XL
ONNELLINEN PARI
Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen. En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä, loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja pilvetöntä tietä.
Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä; ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran alttiimmaksi sivuhuomioille ja -vaikutelmille.
Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo puhui.
Mitä asiaa?
Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny, ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö yhäti poissa.
Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki, ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee tähdenlennon.
Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa, hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena, ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä merkkikin, liehuva nenäliina.
Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin, niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.
Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut. Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän sai heidät kiinni liian myöhään.
Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin yhteen kohtaan.
"Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) — minä olen tiessäni, kuten näette — lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin olen minäkin, Dieu meret! Tiedättekö, Alfred, joka nimitti teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua sikaristaan.
Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten — tuon korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle — hän onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi —. Vähältä piti ettei kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon. Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi, niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään. Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme; siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa hyvin nokkelasti.
Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki, kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?
Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? Minä puin hänet, enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? Minä olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot — silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.
No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen "alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen — langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa. Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta, ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä, lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä siitä mitään, mutta minä tiedän että hän on suloinen ja ihastuttava olento.
En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame (Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa puistossa. Otaksun että te olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla. Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. Te se kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla? Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?
Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua
verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja
ihmisten vihaaja, että olen
mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella
teidän
Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe.
"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni, kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton, vai mitä?"
Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu suuri mitta kärsimystä.
Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.
Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle erinomaisesti.
"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita"). "Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen — valmis lyömään päänsä seinään — ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin ettei minulla ole enää mitään toivomista — jollei ehkä vaunut ja hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule tänne!"
Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni: lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias. Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen rouvaansa.
Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa — hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliaisuuksia — kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi.
Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin. Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin, olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne. Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli kauhea aika minulle — äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa — kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema, kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin. Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi kertaa hän ihmeellisesti toipui.
Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään. Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi — kamppaillen elämän taistelua sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.