VI.
Kuinka uroiden lopuksi kävi.
Nyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun syyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti ja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot puhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään voi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon ja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.
Ensiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa, sen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.
Hän kertoi Peliaan tyttärille: "Minä voin tehdä vanhat jälleen nuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on." Hän otti vanhan oinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä ja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas hypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. "Medeian kattila" on vieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten aikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas kovista kärsimyksistä.
Sitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: "Tehkää te isällenne samoin kuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas". Mutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät onnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli, ja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että Medeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori ja voimakas.
Mutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien tekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle vääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin kauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette suuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa runoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei, niin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä ihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me käytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä ennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.
Toisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa kerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse: Kalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista kuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka taistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen jalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen kuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus muutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä kertaa taivaalle.
Entä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin on surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan nähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla, kun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä oli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja kokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta Herakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi yksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa jalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan ja halusi kuolla. Hän huusi: "Viini, tuo koko minun sukuni turma, minutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti eläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin kuolla?"
Silloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli vapauttanut Kaukasokselta: "Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi ja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni." Kheiron antoi hänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa. Ja Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä Pelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon elämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.
Aikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen vanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria kuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt tähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa sodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa maailman jaloimmassa laulussa: "Iliadissa", joka kertoo meille Troian piirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa, ja "Odysseiassa", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta toiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä ja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja kuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa Telemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka nuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni, lukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan kertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli mahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.