VII.
RUKOUS SYVYYDESTÄ.
»Oi Jumala, kuule minun rukoukseni, eläkä peitä itseäsi minun innokkaalta pyynnöltäni! Ota minusta vaari ja kuule minua, että minä surkeasti valitan rukouksissani ja parun.» Ps. 55:2,3.
»Ahdistuksessani minä avukseni huudan Herraa, ja minun Jumalani tykö minä huudan; ja Hän kuulee minun ääneni templistään, ja minun huutoni tulee Hänen eteensä, Hänen korviinsa.» Ps. 18:7.
»Herra on läsnä kaikkia, jotka Häntä avukseen huutavat – – Hän kuulee
heidän huutonsa ja auttaa heitä.» Ps. 145:18,19.
»Silloin kun minä Sinua avukseni huudan, niin Sinä kuulet minua, ja
annat minun sielulleni suuren väkevyyden.» Ps. 138:3.
Kuta vanhemmaksi minä tulen, ja kuta enempi minä näen tämän katoovaisen elämän tapahtumia ja muutoksia, ja ihmissydämen tarpeita ja kaipauksia, sitä tärkeämmältä näyttää tämä kysymys: Onko jossain paikassa avaruudessa olentoa, joka voipi kuulla meidän rukouksiamme? Onko rukous tarpeeton hulluus vai korkein viisaus? Minä sanon: Onko olemassa olentoa, joka aina voipi kuulla rukouksiamme? Minä en tarkoita olentoa, joka aina vastaa niihin ja antaa meille kaikki, mitä pyydämme; mutta semmoista, joka pienimmässäkin tahtoo kuulla, tahtoo kuunnella, tahtoo tutkia, mikä on hyödyllistä antaa meille, ja sitte siihen katsoen antaa meille tai kieltää meiltä sen, mitä olemme rukoilleet.
Niin pian kuin ihminen alkaa pyrkiä raakalaisesta muodostumaan sivistyneeksi olennoksi, herää hänen sydämessään omituinen halu Jumalan palvelukseen; onko tämä halu pidettävä lapsellisena unelmana, kun ihminen kehittyy vielä korkeammalle kannalle? Ovatko kaikkien ihmisten kokemukset, pakanain yhtä hyvin kuin kristittyin, kaikkina aikakausina tyhjäksi arvattavat? Ovatko tämän kärsivän ja epäilevän ihmiskunnan kaikki valitukset turhaan nousseet korkeuteen? Ovatko pyhäin rukoukset, laulajain ylistyslaulut, marttyyrien kuolintuskat, runoilijain pyrinnöt, viisasten ajatukset, sorrettujen huudot, äidin rukoukset lapsensa puolesta, nuoren tytön esirukoukset kaukana taistelutantereella olevan rakastettunsa edestä, sotilaan vastaukset hänen rukouksiinsa, kun hän sanoo sieltä kaukaa: »elä pelkää, minä olen Jumalan käsissä» — — kaikki nämä ihmiskunnan jaloimpien, puhtaimpien, kauneimpien ja jumalallisimpien tunteitten ilmaukset — ovatko ne olleet turhat? Ovatko ne olleet häpeemättömiä vaatimuksia, kaunisten unelmain utukuvia, jotka haihtuivat tyhjään ja turhaan? Onko turhaan tuijottanut jokainen kärsivä, etsivä sielu, joka läpi aikakausien on tuijottanut ylöspäin pimeyteen tuntematonta kohti, toivossa saada kerran nähdä vilahdukselta jumalallisen Silmän, joka näkee kaikki ja järjestää kaikki ja huolta pitää kaikesta? Voi, hyvät ystävät, ne jotka uskovat tai kuvailevat uskovansa semmoisia (että tämä kaikki olisi turhaa) ja voivat semmoisia oppia levittää muille säälimättä ja surematta, eivät totta tosiaan tiedä mitä ryöstävät ihmissuvulta, joka jo on kyllin kurja oman hulluutensa ja oman syntinsä tähden — ihmissuvulta, joka toivomatta Jumalaan ja Kristukseen todellakin on muinaisen Homerin sanoessa kurjempi kuin eläimet kedolla.
Westminster Sermons.
Kun ihmissydän kysyy: Eikös meillä ole ainoasti Jumala taivaassa, vaan myös Isä taivaassa? — niin voipi siihen kysymykseen vastata ainoasti meidän Herramme Jesus Kristus. Hän sanoi oikein: »Ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin Minun kauttani.» Joh. 14:6. »Ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on ilmoittanut Hänet.» Joh. 1:18. Ja sentähden voimme löytää loppumattoman lohdutuksen sanoissa: »Semmoinen kuin Isä on, semmoinen on Poika ja semmoinen on Pyhä Henki». Sillä nyt tiedämme että keskellä Jumalan valtaistuinta istuu Ihminen, joka on Jumalan kunnia kirkkaudessaan ja Hänen olentonsa perikuva, — ylimäinen pappi, jolla voipi olla myötätuntoisuutta meidän heikkouksillemme, kun me näemme että Häntä kiusattiin kaikessa samoin kuin meitä. Hebr. 4:15. Hänen puoleensa voimme huutaa ihmisen innolla ja ihmisen sanoilla, koska tiedämme että Hänen ihmissydämensä vastaa meidän ihmissydämille, ja että Hänen ihmissydämensä on liitetty yhteen Hänen jumalallisen Henkensä kanssa, ja että Hänen jumalallinen Henkensä on sama kuin Hänen Isänsä jumalallinen Henki; sillä Heidän tahtonsa ja Heidän mielensä ovat yksi, ja Heidän tahtonsa ja Heidän mielenlaatunsa ovat rajatonta rakkautta syntisiin ihmisiin.
Niin, me voimme suuressa hädässämme uskossa katsoa Kristuksen pyhiin kasvoihin ja uskossa turvautua Hänen pyhään sydämeensä ja sanoa: Jos se on hyvä minulle, antaa Hän mitä minä rukoilen; ja jos ei Hän anna, tapahtuu se siksi että sekin on hyvä minulle ja myöskin muille. Kaikissa tämän kuolevaisen vaelluksen vaiheissa ja muutteissa voimme sanoa Hänelle, samoin kuin Hän sanoi tuona juhlallisena hetkenä: »Jos mahdollinen on, niin menkään pois minulta tämä kalkki! ei kuitenkaan niin kuin Minä tahdon, vaan niin kuin Sinä» (Mat 26:39), ja voimme olla varmat että Hän kantaa tämän rukouksen Hänen Isänsä ja meidän Isämme eteen, Hänen Jumalansa ja meidän Jumalamme eteen; ja mikä ikinä tämä vastaus tuleekaan olemaan, minkä Hän antaa, jonka tiet eivät ole niin kuin meidän tiemme ja jonka ajatukset eivät ole niin kuin meidän ajatuksemme, niin rukous ei ole turhaan kaikunut ylös Kristuksen tykö.
Westminster Sermons.
Minä olen rukoillut kauvan ja totisesti enkä ole enää pelkoa täynnä. »Kaikki mitä te rukoilette uskossa Minun nimeeni, sen te saatte.» Mat. 21:22. »Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani.» Mark. 9:9. Nämä kaksi lausetta olivat minun linnoitukseni, kun kurjuuden yö oli pimeimmillään, ja näitten voimasta pääsemme voitolle. Sentähden elä kiusaa itseäsi, elä ole suruinen; mitä Jumalalla on mielessään, sen Hän tekee.
Letters and Memories.
Kuta kauvemmin minä elän, sitä tarkemmin näen että Herran Rukous on kaikkien rukousten malli; päätä itse olisko mitään ajatusta rukoilla Jumalaa muuttamaan maailman kulkua yhdessä hengen vedossa, kun sanomme: »Tapahtukoon Sinun tahtosi maan päällä» – – Ei minulla ole mitään sitä vastaan että rukoilemme erityisiä asioita. Jumala siitä varjelkoon! Teenhän minä itsekin niin. Minä voin yhtä vähän jättää sen tekemättä kuin lapsi voipi pimeässä olla kutsumatta äitiään. Kun me rukoilemme: »Elä salli meidän tänään mihinkään vaaraan saattaa itseämme», näyttää minusta kuin pitäisi meidän huomauttaa painolla enempi sanoja »saattaa itseämme» kuin »vaaraan», eikä rukoilla Jumalaa ottamaan pois vaaraa muuttamalla luonnon järjestystä, vaan antamalla meille valoa ja johtoa välttämään vaaraa.
Letters and Memories.
Rukoile yötä päivää hyvin hiljaa, niinkuin pieni väsynyt lapsi, kaikkea mitä tarvitset sekä ruumiin että sielun tarpeeksi — pienintä yhtä hyvin kuin suurinta — ei mikään ole liika paljo rukoilla Jumalalta — ei mikään ole liika suurta Hänelle antaa — ja koeta kiittää Häntä kaikesta. Kunnia olkoon Sinulle, oi Jumala!
Letters and Memories.
Kun sinä olet syvyydessä — olkoon se mikä tahansa syvyys — huuda Jumalalle: Jumalalle itselleen eikä kenellekään muulle kuin Jumalalle. Jos sinä voit tulla puhtaan lähteen silmukkaan, miksi joisitkaan joesta, joka on voinut koota likaisuutta juostessaan? Jos voit mennä Jumalan itsensä luo, miksi menisitkään jonkun Jumalan luodun olennon luo, olkoonpa hän kuinkakin pyhä, puhdas ja rakkautta täynnä? Mene Jumalan luo, joka on valojen valo, elämäin elämä. Hänestä kaikki hyvyys virtaa.
Mene siis Hänen itsensä luo. Huuda Jumalalle, Herralle itselleen, syvyydestä, olkoonpa se kuinka syvä tahansa. Jos David, vanhan ajan juutalainen, voi sen tehdä, kuinka paljoa enemmän me, jotka olemme Kristukseen kastetut; kuinka paljoa enempi me, jotka pääsemme yhdessä Hengessä Isän tykö; kuinka paljoa enempi me, jotka joka paikassa voimme »astua uskalluksella armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme» ja löytäisimme armon, koska apua tarvitsemme. Hebr. 4:16. Jos Hän on sen luvannut, eikö Hän silloin annakin sitä? Jokaiselle teistä — kuinka heikko, kuinka tietämätön, kuinka syntinen oletkaan, jos sinä halajat tulla vapaaksi niistä synneistä — on tämä armo annettu; meillä on vapaus huutaa syvyydestä Jumalan itsensä puoleen, joka loi auringon ja tähdet, koko taivaan ja maan; meillä on vapaus seista kasvoista kasvoihin Isän kanssa, joka on luonut kaikki ihmishenget, ja kiintyä siihen ainoaan Olentoon, joka ei koskaan voi erehtyä taikka muuttua, ainoaan kuolemattomaan, ijankaikkiseen Jumalaan.
Westminster Sermons.
Se siemen, jonka kylvämme — katumuksen siemen, nöyrtymisen siemen, murheellisten rukousten ja avun huutojen siemen — on juurtuva ja kasvava ja kantava hedelmän, me emme tiedä miten, Jumalan soveliaana aikana, jota ei voida muuttaa. Me olemme kenties murheellisia ja uupuneita; meidän silmämme odottavat ja kaipaavat Herraa, ehkäpä enempi kuin niitten, jotka odottavat päivän koittoa, sitä aamua, joka on tuleva ja tuleekin; sillä aurinko on varmasti nouseva ja päivä on varmasti valkeneva, ja Vapahtaja on varmasti vapahtava ne, jotka Hänen puoleensa huutavat.
Westminster Sermons.
Sille sieluraukalle, joka on alakuloinen, joka on alhaalla ja syvyydessä, joka tuntee oman heikkoutensa, hulluutensa, tietämättömyytensä, syntisyytensä, ja joka syvyydestä huutaa Jumalalle kuin eksynyt lapsi huutaa isänsä jälkeen — niin, samoin kuin eksynyt vuona huutaa emonsa jälkeen — semmoisesta sieluraukasta, jonka rukoukset ehkä ovat sekavia, typeriä ja huonosti sointuvia, — semmoisesta on kirjoitettu: »Herra tukee kaikkia kaatuvia; läsnä on Herra kaikkia, jotka Häntä avukseen huutavat; Hän tekee mitä Häntä pelkääväiset halajavat, ja kuulee heidän huutonsa ja pelastaa heitä.» Ps. 145:14,18,19.
Westminster Sermons.