisin taivaaseen. Vapautuneena niistä tomuhiukkasista, jotka sitä alas painoivat, ja sulaneena siitä maallisesta roudasta, joka sen tänne ruohoon ja rehuun sitoi, se kohoaa alati ylöspäin ja ylöspäin, ohi tähtien ja aurinkojen, ohi jumalien ja jumalien vanhempien, aste asteelta yhä puhtaampana ja puhtaampana, kunnes se saavuttaa sen olemuksettoman, joka on kaikkeus, ja löytää viimeinkin kotinsa…"

Puhuja äkkiä vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat kyynelissä ja koko ruumiinsa värähteli innostuksesta. Hetkisen hän liikkumattomana tuijotti kuulijakuntaansa, aivankuin toivoen voineensa heissäkin herättää samanlaista innostusta. Sitte hän hillitsi liikutuksensa, lisäsi hellemmällä, mutta samalla vähän surumielisellä äänellä:

"Poistukaa nyt, oppilaani. Hypatialla ei ole enempää teille tänään. Poistukaa nyt, ja säästäkää hänet — hän on näet kaikesta huolimatta nainen — ainakin siitä häpeällisestä huomiosta että hän on antanut teille liian paljon, nostanut Isisverhon silmien edestä, jotka eivät ole kyllin kirkastuneet käsittääkseen jumalattaren ihanuutta. — Jääkää hyvästi!"

Hän lopetti ja Filammon, samassa kuin hänen äänensä sointu lakkasi hänen korvissaan kaikumasta, hyppäsi pystyyn ja kiiruhti käytävän läpi ulos kadulle…

Miten ihana! Miten hillitty ja lempeä häntä kohtaan! Miten häntä kaikki jalo innostuttaa! Eikö hänkin puhunut näkymättömästä maailmasta, kuolemattomuuden toivosta, hengen voitosta lihan yli — aivankuin kristitytkin? Oliko sitten kuilu heidän välillään niin syvä? Jos oli, niin miksi sitte olivat puhujan sanat herättäneet hänen sydämessään samanlaista vastakaikua kuin ennen rukoukset ja saarnat Laurassa? Jos hedelmät olivat niin yhtäläiset, niin eikö juurienkin täytynyt olla yhtäläiset. Voiko tämä olla jäljittelyä? Paholaisen pappiko valon enkelin vaatteissa? Valoa tuo ainakin oli — puhtautta, rohkeutta, vakavuutta, hellyyttä — silmät, huulet, liikkeet siitä puhuivat… Pakanako? uskoton?… Miten nuo syytökset olivat ymmärrettävät?

Mutta häntä odotti vielä loppuisku, mikä oli hänen ajatuksensa perinpohjin hämmentävä.

Tuskin sataa askelta oli tämä luentopaikasta edennyt, kun hänen pieni ystävänsä hedelmäkauppias, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun tämä oli teatterin käytävässä hävinnyt väkijoukon jalkoihin, tarttui hänen käsivarteensa ja juoksusta hengästyneenä hoki:

"Jumalat — ammentavat — suosiotaan — niille, jotka — jotka vähimmin sitä — ansaitsevat! — Mieletön, tunkeileva moukka! — Ja se on päättömyyteni palkkio!"

"Tiehesi mies!" tiuskasi Filammon, jota ei ollenkaan haluttanut uudistaa tuttavuuttaan kantajan kanssa. Mutta päivänvarjojen vartija piti hellittämättä kiinni hänen lammasnahkastaan.

"Hullu! Itse Hypatia käskee! Niin, sinä saat mennä hänen luokseen, puhella hänen kanssaan, ja minä — minä valistunut — minä joka häntä kunnioitan, tottelen, jumaloin — minä, joka jo kolme vuotta olen katuojassa vatsallani madellut, että hänen pukunsa liepeet edes pikkusormeni päätä koskettaisivat — minä — minä."

"Mikä on asiasi, mieletön?"

"Hän kutsuu sinua, sinä typerä heittiö! Theon lähetti minut sanomaan — ja juoksusta ja kateudesta läkähtymäisilläni toin sinulle heti sanan: Mene, sinä kieromielisten jumalien suosikki!"

"Ken on Theon?"

"Hänen isänsä, tietämätön! Hän käskee sinua saapumaan hänen asuntoonsa — tuossa vastapäätä — huomenna kolmannella tunnilla. Kuule ja tottele! Kas niin! Nyt ne jo tulevat museosta ja kaikki päivänvarjot menevät sekaisin! Oh, minua onnetonta!"

Mies parka juoksi takaisin, ja Filammon, pelosta ja halusta melkein mielipuolena puhalsi myöskin juoksuun ja juoksi koko matkan kotiinsa Serapeiumiin asti. Hän ei huolinut ajopeleistä, elefanteista eikä kävelijöistä, eikä välittänyt vaikka muuan kärtyinen kantaja tyrkkäsikin hänet kerran kumoon ja pala hänen nahkapuvustaan jäikin erään vihaisen kameelin hampaitten väliin. Saavuttuaan arkkipiispan asunnolle ja löydettyään Pietari esilukijan pyysi hän vapisten päästä Kyrillon puheille.

9 Luku.

JÄNNE KATKEAA.

Kyrillos kuunteli äänettömänä myhäillen Filammonin kertomusta luennosta ja Hypatian kutsusta ja lähetti sitte nuorukaisen kaupungille tavanmukaisiin puuhiin. Hän kielsi Filammonia sanallakaan mainitsemasta muille koko asiasta ja käski hänen saapumaan illalla uudelleen hänen luokseen määräykset saadakseen.

Toisten seurassa samosi Filammon pitkin katuja ja kujia, joissa saastaisuus ja kurjuus, pakanallinen laiskuus ja perinnäiset synnit kamalina irvistivät vastaan joka taholta. Peloittavan todellista ja totuttua se oli, mutta hän näki sen vain hämärästi, kuin unessa. Hänen silmiensä edessä loistivat vain yhdet kasvot, korvissaan vain yksi ääni kaikui… "Hän on vain munkki eikä tunne sen parempaa…" Totta! Mitenpä hän parempaa tuntisikaan? Mistä hän tiesi, miten paljon enempi tuntemista oli tuossa suuressa uudessa kaikkeudessa, jonka niin surkean pienessä sopukassa hän oli tähän asti elänyt? Hän oli kuullut asiat vain yhdeltä puolen. Mitähän jos toinenkin puoli oli olemassa. Eikö hänellä ollut oikeutta — taikka eikö ollut aivan asianmukaista, kohtuullista ja oikeudenmukaista, että hän sai kuulla molemmat puolet ja sitte vasta tuomitseisi?

Kyrillos ei ehkä menetellyt oikein viisaasti siinä, että lähetti nuorukaisen käytännöllisiin armeliaisuudentöihin ennenkuin ilmaisi hänelle miten hänen tuli Hypatian kutsun suhteen menetellä. Hän ei ollut ottanut laskuihinsa niitä uusia ajatuksia jotka nyt nuorukaisessa liikkuivat. Ehkä ne olisivatkin hänelle olleet käsittämättömiä vaikka hän niistä olisi tiennytkin. Kyrillos oli näet saanut ankaran dogmatillisen kasvatuksen noissa suurissa luostarilaitoksissa, jotka olivat syntyneet Nitrian salpietarikaivosten likistölle. Tuhannet siellä ahersivat vapaaehtoisessa köyhyydessä leipureina, värjäreinä, räätäleinä, puuseppinä ja tiilintekijöinä. Ansioitaan he eivät käyttäneet omiin tarpeisiinsa — heillä kun ei mitään tarpeita ollutkaan, — vaan kirkkoihin, sairashuoneihin ja vaivasapuihin. Kyrillos oli kasvanut tässä käytännöllisen työn ja hurskasten hartaudenharjoitusten maailmassa, jossa munkit matkan lyhyyden takia oppivat tuntemaan sen maailman, jota he hylkivät ja halveksivat. Lapsuudestaan asti oli hän ollut mukana kiivaan ja kunnianhimoisen setänsä Teofiluksen keinotteluissa. Empimättä hän sitte seurasikin tätä Aleksandrian patriarkan istuimelle ja oli valmis epäilyksittä ja säälittäkin, missä sitä vaadittiin, omistamaan kaiken tarmonsa ja terävän käytännöllisen järkensä kirkon palvelukseen. Mitenpä sellainen mies voikaan ymmärtää kaksikymmenvuotiasta poika parkaa, joka äkkiä oli Lauran hiljaisesta luolaelämästä joutunut keskelle myllertävän maailman melskettä. Hänkin oli luostarissa kasvatettu. Mutta Nitrian toimekas ja kiihkoisa ilmapiiri, missä jokaista hermoa pidettiin alituisessa, pinnistetyssä jännityksessä, missä ei levolla, ei luonnollisuudella eikä inhimillisillä tunteilla ollut sijaa, oli mitä jyrkin vastakohta cenobitien eristetyille ja köyhille, vaikka ei siltä vähemmin toimeliaille, yhdyskunnille, jotka olivat hajallaan pitkin kalliolaaksoja aina Nubian erämaan sisä-osiin saakka. Sellaisessa paikassa oli Filammon kunnianarvoiselta vanhukselta saanut osakseen sekä äidin hellyyttä että isän huolenpitoa. Hän kaipasi nyt rohkaisevia sanoja, ystävällisiä silmäyksiä ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi… Ja Hypatian sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan kuin hivelevä sävelmä, eivätkä ottaneet häipyäkseen. Tuo lennokas innostus, kaikessa voimakkuudessaankin niin hempeä ja puhdas, — tuo muiden sääliminen — niin ihanassa naisessa sitä ei voi ylenkatseeksi sanoa —; tuo viehättävä mielikuva valitusta hengestä — joka ei ole rahvaan kaltainen. — "Mutta olenkohan minä sitte rahvaan kaltainen?" Filammon itseltään kysyi muuatta ähkyvää kuumesairasta kantaessaan. "Eiköhän löydy minulle sopivampaa työtä kuin tämä, jota kuka rantajätkä tahansa voisi yhtä hyvin tehdä? Eikö elämäni kulu turhaan tällaisissa puuhissa? Eikö minullakin ole äly, maku ja järki? Kykeninhän minä käsittämään hänen sanansa. — Miksi pitäisi minun lahjojeni jäädä kehittämättä? Miksi vain minulta on kaikki tieto kielletty? Onhan olemassa niin hyvin kristillinen kuin pakanallinenkin tietoisuus. Mikä oli luvallista Clemensille" — hän oli vähällä sanoa Origeneelle, mutta hillitsi itsensä niin räikeästä kerettiläisyydestä — "se toki lienee minullekin sallittua. Eikö juuri se, että minä tietoja janoan, todista, että minä kykenen ne sulattamaan? Totta totisesti minun paikkani on pikemmin lukukammiossa kuin kadulla!"

Hänen työtoverinsa rupesivat siitä lähtien näyttämään hänestä — sitä hän ei voinut itseltään kieltää — vähemmän kunnianarvoisilta. Koettipa hän miten vakavasti tahansa unhoittaa sen pappivanhuksen moitteet, niin todellisuus oli aina hänen silmäinsä edessä. Nuo miehet olivat raakoja, kiivaita, suurisuisia — kokonaan toista maata kuin Hypatia! Heidän puheensa olivat kuin mitäkin ämmien juoruja — hyvin usein vielä panettelevia ja epäoikeutettuja. He puhuivat miten kunnianhimoinen se ja se mies oli, miten ylpeä se ja se nainen, ken edellisenä sunnuntaina oli jäänyt ehtoolliselle ja ken heti saarnan loputtua oli lähtenyt kirkosta, miten ne, jotka lähtivät, olivatkaan uskaltaneet lähteä, ja ne, jotka jäivät, olivat uskaltaneetkaan jäädä… Epäluuloa, ivaa, moitteita loppumattomiin… Mitäpä sellaiset välittäisivät ikuisesta kunniasta ja taivaallisista näyistä? Ainoa ihmisten ja asioiden mittapuu, patriarkasta prefektiin saakka, näytti olevan: "voiko hän tai se edistää kirkon asiaa" — minkä Filammon pian huomasi tarkoittavan heidän omaa asiaansa, omaa vaikutusvaltaansa, ylistystään. Ja kun nuorukaisen virheiden näkemiskyky toveriensa vaikutuksen alaisena edelleen kehittyi, oli hän niissä nöyrissä lauseparsissa, joita he käyttivät puhuessaan rakkaudentöistään ja nykyisen nöyryytyksensä vastaisesta palkitsemisesta, huomaavinaan huonosti salattua ylpeyttä, oman erehtymättömyytensä ylistystä ja kiukkua jokaista kunnianarvoistakin miestä kohtaan, joka pienimmässäkin seikassa erosi heidän puolueestaan. He puhuivat ivaillen Augustinuksen taipumuksista latinalaisuuteen ja julkisesti kiroilivat Krysostomusta lahkolaisista kavalimmaksi ja jumalattomimmaksi — ja mistäpä Filammon tiesi, olivatko he väärässä. Mutta kun he, sanallakaan voitetulta ja ryöstettyjä säälimättä, puhuivat entisistä ja vastaisista sodista ja hävityksistä ikäänkuin Jumala niiden kautta olisi ansionmukaisesti rangaissut kerettiläisiä ja pakanoita; kun he väittelivät valtaa koskevasta kamppailusta, joka sen mukaan kuin hän heidän sanoistaan sai selville, oli parhaillaan vireillä keisarin ja Afrikan herttuan välillä, aivankuin se olisi koskenut heitä vain siksi että samalla oli kysymys voittaisiko vai menettäisikö Kyrillos ja he tämän henkivartioina, valtaa Aleksandriassa; ja kun he lopuksi, jonkun mainitessa Oresteesta ja Hypatiasta tämän neuvonantajana, rupesivat peittelemättä manaamaan heille Jumalan kirousta ja lohdutteleutuivat sillä toivomuksella, että heitä molempia odotti ikuinen kidutus — silloin kävi väristys Filammonin ruumiin läpi ja tahtomattaan hän kysyi itseltään: Olivatko nämä evankeliumin julistajia? Tällaisetko olivat Kristuksen hengen hedelmät?… Ja hänen sielunsa sisimmässä värähti kuiskaus: Oliko evankeliumia olemassa? Oliko Kristuksen henkeä olemassa? Eivätkö niiden hedelmät olisi toisenlaisia kuin nämä?

Heikkona, kaukaisena kuului tuo kuiskaus, kuin maanjäristyksen murina peninkulmia maanpinnan alapuolella. Ja kuitenkin oli se maanjäristyksen lailla siinä tuokiossa järkyttänyt kaikki hänen vakaumuksensa, toiveensa ja muistonsa hiuskarvan verran entisiltä sijoiltaan — vain hiuskarvan verran. Mutta se riitti. Koko hänen sisäinen ja ulkopuolinen maailmansa muutti muotoa ja halkeili jokaisesta liitoksestaan. Mitähän jos se hajoaisi sirpaleiksi? Hänen päätänsä huimasi se ajatus. Hän epäili omaa olemustaan. Taivaan valokin oli väriä muuttanut. Eiköhän sitte se varma pohja, jolla hän seisoi, ollutkaan mikään järkkymätön todellisuus, vaan ainoastaan hauras kuori, joka peitti — mitä?

Painajainen katosi ja hän hengähti vielä kerran. Mikä outo uni? Kuumuus ja ylenmääräinen rasitus kai hänen aivonsa samensivat. Hän tahtoi unhoittaa pois kaiken.

Työstä ja vielä enemmän mietiskelystä väsyneenä palasi hän sinä iltana asuntoonsa toivoen ja samalla peläten saavansa luvan mennä Hypatian puheille. Toisinaan hän toivoi, että Kyrillos pitäisi häntä liian heikkona sellaiseen; mutta seuraavana hetkenä jo hänen ylpeytensä ja uskaliaisuutensa, uskosta ja toivosta puhumattakaan, kannusti häntä eteenpäin. Pääsisipä hän vain sen kammottavan noita-akan eteen ja saisi sanella hänelle oikein vasten naamaa! Mutta miten ihanalta, miten jalolta tuo nainen näyttikään! Voiko hän puhua hänelle muuten kuin ystävällisesti varoittaen, surkutellen, neuvoen ja sovitellen? Eiköhän hän kykenisi Hypatiaa voittamaan — pelastamaan. Ihana unelma! Voittaa sellainen sielu oikean aatteelle! Saada ensimmäisen tehtävänsä tuloksena osoittaa itse pakanuuden pääpapitarta! Kannattaisi elää vain sitä varten ja sen tehtävän täytettyä kuolla!

Arkkipiispan talolla oltiin Filammonin sinne saapuessa tavallista kiihtyneemmässä tilassa. Munkkeja, pappeja, parabolaaneja ja rikkaita ja köyhiä kaupunkilaisia seisoskeli parvittain pihamaalla puhellen kiivaasti ja äkäisesti keskenään. Nitriosta oli juuri saapunut suuri joukko munkkeja parta ja tukka takkuisina ja kasvoillaan tuo kaikille uskon kiihkoilijoille ominainen ilme, joka on ankara mutta kumminkin mateleva, itsetietoinen mutta kumminkin hillitön, tyhmä, mutta kumminkin viekas. Heidän kasvonpiirteensä olivat lakkaamattomasta paastoamisesta ja itsekidutuksesta kuihtuneet ja raaistuneet ja heidän ruumiinsa oli verhottu kiireestä kantapäähän pitkiin repaleisiin kauhtanoihin. He huitoivat nyt siinä raivoissaan käsiään ja kaikkea muuta kuin valituin sanoin kehoittivat rauhallisempia toverejaan kostamaan jotain kirkkoa vastaan suunnattua loukkausta.

"Mikä nyt on hätänä?" Filammon kysyi eväältä rauhalliselta, hyvinvoivalta kaupunkilaiselta, joka seisoi pihalla ja, kasvoillaan mitä moukkamaisin ilme, tuijotti ylös arkkipiispan ikkunoihin.

"Elä minulta kysy, ei se minuun kuulu. Miksi ei hänen pyhyytensä tule ulos ja puhu heille? Pyhä neitsyt, Jumalan äiti! Kunpa tästäkin selviydyttäisiin! —"

"Roikale!" räjähti muuan munkki hänen korvaansa. "Nuo nappisaksat eivät välitä mistään kun vain heidän kauppakojunsa ovat turvassa. He vaikka antaisivat pakanoiden kirkot puhtaiksi ryöstää, jos siten pelastaisivat kauppansa hetkenkään häiriöstä!"

"Emme me heitä tarvitse!" toinen huusi. "Löylyytimmehän Dioscuronkin veljineen, kyllä Oresteestakin selviydymme! Saman tekevä, mitä hän vastaa! Kyllä piru omansa perii!"

"Heidän olisi pitänyt palata jo pari tuntia sitte'; heidät on murhattu!"

"Ei hän uskaltane päädiakooniin käsiksi käydä!"

"Hän uskaltaa mitä tahansa. Kyrillon ei olisi pitänyt lähettää heitä kuin lampaita susilaumaan. Mitä varten tarvitsi prefektin saada tietää että juutalaiset ovat lähteneet tiehensä? Kyllä hän sen itse piankin olisi älynnyt; heti kun ensi kerran olisi lainaa tarvinnut!"

"Mitä tämä kaikki merkitsee, arvoisa herra?" Filammon kysyi Pietari esilukijalta, joka pitkin askelin harppasi pihan yli kuin Agamemnonin haamu Asfotelus-niittyjen yli, ja nähtävästi oli raivosta pois suunniltaan.

"Ahaa, sinäkö täällä? Sinä saat mennä huomenna, nuori hupsu! Patriarkka ei voi ottaa sinua vastaan. Miksipä hän ottaisikaan. Mielestäni muutamia henkilöitä huomataan aivan liian paljon. Niin; sinä saat mennä. Jos et vielä ole kääntynyt, niin tapahtuu se kai huomenna. Saammepahan nähdä, eikö se joka itsensä ylentää, sittekin tule alennetuksi!"

Hän yritti poistua, mutta Filammon, räjähdyksen vaarasta piittaamatta, pysäytti hänet.

"Hänen pyhyytensä käski minua tulemaan luoksensa, ennenkuin —"

Pietari pyörähti raivostuneena takaisin.

"Sinä hullu! Uskaltaisitko tyrkyttää haaveitasi hänelle tällaisena hetkenä?"

"Hän käski minua tulemaan luoksensa", Filammon vastasi järkähtämättömänä kuin sotilas, "ja minä menen hänen luokseen kenestäkään välittämättä. Minä epäilen, että te haluatte vain estää minua saamasta hänen neuvoaan ja siunaustaan."

Pietari tuijotti hetkisen puhujaan sangen äkäisesti, löi sitte äkkiä, nuorukaisen suureksi hämmästykseksi häntä suoraan kasvoihin ja rupesi samassa huutamaan apua.

Jos viikko sitte olisi Pambo tuon iskun Laurassa antanut, olisi Filammon sen sulattanut. Mutta kun se tuli odottamatta Pietarin kädestä aivankuin viimeinen pisara hänen tyytymättömyytensä ja inhonsa maljaan, ei hän sitä kärsinyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä jo sätkivät Pietarin pitkät koivet pihakivityksellä ja mies mölisi kuin härkä huutaen Nitrian munkkeja avukseen.

Pietarin noustessa oli tusina laihoja, ruskeita kouria tarttunut
Filammonin kurkkuun.

"Ottakaa hänet kiinni! Pitäkää häntä kiinni!" kähisi Pietari.
"Kavaltaja, kerettiläinen! Hän seurustelee pakanoiden kanssa!"

"Heittäkää hänet ulos!" "Viekää hänet arkkipiispan eteen!"

Mutta Filammon riuhtaseutui irti ja Pietari jatkoi syytöksiään.

"Minä kutsun kaikkia oikeauskoisia todistajiksi! Hän löi pappia Herran huoneen pihalla, aivan keskelläsi, ui Jerusalem! Ja tänä aamuna hän oli Hypatian luentosalissa!"

Pyhä kauhistus valtasi kaikki ja he päästivät kamalan huudon.
Filammon nojasi selkänsä seinää vasten.

"Hänen pyhyytensä patriarkka lähetti minut."

"Hän tunnustaa, hän tunnustaa! Puhumalla Hypatian käännyttämisestä vietteli hän patriarkan hurskaudessaan myöntymään hänen pyyntöönsä ja nytkin hän koettaa tunkeutua Kyrillon eteen palaen halusta päästä huomenna sen noita-akan huoneeseen!"

"Mikä häväistys! Mikä kauhistus pyhälle paikalle!"

Kaikki hyökkäsivät nuorukaisen eteen.

Filammonin veri kiehui kuumana. Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa vetäytyi ajattelevampi osa joukkueesta kainosti syrjään, varoen puhdasoppista mainettaan — persoonallisesta turvallisuudestaan puhumattakaan — ja jätti hänet munkkien armoille. Hänen täytyi parhaansa mukaan yksin puolustautua. Turhaan katseli hän ympärilleen asetta etsien. Munkit rähisivät hänen ympärillään kuin koirat karhun kimpussa; ja vaikka hän kyllä olisi suoriutunut kustakin heistä erikseen, osoittivat heidän jäntereiset käsivartensa ja kiihtyneet kasvonsa että ne yhdistyneinä muodostivat tutkaimen, jota vastaan potkiminen olisi turha.

"Antakaa minun lähteä rauhassa tästä pihasta. Jumala tietää, olenko kerettiläinen; Hänen tuomioonsa ininä vetoon. Pyhän patriarkan täytyy saada tietää teidän vääryyksistänne. Minä jätän teidät rauhaan ja te saatte nimittää minua kerettiläiseksi, tai pakanaksi, miksi vain haluatte, jos tämän kynnyksen yli jälleen astun ennenkuin Kyrillos itse lähettää minua noutamaan teidän häpeäksenne."

Hän kääntyi ja tunkeutui porttikäytävään keskellä ivahuutoja, jotka ajoivat jokaisen veripisaran hänen kasvoilleen. Holvattua käytävää kulkiessaan yritti joukkue kahteen kertaan käydä takaapäin hänen kimppuunsa, mutta hänen tyynemmät vainoojansa estivät sen. Nuori ja kuumaverinen kun oli, ei hän voinut erota heistä viimeistä sanaa lausumatta ja kynnyksellä hän kääntyi vainoojiinsa.

"Te, jotka nimitätte itseänne Herran opetuslapsiksi, mutta käyttäydytte kuin pirun riivaamat, jotka viettivät päivät ja yöt luolissa ja itkivät ja kivittivät toisiaan —"

Silmänräpäyksessä syöksi joukko häntä kohti, mutta juoksi onneksi suoraan toisen pappiparven syliin, joka kasvot kalpeina kiiruhti kadulta pihalle.

"Hän on kieltänyt!" huusi etumainen. "Hän julistaa sodan Herran kirkkoa vastaan!"

"Oh, ystäväni", päädiakooni läähätti, "pääsimme pakoon kuin linnut pyydystäjän rihmasesta. Se tyranni antoi meidän odottaa kaksi tuntia palatsinsa porttien ulkopuolella ja lähetti sitte liktorinsa kirveineen ja raippakimppuineen meitä vastaan, antaen sanoa, että vain sellaisia lähettejä hänellä oli ryövärejä ja kapinoitsijoita varten."

"Takaisin patriarkan luo!"

Ja koko joukko tulvi takaisin pihaan jättäen Filammonin yksin kadulle — ja koko maailmaan.

Minne nyt?

Kiihkoissaan harppasi hän satakunta askelta ennenkuin teki itselleen tuon kysymyksen. Ja tehtyään sen, huomasi hän olevansa haluton siihen vastaamaan. Hän oli joutunut tuuliajolle; hänet oli karkoitettu satamasta rannattomalle ulapalle, mustaan pimeyteen. Hän oli yksin sokeassa raivossaan.

Vähitellen alkoi yksi määrätty ajatus pilkottaa pimeyden läpi kuin majakka myrskyssä… Mennä Hypatian luo ja käännyttää hänet. Siihen hänellä oli patriarkan lupa. Se ei voi olla väärin. Se hänet puhdistaisi ja hän palaisi ehkä takaisin suuremmalla kunnialla kuin yksikään Cæsar, vankinaan pakanuuden kuningatar evankeliumin kahleisiin sidottuna. Niin, se oli vielä jälellä ja sitä varten kannatti elää.

Hänen tunteensa vähitellen tyyntyivät kun hän illan hämyssä käveli kaduilla sinne tänne. Lopulta hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli. Saman tekevä. Kyllä hän ainakin huomenna löytäisi sen luentosalin. Viimein hän huomasi olevansa lehtokujassa, joka hänestä tuntui tutulta. Olikohan tuo tuolla auringonportti? Hän laahusti välinpitämättömästi sitä kohti ja löysi viimein saman puistokadun, jonne se pieni kantaja oli kolme päivää sitte hänet kuljettanut. Hän oli siis likellä museota ja samalla Hypatian asuntoa. Kohtalo oli hänen tietämättään ohjannut häntä toimintapaikkaa kohti. Se oli hyvä enne; hän menisi sinne paikalla. Voihan hän maata hänen kynnyksellään yhtä hyvin kuin jossain muualla. Ehkä hän saisi vilaukselta nähdä häntä, jos hän myöhäisestä hetkestä huolimatta menisi ulos tai palaisi kotia. Hyvä olisi hänelle jo edeltäpäin tottua tuon naisen näkemiseen. Huomenna ei hän sitte enää olisi niin suuressa vaarassa joutua hänen noidansilmiensä lumoihin. Ja sitäpaitsi avomielisesti puhuen, hänen itsenäisyytensä ja omavaltaisuutensa, jotka Lauran kuri oli tukahuttanut tai oikeammin pakoittanut uinumaan, olivat heränneet eloon, ja hän tunsi mielihyvää, jota hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kuin hän lapsena oli ollut tottelematon, kun sai tehdä mitä tahtoi, väärin tai oikein, vain siksi, että hän niin tahtoi. Sellaisia hetkiä on jokaisella vapaatahtoisella olennolla. Onnellisia ovat ne, joita on opetettu sellaisten hetkien varalta ja joita ei ole, kuten Filammon parkaa, kasvatettu lasikaapissa. Mutta hän oli vielä näkevä tai oikeammin hänen kasvattajansa olivat näkevät, ettei tie vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen ja miehekkääseen itsensä hillitsemiseen vie orjuuden, vaan vapauden kautta.

Hän ei muistanut varmaan mikä Hypatian asunto oli; mutta museon ovea hän ei ollut unhoittanut. Sen eteen, puutarhamuurin varjoon, hän nyt istuutui. Viileä ilta, syvä hiljaisuus ja tuhansien ulkomaalaisten kasvien lemu, joka täytti ilman kuin palsamin tuoksulla, tyynnytti häntä. Siinä hän istui ja tarkkasi tarkkaamistaan vilahdusta ainoasta ajatustensa esineestä. Mikähän noista taloista oli hänen talonsa? Mikähän oli hänen kammionsa ikkuna? — Mitä tekemistä hänen mietteillään oli naisten kammioiden kanssa? — Mutta tuo avonainen ikkuna, jonka sisäpuolella lamppu paloi hän ei voinut olla katsomatta siihen — hän ei voinut olla kuvittelematta — toivomatta. Hän aivan otti muutamia askeleita nähdäkseen paremmin huoneen valaistua sisustaa. Vaikka se olikin korkealla voi hän selvään nähdä siellä kirjahyllyjä — tauluja seinillä. — Oliko tuo ihmisääni? Oi! — naisen ääni — lukien jotain runomittaista —. Hän voi sen selvään erottaa yön hiljaisuudessa, jota ei edes lehtien lepatus häirinnyt. Hän seisoi paikallaan uteliaisuutensa kahlehtimana.

Äkkiä lakkasi luku ja naisen varjo ilmautui ikkunaan ja jäi siihen liikumattomana seisomaan, kasvot kohotettuina ylhäällä kaareutuvaa tähtimaailmaa kohti. Nainen näytti juovan sen loistetta, hiljaisuutta ja kukkaistuoksua… Olikohan se hän? Jokainoa suoni sykki rajusti… Olikohan? Mitä teki hän? Filammon ei voinut eroittaa piirteitä; mutta itämaan kirkas kuunvalo näytti hänelle ylöspäin käännetyn otsan loistavien kultakutrien keskeltä, jotka peittivät koko hänen yläruumiinsa, jättäen vain rinnalle ristityt valkoiset kädet paljaiksi… Rukoiliko hän? Oliko tämä hänen öisiä noitatemppujaan?…

Ja Filammonin sydän jyskytti yhä niin, että hän pelkäsi naisen sen lyönnit kuulevan — ja yhä seisoi haamu liikkumattomana, taivaaseen tuijottaen, aivankuin norsunluuhun ja kultaan muovaeltu ihana kuvapatsas. Ja hänen takanaan, valaistussa huoneessa, maalauksia, kirjoja, kokonainen maailma häneltä salattua tiedettä ja kauneutta… ja tuo nainen kaiken sen papitar… kutsuen häntä oppimaan ja tulemaan viisaaksi! Se oli kiusaus! Hänen täytyy paeta sitä! — Mikä hupsu hän olikaan! Oliko haamu ollenkaan hän?

Hän liikahti. Nainen katsahti alas, huomasi hänet ja, vetäen verhon alas, hävisi sen taakse. Nyt kun kiusaus oli hävinnyt, odotti Filammon turhaan sen uudelleen ilmestyvän ja melkein manasi itseään kun lumouksen oli rikkonut. Mutta kammio pysyi siitä lähtien pimeänä ja äänettömänä ja lauhkean etelänyön uuvuttavien tuoksujen ympäröimänä vaipui väsynyt Filammon pian rauhalliseen uneen ja uneksi vaeltavansa takaisin rakkaaseen Lauraan.

10 Luku.

KOHTAUS.

Seuraavana aamuna-auringon noustessa herättivät Filammonin palvelijat, jotka tulivat lakaisemaan luentosaleja. Hän kulki alakuloisena katua edestakaisin ja toivoi ja pelkäsi että nuo kolme tuntia lopultakin kuluisivat jotka hänen vielä täytyi odottaa, ennenkuin Hypatian puheille pääsisi. Mutta hän ei ollut maistanut mitään ruokaa eilisen aamiaisen jälkeen, edellisenä yönä hän oli nukkunut vain kolme tuntia, ja kaksi kokonaista päivää oli hän tehnyt työtä, juossut ja taistellut, ruumistaan tai sieluaan vähääkään lepuuttamatta. Nälkäisenä ja väsyneenä ja kiireestä kantapäähän kipeänä viimeöisen graniittivuoteensa jälkeen, hän tunsi itsensä kokonaan kykenemättömäksi kokoamaan ajatuksiaan ja jännittämään hermojaan tulevaa kohtausta varten. Hän ei tiennyt miten ruokaa saisi; mutta olihan hänellä kädet. Kai hän jonkun kolikon kantajanakin ansaitsisi. Näin päätellen ohjasi hän askeleensa puistokadulle työtä etsiäkseen. Mutta sitä ei ollut tarjona. Hän istuutui sen vuoksi laiturin kaidepuulle ja katseli sardiiniparvia, jotka hänen jalkojensa juuressa uiskentelivat edestakaisin, ja kummaili omituisia krapuja ja merisirkkoja, jotka muutamia jalkoja vedenpinnan alapuolella kapuilivat ylös ja alas laiturin reunaa, näykkivät rikkajyväsiä, ja toisinaan tekivät turhia hyökkäyksiä pienien, vikkelien hopeanuolien kimppuun, jotka leikkivät niiden ympärillä. Lopulta koko hänen huomionsa kiintyi — ajattelemaan hän näet oli liian väsynyt — ankaraan otteluun kahden kravun välillä, joilla kummallakin oli toisessa pihdissään tukko meriruohoa ja toisella kiskoivat kuollutta kalaa kumpikin päästään. Kumpikohan voittaa?… Hetkeksi hän unhotti krapujen vuoksi koko muun maailman… Mutta jos tuo oli joku vertaus? Jos tuo ylempänä oleva tarkoitti Kyrilloa? — ja tuo alempi Hypatiaa? — ja kuollut kala keskellä häntä itseään?… Mutta ottelu loppui viimein — kala katkesi keskeltä kahtia ja Hypatia ja Kyrillos, kumpikin pudottaen nykäyksestä heinätukkonsa, tekivät kalanpuoliskoineen kuperkeikan ja hävisivät nurinniskoin siniseen syvyyteen niin hassunkurisella tavalla, että Filammon purskahti äänekkääseen nauruun.

"Mikä ilona?" kysyi tuttu ääni harien takanaan ja käsi laskeutui tuttavallisesti hänen olalleen. Hän katsahti taaksensa ja näki pikku miehen kantaen päänsä päällä kukkurallista koria viikunoita, rypäleitä ja melooneja, joihin Filammon parka heitti pitkän silmäyksen. "No, nuori ystäväni, miksi et ole kirkossa? Katsoppa miten pyhimykset tuolla takanasi tulvivat Cæsareiumiin!"

Filammon murisi jotain hampaittensa takana.

"Ha, haa! Jo riidellyt apostolien jälkeläisten kanssa? Joko ennustukseni on täyttynyt ja hurskaista mellakoista ja ryöstöistä kokoonpantu vahva ravinto on osoittautunut nuorelle vatsallesi liiaksi höystetyksi?"

Filammon parka! Häntä suututti se, että kantaja oli oikeassa, häntä kammotti kristittyjen toveriensa virheiden paljastaminen ja erittäinkin oli hänelle vastenmielistä ottaa kantajan kaltaisia apinoita uskotuikseen. Mutta yksinäisyydessään hän kaipasi jotain, jolle sydämensä avata, ja viittaus viittaukselta, sana sanalta hän vähitellen kertoi edellisen illan tapahtumat ja lopetti kysymällä mistä aamiaisen saisi ansaituksi.

"Aamiaisesi ansaituksi? Jumalien suosikin — Hypatian vieraanko pitäisi ansaita aamiaisensa, kun minulla vielä on leipäpalanenkin minkä voin hänen kanssaan jakaa. Nuorukainen! Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle! Eilisaamuna minä annoin, epäfilosofisesti kyllä, kateuden samentaa ymmärrykseni merta. Me olemme nyt ystäviä ja veljiä vihassamme munkkikuntaa kohtaan."

"En minä vihaa heitä, kuuletko", Filammon virkkoi. "Mutta nuo nitrialaiset hurjimukset —"

"Ovat oikeita munkkikunnan edustajia, ja sinä vihaat heitä. Ja sen vuoksi, koska pienempi sisältyy suurempaan, sinä vihaat vähemmin oikeita munkkeja. — En minä olekaan turhaan kuunnellut luentoja logikassa. Ja nyt lähdemme! Meri surkuttelee meidän pölyisiä jäseniämme, Nereidit ja Tritonit kutsuvat meitä maksuttomaan Luonnon kylpyyn. Kotona suuri monnikala höyryää juhlapöydällä, olut kuohuu sarvissa ja sipulit peittävät lautaset. Tule, vieraani ja veljeni!"

Filammon nieli arvelunsa pakanan luona vierailemisesta, kun huomasi, ettei hän muuten saisi mitään muutakaan nielläkseen. Otettuaan meressä virkistävän kylvyn, hän seurasi vierasvaraista toveriaan Hypatian ovelle, jonne tämä jätti jokapäiväisen hedelmäkannoksensa. Sieltä suuntasivat he kulkunsa kapealle syrjäkadulle ja menivät muutaman suunnattoman suuren vuokrakasarmin alikerrokseen, jonka yhteisessä porraskäytävässä vilisi lapsia, kissoja ja kanoja. Täällä työnsi Filammonin hänen isäntänsä erääseen pieneen huoneeseen, jossa paistetun kalan mehukas tuoksu lohdutti hänen mieltään.

"Judit! Judit! Missä sinä maleksit? Sinä Pentelikuksen marmori! Sinä vaahtohetale viininruskeasta merestä! Sinä Mareotis järven lemmenkukka! Sinä kirottu, musta Andromeda, ellet tuo heti paikalla meille aamiaista, niin isken sinut kahtia!"

Sisähuoneen ovi aukeni ja sisään syöksähti vapiseva, kookas ja vetreä neekeritär kädet täynnä lautasia. Hän oli puettu neekereille ominaisesti lumivalkeaan pumpulipaitaan, tulipunaiseen pumpulihameeseen ja samasta aineesta valmistettuun loistavan keltaiseen päähineeseen, joka loisti kuin meri-merkki peninkulmien päästä. Hän asetti lautaset pöydälle ja kantaja pyysi juhlallisella kädenliikkeellä Filammonia istumaan. Vaimo vetäytyi nöyrästi herransa ja mestarinsa tuolin taa, eikä tämä näyttänyt aikovan esitellä munkille mustaihoista kaunotartaan, joka yksin muodosti hänen haareminsa… Mutta se kohteliaisuus olisi ollutkin turha sillä tuskin oli ensimmäinen kalan pala kadonnut Filammonin suuhun, kun neekeritär hypähti hänen viereensä, tarttui hänen päähänsä ja peitti sen tulisilla suuteloilla.

Pikku mies myös ponnahti parahtaen ylös, heiluttaen veistä toisessa ja sipulia toisessa kädessään, ja Filammon, yhtä hämmästyneenä, hyppäsi myös pystyyn ja riuhtaseutui irti naisesta. Huomattuaan, ettei hän enää voinut vuodattaa tunteitaan Filammonin kasvoille muutti tämä silmänräpäyksessä menettelytapaansa ja heittäytyen lattialle, alkoi intohimoisesti suudella hänen jalkojaan.

"Mitä tämä merkitsee? Aivan silmieni edessä! Ylös sinä häpeämätön elukka, taikka olet kuolemalla kuoleva!" ja kantaja riuhtasi hänet polvilleen.

"Hän on se munkki, se sama munkki, josta sinulle kerroin, se joka toissa yönä pelasti minut juutalaisten kynsistä. Mikä hyvä enkeli lähetti hänet tänne saadakseni häntä kiittää?" vaimo parka puhui kyynelten valuessa pitkin mustankiiltäviä poskia.

"Minä olen se hyvä enkeli" kantaja vastasi hyvin itsetyytyväisesti. "Nouse ylös, Erebon tytär. Sinulle on annettu anteeksi, kun olet vain nainen. Mitä sanookaan runoilija? 'Vaimo on himojen orja, mutta jalompi mies häntä ja himoja hallitsee.' Nuorukainen, lennä syliini! Oikeassa on filosofi sanoessaan että kaikkeus on täynnä taikoja ja vetää salaperäisen vetovoiman avulla yhtäläiset yhteen. Profeetallinen vaistoni hyvistä töistä, joita minulle tulisit tekemään, veti minua aina ensi näkemästä asti puoleesi kuin näkymättömällä nuoralla, tai riimuilla tai ankkuriköydellä. Sinun sielusi, veljeni, oli sukua minun sielulleni vaikket sitä itse tiennytkään. Sen vuoksi en sinua kehu, en edes kiitä sinua vaikka oletkin pelastanut sen ainokaisen palmun, joka väsyneitä askeleitani varjostaa, sen ainokaisen lotuskukan — tässä tapauksessa mustan eikä valkean — joka minulle kukkii tämän aineellisen Borboron autioilla ja liejuisilla niityillä. Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt vaistomaisesti, jumalaisesta pakosta; sinä et voinut olla sitä tekemättä, yhtä vähän kuin voit olla tuota kalaa syömättä; etkä ansaitse siitä sen parempaa kiitosta."

"Kiitän", Filammon sanoi.

"Ymmärrä minua oikein. Koulumme teoria tällaisissa tapauksissa on — on ollut ainakin kuutena viimeisenä kuukautena — että yhden alkuperäisen lähteen yhtäläisiä osia löytyy sinussa ja minussa. Yhtäläisissä tapauksissa tuottavat ne yhtäläisiä tuloksia. Meidän sympatiat, antipatiat ja vaikutelmat ovat senvuoksi yhtäläisissä oloissa aivan samanlaisia; ja sen vuoksi sinä toissa yönä teit — aivan samoin kuin minä sinun asemassasi olisin tehnyt."

Filammonista väitelmän viimeinen osa ei ollut niinkään varma, mutta äskeinen hämminki ei ollut keskeyttänyt hänen syöntiään ja nytkin hänen suunsa oli niin täynnä kalaa, ettei häntä haluttanut ryhtyä väittelyyn.

"Ja senvuoksi", pikku mies jatkoi, "täytyy meidän tästä lähtien olettaa olevamme yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sinä ehkä olet saanut ruumiillisessa jaossa paremman osan — mutta se on sielu, joka henkilön muodostaa. Saat olla varma siitä, etten veljeyttämme häpäise. Jos joku sinua tästäpuoleen loukkaa, niin kutsu vain minua avuksesi, ja jos olen kuuluvissa niin tämä oikea käsivarsi —"

Ja hän yritti taputtaa Filammonia päälaelle, mutta kun pituudessa oli pään ja hartioiden eroitus, olisi sitä ainakin näyttämölliseltä kannalta voitu pitää epäonnistuneena. Sitte pikku mies tarttui oluthaarikkaan, täytti siitä juomasarven ja asettaen peukalonsa sen ohuempaan päähän, kohotti sarven korkealle ilmaan.

"Kymmenennelle runottarelle ja sinun kohtauksellesi hänen kanssaan."

Ja ottaen peukalonsa sarven päästä, antoi hän sen sisällyksen yhtämittaisena virtana valua kitaansa. Tyhjennettyään sarven yhteen hengenvetoon, kuivasi hän huulensa ja ojennettuaan sarven Filammonille, kävi hän ahneesti kalan ja sipulien kimppuun.

Filammon, josta kaikki oli kovin hullunkurista, ei muistanut muita kuin yhden, jonka onneksi olisi voinut juoda, mutta sellaisessa mielentilassa ei hän katsonut olevansa kelvollinen sitä tekemään. Senvuoksi hän koetti matkia pikku miehen temppua, mutta luonnollisesti sillä seurauksella, että kaatoi oluen silmilleen ja vaatteilleen ja oli lopuksi itse läkähtyä. Naurahtaen virkkoi silloin isäntä:

"Vai oletkin moukka, tottumaton vanhoihin, klassillisiin tapoihin, joita tässä sivistyksen keskipisteessä Aleksanderin uroiden jälkeläiset vielä säilyttävät. Judith! Korjaa pöydältä! Nyt runottarien pyhättöön!"

Filammon nousi ja lopetti ateriansa munkkien rukouksella. Heikko ja varovainen "amen" kuului huoneen toisesta päästä. Neekeritär sen oli sanonut. Huomattuaan Filammonin katsovan häneen, loi hän silmänsä kainosti alas ja korjasi ruuan tähteet kiireesti pois, isännän vieraineen poistuessa.

"Vaimosi on siis kristitty?" Filammon kysyi ulos päästyään.

"Hm — barbaari on taikauskoisuuteen taipuvainen. Vaikka hän onkin vain nainen ja neekeritär, on hän kuitenkin hyvä ihminen ja toimelias, vaikka tarvitseekin toisinaan kuritusta kuten kaikki alhaisemmat eläimet. Minä nain hänet filosofisista syistä. Vaimo on minulle välttämätön useista syistä, mutta muistaen, että filosofin tulee tukahuttaa aineellinen nälkänsä ja kohota sikamaisten lihan pyyteitten yläpuolelle, vaikka luonto niiden tyydyttämistä vaatiikin, päätin minä tehdä nautinnon niin vastenmieliseksi kuin mahdollista. Tarjolla oli useita raajarikkoja. Heidän vanhempansa, jotka, kuten minäkin, polveutuivat vanhoista makedonialaisista suvuista, eivät olleet ensinkään vastahakoisia; mutta minä tarvitsin taloudenhoitajaa, ja sellaiseksi ei raajarikko olisi kelvannut."

"Miksi et oikeata äkäpussia ottanut?" Filammon kysäsi.

"Sattuva huomautus! Sokrateen loistava esimerkki houkutteli kyllä minua hyvinkin usein. Mutta mitä filosofisesta tyyneydestä ja käsittämättömän rauhallisesta tutkistelemisesta olisi silloin tullut? Niistä nautinnoista en voinut kieltäytyä. Kun Hypatian ja hänen oppilaittensa anteliaisuuden avulla olin saanut pienen rahasumman säästetyksi, menin siis ja ostin neekerittären, vuokrasin kuusi huonetta siitä kivimuurista, jonka juuri jätimme ja pidän nyt vuokralaisinani jumalaisen filosofian opiskelijoita."

"Onko sinulla nykyisin vuokralaisia?"

"Tuota — eräs hieno nainen asuu muutamissa huoneissa. Ennenkaikkia karttaa filosofi jaarittelua. Kielensä hillitseminen on —. Mutta siellä on eräs sivuhuone käytettäväksesi, ja mitä siihen vastaanottohuoneeseen tulee, josta juuri läksimme, niin — olethan kipinä samaa juurta ja sukua kuin minäkin! Voimmehan yhdistää ateriamme samoin kuin sielumme jo ovat yhdistetyt."

Filammon kiitti häntä sydämellisimmästi tarjouksesta, vaikka ei uskaltanutkaan ottaa sitä vastaan.

Kymmenen minuutin kuluttua seisoi hän saman talon ovella, jota hän edellisenä yönä oli tarkastanut. Hän se siis oli, jonka hän oli nähnyt!… Musta ovenvartija jätti Filammonin sorean orjattaren johdettavaksi ja tämä vei hänet pylväikköjen ja käytävien läpi ylös kirjastoon, missä viisi tai kuusi nuorukaista Theonin johdolla työskenteli, jäljentäen käsikirjoituksia ja piirtäen mittausopillisia kuvioita.

Filammon silmäili uteliaasti noita hänelle oudon tieteen merkkejä ja ihmetteli, olikohan koskaan se päivä koittava, jolloin hänkin niiden merkitystä ymmärtäisi. Mutta hän loi taas pian katseensa alas, kun huomasi nuorukaisten peittämättömällä ylenkatseella silmäilevän hänen repaleista lammasnahkaansa ja takkuista tukkaansa. Vaivalla sai hän maltetuksi mieltään senkään vertaa että tuli huomanneeksi vanhuksen viittaukset, joilla tämä pyysi Filammonin seuraamaan itseään. Oppilasten nauraa tirskuessa vei hän munkin ulos samasta ovesta, josta hän äsken oli tullut sisään ja johti erään käytävän kautta muutamalle ovelle, jolle hän kunnioittavasti koputti… Siellä sisällä oli varmaan hän!… Viimeinkin!… Filammonin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Mies parka!… Kerran hän oli jo vähällä pötkiä pakoon ja juosta pois koko talosta… Mutta eikö tämä ollut juuri tuo hänen ainoa toiveensa, hänen ainoa pyrkimyksensä?… Mutta miks'ei tuo vanhus virkkanut mitään? Jos hän jotain sanoisi… Jos hän olisi edes näyttänyt tyytymättömältä tai ylenkatseelliselta. Mutta ei; vanhus pysyi yhtä mykkänä ja juhlallisena kuin ennenkin aivan kuin koko asiassa hänellä ei olisi mitään sanomista ja aivankuin tahtoisi sen ohjattavansakin ymmärtävän. Hän avasi oven ja Filammon astui sisään… Siinä hän oli, ihanampana kuin koskaan ennen, ihanampana kuin luennoilla, kun oma kaunopuheisuutensa sai hänet haltioihinsa, ihanampana kuin viime yönä, kun kuunvalo hänen kultakutreilleen loistoaan valoi ja hänen kasvonsa yli-inhimillisiksi kirkasti. Hän ei sormeaankaan liikauttanut toisten sisäänastuessa. Isäänsä tervehti hän hymyllä, joka korvasi kaiken hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vanhusta kohtaan. Sitten hän suuntasi suuret, harmaat silmänsä suoraan Filammoniin.

"Tässä on nuorukainen, tyttäreni. Sehän oli toivomukseni; ja minä aina luotan siihen, että sinä parhaiten tiedät —."

Uusi hymy keskeytti hänen puheensa ja vanhus vetäytyi nöyrästi toiselle ovelle. Mutta siellä ukko huolestuneen näköisenä pysähtyi ja käsi lukolla katsoi taakseen.

"Jos apua tarvitset, niin kutsu vain — me olemme kirjastossa."

Taas uusi hymy ja vanhus poistui jättäen toiset kahden kesken.

Filammon seisoi paikallaan vapisten, hämmentyneenä ja silmät lattiaan luotuina. Missä nyt olivatkaan kaikki ne kauniit sanat, jotka hän tätä tilaisuutta varten oli ulkoa opetellut. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten, että nuo kasvot saisivat hänet kaiken muun unhoittamaan. Mutta mitä kauemmin hän vältti niihin katsomasta, sitä voimakkaammin hän tunsi niiden vaikutusta, tunsi, että ne häntä tarkastelivat, ja sitä pahemmin hämmentyivät hänen kauniit sanansa… Eikö Hypatia aijo puhuakaan? Taikka halusiko hän, että Filammon keskustelun alkaisi. Mutta olihan alkaminen Hypatian velvollisuus, koska hän oli Filammonin noudattanut… Mutta hän vain pysyi mykkänä ja tarkasteli munkkia kiireestä kantapäähän liikkumattomana, kädet sylissään ristissä käsikirjoituksen päällä. Vaikka hänen uskaliaisuutensa olisikin punan hänen kasvoilleen nostanut, ei Filammon olisi sitä huomannut, sillä kaikki pyöri hänen silmissään.

Eikö tästä sietämättömästä epävarmuudesta loppua tulekaan? Ehkä hänkin oli yhtä haluton alottamaan puhelua. Mutta jommankumman täytyy ensiksi lyödä; ja, kuten tavallista, teki sen nytkin heikompi puoli pelkonsa pakottamana. Filammon teki lopun äänettömyydestä sanoen puoleksi närkästyneellä, puoleksi anteeksi pyytävällä äänellä:

"Sinä kutsuit minut tänne!"

"Niin tein. Tarkastellessani sinua luennon aikana, sekä ennen että sen jälkeen kuin minut röyhkeästi keskeytit, näytit minusta siltä kuin loukkauksesi olisi johtunut vain poikamaisesta tietämättömyydestä. Minusta näytti siltä kuin osoittaisivat sinun kasvosi, että sinussa piili jalompi luonne, kuin minkä jumalat tavallisesti munkille antavat. Päästäkseni varmuuteen siitä, olinko arveluissani oikeassa vai väärässä, kysyn nyt sinulta missä mielessä luokseni tulit?"

Sen tervetulleempaa kysymystä ei Hypatia olisi voinut tehdä. — Hetki oli käsissä. Vain suurella vaivalla sai munkki kuitenkin puserretuksi esiin vastauksensa:

"Nuhtelemaan sinua synneistäsi."

"Synneistäni? Mistä synneistäni?" Hypatia kysyi suurissa, harmaissa silmissään vakava, vähän kummastunut katse. Filammonin täytyi vasten tahtoaankin luoda silmänsä alas sen katseen edessä. Mistä synneistä? — Vastausta siihen hän ei löytänyt. Näyttikö tuo neito Messalinalta? Mutta eikö hän ollut pakana ja noita? Ja kuitenkin Filammon punastui ja painoi päänsä alas änkyttäessään vastaukseksi:

"Rumista noitatempuista — ja niitäkin pahemmasta irstaisuudesta, johon sinun sanotaan —"

Hän ei päässyt edemmäksi. Hän näet kohotti katseensa ja näki puhutellun kasvoilla musertavan, tyynen hymyn. Hänen sanansa eivät olleet nostaneet punaa noille marmorivalkeille poskille.

"Sanotaan! Nuo ulkokullatut ja panettelijat kai niin sanovat, nuo erämaan villipedot, kiihkoisat vehkeilijät, jotka hänen sanansa huulillaan, jota he mestarikseen nimittävät, etsivät läpi taivaan ja maan toisin uskovia, ja kun jonkun löytävät, tekevät hänet kahta vertaa pahemmaksi helvetin lapseksi, kuin itse ovat. Mene. Minä annan sinulle anteeksi. Sinä olet nuori, etkä vielä tunne maailman salaisuuksia. Tiede on sinulle vielä opettava, että ulkokuori on sielun sisällisen kauneuden kuvastin. Minä kuvittelin kasvojesi kaunista sielua kuvastavan; mutta minä petyin. Vain ruma sydän niin rumia epäilyksiä hautoo ja luulottelee, että muut ovat sellaisia kuin miksi he tietävät itsensä kehittyvän. Mene! Näytänkö minä — Jo näiden, sormieni muotokin, jos sinä niiden merkkikieltä kykenisit lukemaan, syyttäisivät sinua valheesta."

Ja kuten peilistä auringonsäteet, leimahti nyt hänen kasvojensa koko hurmaava kauneus suoraan Filammonia kohti.

Filammon parka! Missä olivat nyt kaunopuheiset väitteesi, missä puhdasoppiset teoriasi? Kaikin voimin taisteli hän omaa inhimillistä sydäntänsä vastaan; mutta yhtä hyvin olisi magneettineula voinut vastustaa pohjoisnavan vetovoimaa. Yhtäkkiä valtasi hänet vastustamaton häpeä ja katumus ja halu saada anteeksi. Masentuneena lankesi hän polvilleen Hypatian eteen ja rukoili katkonaisin sanoin häneltä anteeksi.

"Mene — minä annan sinulle anteeksi. Mutta tiedä, ennenkuin menet, että se taivaallinen maito, joka Herran rinnasta valui ja joka koskettamansa kukkasen ikiajoiksi lumivalkoiseksi kirkasti, ei ohut tahrattomampi kuin Theonin tyttären sielu."

Polvistuneesta asennostaan katsahti Filammon neidon silmiin. Pettämätön vaisto sanoi silloin hänelle, että nuo sanat olivat tosia. Hän oli munkki ja siis tottunut pitämään siveettömyyttä pahimpana kaikista synneistä, aivan tuona "suurena pahennuksena", johon verraten kaikki muut olivat anteeksiannettavia. Missä siveyttä oli, niin siellä kai täytyi muitakin hyveitä löytyä. Kaikki muut puutteet häipyivät huomaamattomiin tuon hurmaavan kauneuden vaikutuksesta ja Filammon jatkoi itsenöyryyttämistään.

"Oi, elä sysää minua luotasi! Elä aja minua pois. Minulla ei ole kotia, ei ystävää, eikä opettajaa. Eilisiltana pakenin omien uskontoverieni parista oikeudettomista solvauksista suuttuneena ja heidän julmuuteensa, ahdasmielisyyteensä ja tietämättömyyteensä kyllästyneenä. Minä en uskalla, en voi, en tahdo palata thebalaisen Lauran hämäryyteen ja toimettomuuteen. Minulla on tuhansia epäselvyyksiä selvitettävinä, tuhansia kysymyksiä tehtävänä siitä muinaisesta maailmasta, josta minä en tiedä mitään, ja jonka salaisuuksiin sinun yksin sanotaan tietävän tunnussanan! Kristitty olen; mutta minä janoan tietoja… En lupaa sinua uskovani; mutta salli minun sinua kuulla! Opeta minulle mitä itse tiedät, voidakseni vertailla sitä siihen mitä minä tiedän… jos minä sitte (hän värisi näitä sanoja lausuessaan) mitään tiedänkään."

"Oletko unhoittanut nimitykset, jotka minulle äsken annoit?"

"En, en! Mutta unhoita, unhoita sinä ne. Ne pantiin minun suuhuni. Minä — minä en uskonut niitä käyttäessänikään. Vaikeata oli minulle niiden lausuminen, mutta tein sen kuitenkin sinun vuoksesi, sinut pelastaakseni. Oi, sano, että saan tulla sinua kuulemaan! Vain kaukaa — luentohuoneesi etäisimmästä kolkasta! Vaiti olen, etkä tarvitse minua nähdäkkään. Mutta eiliset sanasi herättivät minussa — ei — ei epäilyksiä; mutta sittekin minun täytyy, minun täytyy saada kuulla enemmän. Muuten jään yhtä köyhäksi ja kodittomaksi sisällisestikin kuin nyt olen ulkonaisesti!"

Hänen katseensa rukoili myöntävää vastausta.

"Nouse ylös. Tällainen tunteitten purkaus ja tällainen käytös ei sovi sinulle eikä minulle."

Filammon nousi ja Hypatia nousi myös, meni kirjastoon isänsä luo ja palasi hetken kuluttua tämän kera.

"Tule mukaani, nuorukainen", Theon sanoi laskien ystävällisesti kätensä Filammonin olkapäälle… "Loput tästä asiasta voimme me kahden selvittää."

Filammon seurasi häntä uskaltamatta enää katsahtaa Hypatiaan. Huone pyöri hänen silmissään.

"Vai niin, vai sanoit sinä ilkeitä sanoja tyttärelleni. No niin, hän on antanut sinulle anteeksi —"

"Onko hän?" munkki kiihkeästi keskeytti.

"Ahaa, taidat ihmetellä. Mutta minäkin annan sinulle anteeksi. Kiitä onneasi, etten kuullut sanojasi, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt, niin vanha mies kuin olenkin. Ah; et vielä tiedä, minkälainen hän on" — ja vanhuksen silmissä loisti hellivä ylpeys. — "Suokoot jumalat kerran sinullekin sellaisen tyttären — jos nimittäin osoittaudut ansaitsevasi sitä — yhtä siveän kuin hän on viisas, yhtä viisaan kuin hän on kaunis. Jumalat ovat runsaasti palkinneet työni heidän hyväkseen. Katsoppa, nuori mies! Vaikka et sitä ollenkaan ansaitsisi, on tässä sinulle todistus anteeksi annosta, vapaalippu kaikille hänen luennoillensa, josta Aleksandrian rikkaimmat ja ylhäisimmät maksaisivat ilolla unssittain kultaa! Nyt saat mennä. Osallesi on langennut suosiota yli ansioittesi ja sinun pitäisi huomata, että filosofi voi toteuttaa käytännössä sen mitä kristitty vain saarnaa; hän palkitsee pahan hyvällä."

Vanhus pisti paperilipun Filammonin käteen ja käski erästä kirjureistaan ohjaamaan hänet ulko-ovelle.

Nuorukaiset katselivat ihmeissään ja kateellisesti Filammonia, kun tämä käveli heidän ohitsensa. Nähtävästi ei heitä enää loukannut hänen lammasnahkainen pukunsa ja päivettynyt ihonsa. Hän meni ulos mieli hämmennyksissä aivankuin sellainen, joka on tehnyt epätoivoisen hypyn ja joutunut aivan uuteen maailmaan. Hän koetti olla hyvillään; mutta ei uskaltanut. Kaikesta hän oli levoton ja epävarma. Hän oli riistäytynyt irti entisistä siteistään ja oli nyt sillä suurella virralla. — Minnehän se vieneekään? Mutta — olikohan tämä sitte se suuri virta? Eikö koko ihmiskunta aina aikojen alusta asti ollut sillä liukunut? Vai oliko tämä vain erämaan puro, joka vähitellen kuihtuu hietaan? Oliko Arsenius lapsuuden uskossaan oikeassa? Ja oliko vanhan maailman perikato lähellä ja Jumalan valtakunta ovella? Vai oliko Kyrillos oikeassa ja tuliko yhteinen kirkko leviämään, voittamaan, hävittämään ja uudesta rakentamaan kunnes tämän maailman kuningaskunnat olivat muuttuneet Jumalan ja Hänen Poikansa kuningaskunniksi? Jos niin oli — niin mitä hyötyä silloin noista muinaistiedoista, joita hän janosi? Mutta jos kaiken tuho olikin käsissä eivätkä ajat muuttuisikaan paremmiksi vaan pahemmiksi, niin — miten se selittää?…

"Mitä kuuluu?" kysyi pikku kantaja, joka oli koko ajan odottanut häntä oven ulkopuolella. "Mitä kuuluu sinulle, jumalien suosikki?"

"Minä tulen luoksesi asumaan ja kanssasi työskentelemään. Elä nyt kysy sen enempää. Minä olen — minä olen —"

"Nuori ystäväni; ne, jotka Trofonion luolaan astuivat ja selittämättömän näkivät, olivat kolme päivää hämmennyksissä. Samoin käy sinullekin!"

Ja he läksivät yhdessä ansaitsemaan leipäänsä.

Mutta mitä teki Hypatia samaan aikaan istuessaan korkealla
Olympollaan jokapäiväisen maailman melskeen yläpuolella.

Hän istuu yhä avattu käsikirjoitus edessään, mutta hän ajattelee nuorta munkkia.

"Kaunis kuin Antinous!… Aivan kuin itse nuori Apollo, joka Python hirviön surmattuaan säteilee. Miksikä ei hänestäkin voisi tulla Pythonin kaltaisten ilettävien hirviöiden tuhooja, jotka ovat aineen ja aistien muodosta siinneet? Miten rohkea ja vakava! — Minä voin antaa hänelle anteeksi nuo sanat jo sen vuoksi, että hän uskalsi ne sanoa minulle täällä, isäni talossa… Ja samalla niin tunteellinen ja valmis katumaan, ja ylevällä tavalla häpeämään! — Se mies ei ole plebeijiperua, patrisilaista verta virtailee varmasti hänen suonissaan. Sen huomaa hänen ryhdistään, äänenpainostaan, jokaisesta huuliensa ja käsiensä liikkeestä. Hän ei voi olla alhaissyntyinen. Onko koskaan kuultu alhaisen janoavan tietoja itsensä vuoksi?… Ja minä kun olen kaivannut itselleni todellista oppilasta, toivonut löytäväni sellaisen noista veltostuneista, itsekkäistä narreista, jotka ovat opetuksiani kuuntelevinaan. Luulin jo oikean löytäneeni — ja samassa kun hänet kadotan, löydän toisen, ja tämän sellaisen, joka on nuorekkaampi, puhtaampi ja koruttomampi kuin Rafael oli parhaimpina hetkinäänkään. Kaikkien fysionomian sääntöjen mukaan, kaiken sen mukaan mitä voi liikkeistä, äänestä ja ulkomuodosta päättää, oman sydämeni vaiston mukaan pitäisi tämän nuoren munkin olla sopiva, altis, miehekäs ja kuuliainen välikappale toteuttamaan kaikki minun unelmani. Jos vain voisin hänestä Longinon kasvattaa, uskaltaisin hänen avullaan näytellä Zenobian osaa. Ja Odenatuksenani — Orestes? Kauheata!"

Hän peitti kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

"Ei!" virkkoi hän sitten pyyhkäisten pois kyyneleet. — "Tämän — ja mitä tahansa teen filosofian ja jumalien vuoksi!"

11 Luku.

JÄLLEEN LAURASSA.

Ei äännähdys, ei värähdyskään häirinnyt syvää hiljaisuutta Sketislaaksossa. Vuorien varjot, vaikkakin yhä enemmän ja enemmän vaalenivat aamun sarastaessa, sulkivat vielä notkon hämärään. Sumuvaippa seurasi kiemurrellen pienen puron uomaa. Palmujen töyhtölatvat riippuivat liikkumattomina aivankuin kohtaloonsa alistuen olisivat odottaneet koittavan päivän paahtavaa kuumuutta. Viimein kohosi luostaripuutarhan kasvipenkkien keskeltä kaksi harmaata olentoa polvistuneesta asennostaan ja alkoi hitain ja voimattomin liikkein kuokkia kivistä maata, häiriten siten hiljaisuutta.

"Nämä pavut kasvavat harvinaisen hyvin, veli Aufugus. Jos Jumala suo, saamme tehdä toisen kylvömme pari viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna."

Puhuteltu ei vastannut mitään ja hänen toverinsa, tarkasteltuaan häntä hetkisen äänettömänä, aloitti uudestaan —.

"Mikä sinua vaivaa, veljeni? Viime aikoina olen huomannut sinussa alakuloisuutta, joka ei oikein sovi Jumalan miehelle."

Syvä huokaus tuli ainoaksi vastaukseksi. Puhuja heitti pois kuokkansa ja laskien hellästi kätensä Aufuguksen olkapäälle, kysyi uudelleen:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Sinuun nähden en tahdo käyttää abotin oikeuttani saadakseni tietää sydämesi salaisuudet. Mutta tuon rinnan en usko kätkevän mitään, joka ei olisi minulle kertomisen arvoista, vaikkakin minä voinen olla arvoton sitä kuulemaan."

"Miksi en minä saisi olla alakuloinen, Pambo ystäväni? Eikö Salomo sano, että surulla on aikansa?"

"Kyllä; mutta sanoo myös, että hymylläkin on aikansa."

"Ei katujalle, jota monet synnit painavat."

"Muista, mitä siunattu Antonius tapasi sanoa: 'elä luota vanhurskauteesi eläkä menneitä sure'."

"Sitä en teekään, Pambo."

"Elä ole liian varma siitä. Etköhän juuri siksi että itseesi luotat, sure menneisyyttä, joka sinulle, osoittaa, ettet ole sellainen kuin mielelläsi tahtoisit olevasi?"

"Pambo, ystäväni," Arsenius virkkoi juhlallisesti, "minä kerron sinulle kaikki. Syntini eivät vielä kuulu menneisyyteen, sillä oppilaani Honorius vielä elää ja hänessä elää Rooman heikkous ja kurjuus. Syntinikö menneitä olisivat? Jos niin olisi, niin miksi sitte jok'ainoa yö ilmestyisi eteeni syyttäviä haamuja, taistelussa surmattuja miehiä, leskiä ja orpoja, Herran neitsyeitä, jotka raakalaisten käsissä kirkuvat? Miksi seisovat he kaikki vuoteeni vieressä ja valittavat: 'Jos sinä olisit velvollisuutesi täyttänyt, emme tällaisessa tilassa olisi! Miten oletkaan täyttänyt sen korkean tehtävän, jonka Jumala sinulle uskoi?'"

Ja vanhus peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Pambo laski hellästi kätensä itkijän olkapäälle.

"Eikö siinä piile ylpeyttä, veljeni? Sinäkö muuttaisit kansojen kohtaloita ja hallitsijain sydämiä, jotka ovat kuningasten kuninkaan käsissä? Jos sinä olit heikko ja tehtäväsi jäi vaillinaiseksi — sillä uskoton et koskaan ole ollut — niin asetti Hän sinut sille sijalle siksi ettet ollut täydellinen ja että siten kaikki tapahtuisi niin kuin tapahtuman piti. Sinulla on siis vain oma taakkasi kannettavanasi — etkä sitäkään sinä kanna, vaan Hän, joka sen edestäsi kantoi."

"Miksi sitte nuo öiset näyt minua kiusaavat?"

"Elä niitä pelkää, ystäväni. Ne ovat pahoja henkiä ja siis valhettelevat. Jos ne hyviä henkiä olisivat eivät ne puhuttelisi sinua muuten kuin surkutellen, anteeksi antaen ja rohkaisten. Olivatpa ne sitte aaveita tai haltijoita, niin pahoja niiden täytyi olla, koska ne sadattelevat kuten itse pääpiru, joka pyhimyksiä sadattelee. Hän on valheen isä ja hänen lastensa täytyy olla samaa lajia. Mitä sanoikaan siunattu Antonius? Hän sanoi, ettei munkin pidä maalata pirua seinälle eikä jättäytyä toivottomuuteen, vaan tulee hänen pysyä rohkealla mielellä, kuten ainakin sen, joka tietää olevansa lunastettu ja Herran turvissa, missä ei mikään paha henki voi häntä vahingoittaa. 'Sillä', tapasi hän sanoa, 'pahat henget käyttäytyvät meitä kohtaan aina sen mukaan minkälaisessa tilassa me olemme. Jos ne näkevät meidät toivottomina ja alakuloisina, peloittelevat ne meitä yhä enemmän, saattaakseen meidät epätoivoon. Mutta jos ne näkevät meidät täynnä uskoa ja luottamusta Herraan, sielumme täynnä sitä ihanuutta, joka osaksemme on tuleva, silloin ne häpeissään vetäytyvät takaisin ja hämmästyneinä pakenevat!' Rohkaise mielesi ystäväni! Tuollaiset ajatukset ovat peruisin yön pimeydestä ja hetkistä, jolloin saatana ja pimeyden henget vallitsevat, mutta päivänvaloa ne pakenevat."

"Ja kuitenkin selvenee ihmisille asioita heidän nukkuessaan ja öisissä näyissä."

"Myönnettäköön. Sinulle ei kuitenkaan ole nukkuessasi selvinnyt mitään muuta, kuin mitä jo itse tiedät paremmin kuin saatana, nimittäin että sinä olet syntinen, Mutta minä, ystäväni, vaikka en epäilekään, ettei öisiä näkyjä olisi olemassa, näen kuitenkin ilmestyksiä vain päivällä."

"Miksi niin —?"

"Siksi, että minä päivällä näen lukea siitä kirjasta, joka kuten
Siinailla annettu laki, on Jumalan oman käden kirjoittama."

Arsenius katsoi kysyvästi häneen. Pambo hymyili.

"Sinä tiedät, etten minä, kuten monet muutkaan vanhan kansan pyhät miehet, ole mikään kirjanoppinut ja etten edes kreikankieltä osannut ennenkuin sinä veljellisessä ystävällisyydessäsi sen minulle opetit. Mutta etkö ole koskaan kuullut, mitä Antonius vastasi eräälle pakanalle, joka häntä moitti vaillinaisista kirjatiedoista? 'Kumpiko on tärkeämpi,' hän sanoi, 'henkikö vai kirjain? — Henki, vastaat kai. Tiedä silloin, ettei terve henki kaipaa kirjaimia. Minun kirjanani on koko luomakunta. Se on aina avoinna edessäni ja siitä minä voin lukea Jumalan sanan milloin vain haluan!'"

"Etköhän oppia liian vähäpätöiseksi arvostele, ystäväni?"

"Olen kauvan elänyt munkkien parissa ja nähnyt paljon heidän elämästään. Ja yksinkertaisuudessani olen ollut näkevinäni myös seuraavaa: moni rasitti itseään luvuilla ja kiusasi sieluaan tutkistelemalla, uskoiko hän siinä ja siinä kohdassa oikein, mutta ei tiennyt että paljot tiedot tuovat paljon huolia mukanaan, kuten Salomo sanoo. Hän ei myöskään huomannut, että mitä enemmän hän Jumalan sanan kirjaimia tutki, sitä kauemmaksi hän erkani sen hengestä."

"Ja mistä tiedät että niin kävi?"

"Siitä, että näin hänen kehittyvän yhä oppineemmaksi teologiksi, ja yhä tarkemmaksi kirjaimen seuraajaksi mutta samalla yhä enemmän menettävän rakkaudestaan ja armeliaisuudestaan, uskostaan Jumalaan ja luottamuksestaan itseensä ja tovereihinsa. Lopulta hän näytti kokonaan pimittäneen sielunsa väittelyillä, jotka vain riitaa synnyttävät, ja täydellisesti unhoittaneen sen sanoman, joka on siunatun Antoniuksen tarkoittamassa kirjassa luettavana."

"Mistä sanomasta puhut?"

"Katso", apotti vanhus sanoi ojentaen kätensä itäistä aavikkoa kohti.
"Katso, ja päätä itse, kuten viisaan miehen tulee!"

Hänen puhuessaan valahti pitkä, vaakasuora valovirta kalliolta alas laaksoon ja loihti jokaisen kiven ja kalliokielekkeen selväpiirteisenä esiin. Erämaan öisestä usvasta kohosi aurinko nopeasti suurena, punaisena pallona ja valoi kultaista valoansa laaksoon. Sumu kohosi viuhkamaisina hetaleina ilmaan ja puro kimmelsi kallionlohkareitten välillä kuin olisi se loistavin, vilkkuvin silmin katsellut koko maisemaa. Pääskyset lehahtivat satalukuisina lentoon kallioilta ja alkoivat ilmatanssinsa, hyppyhiiri salakähmäisesti hyppiä loikki luostarin puutarhassa varkain syödyltä aterialtansa takaisin pesäänsä, ruskeat hietasisiliskot aukaisivat kivien alta kukin toisen silmänsä ja nähtyään että päivä todella oli tullut, laahustivat pöhömahansa ja piiskamaisen pyrstönsä ulos hiedalle polttavimpaan päivän paahteeseen ja vetäydyttyään vilun varalta vielä varmuuden vuoksi yhteen kasaan, vaipuivat uudelleen sikeään uneen. Hiirihaukka, joka piti itseään laakson valtiaana, päästi herätessään pitkän, valittavan äänen, kohosi suurissa kaarissa korkealle ilmaan aivankuin olisi levon jälkeen jäseniään verrytellyt ja jäi sitte liikkumattomana tarkastelemaan leivosia, jotka liverrellen leijailivat kallioiden yläpuolella. Alhaalta Niilin puolelta rupesi kuulumaan heräävien pelikaanien kurnutus, hanhien kaakatus ja rantakurppien ja isokuikkien kimakammat äänet ja lopuksi virittivät munkit yhteisesti aamuvirren voimakkaaseen itämaiseen sävelmään. Sketiksessä oli alkanut uusi päivä, aivan samanlainen kuin edelliset ja samanlainen kuin seuraavatkin tulisivat viikottain, kuukausittain ja vuosittain olemaan: työtä ja rukousta yhtä rauhallista kuin öinen lepokin.

"Mitä tämä sinulle opettaa, Aufugus ystäväni?"

Arsenius oli vaiti.

"Minulle tämä opettaa, että Jumala on valo ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä, että Hänen läheisyydessään on elämä ja ijankaikkinen ilo; että Hän on antaja, joka omista lahjoistaan iloitsee, että Hän on rakkaus, jonka armo ulottuu kaikkiin Hänen käsialoihinsa — miksi ei siis sinuunkin, oi sinä heikkouskoinen? Katso noita tuhatlukuisia lintuja. — Ei ainoakaan niistä putoa maahan ilman Isämme tahtoa. Etkö sinä ole suurempiarvoinen kuin monet varpuset, sinä jonka edestä Jumala lähetti poikansa kuolemaan?… Ah, ystäväni, meidän tulee pitää silmät auki ja katsella ympärillemme, nähdäksemme minkälainen Jumala on. Kun itsepintaisesti pakoitamme katseemme sisäänpäin ja nuuskimme omia puutteitamme, silloin me vähitellen laitamme Jumalan oman mielemme mukaiseksi ja kuvittelemme, että meidän pimeytemme ja kovasydämisyytemme olisi kuva Hänestä joka on valo ja rakkaus."

"Sinuahan luulisi puheestasi päättäen filosofiksi eikä katuvaiseksi kristityksi. Omasta puolestani minä ainakin tunnen tarvitsevani kääntää katseeni entistä enemmän sisäänpäin. Minä kaipaan syvempää itsetutkistelua, vielä täydellisempää yksinäisyyttä kuin mitä täälläkään on tarjona. Minä halajan — suo minulle se anteeksi — päivä päivältä minä yhä enemmän halajan yksinäisyyteen. Tämä maa on ihmisen synnin vuoksi kirottu ja mitä vähemmän sitä näemme — siltä se minusta tuntuu — sitä parempi meille."

"Puhunenpa sitte kuin filosofi tai pakana, mutta siltä minusta tuntuu, että — kuten sanotaan — parempi vähä kuin ei mitään. Viisas mies käyttää parhaansa mukaan hyväksensä kaiken mikä hänelle on tarjona, eikä hylji tietoja siksi että ne ovat revityistä ja kuluneesta kirjasta luettavat. Sen maakin jo minulle opettaa. Pitäisikö minun sulkea silmäni noilta Jumalan näkymättömiltä ominaisuuksilta, jotka luotujen kautta niin selvään ilmenevät, siksi että ne joskus ovat selvemmin huomattavissa kuin nyt? Mutta yksinäisyydestä puhuaksemme: vietämmekö sitte niin maallista elämää täällä Sketiksessä?"

"Ei niin, ystäväni. Kullakin ihmisellä on kutsumuksensa ja jokaiselle on joku elämäntapa ylentävämpi kuin joku toinen. Mitä minuun tulee, niin en edes täällä, vaikka pakoittautuisinkin, pääse vapaaksi niistä tavoista, joihin maailmassa totuin. En voi olla seuraamatta toisten toimia ja tutkimatta heidän luonteitaan. Minä suunnittelen heille toimialoja ja koetan arvata heidän kohtalonsa. Ei sanaakaan lausuta, ei pienintäkään liikettä tehdä tässä pienessä perheessämme, joka ei kääntäisi ajatuksiani pois siitä ainoasta tarpeellisesta."

"Luuletko sitte, että erakko majassansa vähemmän häiriytyy?"

"Mikäpä häntä muu häiritsisi kuin välttämättömimmän ruumiinravinnon hankkiminen ja senkin voi hän supistaa muutamiin juuriin ja yrtteihin. Ihmiset ovat jo tarpeeksi petojen lailla eläneet voidakseen samaan aikaan enkeleinä elää. Miksi se minulle olisi mahdotonta?"

"Ja sinäkö olet tuo viisas maailmanmies — muiden sydänten tutkija ja omasi tarkka tuntija? Etkö vielä ole tullut huomanneeksi, että paitsi nälkäistä vatsaansa ihminen kuljettaa mukanaan turmeltuneen sydämensäkin? Monta olen nähnyt, jotka kiireisesti paetessaan ulkonaisia vihollisiaan, ovat unhoittaneet sulkea sydämensä oven pahemmilta vihollisilta, jotka olivat valmiit pujahtamaan sinne sisään. Moni munkki, ystäväni, muuttaa paikkaa, mutta ei sieluntilaansa. Olen tuntenut niitä, jotka jouduttuaan yksinäisyydessä hautomaan ajatuksiaan, ovat epätoivossaan heittäytyneet alas kallioilta, taikka raastaneet rikki ruumiinsa koettaessaan päästä vapaiksi ajatuksista, joista heidät yhden ainoan toverin ystävällinen ääni olisi vapauttanut. Olen tuntenut niitäkin, jotka juuri noista katumusharjoituksistaan, jotka olivat nöyryytykseksi tarkoitetut, ovat tulleet niin pöyhkeiksi että ovat kaikkia armonvälikappaleita, Pyhää Ehtoollistakin, halveksineet aivankuin olisivat jo täydellisiä, ja eläneet itserakkaissa unelmissa ja näyissä, joita pahat henget heissä synnyttivät. Yhden sellaisenkin olen tuntenut, joka suuruuden hulluudessaan ei tahtonut kenenkään kuolevaisen neuvoa kuulla, selittäen ettei hän tahdo ainoatakaan ihmistä mestariksi kutsua. Ja miten kävikään hänen? Hän, joka kehuskeli vaeltavansa ruuatta ja juomatta päivän matkan ulos aavikolle, hän, joka kerskasi kykenevänsä elämään kokonaisen kuukauden yhteen mittaan ainoastaan yrteillä ja siunatulla leivällä, hän pakeni sisäisen polton pakoittamana, pois majastaan takaisin teaattereihin, sirkuksiin ja kapakoihin ja päätti kurjat päivänsä mielettömänä mässääjänä, pitäen kaikkia vain houreina ja kieltäen oman ja itse Jumalankin olemassaolon."

Arsenius pudisti päätään.

"Voi olla. Mutta minun suhteeni on toisin. Minulla on vielä enemmän tunnustettavaa. Päivä päivältä minua yhä enemmän vainoo muisto siitä maailmasta, josta pakenin. Tunnen, että jos sinne palaisin, en löytäisi mitään huvia siitä komeudesta, jota minä siinä eläessänikin halveksin. Voinko enää kuulla laulavien miesten ja naisten ääniä, tai eroittaa mitä minä syön ja mitä juon? Ja kuitenkin pyörii jok'ainoa hetki mielikuvituksessani tuo seitsemän kummun kaupunki valtiomiehineen ja sotapäälliköineen, heidän vehkeilynsä, heidän tappionsa ja voittonsa — sillä he voisivat vieläkin nousta alennuksestaan ja voittaa!-He houkuttelevat minua takaisin luokseen, kuten koita kynttilä, jossa se jo on kerran siipensä kärventänyt. Heidän vetovoimansa on niin kammottavan väkevä, että minun heikon miesparan täytyy lopulta vasten tahtoanikin sen mukaan taipua, ellen pelastaudu sen vaikutuksesta pakenemalla kauas erämaahan mistä paluu on mahdoton."

Pambo hymyili.

"Uudelleen ihmettelen, että sinä olet se viisas mies, sydämien tutkija! Sinä tahdot paeta pienestä Laurasta, jossa ajatuksesi toisinaan kääntyvät pois sellaisista turhuuksista, pois erämaahan, missä sinun on kerrassaan mahdotonta vapautua noista unelmista. Mitä se haittaa, ystäväni, jos toisinaan sinua vaivaakin huolenpito jostain veljestä? Parempi on pitää huolta muista kuin vain itsestään. Parempi on että on jotakin, jota itkeäkin — kuin yksinäisessä luolassa muodostaa omasta olemuksestaan maailmansa — vieläpä Jumalansakin, kuten useamman kuin yhden tuntemani ihmisen on käynyt."

"Tiedätkö, mitä nyt sanot?" Arsenius säpsähtäen kysyi.

"Minä sanon, että yksinäisyyteen paetessaan ihminen eroittautuu kaikesta, mikä hänestä tekee kristityn; hän eroittautuu laista, kuuliaisuudesta, lähimmäisen rakkaudesta, itseuhrautuvaisuudesta, vieläpä pyhien yhteydestäkin."

"Kuinka niin?"

"Mitenkä voisit pitää yhteyttä niiden kanssa, joille et voi mitään rakkautta osoittaa? Ja mitenkä muuten kuin rakkaudentöillä voit rakkauttasi osoittaa?"

"Voinhan ainakin rukoilla yöt ja päivät ihmiskunnan puolesta. Eikö rukous ole minkään arvoinen — taikka paremmin, eikö se ole tärkein — pyhäin yhteydessä?"

"Ken ei voi rukoilla veljien puolesta, jotka hän näkee ja joiden synnit ja viettelykset hän tuntee, hänen rukouksensa, veli Aufugus, ovat kovin heikkoja niiden puolesta, joita hän ei näe, ja kaiken muun puolesta myöskin. Ken ei tahdo työskennellä veljiensä hyväksi, hän lakkaa pian heidän puolestaan rukoilemasta, heitä rakastamastakin. Ja onhan sitäpaitsi kirjoitettu: ken ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, mitenpä hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt?"

"Uudelleen kysyn, tiedätkö mihin väitteesi johtavat?"

"Olen yksinkertainen mies, enkä väitteistä mitään tiedä. Jos asia on tosi, saa se viedä minne tahtoo, sillä se vie sinne, minne Jumala tahtoo."

"Mutta tämän mukaanhan olisi parasta ottaa vaimo ja saada lapsia ja antautua kaikkien maallisten suhteitten vilinään, että olisi niin monta kuin mahdollista, joita rakastaa ja joiden vuoksi huolehtia ja ahertaa."

Pambo oli hetkisen ääneti.

"Olen munkki enkä mikään väittelijä. Mutta sen minä vain sanon, ettet Laurasta erämaahan minun suostumuksellani lähde. Soisin mieluummin sinun asettuvan jonnekin likemmäksi pääkaupunkia — Troeen tai Kanopoon esimerkiksi — missä sinun viisautesi olisi tilaisuudessa taistelemaan Herran puolesta. Miksipä sinulle olisi maallista viisautta annettu, ellei siksi että käyttäisit sitä kirkon hyväksi? Mutta tämä jo riittää. Menkäämme luostariin."

Vanhukset astelivat laakson poikki kotiaan kohti. Eivät he aavistaneet mikä käytännöllinen vastaus heidän väittelyynsä oli Pambon kammiossa heitä odottamassa. Kookas äreännäköinen pappismies istui siellä ja sammutti ahneesti nälkäänsä taateleilla ja hirssillä eikä myöskään näyttänyt hylkivän palmuviiniä, luostarin ainoata herkkua, jota vain vieraan kunniaksi nyt oli tuotu pöytään.

Itämaiden runsas ja kohtelias vieraanvaraisuus ja kristillisten munkkien pidättäytyvä ystävällisyys esti apottia häiritsemästä vieraan ateriaa. Siksipä hän vasta tämän lopetettua kysyi hänen nimeään ja asiaansa.

"Pietari esilukijaksi minun arvottomuuttani nimitetään. Tulen
Kyrillon luota ja tuon kirjeitä ja tietoja veli Aufugukseile."

Pambo nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

"Hyvä maineenne, herra, innokkaana yhteisen kirkon asian puolustajana, on meillekin asti ennättänyt, Ehkä tahdotte tulla kanssamme Aufuguksen kammioon."

Tärkeän näköisenä seurasi Pietari heitä juhlallisin askelin pieneen kammioon, veti siellä povestaan esiin Kyrillon kirjeen ja ojensi sen Arseniukselle. Tämä istui kauan otsa rypyssä lukien sen moneen kertaan ja Pambo tarkasteli häntä kunnioittavasti uskaltamatta sanallakaan häiritä hänen mietiskelyjään, joita hän arveli äärettömän tärkeiksi.

"Nämä ovat todellakin niitä viimeisiä päiviä," Arsenius vihdoin virkkoi, "joista profeetta puhuu ja jolloin on paljon erimielisyyttä. Vai niin, että Heraklianus on todella purjehtinut Italiaan?"

"Aleksandrialaiset kauppamiehet kohtasivat hänen laivastonsa kolme viikkoa sitte kaukana merellä."

"Ja Orestes paaduttaa sydäntänsä yhä enemmän ja enemmän?"

"Ah, hän on oikea Farao. Oikeastaan paaduttaa häntä kuitenkin se pakanallinen nainen."

"Sitä naista minä aina olen pelännyt enemmän kuin kaikkia pakanallisia oppeja yhteensä", Arsenius virkkoi. "Mutta ruhtinas Heraklianus, jota minä aina pidin viisaimpana ja oikeamielisimpänä miehenä! No niin, no niin. Mitäpä hyveet enää silloin auttaisivat, kun kunnianhimo täyttää sydämen!"

"Kamala todellakin on tuo samainen vallanhimo", Pietari sanoi. "Mutta mitä häneen tulee, niin en ole luottanut häneen aina siitä alkaen kun hän rupesi suosimaan noita donatistilaisia."

"Liiankin totta. Niin synnyttää toinen synti toisen."

"Ja minun mielestäni on syntisten suosiminen kaikista suurin synti."

"Ei kai sentään kaikista suurin, kunnianarvoisa herra?" Pambo kohteliaasti huomautti. Mutta Pietari jatkoi Arseniukselle keskeytyksestä vähääkään välittämättä.

"Minkä vastauksen saan nyt viedä teidän viisaudellanne hänen
Pyhyydelleen?"

"Odottakaahan! Hän voisi —. Täytyy miettiä tarkemmin. — Minun pitäisi saada tietää enemmän puolueiden suhteista. Hän kai on ollut yhteydessä Afrikan piispojen kanssa ja koettanut liittää heitä omaan puolueeseensa!"

"Jo kaksi kuukautta sitte. Mutta ne jäykkäniskaiset eriuskolaiset kadehtivat yhä häntä ja vetävät eri köyttä."

"Eriuskolainen on liian jyrkkä sana, ystäväni. Mutta onko hän
Konstantinopeliin viestiä lähettänyt?"

"Hän tarvitsee sanan viejää, joka on tottunut hoveissa liikkumaan. Hän ajatteli mahdolliseksi, että teidän kokeneisuutenne ottaisi asian suorittaakseen."

"Minä? Mitä minusta? Kas niin, uusia kiusauksia vain joka päivä! Toimittakoon hän asian kenen kautta tahansa… Mutta sittekin — jos olisin — edes Aleksandriassa — voisin joka päivä antaa hänelle neuvoja ja huomaisin paljon paremmin mitä olisi tehtävä… Voisihan odottamattomiakin käänteitä sattua… Pambo ystäväni, olisiko sinun mielestäsi synti totella pyhää patriarkkaa?"

"Ahaa!" Pambo nauraen vastasi. "Sinähän tunti sitte tahdoit kaikella muotoa paeta erämaahan! Ja nyt kun kaukaa vainuat taistelua, sinä jo polet jalkaa kuin vanha sotaratsu! Mene Jumalan nimeen! Ei se sinua pahenna. Sinä olet liian vanha rakastuaksesi, liian köyhä piispan istuimen ostaaksesi ja liian hurskas saadaksesi sen lahjaksi."

"Puhutko totta vai leikkiä?"

"Etkö muista mitä puutarhassa sinulle sanoin? Mene katsomaan poikaamme ja lähetä minulle tietoja hänestä."

"Voi surkeaa maailmanmielisyyttäni! Olenhan kokonaan unhoittanut kysyä hänestä! Miten nuorukainen voi, herrani?"

"Ketä tarkoitatte?"

"Filammonia, hengellistä poikaamme, jonka kolme kuukautta sitten lähetimme luoksenne", Pambo vastasi. "Kai kohonnut kunniassa?"

"Hänkö? Hän on lähtenyt tiehensä."

"Lähtenyt tiehensä?"

"Niin juuri, se kurja meni matkaansa Juudaan kirous mukanaan. Tuskin kolmea päivää oli hän seurassamme ollut, kun hän löi minua julkisesti patriarkan pihamaalla, luopui kristinuskosta ja pakeni sen pakanallisen naisen Hypatian luo, jota hän nyt rakastelee."

Vanhukset tuijottivat toisiinsa kasvot kauhusta kalpeina.

"Rakastelee Hypatiaa?" Arsenius viimein virkkoi.

"Se on mahdotonta!" Pambo nyyhkytti. "Poikaa on varmaan kohdeltu raa'asti, vääryydellä! Joku on tehnyt hänelle vääryyttä, ja hän kun oli tottunut vain hellyyteen, ei hän sitä sietänyt. Julmia ihmisiä te olette ja uskottomia palvelijoita! Herra on vaativa pojan veren teidän käsistänne!"

"Kas niin", Pietari virkkoi ponnahtaen kiivaasti pystyyn, "sellainen se on maailman tuomio! Syyttää minua ja patriarkkaa, ja kaikkia muita, vaan ei vain syyllistä! Aivan kuin ei kuumaverisyys ja herkkämieliyys riittäisi täydellisesti selittämään kaikkea! Aivan kuin eivät kauniit kasvot olisi koskaan panneet nuorta miestä pyörälle!"

"Voi ystäväni", Arsenius huudahti, "miksi suotta toisianne syytätte. Minä, minä yksin olen syypää. Minä neuvoin sinua Pambo! — Minä lähetin hänet. — Minun olisi pitänyt tietää. — Mitä minä vanha maailmanmies teinkään, kun lähetin viattoman poika paran Babylonin viettelyksiin? Siinä on nyt seuraus suunnitteluistani ja huolenpidostani! Ja nyt lankeaa hänen verensä minun päälleni — ikäänkuin ei entisessä syntitaakassani olisi ollut tarpeeksi kantamista, kun minun piti vielä lisäksi myydä oma Josefini, vanhojen päivieni lapsi, midianeille! Minä lähden kanssanne — nyt — heti. Lepoa en suo itselleni ennenkuin olen hänet löytänyt, syleillyt hänen polviaan kunnes hän säälii harmaita hapsiani! Heraklianus ja Orestes menkööt menojaan, heistä en välitä — mutta hänet minun täytyy löytää. Oi Absalon, oma poikani! Olisipa Jumala suonut minun kuolla puolestasi! Poikani, poikani!"

12 Luku.

ILOLEHTO.

Talo, jonka Pelagia ja amaali Aleksandriaan palattuaan olivat vuokranneet, oli kaupungin komeimpia. Vähän yli kolme kuukautta olivat he nyt siellä eläneet, ja sinä aikana oli Pelagia hienolla maullaan hankkinut sinne sen vähän mikä tarvittiin muodostamaan asumuksesta nautinnonhaluisten laiskottelijoiden paradiisin. Hän itse oli varakas ja goottilaisilla vieraillaan oli ylenmäärin Roomasta ryöstettyjä rikkauksia. He itse eivät ymmärtäneet miten niitä olisi ollut käytettävä ja antoivat senvuoksi Pelagian ja hänen tyttöjensä vapaasti ammentaa heidän puolestaan aarteita, jotka he monissa verisissä taisteluissa olivat koonneet. Mitäpä he niistä välittivät! Kun heillä oli tarpeeksi syömistä ja enemmän kuin tarpeeksi juomista, niin mitenpä liikoja rikkauksia olisi voinut käyttää paremmin kuin naisten hyvällä tuulella pitämiseksi! Ja kun kaikki entiset oli loppuun kulutettu, niin lähtisivät he jonnekin — saman tekevä minne — uusia hankkimaan. Koko maailma oli avoinna heidän ryöstettäväksi ja he kyllä tehtävänsä täyttäisivät milloin vain heitä haluttaisi. Toistaiseksi ei heillä ollut kiirettä. Egyptistä he saivat yllin kyllin herkkuja, jotka olisivat kelvanneet hienommallekin pöydälle kuin heidän. Ja mitä viiniin tuli — harva heistä meni ainoanakaan yönä selvänä levolle. Voisiko soturin sieluilla Valhallassakaan olla paremmat päivät?

Näin päätteli seurue, joka asusti talon sisäosassa, eräänä helteisenä iltana samalla viikolla, jolloin Kyrillon sanansaattaja niin armottomasti häiritsi Sketiksen rauhan.

Heidän rauhaansa ei ainakaan vielä oltu häiritty. Suuri kaupunki myllersi ulkopuolella, Orestes vehkeili ja Kyrillos vehkeili vastaan, ja kokonaisen maanosan kohtalo riippui — tai näytti riippuvan — heidän kamppailunsa tuloksesta. Mutta kaikki tämä ei häirinnyt noita laiskoja jättiläisiä enempää kuin ajopelien jyrinä papukaijoja ja merilintuja, jotka kultalankaisten aitausten takana lentelivät rakennuksen tilavissa huoneissa. Mitäpä he moisella itseään rasittaisivat. Mitäpä mellakat, mestaukset, salaliitot, vararikot muuta merkitsivät kuin että hedelmä kypsyi poimittavaksi. Heraklianuksen kapinakin ja Oresteen huhuiltu salaliitto oli nuoremmista ja raaemmista gooteista jonkunlaista lapsellista leikkiä, jota he aamusta iltaan nauraen katselivat ja josta he löivät vetoja. Ymmärtäväisemmistä kuten Wulfista ja Smidistä se oli yleisen mädännäisyyden merkki — uusia aukkoja siinä korkeassa muurissa, jonka yli he, oman voimansa tuntien, aikoivat nousta uusiin voittoihin silloin kun heitä vain halutti.

Mitäpä heillä olisi ollutkaan muuta tekemistä kuin syödä ja juoda odotellessaan oikean loven aukeamista. Ja kieltämättä he olivat vallinneet viehättävimmän paikan tämän korkean tehtävänsä täyttämiseen. Punaisesta ja vihreästä Porfyron marmorista hakatut pilarit, joiden välistä hohti ihanien veistokuvien lumivalkoisia jäseniä, ympäröivät vesiallasta ja suihkulähdettä, joka viileällä sateellaan kostutti oranssien ja mimosain lehviä ja solinallaan säesti niiden seassa lentelevien kuuman ilmanalan lintujen liverrystä.

Lähteen toisella sivulla, leveälehtisen vaivaspalmun siimeksessä loikoili amaali untuvapatjoilla. Hänen keltakutrista päälakeaan koristi viiniköynnöksestä punottu seppele ja kädessään piteli hän kultaista maljaa, jonka partilainen Kosros oli ryövännyt intialaiselta päälliköltä, Kosroolta roomalaiset kenraalit ja roomalaisilta kenraaleilta nuo lampaan ja hevosen nahkoihin puetut sankarit. Tuon unisen Herkules-Dionyson rinnalla loikoi Pelagia nojautuen vesialtaan reunaa vasten. Joutessaan kasteli hän sormenpäitään vedessä ja nautti täysin siemauksin olemassaolonsa suloudesta.

Toisella puolen lähdettä lojuivat amaalin erikoisystävät ja asetoverit Goderik Ermenrikin poika ja Agilmund Knivan poika, jotka molemmat kehuivat, kuten amaalikin, jumalista polveutuvansa. Kullakin heistä oli vieressään mustasilmäinen Hebe, joka täytti heidän viinimaljansa ja tuontuostakin auttoi niiden tyhjentämisessä. Vielä lojui siellä tärkein, milteipä pyhänä pidetty henkilö, Smid Trollin poika, jota mainittiin ihmislapsista etevimmäksi. Ei näet siinä kyllin, että hän osasi tehdä ja korjata mitä tahansa, ponttuusillasta kultaiseen rannerenkaaseen asti, kengittää ja tohtoroida hevosia, ajaa pois kaikki vaivat ihmisistä ja eläimistä, sepittää runoja, selittää merkkejä, ennustaa ilmaa, nostaa tuulia ja juoda kaikki pöydän alle, Wulfia Ovidan poikaa lukuunottamatta. Kaiken tämän lisäksi oli hän puoleksi sivistyneiden mesogoottien parissa oleskellessaan opetellut sangen paljon latinaa ja kreikkaa sekä harjautunut jonkun verran lukemaan ja kirjoittamaan.

Jonkun matkan päässä makasi Wulf vanhus selällään, polvet koukkuun vedettyinä ja kädet ristissä pään alla. Nukkuessaankin murahteli hän huomautuksia seuraavaan ylentävään sanan vaihtoon:

"Jaloa viiniä tämä vai mitä?"

"Erinomaista. Ken osti tämän?"

"Mirjam vanhus sen osti joltain mahtavalta verojenvuokraajalta. Mies oli tehnyt vararikon ja Mirjam sanoi saaneensa viinin puolesta hinnasta."

"Paraisiksi sille penninpyörittäjälle. Olen sentään varma siitä, että se vanha naaraskettu piti omasta ansiostaankin huolen."

"Vähät siitä. Totta kai kykenemme miehen lailla maksamaan, kun kerran miehen lailla ansaitsemme."

"Emme siihen kauankaan kykene, jos tätä menoa jatkuu", murahti Wulf.

"Silloin lähdemme lisää ansaitsemaan. Minua väsyttää tämä jouten olo."

"Ei olisi pakko joutilaana olla jos vain ei tahtoisi", Goderik sanoi. "Tässä muutamana aamuna olimme me Wulfin kanssa noilla hietakummuilla metsästämässä. Viikkokauteen minulla ei ollut enää ruokahalua ollut, mutta sen jälkeen olen syönyt kuin Tonavan hauki."

"Metsästämässäkö? Näilläkö pitkäkoipisilla aasinhäntäisillä elukoilla, jotka ovat kuin kettu puujaloilla ja jotka prefekti peijasi sinut ostamaan?"

"En sano muuta kuin että me saimme ylös kokonaisen lauman noita — miksikä ne nyt niitä sanovatkaan — vuohen sarvilla siunattuja hirviä."

"Vuorikauriitako?"

"Niin juuri — ja ne koirat syöksivät lauman kimppuun kuin kotkat hanhiparveen. Täyttä neliä lennätimme me Wulfin kanssa noiden kirottujen hietakumpujen yli siksi kuin hevoset henkimenoissa pysähtyivät. Kun sitte uudelleen läksimme ajoa seuraamaan, löysimmekin kunkin koiraparin vuorikauriinsa kurkussa. Ja mitä muuta voi toivoa, kun kerran ei saa tapella? Sinä syöt nyt saalistamme; elä siis virnistele."

"Sitte ovatkin koirat ainoat omistamisen arvoiset kaikesta mitä
Aleksandria tarjoaa."

"Kauniita naisia lukuunottamatta!" eräs tytöistä huomautti.

"Tietysti. Naisia en ota lukuun. Mutta miehet —"

"Mitkä? Minä en ole nähnyt ainoatakaan miestä täällä, jotakuta telakkatyömiestä lukuunottamatta. Kaikkihan ne ovat pappeja ja hienoja herroja — ja niitä et miehiksi nimitä?"

"Mitä hittoa ne muuta tekevät kuin aaseilla ratsastavat?"

"Ne filosofeeraavat, sanotaan."

"Mitä se on?"

"En minä tiedä; eikö liene jotain orjamaista kynällä sotkemista."

"Pelagia, tiedätkö sinä, mitä se filosofeeraaminen on?"

"En — enkä välitäkään."

"Minäpä tiedän", Agilmund selitti hyvin viisaan näköisenä; "minä näin filosofin muutama päivä sitte."

"Minkälainen hän oli?"

"Minä kerron koko jutun. Kävellessäni pitkin sitä suurta katua, joka vie rantaan, näin suuren joukon poikia — heitä sanotaan täällä miehiksi — menevän erääseen avaraan porttikäytävään. Minä kysyin muutamalta heistä mitä siellä oli nähtävänä; mutta se vietävä osoitti vastauksen asemesta jalkojani ja sai kaikki muut apinat nauramaan. Minä annoin hänelle korvapuustin ja hän pyllähti kumoon."

"Niin ne kaikki täällä tekevät kun niille antaa korvapuustin", amaali miettiväisenä sanoi, aivankuin olisi keksinyt jonkun uuden luonnonlain.

"Ah", sanoi Pelagia huulillaan viehkein hymynsä, "he eivät ole sellaisia jättiläisiä kuin sinä, joka saat pienen tyttö paran vapisemaan kuin gasellin leijonan kynsissä."

"No niin — minulle juolahti mieleen, että hän kreikkalaisena ei ehkä minua ymmärtänyt, kun gootinkieltä puhuin. Sen vuoksi minä enempiä kyselyjä välttääkseni ja omin silmin nähdäkseni astuin ovelle. Ja siellä eräs nulikka ojensi kätensä minua kohti — arvatakseni rahaa saadakseen. Minä annoin hänelle pari kolme kultakolikkoa ja korvapuustin, josta hän tietysti kellahti kumoon mutta näytti kuitenkin hyvin tyytyväiseltä. Sitte minä astuin sisään."

"Ja mitä sinä näit?"

"Suuren salin, johon olisi tuhatkin urosta mahtunut. Se oli täynnä noita egyptiläisiä heittiöitä ja ne töhersivät kynillään tauluihinsa. Ja toisessa päässä huonetta oli kaunein nainen mitä koskaan olen nähnyt, tukka sangen komea, silmät siniset. Hän puhui herkeämättä. Minä en sitä ymmärtänyt; mutta ne aasinratsastajat näyttivät pitävän sitä hyvin hyvänä, sillä he katsoivat ensin häneen ja sitten tauluihinsa ja töllistelivät kuin sammakot auringonpaisteessa. Ja totta totisesti hän oli kaunis kuin aurinko ja puhui kuin alruna. En kyllä tiennyt mistä oli kysymys, mutta kyllä sen sittekin jotakuinkin älyää, näettehän. — Sitte minä nukahdin; ja kun minä sitte heräsin ja menin kadulle, tapasin minä erään, joka minua ymmärsi ja hän sanoi minulle, että se oli se kuuluisa neito, se suuri filosofi. Sen minä tiedän filosofiasta."

"Vahinko vain että hän moisten pehmytkätisten nälkätaitureitten vuoksi niin paljon itseään rasittaa. Miksi hän ei urosta nai?"

"Kun täällä ei ole sellaisia naitavissa", Pelagia sanoi. "Ja jos on, niin he ovat jo luullakseni sidotut."

"Mutta mistä nuo filosofit puhuvat, ja mitä he ihmisille opettavat,
Pelagia?"

"Oh, eivät he kellekään mitään opeta — ja jos opettavatkin, niin ei kukaan, nähdäkseni, heidän opetuksiaan seuraa. He puhuvat auringoista ja tähdistä, oikeasta ja väärästä, haamuista ja kummituksista ja sen semmoisista; ja ettei pitäisi liiaksi huvitella. Mutta en minä ole koskaan huomannut, että he olisivat muita onnellisempia."

"Kyllä, hän varmaan oli alruna neito", Wulf virkkoi puoleksi itsekseen.

"Hän on hyvin ylvästelevä olento, ja minä vihaan häntä", sanoi
Pelagia.

"Minä uskon sinua", Wulf myönsi.

"Mikä alruna neito on?" eräs tytöistä kysyi.

"Jotain joka on yhtä paljon sinun kaltaisesi kuin kotka on kanan kaltainen. Uroot, tahdotteko laulurunoa kuulla?"

"Kyllä, jos se vain on vilpoinen", Agilmund sanoi, "ja kertoo jäästä ja männyistä ja lumimyrskyistä. Jos vielä kolmekin päivää tätä kestää, paistun minä aivan ruskeaksi."

"Voi!" amaali virkkoi, "kunpa pariksikaan tunniksi pääsisimme taas sinne Alpeille, ja saisimme kilpiemme päällä huristaa alas rinteitä niin että viima korvissamme vinkuisi. Se oli urheilua se!"

"Niille, jotka pysyivät laskimillaan", Goderik huomautti. "Kuka se olikaan, joka ajoi suin päin jäätikkörailoon, ja jota täytyi onkia viisikymmentä jalkaa syvältä lumikinoksesta ja sitte lämmittää äsken tapetun hevosen sisässä ennenkuin taas henkiin pääsi?"

"Et kai se ainakaan sinä ollut", Pelagia sanoi. "Oi sinä ihmeellinen olento; mitähän kaikkea sinä oletkaan saanut aikaan ja mitä saanut kärsiä!"

"No niin!" amaali virkkoi tyhmän itserakkaasti. "Olenhan minä yhtä ja toista kokenut elämäni varrella."

"Niin, niin, Herkuleeni. Sinä olet suorittanut kaksitoista urotyötäsi ja vapauttanut pienen Hesione parkasi kallioilta, jonne hänet oli niiden kamalien merihirviöitten syötäväksi kahlehdittu. Ja nythän hellien hoitaa sinua ja varjelee sinua onnettomuuksilta, itsensäkin vuoksi."

Ja Pelagia kietoi kätensä amaalin tukevaan härän kaulaan ja veti sen syliinsä.

"Tahdotteko nyt kuulla laulun?" Wulf kärsimättömästi kysyi.

"Mutta muista vain lumesta laulaa", Agilmund sanoi.

"Eikö sitte alruna-vaimoista?"

"Niistäkin", Goderik vastasi. "Äitini oli alruna ja minä puollan heitä."

"Alruna hän oli, poikani. Muista olla hänen oikea poikansa. Nyt kuulkaa, goottilaiset sudet!"

Ja vanhus tarttui pieneen luuttuunsa eli "fidliinsä" kuten hän itse soitintansa nimitti, näpäytti sen kieliä ja alkoi laulaa:

Istuin ma muinoin
Urhojen leirissä
Keskellä kinosten
Tonavan rannalla.
Kuulin ma siellä
Satuja suuria.
Lauluja kauniita
Viisaitten, vanhojen
Partasuu-urhojen.
Laulunsa herätti
Korvessa karhut,
Metsässä huuhkajat.
Salojen hongat
Oksaansa ravisti,
Laulu kun kaikui
Taivasta kohti
Kertoen kuinka
Mahtavat, villit
Viikinkimiehet
Skandian mailta
Suksilla saapuivat
Skoringiin asti;
Mitenkä Gambara,
Freijan suosikki
Jalo oi' äiti
Ayon ja Iborin;
Kertoen kuinka
Vendien viikingit
Tulivat luokse
Vinilimiesten
Ambrin ja Assin,
Pilkaten puhuivat:

'Vähän on tietä;
Meidän on joukkomme
Suuri ja mahtava.
Veroja vaadimme,
Kultaa ja karjaa,
Hopeita, helyjä
Tahdomme teiltä.
Jollette suostu.
Tuomio tuima
Odottaa teitä.
Korppien ruuaksi
Miestemme miekat
Urhonne muuttavat!'

Kääpiön takomat
Terävät miekat
Vahvasti vyöttivät
Urohot ylleen.
Taisteluun kävivät
Vinilit kaikki,
Alrunan miehet
Ayo ja Ibor.
Ääneensä itkivät
Tyttäret, vaimot,
Alrunan kyyneleet
Raskaina valuivat.

Aamukoin siivillä
Ilmojen halki
Ihana Freija
Maan yli kiitää.
Edessään maailma
Jäinen ja kylmä;
Jälkeensä jättää
Lempeä Freija
Vihreiksi lehdot.
Kultaiset kutrinsa
Kukkia täynnä;
Niitä hän heittelee
Ihmisten tielle.
Pukunsa liepeistä
Etelätuulta
Puihin hän pudistaa.
Linnut ne laulamaan
Koivujen oksilla,
Immet ne toivomaan
Sulhoa suurta.
Näin yli maailman
Lempeä suoden
Freija nyt saapuu
Gambaran luokse.

'Viisain vaaloista,
Miksi sä itket?
Ylhäällä ilmoissa
Jumalten saleissa
Kuulin sun itkevän.'

'Itkeä anna mun,
Turha on lohdutus,
Ennenkuin urhomme,
Joukkomme pieni
Voiton on varman
Vendeistä saanut.
Poikia mulla on,
Uroita suuria,
Taistossa uljaita.
Kohta jo kotkat
Ruumiinsa raatelee,
Orjina vaimomme
Vendeille itkien
Myllyjä polkevat.'

Valitti näin tuo
Alruna vaimo.
Ihana Freija,
Suudellen häntä
Lohtuja lausui:

'Kaukana tuolla
Aamukoin maassa
Jumalten salissa
Yksi on aina
Ikkuna auki,
Alla on tunturit,
Ylhäällä pilvet;
Laitoja myrsky
Hurjasti ravistaa;
Kultaset hattarat
Verhoina liehuu;
Aamuisin sieltä
Pilvien alta
Katselee Odin,
Hymyillen uroille
Uljaille sodassa,
Hymyillen naisille
Jaloille kodissa,
Hymyillen seppien
Työlle pajassa.
Ken hänet tapaa.
Aamulla ensiksi
Häntä ken tervehtii,
Sille hän onnea
Sodassa antaa,
Kunniaa sille
Elossa suo hän.
Vannonut näin on
Mahtava Odin.'

Yhä vain itki
Alruna vaimo.

Hymyili Freija:
'Kuule nyt neuvoain,
Oppia ottaos.
Kootkaa ne kaikki
Tyttäret, vaimot.
Solmitkaa jalkoihin
Rautaiset kengät,
Rintaanne suojelkoot.
Kiiltävät haarniskat
Kasvoja peittäkööt
Mahtavat parrat.
Partasuu-urhoiksi
Luulee teit' Odin,
Kun häntä vastaan
Rannalle käytte.'

Päivä se ajaa
Kultaista hepoaan
Itäisten kirkkaitten
Lahtien ylitse;
Hulmusi harja,
Välkkyivät aallot.
Pilvien rannalta
Hymyili Odin,
Lempeä Freija
Rinnallaan seisoi.

'Rannalla tuolla
Ketä nuo suuret
Urohot partasuut?
Mitä ne minulta
Rukoillen pyytää?
Metsien pedoille
Kylliksi ruokaa
Miekoilla tuollaiset
Huimapää-urhot
Hankkivat varmaan!'

Lempeä Freija
Viekkaasti hymyili:

'Nimen sä annoit;
Kunniaks' heille
Kunniaks' sulle,
Nimi on varmaan.
Suo heille voitto.
Sinua ensiksi
Tervehti joukkonsa.
Suo heille voitto,
Puoliso armas.
Naisia ovat he,
Vaimoja uljaitten
Vinilimiesten.
Pieni on sodassa
Uroitten joukko,
Siksi he sinulta
Rukoillen pyytävät
Miehilleen voittoa.'

Hymyili silloin
Viisahin Odin

'Viekkaus viisaille
Sopiva aina.
Viisahat todella
Ovat nuo naiset,
Tarmokkaat, rohkeat;
Sodassa voiton
Suo heille Odin.
Partasuu heidän
Nimensä oleva!
Sellaisten naisten
Miehet on varmaan
Urhoiksi luodut.
Heidän on voitto,
Apua Odinin
Eivät he kaipaa.'

[Tämä legenda löytyy Paul Warnefridin satukokoelmassa. "Gesta Longobardorum." Kertomuksen onnettomuudeksi väittävät kuitenkin oppineet, ettei nimellä Langbardt ole mitään tekemistä parran kanssa, vaan merkitee se arvattavasti "pitkämiekkaisia". Runomitassa on koetettu jäljitellä aikaisempia Eddan runoja.]

"Kas niin!" Wulf lopetettuaan sanoi. "Onko se teille tarpeeksi viileätä?"

"Vähän liiaksi viileätä, vai mitä Pelagia?" amaali nauraen virkkoi.

"Kas sellaisia olivat äitinne", vanhus katkerasti jatkoi "ja sellaisia olivat sisarenne ja sellaisia tulee vaimojennekin olla jos heimonne on kauemmin tämän maan päällä elettävä — naisia, jotka ajattelevat jotain muutakin kuin mehevää ruokaa, väkevää juomaa ja pehmeätä vuodetta."

"Kaikki silkkaa totta, Wulf prinssi", Agilmund sanoi, "mutta en minä sittekään siitä laulusta pidä. Siinä oli liian paljon sitä, mitä Pelagia äsken sanoi filosofien puhuvan — oikeata ja väärää ja sen semmoista."

"Niin olikin."

"Mutta minä pidän oikeasta, hyvästä laulusta, joka kertoo jumalista ja jättiläisistä, tulivaltakunnista ja lumivaltakunnista ja Esirista, joka tekee miehiä ja naisia kahdesta puutikusta."

"Niin, jostain sellaisesta sen pitää kertoa, jota ei kukaan ole todellisuudessa nähnyt, jotain oikein perinhullua kuten unet, joita vahvasti juotuaan näkee; jotain suuremmoista, mitä ei jaksa käsittää, mutta mikä antaa ajatuksille työtä seuraavaksikin päiväksi."

"Äitini oli alrunavaimo", Goderik sanoi, "ja minä en tahdo olla lintu, joka oman pesänsä likaa. Mutta mielelläni minä kuuntelen satuja villieläimistä ja kummituksista, ihmissyöjistä ja tultasyöksevistä lohikäärmeistä ja meren haltijoista, jostain, jonka voisi iskeä kuoliaaksi, jos siihen tilaisuus sattuisi kuten isillemme."

"Eivät isänne koskaan olisi voittaneet meren haltijoita, jos he olisivat olleet —"

"Meidän kaltaisia, aijot kai sanoa", amaali keskeytti. "Sanoppa nyt prinssi, kun olet isäksemme tarpeeksi vanha, oletko koskaan meren haltijaa nähnyt?"

"Veljeni näki kerran Pohjanmeressä sellaisen, joka oli kolme syltä pitkä. Ruumis sillä oli kuin bisonihärällä, pää kuin kissalla, parta kuin uroolla ja sen torahampaat olivat kyynärän pituiset. Se vaani kalastajia; mutta veljeni ampui siihen nuolen ja se pakeni meren pohjaan eikä koskaan enää noussut ylös."

"Mikä se meren haltija on, Agilmund?" eräs tytöistä kysyi.

"Se on merihirviö, joka syö merimiehiä. Niitä oli runsaasti siellä, mistä isämme tulivat, ja ihmissusiakin siellä oli, jotka öisin tulivat rämeistä, hiipivät saleihin missä soturit nukkuivat, ja kävivät heidän päällensä ja imivät heidän verensä."

Laulun aikana oli Pelagia istunut näennäisesti välinpitämättömänä lähteeseen katsellen ja vesipisaroilla leikitellen. Ehkä hän tahtoi peittää kasvoilleen kohonnutta polttavaa punaa ja paria kuumaa kyyneltä, jotka huomaamatta tipahtivat lähteeseen. Nyt hän äkkiä kohotti kasvonsa ja kysäsi:

"Tietysti sinäkin olet tappanut jonkun tuollaisen hirvittävän pedon,
Almarik?"

"Niin hyvää onnea ei minulla ole koskaan ollut, lemmittyni. Meidän esi-isämme vainosivat niitä niin innokkaasti, että meidän syntyessämme niistä tuskin ainoatakaan oli enää jälellä."

"Niinpä niin, he olivat miehiä he", Wulf murahti.

"Suurin peto, minkä minä olen tappanut", jatkoi amaali, "oli eräs käärme Tonavan rämeissä. Mitenkä pitkä se olikaan prinssi? Sinullahan oli aikaa sen katselemiseen, kun sinä vain söit, katselit päältä vaikka peto teki parhaansa luuni musertaakseen."

"Neljä syltä", Wulf vastasi.

"Sillä oli vieressään villi härkä, jonka se juuri oli tappanut. Minä taisin häiritä sen aterian, vai mitä Wulf?"

"Taisitpa kylläkin," vastasi vanha juropää lauhtuneena. "Olihan se sangen komea ottelu."

"Miksi sinä et siitä runoa tee, sen sijaan että laulat oikeasta ja väärästä ja sen semmoisesta?"

"Siksi että minusta on tullut filosofi. Minä menen kuulemaan sitä alrunaa vielä tänä iltana."

"Oikein! Menkäämme mekin pojat. Onhan se ainakin jotain ajan kuluketta."

"Voi, ei, ei, ei! Elkää menkö! Ette saa mennä!" Pelagia melkein parahtaen huudahti.

"Miksikäs emme saisi mennä, kaunottareni?"

"Hän on noita, hän on —. Minä en enää koskaan sinua rakasta, jos uskallat mennä! Sinä menisit sinne vain siksi, että Agilmund häntä kauniiksi kehuu."

"Ahaa! Sinä pelkäät että minä pitäisin hänen kultakutriaan sinun mustaa tukkaasi kauniimpana?"

"Minäkö pelkään?" Pelagia hypähti pystyyn raivosta läähättäen. "Tulkaa, menkäämme mekin — heti paikalla — ja uhmatkaamme sitä nunnaa, joka luulee itseään liian viisaaksi naista puhutellakseen ja liian puhtaaksi miestä rakastaakseen! Ottakaa esiin jalokiveni! Satuloikaa valkoinen muulini. Me menemmekin komeasti. Emme häpeä tytöt, Cupidon antamia, safraniviittoja ja muuta loistoamme! Tulkaa, niin saamme nähdä eikö kesytön Afrodite sittekin voi kilpailla Pallas Athenen ja hänen pöllönsä kanssa!"

Sanoi ja riensi ulos pilarisalista.

Nuoremmat miehet rähähtivät nauramaan ja Wulfin kasvoilla kuvastui ivallinen tyytyväisyys.

"Vai tekee mielesi filosofia kuulemaan, prinssi?" sanoi Smid.

"Missä pyhä ja viisas nainen puhuneekaan, siellä ei soturin tarvitse läsnäoloansa hävetä. Eikös Alarik käskenyt meitä säästämään Rooman nunnia, toveri? Ja vaikka en ole kristitty, kuten hän, en pitänyt Odinin miehelle ollenkaan häpeällisenä ottaa vastaan heidän siunaustaan — enkä häpeäisi tämänkään siunausta, Smid Trollin poika."

13 Luku.

KUILUN POHJALLA.

"Täällä siis viimeinkin olen!" Rafael Aben-Ezra puhui itselleen. "Olen onnellisesti päässyt pohjattoman pohjalle ja huvitteleudun alkuperäisen olemattomuuden vahvalla permannolla, huomaten uuden elementtini sangen mukiinmeneväksi, kuten pojat uimaan opetellessaan. Ei yksikään ihminen, enkeli eikä pahahenki voi nyt väittää, että minä olisin kyllin heikko uskoakseni tai epäilläkseni ainoatakaan ilmiötä tai teoriaa maassa tai taivaassa, taikka että maata, tai taivasta, ilmiötä tai teorioita ollenkaan on olemassa — taikka ei ole olemassa —. Se kai perinpohjin selittänee mielipiteeni? Niin suuri dogmatikko en ole, että kieltäisin — taikka myöntäisin — että on olemassa aistimuksia liian paljon olion mukavuudelle—. Mutta kun tulee kysymys johtopäätöksien tekemisestä induktionin, deduktionin, analysin tai syntesin avulla, niin silloin ehdottomasti kieltäydyn Araknen työstä, sillä en halua kutoa enempää hämäkinverkkoja sisäiseen itseeni — jos minulla sitte sellaista onkaan. Aistimuksia? Mitäpä ne muuta olisivat kuin osia oliosta itsestään — jos sitte itseä on olemassa? Mistäpä se lapsellinen houre on meihin tullutkaan, että ulkopuolellamme olisi jotain joka nuo aistimukset aiheuttaa? Esiintyyhän unissammekin aivan samanlaisia aistimuksia, vaikka tiedämme, ettei todellisuudessa ole mitään niitä vastaavaa — Ei, et tiedäkään! Kuinka uskallatkaan sitä väittää? Miksi eivät unesi voisi olla yhtä todellisia kuin valveiset ajatuksesi? Miksi eivät unet voisi olla todellisuutta ja valveiset ajatuksesi unia? Samantekevä kumminpuolin se on."

"Saman tekevä todellakin. Vuosikausia olen jo tuijottanut — ellei sekin ole unta, mikä on sangen mahdollista — jokaista '-ismiä', mikä vain on filosofian pingoitetulla langalla tanssinut ja hyppinyt; ja jok'ainoa niistä on eloton puunukke, jota liikutellaan nyöreillä, mitkä ovat kaiken petitiones principi… Jokainen filosofi pitää todisteena todistamatonta väitettä, tekee siitä rohkeita johtopäätöksiä ja ylpeilee sitte kun jälestäpäin todistaa kaikki oikeaksi. Eipä ihmekään, että hänen teoriansa soveltuvat kaikkeuteen, kun hän ensin muodostaa kaikkeuden teoriansa mukaiseksi. Enkö minäkin ole koetellut yhtä jos toistakin järjestelmää, ja aloittanut mahdollisimman vähäisellä muovailemisella, sillä… enpä kenenkään luule voivan aloittaa kauempaa kuin 'minä olen minä' — taikka — mikä on aivan saman tekevä — 'minä en ole minä'. Muistan — taikka uneksin — tarjoutuneeni tuolle suloiselle unelle, Hypatialle johtamaan kaikki asiat taivaassa ja maassa, Hipparkon tähtitieteestä pääenkelin siiven sulkien lukuun saakka, tuosta ainoasta yksinkertaisesta oletuksesta, jos vain hän ensin todistaisi minulle sen oikeaksi ja siten antaisi tou sto:n yläsalasin käännetyn pyramiidini huipun perustaksi. Mutta hän ivasi ehtoani — ihmiset tapaavat ivailla kaikkea, minkä tietävät olevan itsellensä mahdotonta suorittaa. 'Se on selviö', sanoi hän 'kuten esim. sekin että yksi ja yksi on kaksi.' Miten se suloinen uni närkästyikään kun sanoin etten sitäkään pitänyt selviönä, ja että vaikka yksi ja yksi meidän nähden olikin kaksi, niin oli sillä yhtävähän todistettu että se todella oli kaksi eikä kolmesataa kuusikymmentäviisi, kuin että mies ei ole roisto vaikka meistä hänen ulkomuotonsa näyttäisikin kummalliselta. Eikä hän siitäkään pitänyt, kun hänen vedotessa saavutettuihin kokemuksiin kysyin, miten hän todisti, että kaikkien hullujen hulluudet yhdistettyinä muodostuivat viisaudeksi."

"'Minä olen minä'; todellakin soma selviö! Millä oikeudella sanon minä, etten minä ole ken tahansa toinen? Mistä minä sen tiedän? Mistä minä tiedän, että on joku toinen, joka minä en ole? Minä, tai mieluummin joku, tuntee joukon aistimuksia, haluja, ajatuksia, haaveita — suuri piru ne kaikki periköön — uusia joka hetki ja jokainen kynsin hampain toisia vastaan. Ja minä olen niin epäjohdonmukainen, että tämän loppumattoman moninaisuuden ja ristiriitaisuuden nojalla, josta vain minä yksin olen tietoinen, lyön rintoihini ja sanon että 'minä olen minä' ja vannon juhlallisesti että minä olen yksi olio, vaikka kaikki mistä minä olen tietoinen, on hitto tiesi miten monta oliota. Kaikista merkillisistä johtopäätöksistä, joita kokemuksen nojalla on tehty, lienee tämä merkillisin. Eikö olisi enemmän filosofillista päätteleminen, että minä, joka en koskaan ole nähnyt enkä tuntenut enkä kuullut sitä, jota itsekseni nimitän, olen sitä, jota minä olen nähnyt, kuullut ja tuntenut, en enempää enkä vähempää — että minä olen tuo aistumus, jolle minä annan nimeksi tuo aasi, tai nuo neljäkymmentätuhatta kaksijalkaista aasia, jotka tuolla näkyvät juoksevan henkensä edestä, siksi että kukin heistä luulee olevansa yksi olio — minä näet älyttömän tapaani oletan, että heitä vaivaa sama ajatushäiriö kuin minua itseäni — ristiinnaulitkaa tuo sana. Esi-isieni — jos minulla sellaisia on ollut — hulluus estää minut parempaa sanaa keksimästä… Miksi minä en voisi olla kaikkea mitä minä aisteillani havaitsen — tuo taivas nuo pilvet — koko kaikkeus? Kautta Herkuleen! Mikä luova voima minun havaitsemiskykyni mahtanee ollakaan! Minäpä kirjoitan runoteoksen koomillisen epoksen seitsemässäkymmenessä kahdessa kirjassa — jonka nimeksi panen Kaikkeus eli Rafael Aben-Ezra, ja esikuvana käytän Homeron Margitesta. Homeronko? Ei kun omaani! Miksikäs ei Margites, yhtä hyvin kuin kaikki muukin olisi voinut kuulua minun aistimuksiini? Hypatia tapasi sanoa, että Homeron runot olivat osia hänestä — vaikka hän ei voinutkaan sitä todistaa — mutta minä olen todistanut, että Margites on osa minusta… ei siltä pidä luulla, että omia todistuksiani uskoisin — siitä epäuskoisuuteni varjelkoon! Voi, jos koko tämä kiusallinen kaikkeus hävitettäisiin, vaikka vain siksi, että siten sopivan kokeen kautta nähtäisiin, jäisikö silloin ainoatakaan noista herroista 'minä' jälelle. — Minua hölmöä ja dogmatikkoa! Mistä tiedän, että se saataisiin sillä tavoin selville? Ja vaikka saataisiinkin — niin mitä apua siitä olisi?"

"Kaikkeen tähän löytyy kyllä sopiva vastaus. Minäkin voisin kirjoittaa sen puolessa tunnissa. Mutta minä en sitä uskoisi — enkä sen vastatodistusta — enkä tuosta vastatodistuksesta tehtyjä vastaväitteitä… Siksi… Minä olen sekä uninen että nälkäinen — taikka ehkä oikeammin uni ja nälkä ovat minä. Mitä se on? — Ho-hoi."

Rafael lopetti mietelmänsä valtavaan haukotukseen.

Tämä toivorikas puhe pidettiin sille sopivassa luentosalissa, nimittäin Rooman Campagnessa eräässä tulen kärventämässä tornissa. Se seisoi kummulla, josta ruoho oli ruskeaksi palanut ja jota muutamat savun mustaamat synkät männyt ympäröivät. Siellä istui Rafael Aben-Ezra, valmistellen viimeistä jäsentä suuressa maailman probleemissa: "minä olen tunnettu — Jumala on löydettävä."

Ovettomasta porttiaukosta hänellä oli laaja näköala tasangolle, jonka peittivät taittuneet puut, poljetut vainiot, savuavat talot ja muut äskeisen taistelun kammottavat merkit. Kaukana etäisyydessä siinti punertava vuorijono ja hopeankirkas meren ulappa, jota kohti samosivat liikkuvien pisteiden pitkät rivit toisinaan yhtyen ja taas hajaantuen, pysähtyen ja työntyen taas uuteen suuntaan. Tuontuostakin välähti tummissa joukoissa kirkas valoviiva… Afrikan herttua oli heittänyt arpaa maailman herruudesta — ja hävinnyt.

"Sinä vanha, kunnon Aurinko!" Rafael virkkoi. "Miten somasti sinä välähteletkään tuolla miekanterällä etkä ollenkaan välitä vaikka jokaista välähdystä seuraakin kuolonparahdus! Miksi se välittäisikään? Eihän se siihen kuulu. Tähtitieteilijät ovat hulluja. Sen tehtävänä on loistaa; ja ylipäänsä on se yksi harvoja mieluisia aistimuksiani. Mitä nyt? Tuo on vähemmän mieluista!"

Eräs joukko-osasto marssi vainion yli suoraan hänen suojapaikkaansa kohti.

"Jos nuo aistimukseni huomaavat minut, muuttavat he epäilemättä minut toiseksi aistimukseksi, jolle eivät mitkään aistimukset ole enää mahdolliset… Mutta toisekseen, — parempaa palvelusta eivät he minulle voisi tehdäkään… Mutta mistä tiedän, että he sen minulle tekevät? Onko se todistettu, että jos joku kaksijalkainen haaveksi ja sysää terävän, harmaankiiltävän haavekuvan keskelle minun aistimuksiani, se olisi minun viimeinen aistimukseni? Onko se tosiasia, että minä käyn kalpeaksi, jään liikkumatta makaamaan ja päivässä tai parissa muutun korppien ruuaksi, hyväksyttävä todistus siitä, etten sen jälkeen enää mitään tuntisi. Ja mistä tiedän, että niin kävisi? Näin kyllä niin käyvän eräille silmieni aistimuksille, joita nimitän sotamiehiksi; mutta onko olemassa mitään yhtäläisyyttä sen välillä, miten noille sotamiehiksi nimitetyille aistimuksille käy, ja sen, miten käy tai ei käy tuolle kaikkien aistimuksieni summalle, jota minäkseni nimitän. Kantaisinko minä hedelmiä, jos joku haavekuva näyttäisi minut istuttavan? Miksi siis minun pitäisi kuolla, jos toinen haavekuva tulisi ja näyttäisi pistävän minua kylkiluitteni väliin?"

"Mutta sitä en tahdo kieltääkään — en näet ole dogmatikko. Nuo haavekuvat marssivat nähtävästi suoraan torniani kohti! Turvallisinta lienee pötkiä pakoon. Mutta mitä tulee aistimuksien loppumiseen," jatkoi hän nousten istualtaan ja kokoillen homehtuneet korppunsa laukkuunsa, "niin se on yhtä mahdotonta todistaa, kuin kaikki muukin. Kun minä jo nyt, kun minulla on jonkinlainen syy kuvitella olevani yksi olio yhdessä paikassa, olen lukemattomista aistimuksistani hulluksi tulla, niin miten silloin käy, kun minä olen syöty, tomuksi hajonnut ja kieltämättä muuttunut moniksi olioiksi monessa paikassa? Eivätkö aistimukseni silloin monistu — sietämätöntä! Minä manaisin sitä ajatusta, jos minulla olisi jokin, minkä kautta manata. Muuttua nelisenkymmenen ilettävän korpin, parin kolmen ketun ja vielä jonkun suuren kovakuoriaisen aistimukseksi! — Minä juoksen tieheni, kuten tekisi kuka muu tahansa — jos muita on olemassa. Tule, Bran!"

* * * * *

"Bran, sinä onneton eroamaton aistimukseni, missä olet? Joko vatsantäytettä keräilet noiden kuolleiden sotilasten laukuista? Surkeata, että nurinkurinen makuni estää minua seuraamasta sinun esimerkkiäsi, vaikka olenkin nälkäinen. Miksi minun pitääkin ottaa oppia noista sotilashaavekuvista eikä koirahaavekuvastani? Epäjohdonmukaista! Bran! Bran!"

Hän vihelsi turhaan koiraansa.

"Bran, sinä onneton haavekuva, joka et häviä päivin etkä öin, vaan uneksiessanikin makaat rinnallani; sinä joka et edes sallinut minun hävitä problemin ratkaistakseni — vaikka en, uskokaan, että problemia on olemassa —; miksi sinä vedit minut ylös merestä siellä Ostian luona? Miksi et sallinut minun muuttua äyriäisparveksi? Olitko sinä sen varmempi kuin minäkään, etteivät ne voisi olla iloisia veitikoita, joita eivät mitkään filosofiset epäilykset vaivaa?… Mutta ehkä siellä ei ollutkaan äyriäisiä vaan äyriäisten haavekuvia… Taikka toisekseen: jos äyriäisen muotoisilla haavekuvilla on hauskat aistimukset, niin miksi ei korppien muotoisilla olisi? Saman tekevä siis, olipa se kummin puolin tahansa. Voin siis yhtä hyvin odottaa tässä, kunnes näytän muuttuvan korppi-haavekuvaksi — mikä sangen varmaan tuleekin tapahtumaan… Bran!… Miksikäs minä häntä odottaisin? Mitä huvia minulla siitä on että aina tunnen nelijalkaisen, täplikkään, leikkokorvaisen ja tylppäturpaisen olion niiden välillä, jotka näyttävät jaloiltani? Tuolla hän onkin! Missä sinä olet maleksinut, rouvani? Etkö näe, että olen matkavalmiina, sauva kädessä ja laukku selässä? Tule nyt?"

Mutta koira katsoi häntä silmiin niin kuin vain koirat voivat katsoa, juoksi takaisin raunioille, uudelleen isäntänsä luo ja takaisin raunioille, kunnes sai hänet seuraamaan.

"Mitä tämä on? Tässähän on, hitto vieköön, uusi aistimus! Voi mikä aineellisten olioiden paljous! Eikö niitä jo ennestään ollut tarpeeksi, kun sinun piti vielä näillä lisätä niiden lukua? Bran, Bran! Etkö voinut valita toista päivää hivelläkseni korviani yhden — kahden — kolmen — yhdeksän sokean penikan vikinällä?"

Bran vastasi juoksemalla kivenkoloon, jossa hänen uusi perheensä vikisten ryömi, ja toi hampaissaan yhden pienistä pennuistaan isäntänsä jalkojen juureen.

"Turhaa vaivaa, minä vakuutan. Minulle on asema jo täydelleen selvillä. Mitä, toisenkin? Mummo höperö, — kuvitteletko, kuten hienot rouvat tekevät, että maailman rasittaminen itsesi älisevillä jäljennöksillä on jotain, josta kannattaa ylpeillä? Mitä, sehän kantaa esiin koko parven!… Mitä viimeksi mietinkään?… Aha, jo muistan — mutta se väitelmähän onkin ristiriitainen, koska minä en voi todistaa sitä käyttämättä samoja perusteita, joiden totuuden minä kielsin. Ja miksi se sitte ei saisi olla ristiriitainen? Miksi ei? Täytyyhän ajatella sekin mahdolliseksi. Miksi ei joku asia voisi olla oikea ja väärä samalla kertaa? Mitä pahaa siinä on että asia on väärä? Miksi sen välttämättä pitäisi olla tosi? Tosi? Mikä on totuus? Miksi asia olisi pahempi siksi, että se on epäjohdonmukainen? Miksi johdonmukaisuutta pitäisi ollenkaan olla olemassa? Olenko koskaan nähnyt minkään pienen elukan lentävän johdonmukaisuuden leima selässään? Tiedänkö minä siitä muuta kuin että se on joku oman mieleni aistimus — jos minulla mieltä onkaan? Seuraako siitä, että minun on sitä toteltava eikä sen minua? Jos kirppu minua puree, niin voin minä päästä vapaaksi siitä aistimuksesta; ja jos johdonmukaisuus minua kiusaa, niin voin päästä vapaaksi siitäkin. Täytyy opettaa haavekuvia kuuliaisesti häviämään. Ainoa mahdollisuus saada rauhaa on meillä siinä, että koetamme edes heikosti vastustaa kiusallisten aistimustemme hirmuvaltaa. Sen jokainen filosofikin tunnustaa. Ja mikä jumala johdonmukaisuus sitte on, jos saan luvan kysyä kun se saisi olla ainoana poikkeuksena?… Mitä nyt mummo? Sanon sinulle suoraan jo edeltäpäin, että tänään on sinun nunnan lailla valittava velvollisuutesi ja perhesiteittesi välillä."

Bran tarttui hänen hihaansa ja veti hänet pentujensa luo, kohotti yhtä niistä häntä kohti ja toisti saman tempun toisella.

"Sinä häpeämätön vanha rakki; ethän vain luulottele, että minä rupeaisin penikoitasi kantamaan?"

Hän läksi menemään.

Bran istuutui, häntä koipien välissä, ja rupesi ulvomaan.

"Jää hyvästi koira vanhus! Sinä olet kaikessa tapauksessa ollut mieluisa uni… Mutta jos tahdot kulkea kaikkien haavekuvien tietä…"

Hän jatkoi matkaansa.

Bran juoksi haukkuen hänen rinnallaan, muisti sitte perheensä ja nelisti takaisin, koetti kulettaa penikoitansa hampaissaan yhden kerrallaan ja sitte kaikki viidellä kertaa, mutta kun ei siinä onnistunut, istuutui ja jatkoi ulvontaa.

"Tule, Bran, tule pois!"

Bran juoksi puolitiehen hänen luokseen, sitte takaisin ja taas isäntäänsä kohti; mutta lopetti sitte äkkiä turhan vaivan ja häntä hervottomana roikkuen käveli hitaasti sokeiden pentujensa luo, murahtaen samalla hyvin moittivasti.

"…"! ärähti Rafael, karkeasti kiroten. "Taidat olla sittekin oikeassa! Yhdeksän oliota on ilmestynyt maailmaan. Olivatpa ne haavekuvia tai eivät, niin täällä ne ovat, sitä en voi kieltää. Ne ovat jotain ja sinä, koiravanhus, olet jotain, taikka ainakin näytät olevan jotain. Sinä et ole minä, mutta olet yhtä hyvä kuin minä ja samaten kai nekin, ja teillä on yhtä suuri oikeus elämiseen kuin minullakin. Kautta seitsemän kiertotähden ja muun moskan; minä otan ne kantaakseni!"

Hän palasi takaisin, poimi penikat vaippaansa ja läksi kannoksineen liikkeelle. Bran ilossaan haukkui, tyrkki häntä ja nelisti hänen ympärillään.

"Eteenpäin! Minne vain haluat, sinä vanha rouva! Maailma on avara.
Sinä olet oleva minun oppaani, opettajani, minun kuningattareni
filosofiassa terveen järkesi takia. Eteenpäin, sinä uusi Hypatia!
Lupaan, että kuuntelen tänään yksistään sinun opetuksiasi!"

Hän samosi edelleen, tuontuostakin harpaten kuolleen soturin yli ja poiketen tieltä muurin toiselle puolen välttääkseen pillastunutta hevosta tai ilettäviä ruumiinrosvoja, jotka jo olivat aloittaneet kamalan työnsä… Hypätessään erään mustaksi hiiltyneen rakennuksen edustalla aitauksen yli, joutui hän keskelle korkeata ruumiskasaa. Kolmisen tuntia sitte oli siinä tulinen taistelu raivonnut.

"Päästä minut kurjuudestani! Ole armelias ja lopeta päiväni!" vaikeroi ääni hänen jalkojensa juuressa.

Rafael katsahti alas. Mies parka oli niin pahasti haavoittunut ja silvottu, ettei pelastuksesta enää ollut toivoa.

"Mielelläni ystäväni, koska sitä haluat."

Hän paljasti tikarinsa. Mies parka ojensi esiin kaulansa ja kamala hymy kasvoillaan jäi odottamaan surmaniskua. Rafael huomasi hänen hymynsä, säpsähti ja keskeytti aikeensa.

"Mikä on sinun neuvosi, Bran?"

Mutta koira juoksi jo kaukana, kärsimättömästi haukkuen.

"Minä tottelen", Rafael sanoi ja läksi koiransa jälkeen. Haavoitettu jäi surkeasti valitellen rukoilemaan häneltä armoa.

"Ei hänen kuitenkaan tarvitse kauan odottaa. Nuo rosvot eivät ole niin turhan tarkkoja kuin minä… Luulin jo kokemukseni Armeniassa vapauttaneen minut moisesta herkkätuntoisuudesta… Mutta vain jostain vastaanpanemisen halusta en voinut tappaa tuota miestä yksistään siitä syystä, että hän pyysi minua sen tekemään. Se on enemmän kuin mikä mahtuu suureen, ylösalasin käännettyyn pyramidiin 'minä olen minä'… Saman tekevä; kuuntelen ensin tarpeeksi koirani opetuksia. Mitä nyt aijot, Bran? — Ah, kuka olisi tällaista muutosta uskonut mahdolliseksi? Tämähän on sama talo, jonka ohi eilisaamuna kuljin. Silloin seisoivat puutarhatuolit kukkaispenkkien keskellä aivan samassa asennossa kuin nuoret naiset ne olivat jättäneet, ja riikinkukot ja fasaanit juoksentelivat sinne tänne kummaillen miksi heidän soreat emäntänsä eivät tulleet heitä ruokkimaan. Ja mikä hävityksen kauhistus naisia nyt kohtaakaan, kun he Roomasta palaavat! On heillä syytä valittaa sodan julmuutta, kun se on tallannut maan tasalle heidän kauniit ruusupensaansa, ja soturien raakuutta, kun he ovat lappaneet ja syöneet kaikki heidän rakkaat, kesyt tunturikyyhkysensä! — Kas, tuollapa viruu komea mies tuon hedelmäpuun alla!"

Rafael lähestyi ruumisrengasta, jonka keskellä puoleksi istuvassa asennossa nukkui puun runkoa vasten viimeistä untaan kookas, jalonnäköinen, mieheksi juuri kehkeytynyt päällikkö. Hänen kullalla runsaasti koristettu kypäränsä ja haarniskansa oli täynnä satojen iskujen jättämiä kuhmuja, hänen kilpensä oli kappaleina ja jähmettynyt kätensä puristi vielä katkenneen miekan kahvaa. Joukostaan erotettuna hän oli viimeisen kerran tehnyt vastarintaa puun alla, seisoen polviansa myöten väririkkaiden kesäkukkien keskellä. Siinä makasi hän nyt ja luonto-äiti oli ivaten — tai säälien — sirotellut hänen päälleen kuihtuneita kukkia ja kullankarvaisia hedelmiä, jotka taistelun tuoksinassa olivat pudonneet puusta. Rafael seisoi katsellen häntä säälin hymy huulillaan.

"Kalliistapa olet myynyt luulotellun persoonasi! Montako onkaan ruumiina?… Yhdeksän… Yksitoista!… Sinä itserakas! Ken sinulle sanoi, että sinun henkesi oli noiden yhdentoista arvoinen, jotka sinä olet maksuksi ottanut?"

Bran lähestyi ruumista, luullen sitä ehkä sen asennon takia eläväksi, nuuhkasi kylmennyttä poskea ja peräytyi surullisesti ulvoen.

"Vai niin. Silläkö tavalla tätä ilmiötä on käsitettävä? Minä surkuttelen sinua kaikessa tapauksessa — melkein pidän sinusta… Kaikki haavasi ovat etupuolella, kuten miehelle sopii. Keikari raukka! Laikset ja Taikset eivät enää koskaan hypiskele noita hienoja kutrejasi! Mikä korkokuva sinun kilvessäsi onkaan? Venus vastaanottaa Psyken jumalien asuntoon!…Kai jo näihin aikoihin olet tarpeeksi saanut Psyken siipiä koetella… Mistä minä sen tiedän? Mutta miksi minä terveestä järjestäni huolimatta — jos minulla sitte sellaista onkaan — puhelen sinulle, pidän sinusta ja surkuttelen sinua, vaikka et nyt ole mitään ja ehkä et koskaan ole ollutkaan mitään? Bran, millä oikeudella sinä häntä surkuttelit, ilmaisematta syitäsi tyydyttävällä tavalla, kuten Hypatia olisi tehnyt? — Mutta anteeksi, herrani — oletpa sinä olemassa tai et, niin minä en voi jättää tuota kaulanauhaasi ruumiinrosvojen viinaan juotavaksi."

Näin sanoen hän kumartui ja hyvin hellävaroen irroitti ruumiin kaulasta upean ketjun.

"Vakuutan, etten tätä ota itseäni varten. Kuten Aten kultainen omena, on se kauneimmalle aijottu. Kas tässä, Bran!"

Hän kääri jalokivinauhan koiransa kaulaan ja tämä koristeestaan ylpeillen läksi haukkuen nelistämään edelleen ja ohjasi, pitäen sitä luonnostaan lankeavana, kulkunsa takaisin Ostiaan päin. Rafael seurasi sitä välinpitämättömänä ja jatkoi, levottomien ja itseensä tyytymättömien ihmisten tapaan, keskustelua itsensä kanssa.

"… Ihminen puhuu ylpeästi arvostaan ja järjestään, taivaallisesta syntyperästään ja taipumuksestaan näkymättömään, kauniiseen ja äärettömään — ja kaikkeen, mikä ei ole hänen kaltaistaan. Miten hän sen todistaa? Nuo miehen roikaleet, jotka täällä ympäri kenttää viruvat, ovat toden totta kauniita ihmissuvun edustajia! — Mitenkähän paljon heitäkin on syntymisestään asti vaivannut kaiken äärettömyyden kaipaus — äärettömän hapanta viiniä lukuunottamatta? He syövät ja juovat, hävittävät jonkun määrän sukunsa edustajia ja synnyttävät sijaan uusia, joista kaksi kolmannesta kuolee jo lapsena ja siten aiheuttaa äideillensä turhaa tuskaa ja oletetuille isillensä turhia kuluja — ja heidän kohtalonsa — mitä sanookaan Salomo? Heille käy samoin kuin eläimillekin. Samoin hekin kuolevat. Sama henki on siis molemmissa eikä ihmisellä eläimeen nähden ole mitään etusijaa, sillä kaikki on katoovaista. Kaikki menevät samaa tietä, kaikki on maasta tullut ja maaksi jälleen, tulee. Ken tietää, että ihmisen henki kohoaa ylöspäin ja että eläimen henki laskeutuu alas maahan? Kenpä todellakaan, arvoisa esi-isäni! En minä ainakaan. Rafael Aben-Ezra, miksi sinä olisit eläintä parempi? Onko sinulla mitään etusijaa tuohon koiraasi nähden, taikka edes niihin kirppuihin nähden, joita sinä niin äkäisesti kiroat? Ihmisen täytyy otsansa hiellä ansaita itselleen koti, vaatteet, lämpö. Sangen viisasta todellakin! Jokainen kirppu on niin kekseliäs, että se laittaa viitastani itselleen paljon mukavamman verhon, kuin mitä se minulle on. Ihminen valmistaa vaatteita ja kirput asuvat niissä… Kumpi on viisaampi?…"

"Mutta ihminen on langennut ja sitä ei ole kirppu. Se on siis parempi kuin ihminen, sillä hän on, miksi hänet on aijottu ja täyttää siis kutsumuksensa… jota ei kukaan voi sanoa meistä punaverisistä. Ja vaikka se vanha taru olisikin tosi, jonka mukaan ihminen yksin lankesi, koska hänellä oli korkeampi tarkoitusperä kuin kirpulla — niin todistaako se muuta kuin ettei hän kyennyt kutsumustaan täyttämään?"

"Mutta hänen taiteensa ja tieteensä?… Joutavia! Kokonaisen sukupolven aikana esiintyy jokunen itserakas aasi, joka lisää työtä ja murhetta täällä ja kuolee sitte hullun kuoleman; mutta muut kymmenen miljoonaa ovat tomppeleita ja orjia, ja pysyvät samalla asteella kuin heidän esi-isänsä olivat ja heidän lapsensa tulevat olemaan. Aina vaan samaa nyt kuin ennenkin; ei mitään uutta auringon alla…"

"Ja mitä sitte tulee palatseihinne, kaupunkeihinne ja temppeleihinne… katsokaa tätä Campagnaa ja päättäkää! Kirpunpuremat häviävät ajan pitkään — samoin teidän rakennuksennekin. Mitäpä ne muuta ovat kuin nystyröitä, joita me ihmiskirput puremme maaemon pintaan?… Valmistammeko ne? Me vain aiheutamme ne kuten kirput puremansa… Mitä muuta ovatkaan ihmisten tekeleet, kuin sairaalloisia ilmauksia tämän maan epäkuntoon joutuneessa ihossa, ja me itse muita kuin joku suurempi kirppulaji, joka juoksentelee niiden maaemon ihokarvojen seassa, joita me puiksi nimitämme? Miksi ei maa voisi olla eläin? Siksikö että se on niin suuri? Joutavia! Mikä on suuri ja mikä on pieni? Siksikö ettei sillä ole eläimen muotoa?… Vilkaise kalastajan nuottaan ja katso miten kummallisia muotoja siellä esiintyy! Siksikö, ettei se puhu? Kai sillä on liian kiire, joutaakseen puhelemaan. Taikka ehkä sillä ei ole sen viisaampaa sanottavaa kuin meilläkään… Molemmissa tapauksissa se osoittautuu viisaaksi kun vaikenee. Siksikö, että se liikkuu yhteen määrättyyn suuntaan?… Mistä sen tiedän? Voinko väittää ettei se juuri tänä hetkenä kulje halki kaikkien seitsemän taivaan? Mutta jos se kulkeekin sitä tietä — sen viisaammaksi se osottautuu, jos se tie on sille sopivin. On se sangen purevaa ivaa meistä ja meidän käsityksestämme kauniista ja sopivasta, kun väitämme ettei esine voi olla elävä ja järjellinen siksi, että se aina kulkee omaa tietänsä eikä järjettömästi hypi ja kiipeile kuten me ja kirput teemme kehdosta hamaan hautaan asti! Sitäpaitsi — jos muun maailman mukana väität että kirppu on meitä alhaisempi olento siksi, että se on meidän loiseläin, niin silloin täytyy sinun myös myöntää, että me olemme maata alhaisempia olentoja, loiseläimiä… Se tuntuu todellakin paljon uskottavammalta kuin kaikki muu, mitä moneen päivään olen nähnyt… Ja vielä — eivätkö maanjäristykset, tulvat ja rutot olekin vain eri tapoja, joilla viisas maaemo raapii itseään kun ihmiskirput ja niiden palatsi- ja kaupunkipuremat käyvät sille liian kiusallisiksi?"

Näistä lohduttavista mietteistään herätti hänet eräässä tien käänteessä parahdus, jonka kimakkuus ilmaisi sen lähteneen naisen suusta. Hän kohotti katseensa ja näki erään talon raunioiden välistä tulevan kaksi rosvoa, ajaen edelleen nuorta tyttöä, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tyttöparka pälyi taakseen aivankuin jotain raunioiden seasta nähdäksensä ja yritti tuontuostakin turhaan päässä pakoon roistojen käsistä.

"Tuo käytös ei sovi kai millekään kirpulle — vai mitä, Bran? Mutta mistä minä sen tiedän? Eikö tuo voi olla onneksi hänelle, jos hän kykenisi sen älyämään? Mitä hänelle tapahtuu? Hänet viedään Roomaan ja myydään orjaksi. Lukuunottamatta vähäistä epämukavuutta kuljetettaessa ja sitä ennakkoluuloa, joka muutamilla on sitä vastaan että heidät asetetaan muutamiksi tunneiksi mitä ohuimmissa pukimissa lavalle kiireestä kantapäähän tarkasteltaviksi ja tunnusteltaviksi, saa hän luultavasti lopuksi monta vertaa paremman asunnon ja ruuan, paljon enemmän koristeita ja hyväilyjä kuin monikaan hänen sisarkirpuistaan — kunnes hän alkaa käydä vanhaksi — mikä hänen kohtalonsa kaikessa tapauksessa on. Jos hän siihen mennessä ei ole älynnyt rakastella herraltansa itselleen vapautta ja sievää rahasummaa niin se on hänen oma syynsä. Vai mitä, Bran?"

Mutta Bran ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Tarkasteltuaan pää kallella hetkisen rosvoja, läksi se äkkiä, verikoiran tapaan ääntä päästämättä, hiipimään niitä kohti ja nujersi tuossa tuokiossa toisen rosvoista maahan.

"Oho! Sekö tässä tapauksessa onkin 'sopivaa ja kaunista', kuten Aleksandriassa sanotaan? No niin — minä tottelen. Näyt olevan ainakin käytännöllisempi opettaja kuin Hypatia oli. Taivas suokoon, ettei noita olisi useampia raunioiden joukossa!"

Juosten toisen rosvon kimppuun, hän kaasi sen yhdellä tikarinsa iskulla hengetönnä maahan ja kääntyi sitte toiseen, jota Bran piti kurkusta kiinni.

"Armoa, armoa!" roisto parkui. "Säästäkää edes henkeni!"

"Tuolla puolisen peninkulman päässä muuan mies pyysi että minä tappaisin hänet. Kummanko mieltä nyt seuraan; sillä molemmat ette kai voine olla oikeassa!"

"Henkeni, vain henkeni säästäkää!"

"Se on vain lihallinen halu, jota ihmisen täytyy oppia hillitsemään", vastasi Rafael kohottaen tikarinsa… Silmänräpäyksessä oli kaikki ohi ja Rafael ja Bran nousivat. — Minne tyttö oli joutunut? Hän oli juossut takaisin rauniolle, minne Rafael häntä seurasi. Bran juoksi penikoittensa luo, jotka Rafael oli jättänyt kivelle, ja täytti äidilliset tehtävänsä.

"Mitä haluat, tyttö parka?" kysyi hän latinaksi. "Minä en tee sinulle pahaa."

"Isäni! Isäni!"

Rafael irroitti siteet hänen veristävistä ja turvottuneista ranteistaan, ja sanallakaan pelastajaansa kiittämättä juoksi tyttö muutamalle kivi- ja pölkkyröykkiölle ja alkoi kaikin voimin kaivaa, huudellen lakkaamatta isäänsä.

"Siinä näet kirppujen kiitollisuuden. Mikähän voima se on, joka meissä, totuttuamme nimittämään toista henkilöä isäksi, synnyttää tuollaisen rakkauden… Hassu tapa!… Mitä palveluksia voi tuo isä tehdä tai on voinut tehdä, että hän ansaitsisi. — Täällähän Bran jo onkin!… Mitä sinä tuosta ajattelet, filosofittareni?"

Bran istuutui katselemaan. Tyttö paran hennot kätöset olivat kivissä verille naarmuttuneet. Hänen kullankarvaiset kutrinsa olivat valahtaneet silmille ja sekaantuivat kärsimättömästi ahertaviin sormiin; mutta luin vain jatkoi hurjana työtään. Bran näytti äkkiä oivaltavan asian, juoksi apuun ja alkoi hänkin kaikin voimin kaivaa.

Rafael nousi olkapäitään kohauttaen ja liittyi toisten puuhaan.

* * * * *

"Hitto nämä eläimelliset vaistot vieköön. Tässähän aivan hikoaa.
Mitäs se oli?"

Heikko valitus kuului kivien alta, ihmiskäsi ilmestyi sieltä esiin ja tyttö heittäytyi maahan huutaen isänsä nimeä. Rafael työnsi hänet, hellävaroen syrjään ja kaikki voimansa ponnistaen sai vedetyksi ulos raunioista rotevan, korkean upseerin pukuun puetun, vanhahkon miehen.

Hän hengitti vielä. Tyttö kohotti hänen päänsä syliinsä ja peitti sen tulisilla suuteloilla. Rafael silmäili ympärilleen vettä löytääksensä, huomasi lähteen ja rikkinäisen saviastian ja valeli haavoittuneen ohimoita kunnes tämä avasi silmänsä ja näytti rupeavan toipumaan.

Tyttö istui hänen vieressään yhä hyväillen löydettyä aarrettaan ja kostuttaen sen harmaahapsista päätä kuumilla kyynelillään.

"Tämä ei kuulu minuun", Rafael virkkoi. "Bran tule pois!"

Tyttö ponnahti jaloilleen, heittäysi Rafaelin jalkoihin ja suuteli hänen käsiään nimittäen häntä Jumalan lähettämäksi pelastajaksi ja vapauttajaksi.

"Erehdystä, lapseni. Kiittäkää opettajaani, tuota koiraa, elkääkä minua."

Hän seurasi neuvoa ja kietoi pehmeät käsivartensa Branin kaulaan. Bran ymmärsi sen, heilutti häntäänsä ja nuoleksi ystävällisesti tytön hempeitä kasvoja.

"Sietämättömän järjetöntä tämä kaikki!" Rafael sanoi. "Meidän täytyy lähteä, Bran."

"Jätättekö meidät? Ettehän toki voi jättää vanhaa miestä tänne kuolemaan?"

"Miksikäs en jättäisi? Voisiko mitään parempaa hänelle tapahtua?"

"Ei mitään", mutisi upseeri ensi kerran suutaan avaten.

"Voi Jumalani, hänhän on minun isäni!"

"Entäs sitte?"

"Hän on isäni!"

"Entäs sitte?"

"Teidän täytyy hänet pelastaa! Teidän täytyy!"

Ja tunteittensa valtaamana hän tarttui Rafaelin käteen.

Tämä kohautti olkapäitään, mutta tunsi omituista halua totella häntä.

"Voinhan minä yhtä hyvin tehdä sen kuin jotain muuta, kun minulla ei ole mitään tekemistä. Minne lähdetään?"

"Minne vain tahdotte. Sotajoukkomme on hajalla, kotkamme ovat vihollisen käsissä. Olemme teidän vankejanne sodan oikeuden mukaan. Me seuraamme teitä."

"Voi onnea! Uusi vastuunalaisuus! Miksi en saa paikaltani liikahtaa elävien eläinten — kirpuista ylöspäin — heti minuun takertumatta? Eikö se jo riitä että hartioillani on yhdeksän elävää penikkaa ja kintereilläni vanha hurtta, joka itsepäisesti tahtoo pitää minua hengissä, koskapa taakkaani vielä pitäisi lisätä kunnianarvoisa kapinoitsija ja hänen tyttärensä? Miksi ei kohtalo salli minun vain itsestäni huolehtia? Herrani, minä lahjoitan teille molemmille vapauden. Maailma on kyllin avara meille molemmille. En mitään lunnaita pyydä teiltä."

"Näytätte olevan filosofisella tuulella, ystäväni."

"Minäkö? Taivas varjelkoon! Sen suon yli olen jo kahlannut ja päässyt onnellisesti toiselle laidalle. Ja että viimeisetkin sen jättämät tahrat ovat minusta hävinneet, siitä en tarvitse kiittää tulikiveä ja manauksia, vaan teidän sotureita ja heidän tänä aamuna suorittamaa työtä. Filosofia on joutava maailmassa, jossa kaikki ovat hulluja."

"Lasketteko itsennekin niihin kuuluvaksi?"

"Luonnollisesti, herra hyvä. Elkää luulkokaan, että tekisin minkäänlaisia poikkeuksia. Jos jollain tavalla voin todistaa hulluuteni teille, niin teen sen mielelläni."

"Auttakaa sitte minut ja tyttäreni Ostiaan."

"Sangen sopiva keino! Koirani sattui valitsemaan juuri sen tien; ja sitäpaitsi näyttää minusta teidän osaksi langenneen riittävästi inhimillistä heikkopäisyyttä kelvataksenne minun seuralaisekseni. Toivon kumminkin ettette te kuvittele olevanne viisas mies?"

"En todellakaan — Jumala paratkoon. Enkös ole Heraklianuksen miehiä?"

"Todellakin, ja tämä nuori neiti tässä käyttäytyi teidän vuoksenne niin hassumaisesti, että koiranikin sai siitä tartunnan."

"Me kolme hullua lähdemme siis yhdessä matkalle."

"Ja suurimman hullun täytyy tietysti muita auttaa. Mutta minulla on ennestään yhdeksän penikkaa. Enhän minä niitä ja teitä kykene kantamaan!"

"Minä kannan ne," tyttö sanoi.

Bran katseli ensin vaihdosta hyvin epäilevin silmin mutta näytti sitte tyyntyvän ja työnsi luottavasti turpansa tytön käden alle.

"Vai luotat sinä häneen Bran!" Rafael hiljaa virkkoi. "Kyllä minun täytyy silloin lakata sinun opetuksiasi seuraamasta, jos vain minultakin vaadit samanlaista yksinkertaisuutta. Seis! Tuolla vaeltaa muuli ilman ratsastajaa. Voimmehan pakoittaa sen meitä palvelemaan".

Hän otti muulin kiinni, ja nosti haavoitetun sen satulaan. Saattue läksi liikkeelle poiketen eräälle syrjätielle minkä upseeri, joka näytti perinpohjin tuntevan seudun, vakuutti vievän Ostiaan vähemmän kuljettujen seutujen halki.

"Jos me ehdimme sinne ennen auringon laskua, olemme pelastetut," hän sanoi.

"Ja sillä välin," Rafael vastasi, "voimme tuon koiran ja tämän tikarin avulla, joka on riittämään asti myrkytetty, pitää rosvot meistä erillään. Mikä huolehtiva hullu minä sittenkin olen!" hän itsekseen jatkoi. "Mitä ihmettä minulla on tuon ympärileikkaamattoman kapinoitsijan kanssa tekemistä! Pienin paha tästä on se, että jos joudumme kiinni — mikä on hyvin luultavaa — niin ristiinnaulitaan minut avullisuudesta hänen pakoonsa. Mutta vaikka pelastuisimmekin, niin olen tämän kautta sitonut uuden siteen itseni ja noiden kirppuveljieni välille, joista erilleni päästäkseni olen nälkäiseksi kerjäläiseksi ruvennut. Ken tietää, mikä tästä lopuksi on tuleva."

"Ääh! Mies on tietysti muiden kaltainen. Ennen iltaa hän kyllä nahkansa näyttää, unhoittaa kiitollisuuden, on olevinaan suuri sankari tai jollain muulla tavalla tarjoaa minulle tilaisuuden sanoa hänelle hyvästit. On se kuitenkin sangen omituista, että noin vakava ja kunnianarvoisa mies, — ja vieläpä tytär mukanaan, — on sekoittunut moiseen hassutukseen. Olenpa aivan utelias tietämään, mihin kirppujen muunnokseen minun on hänet luettava."

Mutta samalla kuin Rafael näin isästä puhui, ei hän voinut olla tytärtä ajattelematta. Vähän väliä tapasi hän itsensä tätä katselemasta. Hän oli kieltämättä mitä ihanin impi. Hänen piirteensä eivät olleet niin säännölliset kuin Hypatian eikä hänen ulkomuotonsa niin käskevä. Mutta hänen kasvonsa loistivat selväjärkistä ja ilomielistä päättäväisyyttä ja hellää naisellisuutta — jotain, jota Rafael ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt samoihin kasvoihin yhdistettynä. Voimakkain, kevein askelin käveli hän isänsä rinnalla, kokoili valloilleen päässeitä kutrejaan, nauroi vikiseville kannettavilleen ja rohkaisevasti katseli isänsä vähitellen virkistyviin kasvoihin. Rafael ei voinut olla vähän väliä heittämättä häneen salavihkaisia silmäyksiä ja hämmästyksekseen huomasi hän, että tyttö vastasi niihin vähääkään kainostelematta tai keikailematta, huulillaan iloinen kiitollisuuden hymy.

"Vallasnainen hän on", Rafael itsekseen päätteli; "mutta nähtävästikään ei kaupunkilainen. Hänessä on puhdasta ja väärentämätöntä luonnollisuutta, vapaata ihmisten höysteistä ja koristeluista."

Ja tyttöä katsellessaan alkoi hän tuntea mielihyvää, jota hän ei ollut vuosikausiin tuntenut, yksistään siitä, että sai katsella häntä.

"Kyllä sitä sittekin näkyy olevan jotain huvia siinä, että saa toiset kirput hymyilemään… Mikä aasi minä olenkin! Aivan kuin en olisi jo kauvan sitte juonut sen likavesimaljan aina pohjasakkaan asti!"

He vaelsivat hetkisen äänettöminä. Sitte upseeri kysyi:

"Saanenko luvan kysyä ken ja mitä te vaitelias pelastajani olette, jota minun jo kauvan sitte olisi pitänyt kiittää, ellei surkuteltava heikkouteni, joka nyt jo alkaa mennä ohi, olisi minua siitä estänyt?"

"Kirppu, herrani, kirppu — enkä mitään muuta."

"Patrisilainen kirppu ainakin puheestanne ja käytöksestänne päättääkseni."

"Ei aivan niin. Totta kyllä on, että olen ollut rikas, kuten sanotaan. Sanotaan myöskin, että voisin jälleen olla rikas, milloin vain minua haluttaa."

"Ah olisimmepa me vain rikkaita!" tyttö huokasi.

"Te olisitte silloin hyvin onneton, neiti hyvä. Uskokaa kirppua, joka on sitä perin pohjin koetellut."

"Mutta me voisimme silloin lunastaa veljeni! Nyt emme voi saada rahaa ennenkuin pääsemme takaisin Afrikaan."

"Emmekä sittekään", upseeri matalalla äänellä sanoi. "Sinä unhoitat lapseni, että olen koko maatilamme pantannut, pannakseni legionani liikkeelle. Emme saa salata, itseltämme asiain todellista tilaa."

"Ah, ja hän on vankina! Hänet myydään orjaksi, tai ehkä — ehkä, ristiinnaulitaan, kun hän ei ole roomalainen! Voi, voi, hänet naulitaan ristille!" ja tyttö purskahti katkeraan itkuun… Äkkiä hän pyyhkäsi pois kyyneleensä ja kasvonsa kirkastuivat jälleen. "Ei, suo anteeksi, isä! Jumala on omaansa suojeleva!"

"Neiti hyvä," Rafael sanoi, "jos teistä todella tuntuu sellainen veljenne kohtalo vastenmieliseltä, ja tarvitsette muutamia likaisia kolikoita, joilla hänet pelastaisitte, niin voinen ehkä minä auttaa teitä Ostiaan päästyämme."

Tyttö silmäili hyvin epäilevästi hänen ryysyjään; mutta karahti sitte äkkiä punaiseksi ja pyysi siten anteeksi ajatuksiaan.

"Niin on, miten näette hyväksi olettaa. Mutta minun koirani on ollut teille jo niin kohtelias, että luulen hänen mielellään lahjoittavan teille kaulanauhansa. Menemme sitte rabbiinien luo ja järjestämme kaikki asiat oikealle tolalle. Elkää nyt itkekö! Minä vihaan itkua ja penikoiden vikinä jo riittää murhenäytelmämme musiikiksi."

"Rabbiinien? Oletteko juutalainen?" upseeri kysyi.

"Juutalainen olen, herrani. Te ymmärtääkseni, olette kristitty, ja sen vuoksi ehkä emmitte vastaanottaa lahjaa — teidän lahkonne ei yleensä siekaile anastaessaan — meidän uppiniskaiseen ja uskottomaan heimoon kuuluvalta mieheltä. Elkää sentään peljätkö omantunnon vaivoja, sillä sydämeltäni olen yhtä vähän juutalainen kuin kristitty."

"Jumala teitä silloin auttakoon!"

"Joku — tai jokin — on minua jo auttanut aivan liian paljon, kun on syöttänyt minua kolme ja kolmekymmentä vuotta. Mutta anteeksi; tällaiset puheet tuntuvat kai kristityistä kovin omituisilta."

"Teidän täytyy ensin olla hyvä juutalainen, herrani, ennenkuin voitte hyväksi kristityksi tulla."

"Ehkä. Minä en kumminkaan aijo olla kumpainenkaan — enkä hyvä pakanakaan. Herra hyvä, jätetään jo tämä aine. Se käy yli ymmärrykseni. Jos minä voisin olla yhtä hyvä eläin kuin tämä koirani on, kun ensin olisi todistettu, että on hyvä olla hyvä — niin silloin olisin täysin tyytyväinen."

Soturi katsoi häneen kasvoillaan vakava, surullinen ilme. Rafael huomasi hänen katseensa ja tunsi, ettei hän ollut minkään tavallisen miehen seurassa.

"Taitaapa minun pitää vähän varoa sanojani. Muuten voin takertua säännölliseen sokrateslaiseen kahdenpuheluun… Ja nyt, herrani, sallinette minun tehdä teille äskeisen kysymyksenne: ken ja mitä te olette? Aikomukseni ei toden totta ole ilmaista teitä kenellekään Cæsarille, Antiokukselle, Tiglath-Pilesarille tai muille kirppuja syöville kirpuille… Kyllä he saavat tarpeeksi ilman teidän vertannekin. Minä teen sen kysymyksen vain sen suuren yleisen Olemattomuuden tutkijana, jota ihmiset nimittävät kaikkeudeksi."

"Tänä aamuna olin legionan prefekti. Mitä minä nyt olen, sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin."

"Juuri sitä en tiedäkään. Teidän iloisuutenne saattaa minut aivan ymmälle, sillä kaikkien kirppuanalogian mukaan pitäisi teidän joko vaikeroida kohtaloanne, kuten Akilleus Styxin rannalla, taikka olla kestävinänne se ivahymy huulillanne, kuten minulle opetettiin stoalaista leikkiessäni. Siihen lahkoon ette ainakaan kuulu, sillä juuri äsken te myönsitte olevanne hullu."

"Ja kauvan kestäisi ennenkuin ainoankaan heistä saisitte sen myöntämään? No niin, hullu olen. Mutta jos Jumala auttaa meidät Ostiaan saakka, niin miksi en olisi iloinen?"

"Miksi sitte olisitte iloinen?"

"Voiko hullulle paremmin käydä kuin että Jumala osoittaa hänelle, että hän on hullu, kun luulotteli olevansa viisaimmista viisain? Kuulkaa kun kerron, herrani! Neljä kuukautta sitte oli vielä osakseni suotu terveyttä, kunniaa, maatiloja, ystäviä — kaikkea mitä ihmissydän voi toivoa. Kun sitte hillitön kunnianhimo sai minut panemaan ne kaikki yhdelle kortille ja siten menettelemään vastoin uskollisimman ystäväni ja viisaimman pyhän miehen vakavia varoituksia, niin enkö iloitsisi kun huomaan — vaikkapa näinkin kovan koettelemuksen kautta — että tuo ystäväni, joka ei koskaan ennenkään ollut minua pettänyt, oli nytkin oikeassa, ja että Jumala, joka nelikymmenvuotisten ponnistusten ja taistelujen aikana on minua hillinnyt ja ohjannut aina kun olen yrittänyt oman pääni mukaan elämään, ei nytkään ole minua unhoittanut eikä herennyt minua kasvattamasta, niin kiittämätöntä työtä kuin se onkin."

"Ja ken on tuo verraton ystävänne, jos saan luvan kysyä?"

"Augustinus Hippolainen."

"Hänkö! Parempi olisi ollut koko maailmalle yleensä, jos se suuri dialektikko olisi kohdistanut taivutuskykynsä itse Heraklianukseen."

"Sen hän tekikin mutta turhaan."

"Luonnollisesti. Tunnen sen viekkaan ruhtinaan kyllin hyvästi ymmärtääkseni miten saarna hänen kettumaisiin päätöksiinsä vaikuttaa… 'Olen välikappale Jumalan kädessä… Meidän täytyy seurata Hänen kutsumustaan, aina kuolemaan asti' j.n.e."

Ja Rafael nauroi ivallisesti.

"Tunnetteko herttuan?"

"Niin hyvin kuin ketään ihmistä välitän tuntea."

"Valitan silloin arvostelukykyänne," prefekti vakavasti virkkoi, "ellette niin jalossa luonteessa ole sen enempää huomannut."

"En ollenkaan epäile hänen oivallisuuttaan, enkä myöskään hänen kekseliäisyyttään. Miten hyvin hän valitsikaan sopivan hetken vanhan toverinsa Stilikon murhauttamiseksi! Mutta, suoraan sanoakseni, meidän olisi maailman miehinä jo pitänyt älytä, että kullakin ihmisellä on hintansa…"

"Voi vaijetkaa jo!" tyttö kuiskasi. "Ette tiedä miten kovasti sananne koskevat häneen. Hän kunnioittaa herttuaa. Ei se ollut kunnianhimo, kuten hän sanoo, vaan ainoastaan uskollisuutensa Heraklianukselle, joka sai hänet vastoin tahtoansa tänne mukaan."

"Suokaa minulle anteeksi, arvoisa neiti. Teidän tähtenne vaikenen."

"Hänen tähtensä? Kauniita sanoja minun suussani. Mitenhän pitkälle joutunenkaan?" Rafael itsekseen puheli. "Voi Bran, Bran; tämä on kokonaan sinun syysi!"

"Minunko vuokseni? Miksi ei teidän itsenne vuoksi? Miten surullista onkaan kuulla sellaisen — sellaisen kuin te olette, vain ivailevan ja pahaa puhuvan."

"Miksi niin? Jos hullut ovat hulluja ja minä voin heitä vaaratta siksi nimittää, niin miksi en sitä tekisi?"

"Kun Jumala oli niin armelias että lähetti oman Poikansa heidän puolestaan kuolemaan, niin eikö meidän pitäisi olla siksi armeliaita, ettemme heidän virheitään liian ankarasti tuomitsisi?"

"Voi rakas neitiseni, säästäkää väsynyt filosofi uusista antropologisista teorioista! — Kyllä meidän nyt toden totta täytyy vähän kiirehtää kulkuamme, jos aijomme Ostiaan yöksi ennättää."

Mutta syystä tai toisesta ei Rafael enää ollenkaan ivaillut kokonaiseen puoleen tuntiin.

Jo paljon ennen kuin he olivat Ostiaan päässeet, saavutti kuitenkin yö kulkijat ja heidän asemansa ei enää ollut niinkään turvallinen. Tuon tuostakin ilmestyi tielle metsän pimeydestä kammottavalle aterialleen hiipivä susi ja vastaukseksi Branin murinaan näytti kiiltävän valkoisia hampaitaan. Toisinaan kaikui hiljaisuudessa rosvojoukkueiden, raaka ja kova-ääninen melu, joka sai seurueen epätietoisena hetkeksi pysähtymään. Ja kaiken lopuksi alkoi kaukaa kentällä kumista kuin ukkosen jyrinä keisarillisen ratsuväen säännöllinen poljenta. Ne marssivat Ostiaa vastaan. Mitähän jos ne ennättävät sinne ennenkuin lyöty armeija ehtii järjestyä ja puolustautua siksi että pääsee takaisin laivoihinsa?… Mitähän, jos — ja tuhannet hirvittävät mahdollisuudet alkoivat pyöriä mielessä.

"Mitäs sitte, jos Ostiaan saapuessamme näemme sen porttien olevan suljetut ja keisarillisten leirissä sen ympärillä?" Rafael puoleksi itsekseen sanoi.

"Jumala on omaansa suojeleva", tyttö vastasi. Eikä Rafael hennonut riistää häneltä sitä toivoa vaikka hän näkikin heidän onnistumisensa mahdollisuuksien käyvän joka hetki yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Muuli oli väsyksissä ja samoin tyttö parka, jonka täytyi vähän väliä nojata Rafaelin käsivarteen. He vaelsivat eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut epäilläkään ettei nopeasti etenevä ratsujoukko ennättäisi Ostiaan ainakin tuntia ennen heitä. Siellä se yhtyisi takaa-ajajien etujoukkoihin ja auttaisi niitä kaupungin piirittämisessä. Tytön kengät, jotka eivät olleet sellaista matkaa varten aijotut, olivat jo aikoja sitte kuluneet rikki ja hänen jalkansa jättivät verisiä jälkiä joka askeleelta. Rafael huomasi sen hänen hoipertelevasta käynnistään; mutta hän huomasi myöskin, ettei pienintäkään valitusta päässyt tytön huulilta. Mutta hänellä ei ollut mitään, millä häntä auttaa ja hän alkoi kiroilla päähänpistoaan joka oli saanut hänet pitämään sandaalejakin stoikon riippumattomuudelle arvottomina.

Niin laahustivat he yhä eteenpäin. Rafael ja prefekti arvasivat toistensa epätoivoiset ajatukset ja siunasivat pimeyttä, joka peitti heidän synkät kasvonsa tytön katseilta. Tyttö taas vain puheli iloisesti ja melkein naureskellen äänettömälle isälleen.

Viimein tyttö parka polkasi tavallista terävämmälle kivelle. Hänen ruumiinsa hätkähti ja lapsi raukka vaipui parahtaen maahan. Rafael nosti hänet ylös; hän koetti jatkaa matkaa, mutta vaipui uudelleen maahan… Mikä nyt neuvoksi?

"Tätä jo odotinkin", prefekti verkkaan ja vakavasti virkkoi. "Kuulkaa nyt, herrani! Olittepa te juutalainen, kristitty tai filosofi, näyttää minusta kuitenkin siltä kuin olisi Jumala antanut teille sydämen, johon voin luottaa. Teidän huostaanne uskon tämän tytön, joka, kuten minäkin, kuuluu sodan oikeudella teille. Nostakaa hänet tämän muulin selkään ja viekää hänet nopeasti minne vain haluatte — Jumala on kanssanne kaikkialla. Hän kohdelkoon teitä niin kuin te tytärtäni tästä puolen kohtelette. Vanhalla, kunniansa menettäneellä soturilla ei ole muuta jälellä kuin kuolema."

Hän koetti laskeutua alas satulasta, mutta vaipui haavoistaan heikontuneena muulin kaulalle. Rafael ja tyttö riensivät häntä tukemaan.

"Isä! Isä! Mahdotonta! julmaa! Oi — luuletko että seurasin sinua vastoin hartaita pyyntöjäsi Afrikasta tänne erotakseni sinusta nyt?"

"Tyttäreni, minä käsken!"

Tyttö vaikeni, mutta pysyi lujana.

"Milloin olet oppinut minulle tottelemattomaksi? Nostakaa kunniaton vanhus alas satulasta, herrani, ja jättäkää hänet kuolemaan oikealle paikalleen — sinne minne hänen päällikkönsä hänet asetti."

Tyttö vaipui maahan hillittömästi itkien.

"Minun täytyy siis tulla toimeen omin voimin, huomaan ma", sanoi soturi pudottautuen alas muulin selästä. "Vaikutusvalta loppuu vanhuuden ja nöyryytyksen mukana, Victoria! Eikö isälläsi jo ennestään ole tarpeeksi syntejä vastattavana, kun vielä tahdot lähettää hänet Jumalan eteen sinun vereesi vikapäänä?"

Tyttö istui yhä itkien maassa, ja Rafael, joka kokonaan oli joutunut pois suunniltaan, pani parhaansa vakuuttaakseen itselleen, ettei tämä ollenkaan häneen kuulunut.

"Olen jommankumman tai kummankin teidän palvelijanne kun vain nyt pikaisesti päättäisitte… Helvetti! Siinä on nyt päätös, ja päätös joka paukkaa."

Hänen näin sanoessaan kuului polulta nopeasti lähenevää kavioiden kopsetta.

Silmänräpäyksessä ponnahti Victoria pystyyn — väsymys ja kivut olivat hävinneet.

"Yksi mahdollisuus on vielä — mahdollisuus hänen pelastamiseen! Nostakaa hänet muurin yli! Minä juoksen heitä vastaan. Minun kuolemani viivyttää heitä siksi, että ehditte hänet pelastaa!"

"Kuolemanne?" huudahti Rafael tarttuen immen käsivarteen. "Jos siinä olisi kaikki —"

"Jumala on omaansa suojeleva," vastasi tämä rauhallisesti ja kohotti sormensa huulilleen. Samassa hän sankariutensa voimalla riuhtasihe irti ja hävisi yön pimeyteen.

Vanhus yritti seurata häntä, mutta kaatui ähkyen kasvoilleen. Rafael nosti hänet ylös ja koetti laahata hänet jyrkän muurin yli; mutta polvet pettivät ja kylmä hiki tuntui herpasevan hänen jäntereensä… Seurasi hiljaisuus, joka tuntui ijankaikkisuudelta… Kavioiden kopse läheni lähenemistään… Kuu pilkisti äkkiä esiin pilven raosta ja valaisi Victoriaa, joka käsivarret kohotettuina seisoi keskellä tietä aivan hevosten päiden edessä. Taivaallinen sädekehä näytti ympäröivän häntä — vai olivatko ne Rafaelin silmissä kiiluvat kyyneleet?… Hevosten kaviot karskahtivat kovasti hietikossa, kun ne pysähtyäkseen hypähtivät pystyyn… Rafael käänsi kasvonsa poispäin ja sulki silmänsä.

"Ken olet?" karjasi ääni.

"Victoria, Majoricus prefektin tytär."

Ääni oli hiljainen mutta niin selvä ja tyyni, että jokainen tavu kaikui Rafaelin korvissa.

Huudahdus — — parahdus — — monien äänien — — epäselvä humina Hän aukaisi tahtomattaan silmänsä. Eräs ratsastaja oli hypännyt maahan ja puristi Victoriaa rintaansa vasten. Rafaelin sydän, joka vuosikaudet oli uinunut, heräsi äkkiä rajusti lyömään ja paljastaen tikarinsa hyökkäsi hän joukkoon —.

"Roistot! Koirat! Minä nyljen teidät! Hänen on ensiksi kuoltava!"

Tikari välähti Victorian pään päällä… Samassa voimakas isku kaatoi
Rafaelin maahan, mutta raivoisana hypähti hän uudelleen pystyyn…
Mitä ihmettä… Pehmeät käsivarret Rafaelin kaulassa… Victorian!

"Pelastakaa hänet! Säästäkää häntä! Hän pelasti meidät. Herrani! Tuo on veljeni! Me olemme turvassa! Voi säästäkää koiraa! Se isäni pelasti!"

"Olemme todellakin erehtyneet toisistamme, herrani!" virkkoi nuori tribuuni ilosta väräjävällä äänellä. "Missä on isäni?"

"Puolisensataa askelta tästä. Alas, Bran! Hiljaa! Oi, Salomon, oma esi-isäni, miksi et estänyt minua näin surkeasti nolaamasta itseäni! Nyt minun täytyy, itseäni puolustaakseni, pelata koko peli loppuun!"

Tarpeetonta on kertoa mitä tapahtui seuraavana viitenä minuuttina, joiden kuluttua Rafael huomasi istuvansa sotaratsun selässä, vieressään nuori tribuuni, jolla oli Victoria edessään satulassa. Prefektiä tuki kaksi sotamiestä, jotka viiniannoksen ja miekkaparin kärkien avulla vakuuttivat itsepäiselle kuormajuhdalle, ettei eteenpäin kulkeminen sentään ollut niin mahdotonta kuin miksi se sitä äsken oli kuvitellut. Samalla he siunailivat päällikköänsä ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan.

"Teidän isänne sotamiehet näyttävät luulevan olevansa hänelle kiitollisuuden velassa — eivät kai kuitenkaan siitä että hän asetti heidät sinne mistä he parhaiten pääsivät pakoon pötkimään?"

"Mies parat!" tribuuni virkkoi. "Joukkomme valtasi todella niin kamala pakokauhu, ettei Arrianus eikä Polubius tiedä pahemmasta kertoa. Mutta hän on ollut heille enemmän isä kuin päällikkö. Usein ei tapahdu, että lyödystä armeijasta kaksikymmentä miestä vapaaehtoisesti tarjoutuu ratsastamaan takaisin vihollisten keskelle vain siinä epävarmassa toivossa että eräs vanha mies ehkä vielä hengittäisi."

"Sinä tiesit siis mistä meidät löytäisit?" Victoria kysyi.

"Muutamat heistä tiesivät. Hän itse neuvoi meille tämän tien siltä varalta että se ehkä olisi hyödyksi — kuten nyt kävikin."

"Mutta minulle kerrottiin, että sinut on otettu vangiksi. Voi, mitä tuskia olen sinun vuoksesi kärsinyt."

"Ajattelematon lapsi! Luuletko, että isäni poika otettaisiin elävänä vangiksi? Ensimmäisen osaston mukana pääsin puutarhamuurin yli ja kolmisen tuntia sitte raivasimme itsellemme tien tasangolle."

"Enkö sanonut teille," Victoria virkkoi Rafaeliin päin kumartuen, "että Jumala on omaansa suojeleva?"

"Sanoitte", Rafael vastasi ja vaipui syviin mietteisiin.

14 Luku.

TENHOTTARIEN KALLIO.

Nämä neljä kuukautta olivat olleet Hypatialle ja Filammonille sangen kiireistä ja tapahtumista rikasta aikaa. Mutta heidän työnsä oli niin yksitoikkoista ja tapahtumat kehittyivät niin hitaasti, että me aivan nopeasti sivuutamme tämän ajan ja vain sen seurauksissa kuvaamme sen.

Tuo voimakas ja tulinen erämaan poika oli muuttunut kalpeaksi ja ajattelevaksi tutkijaksi, jota painoivat punnitsevat mietteet ja monet muistot. Mutta nuo muistot olivat tuoreita. Uusi elämä oli hänelle alkanut samalla kun hän rupesi Hypatian oppilaaksi ja sai pilkistää kreikkalaisten ihanaan ajatusmaailmaan. Laura, Pambo ja Arsenius olivat hänestä nyt vain hänen edelliseen olemassaoloonsa kuuluvia haamuja, jotka päivä päivältä yhä enemmän häipyivät saavutettujen uusien ja hämmästyttävien tietojen tieltä.

Mutta vaikka lapsuuden ystävät ja muistot olivat hänen mielestään niin pian häipyneet, ei hän siltä ollut yksin. Hänen sydämensä oli löytänyt suloisemman, joskaan ei ehkä terveellisemmän turvapaikan kuin mitä sillä koskaan ennen oli ollut. Komean nuorukaisen ja Hypatian välille oli näin kehittynyt tuollainen puhdas, mutta kuitenkin lämmin ystävyys — ellemme sitä pyhän Augustinuksen lailla nimittäisi mieluummin rakkaudeksi — joka nuorukaisen nuorukaiseen tai tytön tyttöön liittäessään jo on kaunis ja pyhä, mutta joka vasta miehen ja naisen välillä saavuttaa täydellisyyden. Aviollista rakkautta lukuunottamatta ei maailmassa löydy kauniimpaa suhdetta kuin se epäitsekäs kunnioitus, jota nuori impi voi tuntea voimakasta ja pyhää pappia kohtaan, taikka se ihailu, jolla haaveksivainen poika voi kiintyä älykkääseen ja helläluonteiseen neitoon, joka ylevästä kauneudestaan välittämättä ja keskellä maailman melua ja emännyysaskareita pysähtyy häntä neuvomaan ja rohkaisemaan. Tämä viimemainittu suhde, vaikka enemmän äidillisenä kuin sisarellisena oli kiinnittänyt Filammonin Aleksandrian ihmeelliseen impeen.

Siitä alkaen kuin Filammon oli ruvennut käymään Hypatian luennoilla, oli tämä sovittanut esityksensä sellaisiksi kuin hän oletti Filammonin erikoisten henkisten tarpeitten vaativan. Tärkeämmissä paikoissa kohtasi nuorukaista usein katse, joka sai hänen sydämensä rajusti sykkimään, sillä se näytti huomauttavan, että ne sanat olivat erityisesti hänelle tarkoitetut. Ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut, kun jo Hypatia hänen tavattomaan tarkkaavaisuuteenpa mielistyneenä, sai isänsä ottamaan hänet oppilaakseen kirjastoon. Siellä vietti hän nyt päivänsä toisten nuorukaisten joukossa, joiden työnä oli jäljentää ja tutkia siihen aikaan muodissa olleita kirjailijoita.

Alussa he tapasivat toisiaan vain harvoin — harvemmin kuin ehkä olisivat toivoneet. Mutta Hypatia pelkäsi niin hyvin pakanoiden kuin kristittyjenkin juoruja ja tyytyi sen vuoksi päivittäin tiedustelemaan isältään pojan edistystä. Ja kun hän toisinaan tuli hetkiseksi kirjastoon, missä Filammon istui kirjoituksiensa ääressä, taikka kulki hänen ohitse museoon, vaihtoivat he katseen, joka Hypatian puolelta ilmaisi kehoittavaa hyväksymistä ja Filammonin puolelta kunnioittavaa kiitollisuutta. Se oli kummallekin tarpeeksi. Immen viehätysvoima vaikutti varmasti, ja tämä oli niin varma asiastaan ja voimastaan, ettei hän millään tavoin tahtonut kiirehtiä sitä muutosta, jonka hän oppilaassaan niin hartaasti toivoi tapahtuvan.

"Hänen täytyy alkaa alusta", Hypatia ajatteli. "Matematiikka ja Parmenides ovat hänelle toistaiseksi kylliksi. Ilman tieteellisiä tutkimuksia hän ei voi saavuttaa niiden jumalien arvoista vakaumusta, joille kerran aijon hänet esittää. Muutoin hänen kristillinen tietämättömyytensä ja kiihkoisuutensa sekoittuisi kaikessa raakuudessaan noiden jumalien kunnioitukseen, joiden alttareja eivät saa lähestyä muut kuin henkevät miehet, jotka sitä ennen ovat vaeltaneet tieteitten ja filosofian muodostamien esipihojen läpi."

Mutta pian tunsi hän itse yhtä suurta vetovoimaa oppilaaseensa, kuin hän toivoi tämän tuntevan. Seuraus oli että Filammon sai ruveta jäljentämään käsikirjoituksia Hypatiaa itseään varten. Tämä korjasi omakätisesti hänen kirjoitus- ja puheharjoituksensa; ja näytettyään niitä ensin ihailevalle ja kadehtivalle isännälleen, piiloitti Filammon kyhäyksensä huolellisesti pieneen vinttikamariinsa kuin olisivat ne olleet tärkeitä kunniakirjoja. Siten ahersi hän varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja piti viikon kovia ponnistuksia runsaasti palkittuina, kun sai osakseen pienenkin hymyilyn tai hyväksyvän sanan. Iloisena meni hän asuntoonsa ja kevensi siellä sydäntään isännälleen jutellen hänen kanssaan tuosta loppumattomasta, heille yhteisestä puheenaiheesta — Hypatiasta ja hänen täydellisyydestään. Monasti olisi hän oppilastovereilleenkin laverrellut samasta aineesta, mutta häntä esti siitä heidän hienostunut kaupunkilaiskäytöstapansa ja etenkin heidän siveellinen kantansa, jota hän sangen pätevillä syillä epäili. Hänen teki mieli julistaa julkisesti koko maailmalle siitä aarteesta, jonka hän oli löytänyt, ja kutsua kaikkia jakamaan se kanssaan. Sillä hänen puhtaassa rakkaudessaan ei ollut merkkiäkään kateudesta. Vaikka hän olisi nähnyt ihailunsa esineen jakavan tuhansille muille paljon suurempia suosionosotuksia, kuin mitä hän oli osakseen saanut, olisi hän vain iloinnut siitä, että maailmaan oli tullut niin monta uutta onnellista, ja hän olisi rakastanut heitä veljinään koska he kerran olivat ansainneet Hypatian huomaavaisuuden. Kun hänen ensimmäinen huumauksensa oli ohi, ei hän enää puhunut neidon kauneudestakaan — eikä edes ajatellut sitä. Tietysti hänen täytyi olla kaunis. Sehän oli hänen oikeutensa, olihan se hänen muitten avujensa luonnollinen kruunu. Mutta Filammonille se oli vain sitä, mitä äidin hymy lapselle, auringonpaiste leivoselle, vuoristo tuuli metsämiehelle — virkistävä elinaine, josta hän tietämättään nautti. Ainoastaan silloin kun hän epäili jotain neidon erikoisen kummallista ja pilventakaista väitöstä, huomasi hän väittäjän lumoavan kauneuden. Ja silloin hänen sydämensä tukahutti epäilykset huomauttamalla: "voivatko nuo täydellisen kauniit huulet lausua muita kuin tosia sanoja, ja voiko tuo kuninkaallinen pää hautoa muuta kuin kuninkaallisia ajatuksia?"… Poika parka! Mutta eikö se ollut aivan luonnollista?

Mutta jonkun ajan kuluttua kävi jo niin että Hypatia, kulkiessaan nuorukaisen ohi, joka istui puutarhassa kirjansa ääressä, kehoitti merkitsevällä silmäyksellä tätä liittymään seuraan. Hän käveli silloin isänsä kanssa ympärillään parvi utelevia tyhjäntoimittajia, jotka kuvittelivat olevansa nuorukaisia, jotka muinoin Akademon lehdoissa kävelivät atheenalaisten viisaitten opetuksia kuunnellen. — Toisinaan meni hän niinkin pitkälle että viittasi Filammonin vierelleen jonnekin puutarhan syrjäiseen kolkkaan, missä hän isänsä kanssa kahden kesken istui. Silloin hän antoi nuorukaisen jostain vakavasta ja persoonallisesta, vaikkakin hyvin ylimalkaisesta ja arvokkaasta huomautuksesta älytä, että hän tunsi tätä kohtaan suurempaa myötätuntoisuutta ja harrastusta, kuin muita oppilaitaan kohtaan, ja että Filammon ei ollut hänen silmissään vain oppilas, jota hän opetti, vaan sielu, jota hän halusi kasvattaa. Ja nämä suloiset, auringonpaisteiset hetket uudistuivat yhä tiheämmin ja kestivät yhä kauvemmin, sillä joka kerralla Hypatia mielihyväkseen huomasi, ettei hän ollut erehtynyt oppilaan kyvyistä ja kehittymismahdollisuuksista ja että tämän käytös näytti kerta kerralta varmistuvan. Sillä paitsi tuota luontaista nuorteutta ja arvokkuutta, joka aina seuraa ruumiillista kauneutta, ja sitä vaatimattomuutta ja vakavuutta, jonka Lauran kuri oli hänessä kasvattanut, alkoi Filammonin kreikkalainen luonne esiintyä kaikessa herkkyydessään, älykkäisyydessään ja monipuolisuudessaan. Lopulta hän Hypatiasta näytti jättiläiseltä niiden lavertelevien teeskentelijöiden rinnalla, jotka muodostivat hänen valitun piirinsä.

Mutta ihminen ei voi elää yksistään platoonisesta rakkaudesta, yhtä vähän kuin saman sairauden hedelmällisemmistäkään laaduista. Ensimmäisen kuukauden kuluessa olisi Filammon kai saanut monena iltana mennä nälkäisenä levolle ja pysyä valveilla alhaisemmista syistä kuin filosofisista mietteistä, ellei olisi ollut hänen jalomielistä isäntäänsä, jonka mieli ei koskaan masentunut olipa sitte kysymys hänestä itsestään tai muista. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä että Filammon kävisi hänen kanssa työssä elatuksensa ansaitsemassa. Eikö Filammon käsittänyt, että jos nuo munkkiroistot sattuisivat tapaamaan hänet, he heti kävisivät hänen kimppuunsa ja veisivät hänet väkisin mukaansa? Ja olisihan se sitäpaitsi suorastaan jumalatonta, jos sallisi niin lupaavan oppilaan syrjäyttää "jumalainen käsittämättömyys" vatsan alhaisten pyytteitten vuoksi. Filammon ei siis saanut maksaa mitään huoneen vuokraa; ja mitä suuhun pantavaan tuli — no niin, voihan hän raataa vähän enemmän, että molempien elatuksen ansaitsisi. Olihan kaikilla naapureilla lapsilaumat elätettävillään, jota vastoin hän, kiitos siitä kuolemattomille jumalille, oli ollut niin viisas, ettei ollut lisännyt maan taakkaa elukoilla, joilla isänsä rumuuden lisäksi olisi vielä ollut äitinsä tataarilainen ihonväri. Ja voihan Filammon sitäpaitsi korvata kaiken sittenkun hänestä tulee suuri sofisti ja saa hyvät tulot — mikä epäilemättä tulee ennemmin tai myöhemmin tapahtumaan. Voisihan sillä välin häntä onni jotenkin potkaista — ainahan jumalien suosikkeja onnistaa. Ja sitäpaitsi — hän oli aivan varma siitä, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran Filammonin tapasi, planeetit olivat olleet suotuisassa asennossa, Merkurius oli ollut jossain sellaisessa — hän oli unhoittanut minkälaisessa — suhteessa Heliokseen, että se hänen mielestään ennusti Filammonille samanlaista uraa kuin kunniakkaalla ja hurskaalla keisari Julianuksella oli ollut.

Filammonista tuntui tämä viittaus vähän vastenmieliseltä, se kun näytti koskettavan kiusallisen läheltä todellisuutta; mutta filosofiaa hänen täytyi lukea ja leipää hänen täytyi syödä; siksi hän mukautui.

Mutta eräänä iltana, muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli päässyt Theonin oppilaaksi, löysi hän suureksi hämmästyksekseen kiiltävän kultakolikon kamarinsa pöydältä. Hän vei sen seuraavana aamuna isännälleen ja pyysi häntä ottamaan selville ken rahan oli kadottanut ja toimittamaan sen takaisin omistajalleen. Mutta miten hän hämmästyikään, kun kantaja viittoen ja kumarrellen selitti, ettei raha suinkaan ollut erehdyksestä Filammonin pöydälle jäänyt, että hänen vuokransa oli maksettu ja että hän taivaan valtojen vaikutuksesta tulisi vastedes joka kuukausi löytämään samanlaisen rahan pöydältään. Turhaan Filammon pyysi saada tietää ken hyväntekijä oli. Eudaimon säilytti uskollisesti salaisuuden ja manasi turhanpäiten vielä vaimonsa alimmaiseen manalaan siltä varalta, että tämä naismaisessa kielevyydessään — vaikka vaimoparka tuskin koskaan suutansa aukaisi — ehkä ilmaisisi niin tärkeän salaisuuden.

Ken oli tuo tuntematon ystävä. Löytyi vain yksi henkilö, joka olisi voinut sen tehdä… Mutta Filammon ei rohjennut uskoa että se oli hän — se ajatus oli liian mieluinen. Hyväntekijä täytyi siis olla hänen isänsä. Vanhus oli useat kerrat kysynyt hänen taloudellista tilaansa. Hän aina oli kyllä vastannut vältellen; mutta vanhus oli kai älynnyt asiain todellisen tilan. Eikö hänen pitäisi — eikö hänen täytyisi — mennä kiittämään? Ei; ehkä vaikeneminen oli kohteliaampaa. Jos vanhus — hän — sillä tietysti hän oli suostunut lahjaan, ehkä sitä ehdottanutkin — jos he olisivat halunneet Filammonin kiittävän heitä, niin miksi he näin tarkoin anteliaisuutensa salaisivat? Olkoon sillänsä koko asia!… Mutta miten mielellään hän heille tämän palkitsisikaan! Miten suloiselta tuntui olla hänelle kiitollisuuden velassa jostain — kaikesta! Voi, jos saisi häntä olemassaolostakin kiittää!

Filammon otti siis rahan, osti sillä itsellensä kaapun mitä filosofisinta kuosia ja jatkoi aherrustaan.

Mutta hänen kristinuskonsa? Minne se oli joutunut?

Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa: se ei ollut kuollut; mutta se nukkui siihen aikaan sikeää unta. Hän ei ollut uskostaan luopunut — hän olisi loukkautunut jos joku olisi sitä hänestä väittänyt, — mutta — hänellä oli silloin tarpeeksi muuta uskomista — geometriaa, kartioleikkauksia, luomisoppia, sielutiedettä ja sen semmoista. Siksi hänellä silloin ei sattunut olemaan aikaa uskoa kristinoppiin. Aika-ajoin hän muisti sen olemassa olon, mutta silloinkaan hän ei sitä myöntänyt eikä kieltänyt. Kun hän ensin oli ratkaissut nuo suuret kysymykset — ne, joita Hypatia piti kaiken tiedon alkulähteenä — maailman synnystä, pahuuden juuresta ja hänen omasta persoonallisuudestaan, ja sitte vielä kysymyksen siitä oliko hänellä ollenkaan omaa persoonallisuutta sekä vielä muutamia muita alustavia seikkoja, niin sitte olisi aika ryhtyä laajentunein tiedoin uudelleen kristinoppia tutkimaan. Ja jos kristinoppi hänen laajentuneille tiedoilleen näyttäisi ristiriitaiselta, kuten Hypatia näytti luulevan, niin luonnollisesti silloin. — Mitä silloin? Hän ei tahtonut ajatella sellaisia vastenmielisiä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksiako? Se oli mahdotonta… Filosofia ei voi viedä harhaan. Eikö Hypatia ollut määritellyt sen tutkisteluksi, jonka avulla ihminen etsii näkymätöntä. Ja jos löytäisi näkymättömän sen avulla tai näkymätön hänelle ilmestyisi, niin eikö tulos ollut aivan sama? Ja hänen täytyi se löytää — sillä logiikka ja matematiikka eivät voineet erehtyä. Jos jokainen askel oli oikea, täytyi myös tuloksen olla oikea. Hänen täytyi siis päästä oikealle polulle — jos näet kristinoppi on tuo oikea polku — ja saada uudelleen aloittaa taistelu kirkon puolesta miekalla, jonka hän oli vääntänyt Goliat filistealaisen kädestä Mutta vielä ei ollut miekka hänen kädessään. Hänen täytyi nyt kaikin voimin opiskella ja olihan kullekin päivälle tarpeeksi omat ilonsa, kuten murheensakin.

Rahallinen apu, jonka hän kuukausittain sai, salli hänen kokonaan antautua opiskeluihinsa ja sangen pian tuli hänestä sellainen, jota Pietari muitta mutkitta olisi nimittänyt pakanaksi. Alussa hän kyllä vielä omantunnon tottumuksesta hiipi kirkkoon. Mutta tottumus pian unhoittui ja kiinnijoutumisen pelko teki nuo kirkossa käynnit yhä vastenmielisemmiksi. Kun hän siten pysyttelihe niin paljon kuin mahdollista erillään seurakunnasta ja piti yksinäisyydessä salaisia jumalanpalveluksiaan, huomasi hän pian olevansa sydämeltäänkin yhtä kaukana kristityistä kuin jokapäiväisessä elämässäänkin. Hän tunsi, että he ja etenkin nuo suuria sanoja ja kukkaisikieltä käyttävät saarnamiehet, joiden puheita seurakunta käsien taputuksilla ja hyvähuudoilla palkitsi, eivät ajatelleet samoja asioita, eivätkä pyrkineet samaan päämäärään kuin hän. Hän ei sitäpaitsi koskaan puhellut kristittyjen kanssa, sillä hänen asuntonsa emäntäkin näytti häntä välttävän joko kainoudesta tai pelosta. Kun hän siten oli ulkonaisesti pyhien yhteydestä eroitettu, erkani hän heistä nopeasti sisällisestikin. Siksi hän ei enää käynyt kirkossa ja Cæsareumin ohi kulkiessaan käänsi hän tahtomattaan katseensa toiseen suuntaan. Kyrillos kaikkine mahtavine järjestöineen muuttui hänelle toiseksi maailmaksi, joka häntä liikutti paljon vähemmän kuin taivaan tähdet, joiden salaperäisistä liikunnoista, merkityksestä ja vaikutuksesta Hypatia tähtitieteellisillä luennoillaan puhui.

Hypatia seurasi tätä kehitystä yhä suuremmalla tyytyväisyydellä ja uneksi rohkeimpienkin toiveittensa Filammonin avulla täyttyvän. Naisten tavoin näki hän mielikuvituksessaan Filammonin omaavan ei ainoastaan ne hyvät puolet ja luonteenominaisuudet, jotka hänellä todella oli, vaan vielä kaikki nekin, jotka hän toivoi oppilaallaan olevan. Filammon olisi kai sekä hämmästynyt että mielistynyt, jos olisi nähnyt sen idealiseeratun värikuvan, jonka tuo ihana haaveilija oli omaksi huvikseen hänestä maalannut.

Se oli toivorikasta aikaa Hypatia paralle. Orestes oli jostain syystä jättänyt kosimishommansa kesken ja Ifigenia-uhri häipyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Ehkä hän saisikin ilman sitä kaikki toteutetuksi. Ja sittekin — odotusaika venyisi muuten kovin pitkäksi. Vuosia voisi vielä kestää ennenkuin Filammon olisi täydellinen ja sillä välin voisi mennä ohi moni sopiva tilaisuus, joka ei koskaan enää uudelleen tarjoutuisi.

"Voi!" huokasi hän tuon tuostakin, "jos Julianus olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, että olisin voinut laskea kaikki vaivalla kerätyt aarteeni tuon auringon runoilijan jalkojen juureen ja huudahtaa: 'Sankari, soturi, valtiomies, tietäjä, valon Jumalan pappi — ota minut! Ota orjasi! Käske häntä — lähetä hänet marttyyrikuolemaan jos sen hyväksi näet!' Halpa olisi sekin hinta ollut kunniasta saada olla apostoleista halvin, saada työskennellä yhdessä Jamblikuksen, Maksinuksen, Libaniuksen ja muiden viisaitten miesten kanssa, jotka viimeisen oikean Cæsarin valtaistuinta tukivat".

15 Luku.

NEPHELOKOKKYGIA.

Hypatia oli aina keskusteluissaan Filammonin kanssa tarkoin välttänyt kysymyksiä, joissa heidän uskontonsa toisistaan erosivat. Hänestä oli tarpeeksi antaa filosofian jumalaisen valon vaikuttaa ja johtaa omiin loppupäätöksiinsä. Mutta eräänä päivänä halutti häntä puhella tavallista avonaisemmin oppilaansa kanssa. Muutamia päiviä ennen oli Theon antanut Filammonin luettavaksi erään Hypatian matemaatillisen teoksen, ja se ihastunut ja kunnioittava katse, jolla nuorukainen tervehti opettajatartaan tämän tullessa museon puistikkoon, viekotteli häntä ottamaan selville mitä ihmeitä hänen oma viisautensa oli nuorukaisessa aikaan saanut. Hän pysähtyi ja kehoitti isäänsä aloittamaan keskustelun Filammonin kanssa.

"No," vanhus rohkaisevasti nuorukaiseen silmäten virkkoi, "pitääkö oppilaamme uudesta —"

"Tarkoitat kai kartioitani, isä? Eihän voine odottaa puolueetonta vastausta minun läsnäollessani."

"Miksikäs ei?" Filammon sanoi. "Miksi en vastaisi teille yhtä hyvin kuin koko maailmalle että ne ovat muutamissa tunneissa avanneet eteeni uusia ja ihmeellisiä ajatusmaailmoita?"

"Minkälaisia sitte?" Hypatia kysyi hymyillen aivankuin olisi edeltäpäin vastauksen arvannut. "Missä eroavat selitykseni Apolloniuksen alkuperäisestä tekstistä, jota olen uskollisesti seurannut?"

"Ah, se eroaa siitä yhtä paljon kuin elävä esine kuolleesta. Sen sijaan että Apollonius kuivasanaisesti käsittelee suoria ja vääriä viivoja, löytyy tässä kokonainen aartehisto runoutta ja jumaluusoppia. Jok'ainoa ikävä matemaatillinen sääntö on kuin ihmeen kautta muuttunut vertauskuvaksi jostain näkymättömän maailman syvällisestä ja ylevästä perusohjeesta."

"Luuletko sitte ettei tuo pergalainen viisas sitä tiennyt, tai että me syvämietteisyydessä voisimme vanhan ajan viisaat voittaa? Voit olla varma siitä, että he, kuten runoilijatkin, ainoastaan henkisiä tarkoittivat vaikkakin vain ruumiillisista puhuivat, ja että he verhosivat taivaan maalliseen vaippaan vain siksi, ettei vihkimättömän katse sitä tavoittaisi. Meidän, jotka tänä turmeltuneena aikana elämme, täytyy sensijaan jokainen yksityiskohtakin ihmisten hitaalle käsityskyvylle selittää ja selventää."

"Luuletko sinä, nuori ystäväni," Theon kysyi, "että matematiikalla on jotain muuta arvoa filosofille kuin että se on välikappale henkisten totuuksien esittämisessä? Tutkimmeko lukuja vain siksi, että voisimme laskea, vaiko Pythagoraan lailla siksi että niistä voisimme johtaa lait, joita kaikkeus, ihminen ja itse Jumaluuskin seuraa?"

"Tuo tuntuu minusta jalommalta."

"Taikka tutkimmeko kartioita siksi että kykenisimme paremmin koneita rakentamaan, emmekä siksi, että niistä voisimme saada selville symboolit Jumaluuden suhteille sen eri ilmauksiin."

"Sinähän isäni väittelet kuin itse Sokrates", Hypatia virkkoi.

"Jos väittelen, on sillä määrätty tarkoituksensa. En tahtoisi Filammonin tulevan siihen luuloon, ettei koko filosofia ole mitään muuta kuin sanansaivartelua ja huomioiden analyseerausta, mikä on Platonin tärkein puoli niiden mielestä, jotka, kuten tuo kristitty sofisti Augustinus, kunnioittaessaan kirjainta hänen teoksissaan unhoittavat kokonaan niiden henkisen tarkoituksen, eivätkä huomaa, että nuo väitelmät, joita he pitävät pyhättönä, ovat vain esipihoja…"

"Sano ennemmin peitteitä, isä."

"Taikka peitteitä, jotka ovat aijotut eksyttämään lihallismielisten pahaa katsetta; mutta samalla ne ovat esipihoja, joiden kautta valistunut sielu voi ohjautua sisäiseen pyhättöön, hesperiidien puutarhoihin ja kultaisen hedelmän luo, joista Timaios ja oraakelit puhuvat. Minusta nähden saisivat vaikka huomenna kaikki maailmassa löytyvät kirjoitukset tuhkaksi kärventyä, jos vain nämä kaksi kirjaa säilyisivät."

"Homeron suhteen sinun kuitenkin täytyy tehdä poikkeus, isä."

"Kyllä, rahvaan vuoksi… Mutta mitä hyötyä rahvaalle hänenkään teoksistaan olisi ilman henkisiä selityksiä?"

"Ehkä ei rahvas niistä enempää viisastuisi kuin puuseppä ympyrästä, jonka hän harpillaan piirtää."

"Mikä sitte on ympyrän tarkoitus?" Filammon kysyi.

"Sillä voi olla merkitystä loppumattomiin kuten jokaisella muullakin luonnollisella ilmiöllä on ja mitä korkeammalle sielu on kohonnut, sitä syvemmän merkityksen se siinä huomaa. Mutta ajatteleppa eikö ympyrä täydellisenä kuviona ole sattuva vertauskuva koko henkisestä maailmasta, joka, kuten ympyräkin, on näkymätön piirinsä ulkopuolella, missä sitä aistinalaisen aineen kuolleet ja kouraan tuntuvat ilmiöt rajoittavat. Ja samoin kuin ympyrä syntyy yhdestä näkymättömästä keskipisteestä, — pisteestä, jolla Euklideen mukaan ei ole osia eikä suuruutta — samoinhan henkimaailmakin kiertää yhtä ääretöntä näkymätöntä ja määrittelemätöntä olentoa, joka, kuten usein olen sanonut, itsessään ei ole mitään, sillä sen voi käsittää ainoastaan siten että siltä kieltää kaikki ominaisuudet — myöskin järjen, hyveet ja voiman — mutta joka kuitenkin on kaiken olevaisen alku, kuten keskipiste on ympyrän alku."

"Ymmärrän", Filammon virkkoi. Tuo "ääretön jumaluus" kuitenkin vielä tuntui hänestä kylmältä ja elottomalta — mutta sehän ehkä johtui hänen tylsästä käsityskyvystänsä. Oli miten oli, mutta oikea tuo lopputulos täytyi olla, jos se kerran oli loogillisesti johdettu.

"Tämä toistaiseksi riittäköön. Tästä puoleen sinä oppinet — luulen tuntevani sinut niin tarkoin, että voin sen edellyttää — käsittämään, että ympyrän sisään piirretty tasasivuinen kolmio, joka koskettaa sen kehää vain kärjillään, merkitsee niitä kolmea olemuksen yliaistillisia perusmuotoa, jotka sisältyvät jumaluuteen sellaisena kuin se esiintyy fyysillisessä maailmassa, ja koskettaa. tuon maailman äärimmäistä piiriä, mutta jotka, kuten maailmakin, ovat riippumattomia siitä näkymättömästä Keskusyksiöstä, jolle ei kukaan rohkene nimeä antaa."

"Voi", Filammon parka huudahti typeryyttään punastuen; "minä en todellakaan ansaitse, että niin paljon viisautta tuhlataan minun epätäydellisen käsityskykyni vuoksi… Mutta — uskallan kysyä — eikö Apollonius väitä ettei ympyrä eivätkä muutkaan käyrät viivat riipu keskipisteestään, vaan että se syntyy siten, että taso leikkaa kartiota kohtisuorasti sen akselia vastaan?"

"Mutta eikö meidän täydy piirtää ympyrä, tai ainakin ajatella se piirretyksi saadaksemme kartio syntymään? Ja eikö kartion akseli silloin riipu ympyrän keskipisteestä?"

Filammon nolostui.

"Ei sinun tarvitse hävetä. Olet kysymykselläsi tietämättäsi esittänyt toisen ja ehkä tärkeämmän vertauskuvan. Voitko arvata minkä?"

Filammon vaivasi turhaan päätänsä.

"Eikö se merkitse, että samoinkuin jokainen akselia vastaan kohtisuora kartioleikkaus muodostaa ympyrän, samoin voit kaikesta kauniista ja sopusuhtaisesta löytää jumaluuden, jos vain erittelet sen oikealla ja sopusuhtaisella tavalla."

"Ihanaa!" Filammon sanoi ja vanhus lisäsi:

"Ja emmekö vielä siitä huomaa, että kaikkien suurien kirjailijoitten teoksista voi löytää tuon ainoan täydellisen ja alkuperäisen filosofian, jos vain olemme saavuttaneet sellaisen tieteellisen sivistysasteen että sen löytämään kykenemme."

"Kyllä, isäni, mutta nyt tahtoisin vain, että Filammon teoksessani esitettyjen ajatelmieni avulla saisi luonnosta tuon korkeamman ja henkisemmän käsityksen, jonka kautta huomaamme, että luonnossa — taikka ainakin sen kauneimmissa ja jaloimmissa muodoissa — asustaa itse jumaluus. Minä tahtoisin hänen älyävän, ettei riitä tuo kristittyjen väite, että Jumala on luonut maailman, jos sillä vakuutuksella tahdomme puolustaa uskoa ettei Jumala enää ole siinä läsnä."

"Tuskinpa kristityt sitä väittävätkään", huomautti Filammon.

"Eivät kyllä suoranaisesti. Mutta kieltämättä he selittävät, että jumaluus on luonut elottoman koneiston, joka kerran valmiiksi saatuna, liikkuu sen jälkeen itsestään. He nimittävät kerettiläiseksi jokaista filosofista ajattelijaa, olipa hän gnostikko tai platoonilainen, joka ei tyydy niin elottomaan, hedelmättömään ja alhaiseen käsitykseen ihanasta kaikkeudesta, vaan tahtovat kunnioittaa Jumaluutta tunnustamalla sen läsnäolon kaikkialla ja uskovat rehellisesti raamatun sanoihin, että Hän elää, liikkuu ja on maailmassa."

Filammon kainosti huomautti ettei se paikka raamatussa aivan niin kuulu.

"Ei kyllä; mutta jos lause on oikein, on se myös kääntäen oikein. Jos maailma elää, liikkuu ja on Hänessä niin eikö Hänen silloin täydy olla läsnä kaikessa?"

"Miksi niin? Suo typeryyteni anteeksi ja selitä tuo väitös minulle."

"Jos Hän ei olisi kaikessa läsnä, niin se missä Hän ei olisi läsnä, olisi kuin aukko Hänen olemuksessaan ja siis ilman Häntä."

"Niin kyllä, mutta se olisi kuitenkin Hänen piirissään."

"Järkevästi huomautit. Mutta se ei kuitenkaan eläisi Hänessä, vaan itsessään. Jotta se Hänessä voisi elää, täytyy Hänen olla siinä läsnä. Pidätkö uskottavana — pidätkö edes Jumaluuden arvolle sopivana sellaista väitettä, että Jumaluuden äärettömässä ihanuudessa voi olla olemassa jotain, jolla on voimaa sulkea piiristänsä pois juuri se olio, josta sen arvo riippuu, ja jonka sen on täytynyt läpitunkea antaessaan sille elämän ja olemuksen? Vetäytyisikö Hän luomisen jälkeen pois siitä piiristä, jossa Hän luomisen aikana asusti, sen alentavan välttämättömyyden pakoittamana, että Hänen täytyi antaa tilaa omille luomillensa, ja sietäisikö Hän sitä kärsimystä — kaikkea aineellista luontoa vertaillessa näet huomaa, että se on kärsimystä — minkä aiheuttaa vieras esine, joka tunkeutuu Hänen olemukseensa kuin orjantappuran piikki lihaan? Usko ennemmin, että Hänen viisautensa ja ihanuutensa virkeänä ja läpitunkevana tulena ikuisesti ja vastustamattomalla voimalla täyttää jokaisen orgaanisen atoomin, ja että jos pienimmänki kukan terälehti jäisi hetkeksikään sitä vaille, vain raaka aine ja se kuollut kaaos, josta se on muodostettu, jäisi sen kauneudesta jälelle…"

Hypatia ja hänen koulunsa suunta, samoinkuin muutkin rappiolle joutuneet filosofiset koulut, käytti mieluummin korulauseita dialektiikan ja synteesejä todistelujen asemasta. Niinpä hän nytkin jatkoi:

"Katso tuota lotuskukkaa, joka kuin Afrodite kohoaa laineista, missä se on yönsä nukkunut, ja joutsenen lailla kaulaansa taivuttaen tervehtii aurinkoa, jota se ihaillen seuraa ympäri koko sen kierroksen. Eikö siinä ole mitään muuta kuin alhaista ainetta, soluja ja suonia, värejä ja muotoja ja tuota tarkoituksetonta, tolkutonta elämää, jota ihmiset kasvullisuudeksi nimittävät? Älykkäämpiä olivat muinaiset Egyptin papit, jotka noiden hohtavan valkoisten terälehtien ja kullan keltaisten heteitten luvussa ja muodossa, tuossa salaperäisessä öisessä kasteessa, josta se joka aamu uuteen elämään herää, olivat huomaavinaan jonkun jumalallisen tarkoituksen, salaperäisen lain, joka on yhteinen kukalle itselleen, sille valkopukuiselle papittarelle, joka sitä temppelijuhlissa kantoi, ja sille jumalattarelle, jolle he molemmat olivat pyhitetyt… Isiksen kukka!… Niin, niin; luonnossa on myös surullisia vertauskuvia yhtä hyvin kuin kauniitakin. Sitä mukaa kuin harhaan johdetulta kansalta on tuon uuden alhaisen taikauskon takia unhoittunut sen jumalattaren kunnioitus, jota se suuruudestaan saa kiittää, sitä harvinaisemmaksi on hänen pyhä kukkansa käynyt, ja nyt se — sattuvana tunnusmerkkinä niistä juhlamenoista, joissa se ennen tuoksuaan levitti — esiintyy vain tällaisissa puutarhoissa ja on siellä rahvaasta harvinaisuus ja minun laisistani viimeinen muistomerkki menneiden aikojen viisaudesta ja loistosta."

Filammon oli nähtävästi uudella urallaan jo pitkälle ehtinyt, koska hän silmää räpäyttämättä nieli nuo puheet Isisjumalasta. Koettipa hän kaunista surijaa lohdutellakin.

"Tuskinpa filosofi", hän virkkoi, "tarvinnee surra, vaikka joku ulkonainen epäjumalanpalvelus onkin unhoittunut. Jos näet luonnosta otetuissa vertauskuvissa piilee henkinen totuus, kuten sinä näyt luulevan, niin se ei voi kuolla. Siksi täytyy lotuskukankin merkitys säilyä niin kauvan kuin kukka on olemassa."

"Epäjumalanpalvelus", Hypatia hymysuin puhui. Oppilaani ei saa toista kertaa minulle lausua tuota kristittyjen kulunutta parjaussanaa. Miten alhaiseen epäjumalanpalvelukseen hurskas rahvas lienee langennutkaan, ovat nyt kuitenkin kristityt eivätkä pakanat ne, jotka epäjumalia palvelevat. Niillä jotka uskovat kuolioiden luilla olevan ihmeitä tekevän voiman, jotka ruumishuoneita temppeleinä pitävät ja ihmiskunnan alhaisinten olentojen kuvia kumartavat, niillä toden totta ei ole oikeutta syyttää epäjumalanpalveluksesta kreikkalaista tai egyptiläistä, joka symboolisen kauniissa muodoissa ruumiillistuttaa ajatukset, joita sanoin ei voi kuvata.

"Epäjumalanpalvelustako? Palvelenko Farosta, siksi että sitä vertauskuvana Hellaan kaikki voittavasta mahdista tuntimäärin ihailen? Palvelenko papyros-kääröä, johon Homeron sanat ovat piirretyt, siksi että ihastuksella tervehdin niitä taivaallisia totuuksia, jotka se minulle ilmaisee, ja että ylistän ja rakastan itse aineellista kääröä sen sisällön vuoksi? Luuletko, että muut kuin alhainen rahvas itse esinettä palvelevat ja luulevat että se voi heitä kuulla ja auttaa? Erehtyykö rakastaja luulemaan, että hänen rakastettunsa muotokuva onkin elävä, puhuva todellisuus? Me palvelemme sitä aatetta, jonka symbooli kuva on. Moititko meitä siitä, että tuon kuvan kautta teemme aatteen rakkautemme esineeksi emmekä anna sen jäädä kuivaksi käsitteeksi, oman järkemme haavekuvaksi?"

"Sinä siis kunnioitat pakanoiden jumalia?" Filammon empien kysyi jaksamatta uteliaisuuttaan hillitä.

Häntä ihmetytti miksi tuo kysymys Hypatiasta oli loukkaava; mutta nähtävästi tämä sitä loukkaavana piti koska hyvin ylevästi vastasi:

"Jos Kyrillos sen kysymyksen olisi tehnyt, en siihen olisi mitään vastannut. Sinulle minä sanon, että ennenkuin siihen voin vastata, sinun tulee oppia tietämään mitä ne ovat, joita pakanallisiksi jumaliksi nimität. Rahvas — taikka oikeammin ne, jotka huomaavat etujensa mukaiseksi solvata rahvasta saadakseen filosofitkin siihen sekoitetuiksi — voi kyllä käsittää jumalat suorastaan inhimillisiksi olennoiksi, jotka kuten ihmisetkin tuntevat tuskaa ja joita persoonallisuus rajoittaa. Meitä sensijaan ovat Kreikan muinaiset filosofit, Egyptin papit ja Babylonin viisaat miehet opettaneet käsittämään ne yleisiksi luonnonvoimiksi, kaikki elähyttävän hengen lapsiksi, jotka ovat vain alkuperäisen ykseyden erilaisia ilmaisuja — taikka paremmin tuon ykseyden eri puolia, sellaisia, miksi eri kansojen viisaat ovat ne rotunsa ja maansa ilmanalan mukaan käsittäneet. Senvuoksi meidän käsityksemme mukaan se, joka monta palvelee, juuri siten korkeammalla ja täydellisemmällä tavalla palvelee tuota ykseyttä, jonka täydellisyydestä nuo monet ovat vain osittaisia kuvia. Kukin niistä on kyllä täydellinen, mutta jokainen on vain kuva ykseyden yhdestä ainoasta täydellisyydestä."

"Miksi sitte et kristinuskosta pidä?" Filammon kysyi saamaansa selitykseen sangen tyytyväisenä. "Eikö sekin voisi olla yksi noista monista käsitystavoista?"

"Siksi", Hypatia vastasi keskeyttäen hänet kärsimättömästi, "että se itse kieltää olevansa yksi niistä käsitystavoista ja perustaa oppinsa juuri siihen kieltoon. Siksi että se itsekkäisyydessään väittää yksin saaneensa jumalallisen ilmestyksen, eikä huomaa että oppinsa yhtäläisyys muiden uskontojen kanssa kumoo tuon väitteen. Ei ole ainoatakaan dogmia galilealaisen opissa, jota ei muodossa tai toisessa löytyisi jossain niistä uskonnoista, joista mitään lainatakseen se selittää olevansa liian ylevä."

"Lukuunottamatta sitä dogmia," Theon virkkoi, "jonka mukaan kristinusko muka kohottaa kaikkea, mikä on inhimillistä, alhaista ja raakaa."

"Niin, sitä lukuunottamatta — mutta, näettekö, luolia tulee eräs, jota en voi — jota en halua tavata. Tulkaa tätä tietä — pian!"

Hypatia valahti kalman kalpeaksi ja veti isänsä filosofille vähän sopimattomalla kiireellä syrjäpolulle.

"Niin," jatkoi hän itsekseen tyynnyttyään; "jos tuo galilealainen taikausko tyytyisi vaatimattomasti asettumaan rinnan muiden valtakunnassa sallittujen uskontojen kanssa, voisi sitä sietää jonakin antropomorfisena jumaluuden kuvailemistapana, joka sopii alhaiselle ja orjamaiselle rahvaalle, — ehkä aivan erityisesti sille koska se sitä erityisesti imartelee. Mutta nyt —"

"Tuossa on taas Mirjam", Filammon sanoi, "aivan edessämme."

"Mirjam?" Hypatia ankarasti kysäsi. "Tunnet siis hänet? Miten se on selitettävissä?"

"Hän asuu, Eudaimonin talossa, kuten minäkin", Filammon kiertelemättä vastasi. "En ole kuitenkaan vaihtanut enkä halua vaihtaa ainoatakaan sanaa niin alhaisen olennon kanssa."

"Pysy erilläsi hänestä, minä pyydän sinua", Hypatia melkein rukoilevasti huudahti.

Mutta mahdotonta oli enää välttää akkaa ja pakostakin kohtasi Hypatia nyt kiusanhenkensä.

"Vain sana, vain hetkinen, ihana neito", akka rupesi orjamaisen nöyrästi puhumaan. "Ei, ei, elkää noin säälimättömästi ohitse työntäykö. Minulla on — katsokaapa mitä minulla on teille! Salomonin sateenkaari!"

Hän kohotti sormusta salaperäisen näköisenä.

"Ah, arvasinpa sinun pysähtyvän — ei kuitenkaan sormuksen vuoksi, eikä edes hänenkään vuoksi, joka kerran sitä sinulle tarjosi. — Voi, missä hän nytkin lienee? Ehkä kuollut rakkauteensa. Tässä nyt kuitenkin tuon hänen viimeisen muistonsa sille ihanimmalle, sille julmalle… Mutta ehkä kaunotar onkin oikeassa… Päästä keisarinnaksi — keisarinnaksi! — Onhan se paljon enempi kuin mitä juutalaisparka voi tarjota… Mutta sittekin — keisarinnan ei pitäisi sulkea korviaan alamaistensa esityksiltä."

Kaiken tämän hän saneli nopeasti ja imartelevalla äänellä ja hänen vartalonsa oli koko ajan käärmemäisessä liikkeessä. Ainoa mikä hänessä oli liikkumatta, olivat nuo kiiluvat silmät, jotka näyttivät muodostavan jonkunlaisen tukikohdan koko hänen ruumiilleen. Ja niiden silmien salaperäistä voimaa oli mahdoton paeta, niin kauan kun hän halusi toista vankina pitää.

"Mitä tarkoitat? Mitä tämä sormus minuun kuuluu?" Hypatia kysyi vähän pelästyneenä.

"Hän, jonka oma se kerran oli, tarjoo sitä nyt sinulle. Sinä kai muistat vielä pienen, mustan akaatin… turhanpäiväisen koristeen… Jos sitä et vielä ole heittänyt pois, mikä kuitenkin on hyvin luultavaa, niin haluaa hän lunastaa sen takaisin tällä opaalilla, joka paremmin sopii sellaiseen käteen kuin sinulla on."

"Hän antoi minulle akaatin ja minä pidän sen."

"Mutta tämä opaali on ainakin kymmenen tuhannen kultarahan arvoinen ja tuosta rikkinäisestä kivenpalasta, johon hän tämän vaihtaisi, ei makseta yhtäkään kolikkoa."

"En ole laisesi nappisaksa, enkä arvostele esineitä niiden raha-arvon mukaan. Jos sillä akaatilla olisi jotain raha-arvoa ollut, en olisi sitä ottanut vastaan."

"Ota sormus, tyttäreni, ota se", Theon hätäisesti kuiskasi. "Sillä maksaisimme kaikki velkamme."

"Aivan niin — maksaisitte hyväkseenkin", sanoi akka, joka sittekin oli Theonin sanat kuullut.

"Mitä? — Isäni! Kehoitatko sinäkin minua moiseen kaupantekoon? Vaimo hyvä," hän jatkoi Mirjamille, "minä en voi toivoa, että sinä syyt kieltooni käsittäisit. Sinulla ja minulla on arvosta niin erilaiset käsitteet. Mutta jos en muun, niin ainakin akaattiin kaiverretun talismanin vuoksi en siitä voi luopua."

"Ahaa, talismanin vuoksi! Se kuuluu joltain! Se on jaloa! Niin filosofin kaltaista! Voi, voi, en virka enää sanaakaan. Profeetta — kaunotar pitäköön akaatin, ja opaalin lisäksi, sillä siinäkin on taikasana: nimi, jonka avulla Salomon haltijat käskyläisikseen pakoitti! Katsos! Mitähän et tekisikään, jos tietäisit, miten sitä on käytettävä, miten saada mahtavat ja loistavat, kuusisiipiset enkelit jalkojesi juureen ja kumartaen sanomaan: Missä olen, haltijattareni, käske vain minua! Vilkaisehan vain!"

Hypatia otti viekoittelevan syötin käteensä ja tarkasteli sitä uteliaammin kuin olisi myöntänyt. Vanhus jatkoi:

"Mutta viisas neito tietysti tietää miten akaattia on käytettävä?
Aben-Ezra sen tietysti hänelle selitti, vai kuinka?"

Hypatia vähän punehtui. Häntä hävetti tunnustaa, ettei Aben-Ezra ollut hänelle salaisuutta ilmaissut, arvatenkin siksi ettei hän itsekään uskonut siinä mitään salaisuutta piilevän. Talismani oli ollut hänelle vain jonkunlainen eriskummainen leikkikalu, jossa hän tänään luuli piilevän jonkun salaisen voiman, mutta huomenna jo nauroi luulollensa pitäen sitä kovin epäfilosofisena ja barbarisena. Siksi hän sangen tuikeasti vastasi, että hänen salaisuutensa kuuluivat vain yksistään hänelle.

"Vai niin; hän siis tietää kaikki — onnellinen neito! Ja talismani on hänelle ilmaissut onko Heraklianus voittanut vai menettänyt Rooman ja onko hänestä itsestään tuleva uuden ptolemealaisen hallitsijasuvun kanta-äiti, vai onko neitsyeen kuolema tuleva hänen osakseen, mistä häntä neljä pääenkeliä varjelkoot! Ja se suuri pirukin on kai jo käynyt hänen luonaan kun talismanin tasaista puolta hieroi, vai?"

"Mene, mielipuoli. Minä en ole, kuten sinä, lapsellisen taikauskoisuuden narri."

"Lapsellisen taikauskoisuuden! Ha, ha, ha!" akka nauroi ja entistään syvempään kumartaen poistui. "Eikä hän ole vielä enkelejäkään nähnyt!… No, niin, ehkä hän vielä kerran kun haluaa tietää miten talismania on käytettävä, alentuu sallimaan vanhan juutalaisnaisen näyttää se hänelle."

Mirjam hävisi sakeimpaan pensaikkoon ja haaveilijat jatkoivat kävelyään.

Tuskinpa voi Hypatia aavistaa, että akka heti näkyvistä päästyään viskautui maahan, kieriskeli ruohikossa ja pureskeli lehtiä kuin raivoisa peto… "Minun täytyy se vielä saada käsiini! Minun täytyy, vaikka repisin sen mukana hänen sydämensä."