I. - Uroita: Kreikkalaisia sankaritaruja - 11

I.

Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.

Olen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä vastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat kaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen ikuista mainetta.

Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna. Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat, että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi, jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman, tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette, olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa ja teidän Taivaallinen isänne iloita.

Siksipä tahdomme uskoa — ja miksipä emme uskoisi — että nuo muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme; sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä voitettavana, ennenkuin se on meidän.

Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä, enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui Kolkhiissa, — jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi — sodanjumalan metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse. Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi. Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi — olettehan nähneetkin sellaisen — joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen pienokaistaan rintaansa vastaan.

Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan. Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut. Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.

Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien, kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi, Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan, he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun Areen, sodanjumalan lehtoon.

Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"

Ja he kysyivät: "Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?"

"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin Kultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen nukkumaan isieni luokse ja saan levon."

Sillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät, niin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: "Kuka uskaltaa edes purjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?" Eikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä koettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.

Phriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita Minyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi Boiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies. Sillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat, että hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä juttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi, niin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi häntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat potkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi Pelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi ja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa tekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman veljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita Minyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.

Ja kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista taluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: "Minun täytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa, koska se on valtakunnan perillinen."

Hän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja viinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki Pelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset lumesta.

Hän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien yli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin täytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen luolan suulle mahtavan kallion juurelle.

Kallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin, jotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella luolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja järjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin puutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä tulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja miehen ääni, joka lauloi.

Silloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: "Älä pelkää, vaan mene sisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano: 'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi tästä päivästä lähtien'."

Poika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta sisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.

Ja siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla havuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista taivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin hän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille hartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla rinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa kuin vuorenseinä.

Ja kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella avaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä loistivat ja valaisivat koko luolan.

Ja hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja valtamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien kätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien parantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja vast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.

Sitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta sydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja kaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja taisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella; ja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista ja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli silmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.

Viimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.

Poika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen polvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: "Kutsu tänne isäsi Aison, sillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä näin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet kaupungista."

Silloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä:
"Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?"

Aison sanoi:

"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan yksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja uskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja rukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes paremmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta hän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle."

Silloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä hänen kultakutreilleen ja sanoi: "Pelkäätkö minun hevosenkavioitani, poikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä lähtien?"

"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos vain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä."

Kheiron nauroi ja sanoi: "Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee, silloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia tulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan jaloja ja uljaita miehiä."

Sitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: "Mene takaisin rauhallisena ja taivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli Anauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen kunnia."

Aison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo ihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit, jotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.

Sitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan sitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.

Silloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja moni muu kuuluisan nimen kantaja.

Suuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät luolaa, kun pojat huusivat: "Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos katsomaan meidän leikkiämme." Ja yksi huusi: "Minä olen tappanut kaksi hirveä!" Ja toinen: "Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!" Ja Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin iso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin kainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei hammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.

Kheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.

Yksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas lapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä pilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo ja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa ja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt laaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen yrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.

Kheiron hymyili ja sanoi: "Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin lahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat antaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin kuin muut tappavat."

Sitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät loimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja panivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi, he kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.

Sitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää — sillä he eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa — ja joivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville pojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen taljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti lyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.

Vähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle ruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja nauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.

Silloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja tanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät ympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja meren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa hohtivat tummassa laaksossa.

Vastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui virkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon tuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi virrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän unohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä tuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston kylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan nyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän oppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen nousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan kaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja se on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.