KOLMAS TARINA.

THESEUS.

Kuinka Theseus nosti kiven.

Oli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan tytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain nuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa katsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli kaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli kohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää katsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia huippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus oli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa temppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään lehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa kasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi: "Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon plataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo minulle, mitä sen alla on."

Theseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu vuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi ison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja sammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän koetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut. Viimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: "Minä olen löytänyt kiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko Troizeniassa siihen kykenee".

Silloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: "Jumalat antavat odottaa kauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä toistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian väkevin mies".

Sitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja palasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.

Kun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen temppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.

Silloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja palasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut nostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä äidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta äidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.

Theseus ajatteli itsekseen: "Varmasti se päivä on tuleva, jolloin minä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa siihen pystyisi!" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän paini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja metsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla, niin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa metsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan, joka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: "Totisesti jumalat ovat tuon nuorukaisen keralla".

Kun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei hänet taas temppelitarhaan ja sanoi: "Theseus, nosta kivi tänä päivänä tai et saa milloinkaan tietää, kuka olet".

Theseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja se liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: "Vaikka sydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!" Hän sysäsi sitä vielä toisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois paikoiltaan.

Kun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa pronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen vieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi pensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä korkealla päänsä päällä.

Kun hänen äitinsä näki ne, niin hän itki kauan hiljaa peittäen kauniit kasvonsa päällyshuiviinsa. Theseus seisoi kummastellen hänen vieressään ja itki myöskin, miksi, sitä hän ei tietänyt. Kun Aithra oli itkenyt itsensä väsyksiin, niin hän nosti päänsä ja pani sormensa huulilleen ja sanoi: "Piilota ne poveesi, Theseus-poikani, ja tule kanssani jonnekin, josta voimme katsella meren yli."

He menivät pyhien muurin ulkopuolelle ja katselivat yli kimaltelevan, sinisen meren. Ja Aithra sanoi: "Näetkö maan tässä jalkojesi juuressa?" Theseus vastasi: "Näen, se on Troizenia, jossa minä olen syntynyt ja kasvanut."

Ja Aithra sanoi: "Se on vain pieni maa, karu ja kallioinen ja se on kohden kalpeata koillista. Mutta saatatko nähdä tuon maan meren tuolla puolen?"

"Saatan kyllä, se on Attika, jossa ateenalaiset asuvat."

"Se on ihana ja avara maa, Theseus-poikani, ja se on kohden päivänpaisteista etelää. Se on oliiviöljyn ja hunajan maa, jumalien ja ihmisten ilo, sillä jumalat ovat ympäröineet sen vuorilla, joiden suonet ovat puhdasta hopeaa ja luut lumivalkeaa marmoria. Siellä ajuruohot ja neilikat koristavat kukkuloita ja sulotuoksuiset orvokit ja liljat niittyjä, ja satakielet laulavat kaiket päivät lehdoissa alati juoksevien virtojen äyräillä. Siellä on kaksitoista väkirikasta kaupunkia, joissa asuu ikivanha heimo, käärmekuninkaan Kekropsin, Maaemon pojan jälkeläiset. Heillä on kultaisia heinäsirkkoja kultakutriensa koristeina, sillä heinäsirkkojen tavoin he putkahtivat maasta ja niinkuin heinäsirkat he laulavat kaiken päivää iloiten auringon elvyttävässä lempeässä paisteessa. Mitä sinä tekisit, poikani, jos olisit sellaisen maan kuningas?"

Theseus katseli hämmästyneenä leveän kimaltelevan meren yli ja näki ihanan Attikan rannikon Sunionista aina Hymettos ja Brilettosvuoriin asti ja kaikki ne vuorten kukkulat, jotka ympäröivät Ateenaa. Mutta itse Ateenaa hän ei voinut nähdä, sillä purppuran punertava Aiginan saari oli sen edessä puolitiessä Attikan ja Argoliin välillä.

Silloin Theseuksen sydän paisui hänen rinnassaan ja hän sanoi: "Jos minä olisin sellaisen maan kuningas, niin minä hallitsisin sitä hyvin ja viisaasti ja voimallisesti, niin että kuoltuani kaikki kansa itkisi haudallani ja huutaisi ja valittaisi kaitsijansa kadottamista."

Aithra hymyili ja sanoi: "Ota sitten miekka ja sandaalit ja mene ateenalaisten kuninkaan Aigeuksen luo, joka asuu Pallaan kukkulalla, ja sano hänelle: 'Kivi on nostettu, mutta kenen on sen alla oleva pantti?' Näytä sitten hänelle miekka ja sandaalit ja ota vastaan, mitä jumalat sinulle lähettävät."

Mutta Theseus sanoi itkien: "Pitääkö minun jättää sinut, oi äitini?"

Äiti vastasi: "Älä minua itke. Mikä on sallittu, sen pitää tapahtua. Ja murehtiminen on helppoa niille, jotka eivät muuta tee kuin murehtivat. Pelkkää surua oli nuoruuteni ja pelkkää surua sain kokea aikuiseksi tultuani. Nuoruuteni oli pelkkää surua Bellerophonin, Khimairan surmaajan tähden, jonka isäni kavalasti karkoitti, ja aikuisena sain surra uskottoman isäsi ja sinun tähtesi. Ja pelkkää surua on oleva minun vanhuutenikin — sillä minä näen kohtaloni unissa — Joutsenen pojat vievät minut vankina Eurotaan laaksoon ja viimein minun on purjehdittava meren yli orjattarena, Kreikan vihollisten palveluspiikana. Kuitenkin minun puolestani kostetaan, kun kultahapsiset uroot purjehtivat Troiaa vastaan ja hävittävät Ilionin palatsit. Silloin minun poikani vapauttaa minut orjuudesta ja minä saan kuulla kerrottavan Theseuksen maineesta. Mutta sitä ennen saan kokea uusia suruja, mutta minä voin ne kestää, niinkuin olen kestänyt menneetkin suruni."

Sitten hän suuteli Theseusta itkien ja meni temppeliin, eikä Theseus nähnyt häntä enää.