XVII
LA TERRASSE
Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi, heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan jonakin hetkenä — joskaan kenties ei sinun hetkenäsi — parantava vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut — jossakin hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut, jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut — ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö. Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se, jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!
Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista, pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.
"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean tarmokkaalla tavallaan — tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan — ja oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni vangiksi.
"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat aamiaista."
Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää, vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä, hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.
"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi — onko niin?"
Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut, mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen! Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean, viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene, viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele mitään merimiesjuttuja.
Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.
Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta. Kun aamun tunnit olivat ohi — nuo tunnit, jotka aina ikään kuin muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä toimettomana — kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.
Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia. Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen — punainen neulatyyny — muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen — joka vihdoinkin oli asettumassa — kohisevan talon päädyssä kuin paisuva hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän maailman rannalta — maailman joka oli niin korkealla, että sen suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.
Kesken näitä unelmia tuli ilta, ja silloin Martha toi tulta; hänen avullaan pukeuduin nopeasti, ja nyt jo paljon voimakkaampana kuin aamulla laskeuduin omin voimin siniseen salonkiin.
Tohtori John näytti sinä iltana päättäneen lääkärin-kierroksensa tavallista aikaisemmin. Hänen hahmonsa sattui ensimmäisenä silmääni, kun astuin arkihuoneeseen; hän seisoi ikkunansyvennyksessä vastapäätä ovea ja luki tiheäladelmaista sanomalehteä sammuvan päivän heikossa valossa. Takkavalkea loisti kirkkaana, mutta lamppu pöydällä oli vielä sytyttämättä eikä teetarjotinta ollut kannettu sisään.
Rouva Bretton, toimelias kummitätini — joka, kuten myöhemmin kuulin, oli kaiken päivää ollut ulkoilmassa — oli puoliksi makuulla pehmeässä syvässä nojatuolissaan, tällä hetkellä uneen vaipuneena. Hänen poikansa näki minut ja astui minua kohti. Huomasin että hän astui varovasti, jottei nukkuja heräisi; hän myös puhui matalalla äänellä: hänen sointuvassa äänessään ei koskaan ollut terävyyttä, mutta nyt se oli niin hillitty että saattoi pikemmin tuudittaa uneen kuin havahduttaa.
"Tämä on hiljainen pieni linna", hän sanoi kutsuttuaan minut istumaan ikkunan luo. "En tiedä oletteko kävelyillänne huomannut sitä — vaikka eihän se itse asiassa näykään viertotielle. Tasan peninkulman päässä Porte de Crécystä käännytte metsätielle, joka pian levenee käytäväksi, ja se johtaa läpi niittyjen ja varjoisain paikkojen tämän talon ovelle saakka. Tämä ei ole mikään uudenaikainen paikka, vaan linna on rakennettu suunnilleen Basse-Villen vanhaan tyyliin. Se on pikemmin kartano kuin linna, ja sen nimenä on 'La Terrasse', koska sen pääty kohoaa leveältä nurmettuneelta käytävältä, josta portaat johtavat ruohoista rinnettä alas tielle. Katsokaa! Kuu nousee, se näyttää kauniilta puunrunkojen takaa."
Missäpä ei kuu näyttäisi kauniilta? Mikäpä olisi se maisema, ahdas tai avara, jota kuun kehä ei juhlistaisi? Se nousi nyt punaisena ja hehkuvana läheisen mäenrinteen takaa, ja kun me vielä katselimme sen purppuraista nousua, kirkastui se kullanväriseksi ja kohosi hyvin lyhyessä ajassa tyyntyneelle taivaalle. Saiko kuun nousu tohtori Brettonin heltymään ja alakuloiseksi? Minä luulen niin. Vaikka hän luonnostaan ei ollutkaan mikään huokailija, huokasi hän nyt katsellessaan sitä, huokasi hiljaa itsekseen. Ei tarvinnut aprikoida tuon huokauksen syytä tai suuntaa, minä tiesin että kauneuden näkeminen sen aiheutti, minä tiesin että se seurasi Ginevraa. Kun kerran tämän tiesin, juolahti mieleeni, että oli jollakin tavoin velvollisuuteni lausua nimi jota hän ajatteli. Tietysti hän oli valmis tähän puheenaiheeseen, huomasi kuinka hänen ilmeestään heijastui loputon määrä kysymyksiä, selityksiä, mielenkiintoa, kokonainen patouma sanoja ja tunnetta, jota luullakseni pidätti vain neuvottomuuden tunne siitä miten alkaisi. Päästää hänet tästä pulasta oli paras, vieläpä ainoa hyöty minusta. Minun ei tarvinnut kuin lausua epäjumalan nimi, ja rakkauden hellä litania pääsisi valloilleen. Olin juuri keksinyt sopivan lauseen: "Tiedättekö että neiti Fanshawe on lähtenyt matkalle Cholmondeleyden seurassa?" ja olin avaamaisillani suuni sanoakseni sen, kun tohtori John hajotti suunnitelmani ryhtymällä uuteen aiheeseen.
"Ensi työkseni tänä aamuna", hän sanoi pistäen tunteet taskuunsa, kääntyen pois kuusta ja asettuen istumaan, "menin Rue Fossettelle ja kerroin keittäjättärelle että te olette turvassa ja hyvissä käsissä. Tiedättekö, minä näin ettei hän ollut edes vielä huomannut teidän olevan poissa talosta: hän luuli teidän kaikella kunnialla lepäävän suuressa makuusalissa. Kuinka suunnattoman huolellisesti teitä onkaan mahdettu hoitaa!"
"Oi, kaikki tuo on hyvin ymmärrettävää", sanoin. "Goton ei voinut muuta tehdä hyväkseni kuin tuoda minulle hiukan kauralientä ja leivänmurusen, ja olin niin monta kertaa viime viikolla jättänyt nekin syömättä, että tuo kunnon nainen väsyi turhiin juoksuihin asuinrakennuksen, keittiön ja koulun makuusalin välillä ja tuli vain kerran keskipäivällä laittamaan vuoteeni. Uskokaa kuitenkin, että hän on hyväsydäminen nainen ja olisi ilomielin paistanut minulle lampaankyljyksiä, jos vain olisin voinut syödä niitä."
"Mitä madame Beck ajatteli jättäessään teidät yksin?"
"Madame Beck ei voinut ennakolta tietää että tulisin sairaaksi."
"Hermostonne oli suureksi osaksi syynä sairauteenne, vai kuinka?"
"En aivan tarkoin tiedä mitä 'hermostoni' on, mutta olin pelottavan apealla mielellä."
"Juuri siitä syystä teitä ei voi parantaa pillereillä ja rohdoilla. Lääke ei voi antaa kenellekään hyvää tuulta. Tieteeni pysähtyy synkkämielisyyden kynnykselle, katsoo juuri vain sisään, mutta ei voi paljon sanoa eikä tehdä. Hauskasta seurasta olisi hyötyä; teidän pitäisi olla mahdollisimman vähän yksin, teidän pitäisi liikkua paljon."
Myöntävä vaitiolo seurasi näitä huomautuksia. Ne kuulostivat aivan oikeilta, ja niillä oli tavan luotettava pyhitys ja käytännön kulunut leima.
"Neiti Snowe", aloitti tohtori John uudelleen — terveyteni, hermosto siihen luettuna, oli nyt ollut puheena ja helpotuksekseni jätettiin syrjään — "saanko kysyä teiltä mikä on uskontonne? Oletteko katolilainen?"
Minä katsahdin ylös hämmästyneenä. "Katolilainen? En! Mistä saitte sen ajatuksen?"
"Tapa jolla teidät toissa iltana uskottiin haltuuni, antoi aihetta tähän epäilykseen."
"Minut uskottiin haltuunne? Mutta tosiaankin, minä olen unohtanut.
Enhän ole vielä saanut tietää kuinka jouduin käsiinne."
"No niin, olosuhteissa jotka hämmästyttivät minua. Olin koko päivän ollut pitämässä silmällä erästä erittäin mielenkiintoista ja jännittävää sairaustapausta, koska tauti oli harvinainen ja sen hoito epätietoista. Olen nähnyt samanlaisen ja vieläkin hienomman tapauksen eräässä Pariisin sairaalassa, mutta se ei huvita teitä. Vihdoin kivun tärkeimmät oireet laimenivat (kovat tuskat seuraavat sitä myös), ja minä olin vapaa lähtemään kotiin. Lyhin tieni vei Basse-Villen kautta, ja koska ilta oli hyvin pimeä, myrskyinen ja sateinen, valitsin sen. Ratsastaessani ohi vanhan kirkon, joka kuuluu begiini-nunnille, näin porttiholvin lampun valossa papin joka piti käsivarsillaan jotakin. Lampun valo oli siksi kirkas, että selvästi näin papin piirteet, ja minä tunsin hänet, olen usein tavannut saman miehen sairasvuoteiden ääressä, sekä rikkaiden että köyhien, etupäässä jälkimmäisten. Hän on luullakseni hyvä vanha mies, paljon parempi kuin useat hänen virkaveljensä tässä maassa, etevämpi joka suhteessa, sivistyneempi ja työssään hartaampi. Katseemme kohtasivat toisensa, hän käski minun pysähtyä; se mitä hän kantoi käsivarsillaan, oli nainen, kuoleva tai pyörtynyt. Minä hyppäsin maahan."
"'Tämä henkilö on teidän maanne naisia', hän sanoi, 'pelastakaa hänet, jollei hän jo ole kuollut'."
"Tarkastettaessa osoittautui kansalaiseni madame Beckin koulun englanninopettajattareksi. Hän oli täysin tiedoton, täysin tajuton ja miltei kylmä."
"'Mitä tämä kaikki merkitsee?' kysyin."
"Hän kertoi omituisen jutun; te olitte sinä iltana ollut hänen luonaan ripittäytymässä; riutunut ja kärsivä ulkomuotonne sekä muutamat asiat, jotka olitte sanonut —"
"Asiat jotka olin sanonut? Tahtoisinpa tietää mitkä asiat!"
"Kauheita rikoksia epäilemättä, mutta hän ei kertonut minulle niitä: siinä, tiedättehän, ripin salaisuus hillitsi hänen kielensä ja minun uteliaisuuteni. Uskomanne asiat eivät kuitenkaan tehneet kunnon isää viholliseksenne; hän näyttää olleen niin järkyttynyt ja pahoillaan, kun teidän piti sellaisena iltana olla yksin ulkona, että hän kristittynä oli katsonut velvollisuudekseen pitää teitä silmällä kun jätitte kirkon, eikä päästää teitä näkyvistään ennen kuin olitte päässyt kotiin. Kenties tuo kunnon mies oli sekoittanut menettelyynsä hieman luokkansa viekkautta: hän ehkä päätti ottaa selville asuntonne — ilmoititteko sen hänelle ripissänne?"
"En, päinvastoin vältin huolellisesti minkään tiedonannon varjoakaan. Ja mitä rippiini tulee, tohtori John, pidätte minua varmaan mielettömänä, kun otin sellaisen askelen, mutta luulen että kaikkeen oli syynä vain se mitä nimitätte 'hermostokseni'. En osaa selittää asiaa sanoin, mutta päiväni ja yöni olivat käyneet sietämättömiksi, kauhea yksinäisyydentunne painoi mieltäni, tunne joka oli raivaava tiensä, purkautuva tai tappava minut — niinkuin (ja tämän te ymmärrätte, tohtori John) veri joka virtaa läpi sydämen ja etsii itselleen luonnottoman väylän, jos suonenrepeämä tai jokin muu sairaus estää sitä pääsemästä tavallisiin uomiinsa. Tarvitsin seuraa, tarvitsin ystävyyttä, tarvitsin neuvoa. Mitään sellaista en löytänyt kammiosta enkä huoneesta, ja niinpä etsin niitä kirkosta ja rippituolista. Se mitä papille sanoin, ei ollut mikään salaisuus, ei edes mikään kertomus. En ollut tehnyt väärin: elämäni ei ole ollut kyllin toimivaa jotta olisin kyennyt pimeään tekoon, kuviteltuun tai todelliseen. Rippini oli vain synkkä ja toivoton valitus."
"Lucy, teidän pitäisi olla matkoilla kuusi kuukautta — mitä, levollinen luonteenne on aivan kiihtymässä! Kirottu madame Beck! Eikö tuolla hupaisella pikku leskellä siis ole lainkaan sydäntä, kun tuomitsee parhaan opettajansa yksinäisyyteen ja vankilaan."
"Ei se ollut madame Beckin syy", sanoin minä, "ei se ole kenenkään elävän olennon syy, enkä tahdo kuulla ketään moitittavan."
"Kuka sitten on väärässä, Lucy?"
"Minä itse, tohtori John, minä ja tuo suuri käsite, jonka leveille hartioille vieritän kokonaiset vuoret syytöksiä — ne kyllä jaksavat kantaa: minä ja Kohtalo."
"'Minän' täytyy olla paremmin varuillaan toiste", sanoi tohtori John — hymyillen, luullakseni, huonoa kielenkäyttöäni.
"Ilmaston vaihdos, olosuhteiden vaihdos, siinä minun määräykseni", jatkoi käytännöllinen nuori tohtori. "Mutta palatkaamme asiaan, Lucy. Toistaiseksi ei isä Silas, niin ovela kuin onkin (sanotaan että hän on jesuiitta), tiedä enempää kuin te sallitte hänen tietävän, sillä sen sijaan että olisitte palannut Rue Fossettelle, vaeltelitte kuumehoureissa — kuume oli varmaan hyvin korkea —"
"Ei, tohtori John, kuumeessa tapahtui käänne sinä yönä — älkää selittäkö että olin houreissa, minä tiedän asian paremmin."
"Hyvä, olitte epäilemättä yhtä tajuissanne kuin minä tällä hetkellä! Olitte vaeltanut aivan vastakkaiseen suuntaan kuin kouluun päin. Lähellä begiiniluostaria, keskellä vihuria ja rankkasadetta ja pilkkopimeätä olitte pyörtynyt ja kaatunut. Pappi tuli avuksenne ja lääkäri sattui paikalle, kuten näimme. Otimme yksissä neuvoin ajurin ja toimme teidät tänne. Isä Silas, niin vanha kuin onkin, tahtoi kantaa teidät ylös ja laski itse teidät tuolle sohvalle. Hän olisi varmaan jäänyt paikalle kunnes seisahtunut elontoimintanne olisi palannut, ja niin olisin minäkin, mutta samassa tuli kiireellinen sana kuolevalta potilaalta, jonka juuri olin jättänyt. Meitä kutsuttiin suorittamaan viimeisiä velvollisuuksia — lääkärin viimeistä käyntiä ja papin viimeistä toimitusta, joita ei voinut lykätä. Isä Silas ja minä lähdimme yhdessä, äitini vietti iltaa poissa kotoa, me jätimme teidät Marthan hoitoon antaen määräyksiä, joita hän näyttää noudattaneen menestyksellisesti. No, oletteko katolilainen?"
"En vielä", vastasin hymyillen. "Ja älkää koskaan antako isä Silaksen tietää missä asun, muuten hän yrittää käännyttää minut. Mutta viekää hänelle parhaat ja vilpittömimmät kiitokseni, kun tapaatte hänet, ja jos minusta joskus tulee rikas, lähetän rahaa hänen köyhilleen. Katsokaa, tohtori John, äitinne herää, teidän pitäisi soittaa teetä."
Sen hän tekikin, ja kun rouva Bretton hypähti pystyyn, — ihmeissään ja harmistuneena lankeemuksestaan sekä täysin valmiina kiistämään ensinkään nukkuneensa — hänen poikansa hyökkäsi iloisesti hänen kimppuunsa.
"Hys, äiti! Nuku vielä. Sinä olet kuin viattomuuden perikuva unelmissasi."
"Minun unelmani, John Graham! Mitä sinä puhelet? Sinähän tiedät etten koskaan nuku päivisin: tämä oli vain ihan kevyt torkahdus."
"Aivan niin, serafin lempeä nukahdus, keijukaisen uni. Äiti, tuollaisena sinä mielestäni aina muistutat Titaniaa."
"Sen tähden että sinä itse olet aivan kuin Pulma."
"Neiti Snowe, oletteko koskaan kuullut sukkelampaa kuin äidin kokkapuheet? Hän on hilpein tuonkokoinen ja -ikäinen nainen."
"Pidä kohteliaisuutesi ominasi, hyvä herra, äläkä unohda omaa kokoasi, joka näyttää olevan aika tavalla enenemässä. Lucy, eikö hän kohta ole kuin mikäkin John Bull? Ennen hän oli hoikka kuin ankerias, ja nyt näen hänessä oikeita rakuunan ja häränsyöjän taipumuksia. Graham, pidä varasi! Jos sinusta tulee lihava, en tunnusta sinua omakseni."
"Ikään kuin et yhtä hyvin voisi olla tunnustamatta omaa itseäsi! Minä olen välttämätön vanhan rouvan onnelle, Lucy. Hän aivan nääntyisi keltaisenvihreään surumielisyyteen, jollei hänellä olisi kuuden jalan mittaista pojanviikariaan toruttavanaan. Se pitää hänet vilkkaana — se on terveellinen hapatus hänen hengelleen."
Nuo kaksi seisoivat nyt vastakkain takan molemmin puolin; heidän sanansa eivät olleet erityisen helliä, mutta heidän keskinäiset katseensa korvasivat sanojen puutteet. Siitä ainakin olin varma, että rouva Brettonin elämän paras aarre oli kätkettynä hänen poikansa rintaan, hänen rakkain valtimonsa sykki Grahamin sydämessä. Mitä taas nuoreen tohtoriin tulee, jakautuivat hänen tunteensa pojan-rakkauden ja erään toisen rakkauden kesken, ja koska tuo uusi intohimo oli syttynyt viimeksi, sai se epäilemättä Benjaminin osan hänen tunne-elämässään. Ginevra, Ginevra! Tiesiköhän rouva Bretton jo, kenen jalkain juureen hänen nuori epäjumalansa oli laskenut ihailunsa? Hyväksyisikö hän tämän valinnan? Sitä en osaa sanoa, mutta arvasin kyllä että jos hän olisi tietänyt kuinka neiti Fanshawe käyttäytyi Grahamia kohtaan, kuinka hän oli vuoroin kylmä ja maanitteleva, kopea ja viehättävä; jos hän olisi aavistanutkaan kuinka Ginevra oli kiusannut hänen poikaansa, jos hän olisi nähnyt, kuten minä, iloisen Grahamin alakuloisena ja kiusaantuneena, arvottoman kilpailijan asetettuna hänen tielleen välikappaleeksi, jolla häntä nöyryytettiin — silloin rouva Bretton olisi ajatellut Ginevran olevan typerä tai järjetön tai kumpaistakin. Hyvä — niin ajattelin minäkin.
Toinen ilta kului yhtä hauskasti kuin ensimmäinen — hauskemminkin: nautimme nyt levollisemmasta ajatustenvaihdosta, vanhoihin huoliin ei kajottu, tuttavuus oli nyt lujempaa, minun oli parempi ja helpompi olla ja aloin kotiutua. Sinä iltana — sen sijaan että olisin itkenyt itseni uneen — vaelsin unten maahan polkua jota mieluisat ajatukset reunustivat.