IV.
Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.
Mitä sitten tapahtui, lapsukaiseni, on kerrottu — jos se sitten on totta tai ei — vanhoissa runoissa, joita te joskus saatte itsekin lukea. Ne ovat pitkiä vanhanaikaisia runoja, pitkiä vanhanaikaisia vieriviä runosäkeitä; ja niitä on nimitetty Orpheuksen lauluiksi eli Orphikoiksi tähän päivään asti. Ja niissä kerrotaan kuinka urhot tulivat Aphetain lahden tuolle puolen ja odottivat lounastuulta ja valitsivat itselleen kapteenin miehistöstään, ja kuinka kaikki äänestivät Heraklesta, koska hän oli isoin ja väkevin; mutta Herakles kieltäytyi ja ehdotti Iasonia, koska tämä oli heistä kaikista viisain. Niin Iason valittiin kapteeniksi; ja Orpheus teki rovion ja tappoi härän ja uhrasi sen Herralle ja kutsui kaikki uroot piiriin sen ympärille, kunkin miehen oliiviseppele päässään, ja käski heidän pistää miekkansa härkään. Sitten hän täytti kultaisen maljan härän verellä ja vehnäjauhoilla ja hunajalla ja viinillä ja kitkerällä, suolaisella merivedellä ja käski urhojen maistaa sitä.
Jokainen maistoi maljasta ja antoi sen käydä kädestä käteen, ja he vannoivat lujan valan ja ottivat todistajiksi päivän ja yön ja siniharjaisen meren, joka elähdyttää maata, ja lupasivat, että uskollisesti auttaisivat Iasonia Kultaisen taljan etsinnässä; että jokaisen, joka peräytyisi tai olisi tottelematon tai rikkoisi lupauksensa, saavuttaisivat rangaistus ja Erinnyit, jotka vainoavat syyllisiä.
Sitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat laivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät suorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai siitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta vuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän tuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut sen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava sotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä; englantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat sittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine elää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.
Niin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät pohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian pitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha Pelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet kiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta ja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä ja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja viimein Peleus puhui: "Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja kiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa vaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme Pelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme hänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan, jota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti — se poika, jonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet minä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa muutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi ja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi leijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä käsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja sitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja kaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja maa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja sallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä maan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on kuoleva nuoruutensa kukoistuksessa."
Silloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle; ja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa kohden.
He saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan hämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä jäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi, jota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti harppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.
Kheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli heitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa, hirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja kantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat käsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja sanoi: "Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän iäkäs isäntämme?" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus toi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan tarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta, jonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka hänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat päihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain ja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja viskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista ja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit karkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä lakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron jäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä pohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa taistelussa.
Sitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut elää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi luolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen yli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja harmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät lähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan ympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan tannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.
Sitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen; ja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin erikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot itkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä eivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset. Sitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään, että he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat poispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet kohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he jännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin saattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä enää milloinkaan nähdä.
Senjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja Samothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi Hellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin Propontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä ne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja — niin runot kertovat — oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus saatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka Aineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois ja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä vanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot tervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita. Hän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän laivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä — niin runot kertovat — ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.
Mutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia miehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin titaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he käyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi heidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan hän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.
Sitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski heidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen puhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti köydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti peräsimen kädestään ja huusi: "Tämän ovat jumalat lähettäneet." Mutta Iason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.
Taikaoksa puhui ja vastasi: "Tämä tapahtuu senvuoksi, että olette surmanneet ystävänne Kytsikoksen. Teidän täytyy lepyttää hänen henkensä tai ette milloinkaan pääse lähtemään tältä rannikolta."
Iason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut. He hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa he löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen ruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät vieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja loivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen haudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen henkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla sen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle. Ankaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten, ja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja Kastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes, paras nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai palkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse paras jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä; ja sitten — niin runot kertovat — kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja uroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.
Mutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut, niin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen lähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.
Sitten uroot soutivat pois — niin runot kertovat — pitkin Mysian rannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan lahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot suojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle ja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen kiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin urheilemaan ja lepäämään.
Herakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo kaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän eksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle. Vesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät hänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena ja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä, niin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen pohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles samoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta löydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän saanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.
Sitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen hallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati kaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka hän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi hänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista saanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen Bosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian kuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia laskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.
Ja he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka olivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan ja surkean näköisenä ja sanoi: "Tervetultuanne, jalot urhot, tänne kurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan kestitä teitä, minkä parhaiten voin". Ja hän vei heidät sisään ja asetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan ruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen kasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat ruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.
Silloin Fineus löi rintaansa ja huusi: "Ne ovat harpyioita, nimeltään Tuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne ryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret, joita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä Olympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille kauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita; mutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät molemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään koko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja Bosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme pöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä."
Silloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja sanoivat: "Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat selästämme?" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei vastannut sanaakaan.
"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää vainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota sinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka siinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit kallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja heität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa sinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta jollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä puhkaisit omilta pojiltasi."
Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän silmänsä taikayrteillä.
Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat: "Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme, joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta muutoin pitää meidän itse kuolla."
Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja tuulien taistelu alkoi.
Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan, pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.
Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden, ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan, kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle, ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään asti.
Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia; ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti. Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.
Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini, Kalliope, tuo kuolematon Muusa."
Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä, kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.
Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme." Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin; seuratkaamme tuota viisasta lintua".
Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden odottaessa, mitä tapahtuisi.
Siniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden lävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja törmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.
Silloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat kuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen iskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta ennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet niiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.
Sen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin Aasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas Thymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen, ja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan luo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas perämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika. Uroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon kummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle Lykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen kuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja ohjasi itää kohden.
Ja he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen barbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden ohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota jatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä lennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet khalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka palvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.
Päivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan välillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja hohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät tulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen, joka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä. Sen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä korppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin salaperäistä maata.
He soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi Kaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran syöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan, kultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.
Silloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: "Me olemme nyt viimeinkin päässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne metsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa, mihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta meidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi kotiin Kreikkaan."
Mutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja miehuullinen; ja hän sanoi: "Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse, niin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin sanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme heti kahakkaan." Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja niin he soutivat rohkeasti jokea ylös.
Ja Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki unessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja hänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran rannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas Eukseinos-mereen.
Silloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda hänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja uroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle kultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä, Medeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen puolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja sotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.
Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.
Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään, niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet; ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla äänellä hän puhui:
"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani, kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan otettava?"
Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä. Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta molemmin puolin."
Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:
"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."
Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.
Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman? Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki pääsisi rauhaan?"
Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi tai tekisi".
Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."
Iltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja Argos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa pitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla jokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi mietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:
"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope odottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta."
Silloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat kuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin, niin hän itki ja huusi:
"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut surman suuhun!"
"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme silloin purjehtineet kaikki nämät meret." Silloin molemmat prinsessat pyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: "Liian myöhäistä on enää lähteä!"
"Sinä et tiedä", Medeia sanoi, "mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka tahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista härkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy ennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin hänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen mies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia noita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne voittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi kuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy kulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa."
Mutta Iason nauroi katkerasti: "Väärin on ollut pitää tuota taljaa täällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja väärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen."
Silloin Medeia vapisi ja sanoi: "Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa saada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen tuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja pylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien yläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat. Ja porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar heiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat muurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen, paitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti, niin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään."
"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä metsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin kavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei sitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen taljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille."
Ja hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat silmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:
"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä tuhatta aseellista miestä vastaan?"
"Se, jota sinä autat", Iason sanoi imarrellen, "sillä sinun maineesi on levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar, vielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan kaukana Lännessä."
"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla Länsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista, jotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua — sillä minkätähden sinun pitäisi kuolla — niin minulla on tässä voidetta; olen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat Prometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä pilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän miehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata sinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen auringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele sillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon pojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja silloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa kimppuun ja tuhoavat toinen toisensa."
Silloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja suuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti vapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli tapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi Idas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.
Auringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä kiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa ja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot koettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin rautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä kalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten uroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet käpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei liikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään iskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja uroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi ja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi, ja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.
Iason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli valmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten kattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni kiukusta.
"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen hampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet keskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan."
Aietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot olisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa lupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.
Sitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita kuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan kauhean sodanjumalan kentälle.
Siellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat molemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin. Ja kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille ja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni kourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.
Khalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti huntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi voimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: "Täytä lupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille."
Aietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden vaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui niiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden; mutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti hänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät pysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.
Iason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat ja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan rohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon tumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan vaikutuksesta.
Sitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne auraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko pyhän pellon.
Kaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan huuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli vielä korkealla taivaalla.
Sitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä tapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain unohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja jokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi maan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen pukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka seisoi yksinään heidän keskellänsä.
Silloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa naurua: "Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita ympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!"
Mutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen. Ja sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja toinen huusi toiselle: "Sinä löit minua" ja "Sinä olet Iason, sinun pitää kuoleman!" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja käänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä, kunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot aukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho kasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.
Minyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli heidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: "Vie minut nyt heti taljan luo, ennenkuin aurinko laskee".
Mutta Aietes ajatteli: "Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja korjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin voimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin." Niin hän ajatteli ja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko laski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: "Jokainen mies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja keskustellaan Kultaisesta taljasta".
Sitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. "Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja tuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!"
Medeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki, että hän oli syyllinen ja kuiskasi: "Jos he voittavat taljan, niin sinä olet kuoleva!"
Mutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta saalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää heitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän vaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: "Menkäämme miehissä lehtoon ja ottakaamme talja väkivalloin".
Mutta äkkipikainen Idas sanoi: "Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee mennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä, muut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan". Mutta Iason pidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua Medeialta.
Hetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin sai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:
"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on oivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos uskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet hänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja muistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!" Mutta uroot huusivat:
"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua emme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan kaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen."
"Sinä et saa kuolla", Iason sanoi. "Pakene meidän kanssamme meren tuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen taljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä meille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän kanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat hallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa."
Ja kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä tulisi heidän kuningattarensa.
Medeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi sydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin ja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:
"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni. Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."
Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa. Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä, että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan päällä."
Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.
Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa lammasta.
Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä; ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.
Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka, ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää, sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.
Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat lapsiansa rintaansa vastaan.
Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän, pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja tämä aloitti tenholaulunsa.
Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja eläimille ja meren läikkyville laineille.
Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.
Hetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista taljaa korkealla. Sitten hän huusi: "Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti laineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!"
Ja Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa, ja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas Argo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.
Yhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää virtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän ruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja outoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät makasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat meren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti kuutamossa.
Meren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se saisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.
Meren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin airollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.
Silloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslaulu
Apollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus.
Uljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.