II.
Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.
Kuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat hänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan kasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen harjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että hän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt Thebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat tulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen häistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa Troiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä muistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita. Ja eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen vieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.
Iason katseli ja näki Thessalian lakeudet, joilla lapithit syöttävät hevosiaan; ja Boibeis-järven ja sen joen, joka juoksee pohjoiseen päin Peneios-jokeen ja Tempen laaksoa kohden; ja hän katsoi pohjoiseen ja näki vuorenseinämän, joka suojelee Magnesian rannikkoa ja Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan ja Ossan ja Pelionin, jolla hän seisoi. Sitten hän katsoi itään ja näki sinisen, kimaltelevan meren, joka ulottui kauas päivän koittoa kohden. Sitten hän katsoi eteläänpäin ja näki kauniin maan ja leveän, syvälle mantereeseen pistävän merenpoukaman rannoilla valkomuurisia kaupunkeja ja maataloja, joista savu sinisenä kohosi puiden lomitse; ja hän arvasi, että siinä oli Pagasain lahti ja Haimonian hedelmällinen alanko ja meren rannan Iolkos.
Sitten hän huokasi ja kysyi: "Onko totta, mitä uroot minulle ovat kertoneet, että minä olen tuon ihanan maan perillinen?"
"No, mitäpä hyvää siitä sinulle olisi, Iason, vaikka olisitkin tuon ihanan maan perillinen?"
"Minä ottaisin sen ja hallitsisin sitä."
"Mahtava mies on ottanut sen ja hallinnut sitä kauan. Oletko sinä voimakkaampi kuin hirmuinen Pelias?"
"Voin koettaa voimiani hänen kanssaan", Iason arveli; mutta Kheiron huokasi ja sanoi:
"Sinulla on monta vaaraa kestettävänä, ennenkuin hallitset meren rannan Iolkosta, monta vaaraa ja monta vastusta, paljon kurjuutta ja niin kummallisia seikkailuja vieraissa maissa, ettei sellaisia kukaan ennen ole kokenut."
"Sitä onnellisempi olen", Iason sanoi, "kun saan kokea sellaista, mitä kukaan ei ennen ole kokenut."
Ja Kheiron huokasi taas ja sanoi: "Kun siivet ovat kasvaneet, niin kotkanpojan täytyy jättää pesä. Tahdotko lähteä tuonne Iolkokseen, meren rannan kaupunkiin? Lupaa silloin minulle kaksi asiaa, ennenkuin menet."
Iason lupasi, ja Kheiron sanoi: "Kenen tavannetkin, niin älä puhuttele häntä tylysti ja pysy kerran antamassasi sanassa".
Iason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän tiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne olivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti kohtaloansa kohden kuin mies.
Hän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden poikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja oliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien paisuttama Anauros.
Joen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen päänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat voimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi: "Kukahan kantaa minut joen poikki?"
Iason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen; mutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten ja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta sorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka piikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita, joilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen ratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.
Mutta eukko vikisi vikisemistään: "Minä olen vanha ja heikko, kaunis nuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!"
Iason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat muistuivat hänen mieleensä.
Ja hän sanoi: "Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa sinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen".
Silloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris; ja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.
Ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella askeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen jalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa alta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen selässänsä:
"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani eukkoparkaa?"
Iasonin teki mieli pudottaa eukko selästään veteen ja antaa hänen kulkea virran poikki omin neuvoin; mutta hän muisteli Kheironin sanoja ja sanoi vain: "Älähän hätäile, mummoseni, paraskin hevonen astuu toisinaan harhaan."
Viimein hän kompuroi rannalle ja laski eukon selästään virran äyräälle; ja vahva mies hänen täytyi ollakin, muutoin hän ei ikinä olisi päässyt tuon rajun veden yli.
Hän loikoi hetken aikaa huohottaen joen äyräällä ja hypähti sitten ylös jatkaakseen matkaansa, mutta hän katsahti sivumennen eukkoon, sillä hän ajatteli: "Kyllä hän sentään saisi hiukan kiittää minua".
Ja kun hän katsoi, niin eukko muuttui kauniimmaksi kuin kaikki naiset ja pitemmäksi kuin kaikki miehet maan päällä; ja hänen pukunsa kimalteli kuin kesäinen meri ja hänen jalokivensä loistivat kuin taivaan tähdet; ja hänen päätään verhosi huntu, joka oli kudottu auringonlaskun kultahattaroista; ja hunnun läpi hän katsoi Iasoniin suurin, lempein hiehonsilmin, suurin, lempein ja majesteetillisin silmin, jotka valaisivat koko laakson.
Iason lankesi polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja nainen puhui: "Minä olen Olympoksen kuningatar, Zeuksen puoliso Hera. Niinkuin sinä kohtelit minua, niin minäkin tahdon kohdella sinua. Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa."
Kun Iason katsahti ylös, niin jumalatar kohosi maasta kuin hoikka valkoinen pilvenpatsas ja leijaili yli vuorten huippujen Olympoksen pyhää kukkulaa kohti.
Suuri pelko silloin valtasi Iasonin; mutta hetken perästä hänen mielensä keventyi; ja hän siunasi vanhaa Kheironia ja sanoi: "Todellakin kentauri on ennustaja ja tiesi, mitä tuleman piti, kun hän kielsi minua ketään tylysti puhuttelemasta, kenen hyvänsä kohtaisinkin."
Sitten hän lähti kulkemaan Iolkosta kohden; ja kulkiessaan hän huomasi pudottaneensa toisen sandaalinsa jokeen.
Kun hän kulki kadulla, niin kansa tuli ulos katsomaan häntä, niin korkeavartaloinen ja kaunis hän oli; mutta muutamat iäkkäämmät kuiskuttelivat keskenään, ja viimein yksi heistä pysähdytti Iasonin ja huusi hänelle: "Kaunis nuorukainen, ken olet ja mistä tulet; ja mitä asiaa sinulla on kaupunkiin?"
"Nimeni, ukkoseni, on Iason, ja minä tulen Pelionvuorelta, ja minulla on asiaa teidän kuninkaallenne Peliaalle; sanoppa siis minulle, missä hänen palatsinsa on."
Mutta vanhus hätkähti ja kalpeni ja sanoi: "Etkö sinä tunne oraakkelin ennustusta, poikani, kun noin rohkeasti kuljet läpi kaupungin, vaikka sinulla on sandaali vain toisessa jalassasi?"
"Minä olen muukalainen täällä enkä ole kuullut mitään oraakkelin ennustuksesta; mutta mitä sitten, vaikka minulla onkin vain yksi sandaali? Kadotin toisen Anaurokseen, virtaa vastaan taistellessani?"
Silloin vanhus katsahti kumppaneihinsa; ja yksi huokasi, ja toinen hymähti; viimein hän sanoi: "Tahdonpa selittää sinulle asian, muutoin sinä tietämättäsi syöksyt perikatoosi. Delfoin oraakkeli on sanonut, että mies, jolla on vain yksi sandaali, on ottava kuningaskunnan Peliaalta ja hallitseva sitä itse. Ole sentähden varuillasi, kun menet hänen palatsiinsa, sillä hän on julmin ja viekkain kaikista kuninkaista."
Silloin Iason nauroi kovasti kuin korskuva sotaori. "Hyviä uutisia, ukkoseni, sekä sinulle että minulle. Sillä siksi juuri olen tullutkin kaupunkiin."
Sitten hän astui pitkin askelin Peliaan palatsia kohden kaiken kansan ihmetellessä hänen ryhtiään.
Hän seisahtui ovikäytävään ja huusi: "Tule ulos, tule ulos, uljas
Pelias ja taistele kuningaskunnastasi kuin mies!"
Pelias tuli ulos hämmästyneenä ja huusi: "Ken olet, sinä uskalikko?"
"Minä olen Iason, Aisonin poika, kaiken tämän maan perillinen."
Silloin Pelias kohotti kätensä ja katseensa ja itki tai oli itkevinään; ja siunasi taivasta, joka oli tuonut hänelle takaisin hänen veljenpoikansa, jottei tämä häntä enää milloinkaan jättäisi. "Sillä", hän sanoi, "minulla on vain kolme tytärtä eikä yhtään poikaa, joka minut perisi. Sinä olet oleva minun perilliseni ja sinä saat hallita valtakuntaa minun jälkeeni ja naida tyttäristäni kenen itse tahdot; vaikka kurja on kuningaskunta, jonka sinä saat ja sen hallitsija, olkoon kuka hyvänsä, on surkuteltava mies. Mutta tule toki sisään, tule sisään saamaan kestitystä."
Hän veti Iasonin sisään, huolimatta tämän vastustelemisista, ja puheli hänelle niin rakkaasti ja kestitsi häntä niin hyvin, että hänen vihansa lauhtui. Iltasen jälkeen Iasonin kolme serkkua tuli saliin, ja hän ajatteli, että hän aivan mielihyvin ottaisi yhden heistä vaimoksensa.
Mutta viimein hän sanoi Peliaalle: "Minkätähden sinä näytät niin surulliselta, hyvä setä? Ja mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että tämä on kurja kuningaskunta ja sen hallitsija surkuteltava mies?"
Silloin Pelias taas huokasi raskaasti ja huokasi toisen ja huokasi kolmannenkin kerran, ikään kuin hänellä olisi ollut kerrottavana jokin kauhea kertomus ja häntä peloittaisi aloittaa; mutta viimein hän sanoi:
"Seitsemään pitkään vuoteen en ole viettänyt ainoatakaan rauhallista yötä; eikä saa viettää sekään, joka tulee minun jälkeeni, ennenkuin Kultainen talja on tuotu kotiin."
Sitten hän kertoi Iasonille tarun Phriksoksesta ja Kultaisesta taljasta; ja hän kertoi myöskin, vaikka se oli valhetta, että Phriksoksen henki kiusasi häntä, huutaen häntä yötä ja päivää. Ja hänen tyttärensä tulivat ja kertoivat samaa, sillä heidän isänsä oli heille opettanut osansa kullekin ja itkivät ja sanoivat: "Voi, ken tuonee kotiin Kultaisen taljan, että meidän setämme henki pääsisi lepoon; ja että saisimme levon mekin, joiden hän ei koskaan anna nukkua rauhassa!"
Iason istui hetken vaiti ja allapäin; sillä hän oli usein kuullut puhuttavan tuosta Kultaisesta taljasta, mutta hän piti sen takaisin tuomista toivottomana yrityksenä ja mahdottomana kenenkään kuolevaisen suorittaa.
Mutta kun Pelias näki hänen istuvan vaiti, niin hän alkoi puhella hänelle muista asioista ja mielisteli Iasonia yhä enemmän ja enemmän, puhuen hänelle ikäänkuin hän varmasti tulisi hänen seuraajakseen ja kysyen häneltä neuvoa valtakunnan asioissa, kunnes Iason, joka oli nuori ja suoraluontoinen, ei saattanut olla itsekseen sanomatta: "Eihän hän olekaan sellainen katala mies, jollaiseksi kansa häntä sanoo. Mutta minkätähden hän karkoitti minun isäni?" Ja hän kysyi rohkeasti Peliaalta: "Ihmiset sanovat sinua julmaksi ja verenhimoiseksi, mutta minun mielestäni sinä olet ystävällinen ja vieraanvarainen, ja sellainen kuin sinä olet minua kohtaan, tahdon minäkin olla sinua kohtaan. Mutta minkätähden sinä karkoitit minun isäni?"
Pelias hymyili ja huokasi. "Ihmiset ovat panetelleet minua siinä niinkuin kaikessa muussakin. Sinun isäsi oli tulossa vanhaksi ja väsyneeksi ja hän antoi valtakunnan minulle omasta vapaasta tahdostaan. Sinä saat nähdä hänet huomenna ja kysyä häneltä; ja hän on sanova sinulle samaa."
Iasonin sydän hytkähti, kun hän kuuli, että hän saisi nähdä isänsä; ja hän uskoi kaikki, mitä Pelias sanoi, unohtaen, ettei hänen isänsä ehkä uskaltaisi sanoa totuutta.
"On vielä yksi asia, johon tahtoisin kysyä sinulta neuvoa", Pelias sanoi; "sillä vaikka sinä olet nuori, näen sinulla kuitenkin olevan viisautta yli ikäsi. Minulla on naapuri, jota pelkään enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Minä olen nyt mahtavampi kuin hän ja saatan käskeä häntä; mutta minä tiedän, että jos hän saa jäädä meidän keskuuteemme, hän viimein syöksee minut perikatoon. Voitko sinä neuvoa minulle jonkin keinon, Iason, jolla voisin päästä tuosta miehestä?"
Hetken perästä Iason naurahtaen vastasi: "Jos olisin sinun sijassasi, niin lähettäisin hänet hakemaan tuota Kultaista taljaa; sillä jos hän kerran lähtee sitä hakemaan, niin ei sinun tarvitse pelätä hänen enää sinua vaivaavan?"
Silloin Peliaan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn ja hänen silmänsä välähtivät ilkeästä ilosta; Iason huomasi sen ja hätkähti. Hänen mieleensä muistui tuon vanhan ukon varoitus, oma pariton sandaalinsa ja oraakkelin ennustus, ja hän huomasi joutuneensa ansaan.
Mutta Pelias vastasi tyynesti: "Poikani, niinpä teenkin."
"Sinä tarkoitat minua?" Iason huusi hypähtäen pystyyn, "siksi että minulla tänne tullessani on vain toisessa jalassa sandaali?" Ja hän kohotti nyrkkinsä kiukuissaan, mutta Pelias asettautui vastarintaan kuin susi; ja vaikea olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli väkevämpi ja rajumpi.
Mutta hetken perästä Pelias puhui tyynesti: "Miksi olet niin äkkipikainen, poikani? Sinä, enkä minä, olet sanonut, mitä samottu on; miksi soimaat minua siitä, mitä en ole tehnyt? Jos sinä olisit käskenyt minua rakastamaan tuota miestä, josta puhuin, ja tekemään hänet vävypojakseni, niin olisin sinua totellut; entäpä jos minä tottelen sinua nytkin ja lähetän tuon miehen tavoittelemaan kuolematonta kunniaa. Enhän sillä tee pahaa sinulle enkä hänellekään. Yhden asian kuitenkin tiedän varmaan, sen, että hän lähtee, ja lähtee ilomielin; sillä hänen rinnassaan sykkii urhon sydän, joka rakastaa kunniaa ja häpeää sanansa rikkomista."
Iason näki joutuneensa ansaan, mutta hänen mieleensä muistui se toinen lupaus, jonka hän oli antanut Kheironille, ja hän mietti: "Entäpä jos kentauri olisi siinäkin ennustanut oikein ja tarkoittanut, että minun onnistuisi tuoda tuo talja takaisin!" Sitten hän huusi ääneen:
"Sinä olet hyvin puhunut, kavala setäni! Minä rakastan kunniaa ja uskallan pitää sanani. Tahdon mennä hakemaan tuota Kultaista taljaa. Lupaa minulle vain palkaksi, mitä sinulta nyt pyydän, ja pidä sanasi, niinkuin minäkin pidän sanani. Lupaa, että kohtelet lempeästi isääni minun poissaollessani kaikkinäkevän Zeuksen tähden ja annat minulle valtakunnan omakseni sinä päivänä, jolloin tuon takaisin Kultaisen taljan."
Silloin Pelias katsoi häneen ja tunsi melkein rakkautta häntä kohtaan kesken kaikkea vihaansa ja sanoi: "Minä lupaan ja tahdon täyttää lupaukseni. Eikä olekaan mikään häpeä antaa valtakuntaani sille miehelle, joka tuon taljan tuo."
Sitten he vannoivat lujat valat toisillensa; ja senjälkeen he menivät kumpikin sisään ja heittäytyivät nukkumaan.
Mutta Iason ei voinut nukkua, kun hän ajatteli ankaraa valaansa ja kuinka hänen täytyi se täyttää ypö yksinään ja varattomana ja ystävittä. Hän käänteli ja väänteli itseään vuoteessansa ja mietti milloin sitä milloin tätä keinoa; ja toisinaan tuntui kuin Phriksos olisi huutanut hänelle heikoin ja matalin äänin, ikäänkuin jostakin kaukaa meren takaa: "Anna minun tulla kotiin isieni luo ja päästä lepoon". Ja toisinaan hän oli näkevinään Heran silmät ja kuulevinaan uudestaan hänen sanansa: "Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa".
Ja aamulla hän meni Peliaan luo ja sanoi: "Anna minulle uhri, jotta uhraisin Heralle". Ja hän meni ja uhrasi uhrinsa; ja kun hän seisoi alttarin ääressä, niin Hera lähetti hänen mieleensä onnellisen ajatuksen, ja hän meni takaisin Peliaan luo ja sanoi:
"Jos sinä tarkoitat täyttä totta, niin anna minulle kaksi airutta, jotta he kävisivät kaikkien niiden Minyain ruhtinaitten luona, jotka olivat kentaurin kasvatteina minun tovereitani, niin että me varustaisimme yhdessä laivan ja lähtisimme kohden kohtaloamme."
Silloin Pelias kiitti hänen viisauttansa ja kiirehti lähettämään airueet matkalle; sillä hän sanoi itsekseen: "Menkööt vain kaikki ruhtinaat hänen kanssansa ja jääkööt sille matkalle niinkuin hänkin; sillä silloin minusta tulee koko Minyain valtias ja koko Hellaan mahtavin kuningas."