XXV.
HYÖKKÄYS.
Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.
»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi
Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.
»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»
»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista? Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet sataviisikymmentä penikulmaa!»
»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys, ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»
»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi
Alleyne miettiväisesti.
»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus. »Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat heidän liittolaisiaan!»
»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana on avuttomia naisia ja lapsia.»
»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin», vastasi hänen kumppaninsa.
»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»
Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen, johon tien laatu oli syynä.
Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen, cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi, s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit, choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.
Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.
Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin taivasalla.
Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin ottamaan selkoa asemasta!»
Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.
He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä aavistamatta mitään vaaraa.
»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»
Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta.
Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin:
»Kyllä, kapteeni. Minä näin laakson yläpäässä joukon miehiä ja naisia, jotka olivat aivan tavattomasti valkoihoisten näköisiä. He olivat melkoisen matkan päässä majoista ja minusta liian kaukana, jotta olisin voinut nähdä tarkasti, mutta uskallan melkein vannoa, etteivät he olleet intiaaneja. Läheisyydessä seisoi muutamia punanahkoja, jotka näyttivät olevan vartijoita.»
»Minä näin heidät myöskin!» huudahti eräs toinen vakooja, lisäten:
»Eikä minun nimeni ole Callan, jollemme löydä sieltä valkoisia vankeja.»
Nämä ilmoitukset saivat metsästäjät intoihinsa ja monet äänet vaativat hyökkäyksen alkamista.
»Järjestykseen!» huusi Sevier. »Tiedustelijat ovat suorittaneet tehtävänsä hyvin ja minä suon heille muutaman minuutin levon sillä aikaa kuin selitän kaikille johtajille hyökkäyssuunnitelman, niin että toiminta alkaa joka puolelta yhtäaikaa.»
Nuorelle englantilaiselle oli uskottu tuo tärkeä tehtävä vapauttaa otaksutut valkoiset vangit. Tiedustelijain päällikkö Mansker ja kaksikymmentä valikoitua miestä lähetettiin hänen mukaansa auttamaan häntä tuossa vaarallisessa tehtävässä. Muu joukko jaettiin kolmeen komppaniaan. Yhden piti hyökätä Sevierin johdolla suoraan kylään toisten ahdistaessa molemmilta sivuilta.
Jättäen hevoset muutamien vähemmän kykenevien miesten hoitoon lähti joukko määrätyssä järjestyksessä varovaisesti etenemään, kunnes kaikki olivat päässeet paikoilleen kylän ympärillä. Sitten kuin Sevier oli antanut sovitun merkin, hyökkäsivät kaikki hurjasti huutaen hämmästyneiden punanahkojen kimppuun. Yllätys oli niin täydellinen, ettei vastustusta yritettykään. Soturit, naiset ja lapset koettivat kaikki päästä suinpäin pakoon.
Useita naisia ja lapsia joutui vangiksi, mutta suurin osa sotureita pääsi pakoon vuoristoon. Vain muutamat saivat surmansa tahi haavoittuivat.
»Naisille ja lapsille ei saa tehdä mitään pahaa!» huusi Sevier, »mutta ottakaa heitä vangiksi niin monta kuin kiinni saatte. He ovat hyviä panttivankeja, sillä noissa piilopaikoissa näyttää kaikesta päättäen olevan joukoittain valkoisia vankeja.»
Tämän neuvon ymmärsivät metsästäjät hyvin edulliseksi ja he ponnistivat voimiaan saadakseen mahdollisimman monta kiinni tuosta kirkuvasta ja säikähtyneestä joukosta. Mutta kiitävien kauriiden tavoin hajosi suurin osa joukosta ympäriinsä ja katosi näkyvistä ihmeteltävän lyhyessä ajassa kätkeytyen vuoren soliin ja piilopaikkoihin, joita ei kukaan muu tuntenut.
»Nyt pistetään tuleen jokainen mökki ja varastohuone tässä rosvojen pesässä!» huusi Sevier riemuiten, kun viimeinen vastaanrimpuileva vanki oli lujasti sidottu ja annettu vahtien haltuun.
Muutamassa minuutissa oli koko kylä hulmuavien liekkien ja tukahduttavan savun vallassa, kun heikot puiset majat toinen toisensa jälkeen syttyivät tuleen. Ainoastaan pari viljavarastoa jätettiin polttamatta muonaksi hevosille, sillä jokainen ratsastaja kuljetti mukanaan tätä ravitsevaa tavaraa pienen varaston, joka tilaisuuden sattuessa aina uudistettiin.
Sillä aikaa oli Alleyne miehineen käynyt kiinni tehtäväänsä, mutta hänellä ei ollut toivomaansa menestystä. Kun he saapuivat laakson yläpäähän, niin leveä, vuolas joki katkaisi heidän tiensä. Etempää ei sitä oltu voitu ollenkaan nähdä, sillä se virtasi melkein kohtisuorien äyräiden välissä.
»Taivasten tekijä! Miten pääsemme tämän yli?» huudahti Jack, onnistuen pysäyttämään vauhtinsa juuri parhaaseen aikaan, sillä muutoin hän olisi syöksynyt alhaalla kuohuvaan virtaan.
»Tämä on varmaankin niin sanottu 'Paholaisen rotko'», sanoi Mansker kuulematta Jackin kysymystä ja jääden hämmästyneenä katsomaan kuilua ja sen syvyydessä kuohuvaa virtaa.
»Olkoon mikä hyvänsä, mutta jotenkin meidän täytyy keinotella itsemme toiselle puolelle», vastasi Jack valmistautuen kiipeämään alas.
»Seis!» huudahti Mansker. »Ellen erehdy, niin tuolla alempana on parempi paikka, tulkaa perässäni!» Hän juoksi nopeasti alaspäin, kunnes joen uoma leveni ja äyräät muuttuivat loivemmiksi. Siellä joki virtasi tummana esiinpistävien kallioiden ja kivien välissä, ja hyppimällä kiveltä toiselle pääsi koko joukko onnellisesti yli. Mutta viivytys, niin lyhyt kun se olikin, aiheutti sen, että heidän koko yrityksensä epäonnistui. Heidän päästyään toiselle puolelle äyrään päälle annettiin merkki yleiseen hyökkäykseen. Hälyytetyt intiaanit koettivat luonnollisesti päästä pian pakoon ajaen otaksuttuja valkoisia vankeja edellään.
»Ne aikovat päästä suureen luolaan!» huusi Mansker. »Joutukaa pojat. Jos ne vain pääsevät kanootteihinsa, niin olemme joutuneet täydellisesti tappiolle.»
»Kanootteihinsa!» huudahti Jack. »Mitä hyötyä niillä on kanooteistaan, jos ne yrittävät päästä luoliinsa?»
»Suureen luolaan, minä sanoin. Knick-a-Jack-luolaan. Ettekö ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan?»
»Kyllä», vastasi Alleyne ja hänen sydäntänsä tuntui kouristavan, kun hän muisti Sevierin kertomuksen siitä. »Mutta minä luulin sen olevan vuoristossa!»
»Niin se onkin», kuului arvoituksellinen vastaus, »ja tämä joki tulee sieltä.»
Vanhan metsästäjän vastaus poisti kaikki epäilykset. Intiaanit todellakin pyrkivät n.s. Knick-a-Jack-luolaan, ja nuori englantilainen tiesi, että jos niin onnettomasti oli käynyt, että Johanna oli noiden vankien joukossa, niin hänen pelastuksensa kävi hyvin epävarmaksi, jos intiaanit ehtisivät tuohon maanalaiseen sokkeloon.
»Sitten kiiruusti eteenpäin tahi muuten tulemme liian myöhään!» huusi
Jack.
Vanhaa metsästäjää ei tarvinnut kiirehtiä. Hänellä oli kolmenkymmenen vuoden kokemus intiaanein sodankäynnissä ja hän oli saanut kestää monet katkerat tuskat intiaanein käsissä. Chickamanga-intiaaneja hän vihasi sydämensä pohjasta. Noin kaksi vuotta sitten oli Mansker erään toverinsa keralla joutunut heidän käsiinsä ja kärsittyään kauheaa kidutusta onnistunut pakenemaan, mutta hänen onneton ystävänsä poltettiin kidutuspaalussa.
Nuori upseeri ja vanha metsästäjä samosivat vieri vieressä eteenpäin kallioiden yli ja okaisten pensaikkojen halki, jotka repivät heidän vaatteensa ja viiltelivät naarmuille heidän kätensä ja kasvonsa. Lopulta he äkkiä saapuivat aukealle tasangolle, johon he pysähtyivät tähystelemään pakenevia intiaaneja ja odottamaan omia seuralaisiaan. Heidän edessään oleva verrattain tasainen aukea ulottui noin puolen penikulman päässä näkyvään korkeaan ja äkkijyrkkään kallionseinään. Sen juurella saattoi erottaa pimeän aukon, ikäänkuin tunnelin suun, josta tuo joki, jota he olivat seuranneet, tuli päivänvaloon. Siellä se ei enää kuohunut koskena kivien ja kallioiden ylitse, vaan virtasi tyynenä ja vuolaana uomassaan. Se oli muuttunut leveäksi ja kauniiksi joeksi, jonka laineet kimaltelivat kirkkaassa päivänvalossa.
»Tuolla he ovat! Olemme tulleet liian myöhään!» huudahti Jack osoittaen kädellään erästä joen mutkaa, joka oli noin puolimatkassa heistä tunnelin aukkoon.
»Niinpä näkyy! Ne aikovat päästä meidän kynsistämme, nuo hyenat!» vastasi Mansker raivostuneena, kun noin kuusi suurta kanoottia lähti rannalta vasten virtaa pyrkimään.
»Käyköön miten hyvänsä, mutta meidän täytyy jatkaa takaa-ajoa. On yritettävä kaikin mahdollisin keinoin vapauttaa vangit!» huudahti Jack tarmokkaasti.
Hänen hetkellinen toivottomuutensa oli muuttunut varmaksi päätökseksi suorittaa tehtävänsä loppuun saakka kaiken uhallakin. Pelkkä otaksuma, että Johanna saattoi olla noiden avuttomien vankien mukana, vaikutti sen, että ritarillinen englantilainen ei luopunut yrityksestään, ennenkuin tuo kysymys oli ratkaistu ja kaikki keinot koetettu onnettomien vankien vapauttamiseksi.
»Sanokaa vain sana, niin minä tulen kanssanne, kapteeni», sanoi Mansker pudistaen ruutisarvestaan ruutia vanhan ja uskollisen piilukkorihlakkonsa sytytinreikään, josta ruuti oli karissut pois hänen kiivetessään kallioiden yli. Mansker tahtoi olla varma siitä, ettei hänen vanha ystävänsä jättäisi häntä pulaan vaaran hetkellä.
Katsoessaan ympärilleen huomasi Jack, että kaikki hänen miehensä olivat saapuneet, ja hän näki kaikkien kasvoilla järkkymättömän päätöksen seurata häntä. Sevier oli ilmeisesti valinnut parhaat miehet tähän erikoistehtävään. Nämä auringonruskottamat rajaseudun miehet olivat kasvultaan pitkiä ja notkeita, ja heidän kasvojensa ilme oli tuima ja päättäväinen. He näyttivät olevan valmiit ryhtymään kaikkeen, mitä heidän päällikkönsä tulisi vaatimaan, oli se sitten mahdollista tahi mahdotonta.
Nuori sotilas havaitsi sen heti, ja hänen oma kiihkonsa leimahti äkkiä esiin vastustamattomalla voimalla.
»Miehet — toverit!» huudahti hän. »Tahdotteko seurata minua tuohon luolaan noita valkoisia vankeja vapauttamaan, tahi jätämmekö heidät menehtymään hätäänsä ja epätoivoonsa koettamattakaan auttaa heitä?»
»Eteenpäin vain, kapteeni, tulemme mukaan!» vastasivat ripeästi muutamat äänet.
»Aivan niin, tahdomme seurata teitä», sanoivat toisetkin, ja eräs mies
lisäsi vielä: »Onpa teissä sisua, vaikka olettekin englantilainen.
Näin teidän ottavan luonnon isolta Cleavlandilta samana päivänä kuin
Kuninkaan vuoren taistelu alkoi.»
»Nyt tahdotte siis auttaa minua ryöstämään näiltä chickamanga-roistoilta heidän saaliinsa», vastasi Jack hymyillen ja jatkoi: »Omasta puolestani vannon, ettei Knick-a-Jack-luola eivätkä sen kaikki rosvojoukotkaan voi minua estää eivätkä säikäyttää, kun minulla on parikymmentä erämiehen rihlakkoa tukenani!»
Hyväksyvä mutina seurasi näitä sattuvia sanoja, ja hän tiesi näiden miesten, hänen entisten vihollistensa, seuraavan häntä kuolemaan saakka.